Niitä näitä – Sivu 229 – Tuulestatemmattua

Arjessa

Mihin voisi lähettää reklamaation huonoista yöunista? Kenelle saa valittaa ja pyytää kompensaatiota tai hyvitystä unista, joissa tulee kohdelluksi kaltoin, joissa epäreiluus ja epäoikeudenmukaisuus on sietämätöntä ja joista jää vielä valveillaoloonkin valju ja loukattu tunne? Nyt on parina yönä ollut niin huonot fiilikset, ettei mitään rajaa.

Vaikka on kyllä ”live-versiossakin” ollut ongelmia, harmistusta, vähän epäonneakin tiettyjen projektien parissa. Ja hämmästystäkin.

Ja näiden asioiden kanssa aamusella tupistessani poika lähettää ”oman työhuoneensa ikkunamaisemakuvan”

ja kyselee millainen maisema minulla on?

– Go-pro -otsallako sitä duunia tehdään, kyselen ja harmistus nyt ei ainakaan vähentynyt.

Ja juuri ennen kuin lähdin huoneestani luennonpitoon ja sen jälkeen workshoppiin, niin pojalta tulee toinen kuva ja viesti ”Lopeta työt ja tuu kuvaa haloa”.

Hmph! No eipä kiinnostanut. No ei! Ja kylmäkin oli.

Töistä suoraan Caritakseen, joten enpä valoisan aikaan paljon kuvailemaan ehtinyt. Kotiin tullessa tuoksui pihalle asti: Pehtoori oli – aikeidensa mukaisesti – tehnyt kaurarieskoja. Ne oli vielä lämpimiä. Hmmmm…. Niitä meillä oli ”aina” opiskelijakeittiössämme Toivoniemessä asuessamme.

Ja ohje menee näin: litra asidofilius-piimää, purkki kermaviiliä, ½-1 rkl suolaa, vähän öljyä, ehkä puoli desiä jauhoja ja sitten joukkoon sekoitetaan kauraryynejä niin paljon, että kauha pysyy pystyssä. Annetaan turvota tunteroinen jääkaapissa, levitetään taikinaa uunipellille (neljä rieskapyörylää pellilliselle) ja paistetaan kuumassa uunissa (225 – 250 C) niin että rieskat vähän ruskistuvat. Arkihyvää. Hyvä ruoka, parempi uni?

Miehet keittiössä – ja minäkin

Mikä siinä on, että parhaat (tai ainakin näkyvimmät, kuuluisimmat) keittiömestarit ovat miehiä? Olen pohtinut tätä ennenkin. Hiljaa mielessäni.

Minulla on jo monta tuttua keittiömestaria, – paistinkääntäjissä heihin olen tutustunut. Onko niin, että kahta lukuunottamatta kaikki ovat miehiä? Taitaa olla.

Sain Pehtoorilta joululahjaksi Johanna Catanin kirjan ”Syömään vai drinkille. Suomalaista ravintolakulttuuria”, joka on pääosin hyvä kirja, tosin vähän urputtaisin käsitteistä, rajauksista, näkökulmista, jos minun olisi se tutkimuksellisesti arvosteltava, mutta kaikkinensa ihan mielenkiintoista luettavaa. Ja kirja on täynnä MIESkokkeja, miesravintoloitsijoita, mieskeittiömestareita. Eikä tämä ilmiö ole vain suomalainen. Saarioisilla, koulujen keittiössä, kodeissa ruoan tekevät äidit ja naiset, mutta isät ja miehet ovat ruokakulttuurin ja gastronomian keulakuvia, johtajia, rahantekijöitä, kilpailujen voittajia. Montako naiskilpailijaa on Bocuse d´Or -kisassa, jonka tämänvuotinen loppukilpailu on reilun viikon päästä? Ei kai yhtään. Miksei?

Minulle ei ole niin merkillistä nähdä miehiä kokkaamassa. Isäkin tykkäsi olla keittiössä, ainakin grillin ja savustuspöntön ääresssä kuten miehille ”kuuluukin”, teki hän kastikkeitakin, kokkasi vähän muutenkin. Mutta ei muistaakseni koskaan leiponut. Pehtoorihan osaa tehdä ruokaa. Ei vain kovin usein pääse näyttämään taitojaan, koskapa minulla on merkillinen pyrky tehdä meidän perheen safkat. Juniori osaa tehdä ruokaa, ehkä enemmän kuin isänsä. Ja kiinnostusta on.

Ja sitten sellainen jännä juttu, että yksi pojan työkavereista on innokas ja – kuvien ja pojan kertomien juttujen perusteella – tavattoman perehtynyt harrastaja, kokeilija, – gastronomi selvästikin. Juniori on toiminut meidän välisenä linkkinä, ja on ollut mukava seurata nuoren miehen varsin kunnianhimoisia kokeiluja kokkaamisen saralla.

Vuosia sitten sain sähköpostia yhden suomalaisen vakuutusyhtiön – vai oliko se pankkiiliikkeen – ekonomistilta, mieheltä siis, joka kirjoitti, että oli löytänyt netistä minun ”Riemusta ruuanlaittoon” -kirjani ja kokannut sen kannesta kanteen (onkohan siinä about 80 reseptiä?). Ja oli tehnyt pelkästään sen perusteella safkat joihinkin isoihin sukujuhliin. Olihan mahdottoman mukava kuulla tuommoinen juttu. Ja sekin osoitti, että miehillä on into kokeilla ja kokata.

Meidän kotikeittiössä, minun La Festa -kokeiluissani oli tänään aika matalan kunnianhimon kokkauksia… Ihan peruspihviä ja sille vähän lisukkeita, joista erikoisin, uusi juttu, oli pinto-pavut. Meksikolaisittain. Kelpasivat meidän Meksikon käyneelle esikoiselle, ja nuorelle parillekin.

Viikonlopun ruokaviinilöytö on tämä. KLIKS

Petite Syrah? Pikku syrah? Se EI ole syrah-rypäle vaan tunnetaan Ranskan viinialueilla Durif-nimisenä. Durifin synonyymejä Ranskassa ovat Dure, Duret, Pinot de Romans, Plant Fourchu. Kaliforniassa ja Etelä-Amerikassa Durif on Petite Sirah. Ja sitä tämä viini oli: kalifornialaista hyvää ruokaviiniä. Ehdottomasti vaatii seurakseen ruokaa, juustoja tai vaikka pihviä kuten meillä oli. Ja sitten sellainen ”ulkoviinillinen” juttu: pullo ja etiketti viehättävät minua kovasti.

Ja jälkkäriksi rahkaa.

Valiolla on uusi maustettu päärynä-kinuski -rahka, joka on ihan sellaisenaankin (eräänäkin päivänä ollut eväänä) hyvää, mutta hieman jatkoin sitä. Pilkoin pari päärynää, ripottelin kuutioiden päälle sitruunamehua (ei hedelmä tummu ikävästi) ja kookossokeria (fariini- ja tavallinenkin käyvät erinomaisesti), vispasin pari desiä vispikermaa, johon lisäsin vähän vaniljasokeria ja kookossokeria ja sitten kaikki sekaisin ja annoskippoihin muutamaksi tunniksi jääkaappiin. Pinnalle löysin kahvi-suklaa-papuja, – joku hyvä murusteltu keksikin (Bastogne?) sopisi erinomaisesti.

Toinenkin jälkkäri, tai pikkuhyvä, oli tehtynä. Kaapin perältä löytyi eilen pari pientä leivontasuklaalevyä, ja tein niistä eka kertaa elämässäni Rocky Roadia. Helpompaa herkkuahan nyt on vaikea keksiä. Se, mikä tästä minun jutustani teki omanlaisensa olivat pinnalle ripotellut Wiener Nougat -muruset. Tekivät jutusta tosi hyvän. Ohjeen perusidean otin Kinuskikissan kirjasta. Näyttää sama resepti olevan netissäkin KLIKS Variointi on mahdollista, – kerro jos keksit joskus hyvän uuden idean.

Minullepa kävi nyt vain niin, että unohdin ko. satsin jääkaappiin; ehkäpä ilahdutan näillä työkavereita huomenna.

Oli niin paljon kaikkea muuta asiaa meillä, että tämmöiset unohtui… Miniän kanssa käsityöasioita ja tyär ja poika keskustelivat fysiikasta (!!). Ei voi muistaa kaikkea. 😉

Niitä näitä

Leppoisa lauantai

Ihan kummallinen tammikuun lauantai.

Liian aikaisin ylös. Mutta sitten ei tarvinnutkaan mennä asioille, ei kauppaan, ei äidin luo. Vettä satoi sen verran reilusti, että se oli hyvä peruste olla lähtemättä lenkille. Eilen sain ensi viikon luennon tehdyksi, joten ei ihan akuutteja työhommiakaan. Mitä ihmettä minä teen tänä lauantaina?

No en oikeastaan juuri mitään.

Lähdin sitten kuitenkin käymään marketissa. Halpis-tulppaaneja ostin.

Ja yksi on ”erilainen nuori”. Varhaiskypsä?

Pitkän tovin olen kutonut takkatulen ääressä.

Minulla on usein tapana perjantaisin lopettaa sähköpostit ”leppoisaa viikonloppua” -toivotuksin. Joskus on käynyt mielessä, että onnistuisinpa itsekin sellaisen viettämään. Ilman velvotteita, ilman ”lenkillä-on-käytävä”, ”kotityöt-on-tehtävä”, ”rästityöt-hoideltava”, ”asioilla-on-käytävä” -takaraivossa tuntuvia suorittamisen velvotteita. Tänään olen viettänyt leppoisan lauantain, – huolimatta siitä, että noita velvotteitakin on tullut hoidelluksi. Mutta ihan vahingossa, ohimennen. Alan oppia. 😉

Palaan takkatulen ääreen.

Niitä näitä

Pitkä perjantai

Suoraan töistä Suureen Suunnittelupalaveriin. Enpä olisi uskonut, että siitä tulee niin tuloksellista kuin tuli. Kuusi tuntia suunnittelimme tulevaa paistinkääntäjien kapitulia. Välillä söimme mitä mainioimmat blinit. Ja taas jatkettiin. Brainstrom, aika lähellä sitä.

Ennen palaveria yhdeksän tunnin duunipäivä,

joten nyt …

levolle lasken…

Kuvat:

kokoukseen mennessä…

Ja kokouksesta tullessa…

Huomiseen…

Historiaa Niitä näitä Oulu Yliopistoelämää

Oman kunnan historia? – mahdollinen arvontakin…

Viime vuonna täällä Tuulestatemmatussa tein silloin meneillään olleeseen Arjen historia -luentosarjaani liittyvän 1960-lukua käsittelevän kyselyn. Siihen tuli paljon hyviä vastauksia ja kommentteja. Nyt tästä tämänvuotisestakin voisin kysellä: opiskelijoiden kanssa kun keskusteltiin siitä, kuinka paljon koulujen historian tunneilla opettajat hyödyntävät paikallishistoriallista tutkimusta, käytetäänkö kouluopetuksessa oman kotikunnan/kaupungin historiaa esimerkkinä tai elävöittäjänä? Kyselin myös noilta, enimmillään 1990-luvun alussa syntyneiltä, onko heidän kotikunnastaan tehty paikallis/seurakuntahistoriaa? Ovatko he koskaan siihen tutustuneet?

Ja liki odotusten mukaisesti enimmät olivat ihan hämmästyksissään: ei koulussa todellakaan mistään kotikunnan historiasta mitään opetettu, eivätkä opiskelijat myöskään tienneet, oliko heidän kotikunnastaan historiateosta kirjoitettu. Ja luennollani on siis nimenomaan historian opiskelijoita!

Miten on, onko täällä Temmatussa kävijöiden kotikunnasta/kaupungista historia kansien välissä? Onko se hyllyssä? Koskaan aukaisemattomana vai läpiluettuna? Vaikeusastetta tähän voi halutessaan lisätä ja käydä katsomassa luentoni sivulla olevan ykkösharjoituksen tehtävänannon. http://www.satokangas.fi/Historiaa%20tilauksesta/

Entäs muistuuko mieleen, puhuttiinko koulussa – millään luokka-asteella – oman kotipaikan historiasta? Kerrottiinko, miksi Oulun nimi on Oulu ja miksi siitä koskaan tehtiin kaupunki? Tiesikö opettaja kertoa, että Raatinsaaressa oli sisällissodan jälkeen punaisten vankileiri? Entä miksi Kakaravaaran kaupunginosan nimi on Kakaravaara?

Jos viikossa tulee tusinan verran vastauksia kommenttilaatikkoon, voisin arpoa tuolta varastosta sen viimeisen seinäkalenterin, joka on jakamatta ja jossa on ottamiani kuvia Oulusta.

Tähän alle vielä kuva eilisen surmapaikan tienoilta; kuva otettu jokunen vuosikymmen sitten, ehkä 1950-luvun alusta. Kortin/kuvan vohkaisin fb-ryhmästä nimeltä ”Puu-Tuira”. Toinen fb-ryhmä, jossa on paljon hyviä kuvia Oulun menneiltä ja nykyisiltäkin vuosikymmeniltä, on ”Oulu tutuksi”. Paikallishistoriaa sielläkin…

Niitä näitä

Pihan valot

Tähän aikaan vuodesta kun tulppaanikimppu ja liki metriseksi kasvanut amaryllis ilahduttavat yhtä aikaa kukkien, kun pakkanen heittelehtii kymmeniä asteita parin päivän sisällä, kun töihin mennessä ja töistä tullessa on hyvin pimeää, ei viikolla tule ulkoiltua yhtään. Ei yhtään.

Tänään pitkän duunipäivän, umpipitkän jos kohta myös tuloksellisen ja rohkaisevankin koulutusneuvoston jälkeen puoliseitsemän aikoihin kotiutuessa piha oli hienon puuterilumen peitossa, joten edes pihalle lähdin. Kameran kanssa tietysti.

Autotallin ikkunan jääkiteet

Pallerotuijat, tai mitä havupensaita Pehtoori viime kesänä tuohon penkkiin istuttikaan, ovat mukavan näköisiä talvellakin.

Pihan valot, … vuoroin kirkasta, vuoroin lumituiskua.

Joulupuusta on tullut valopuu.

Koristekaali on rupsahtanut aika tyylikkäästi.
”Mamsellimaisesti”?

Puhelimellakin kuvailin ja näytöllä näkyi yhtäkkiä Ilta-Sanomien otsikko ”Kaksi kuollut välikohtauksessa Oulussa – Poliisi: ”Välttäkää liikkumista Itä-Tuirassa”. Äkkiä tyttärelle (asuu Länsi-Tuirassa) viesti, että ”lenkille et lähde, sisällä pysyt”. Ja tyär oli juuri tulossa kaupasta Lidlistä, ja tekstaa takaisin – paitsi pysyvänsä visusti sisällä – myös että: ”Ei tullu mieleen et Meksikosta kotia tullessa poliisi käskee täällä pysymään lukittujen ovien takana”.

Sellaista kun ei Meksikossa sentään koskaan sattunut.

Vaikka minä en kyllä sieltä ikinä unohda tätä juttua (postauksen jälkimmäinen osa).

Niitä näitä Yliopistoelämää

Kynäillen ja korostaen

Töissä aamulla ilokseni huomasin pöydällä kaikkien tarpeellisten kynien olevan tallessa. Ei mikään itsestäänselvyys. Mikä ei kuulu joukkoon? Kaikki kuuluvat! Huulipuna on hyvin tärkeä korostukseen. 😉

Kovasti olen kirjoittanut ja korostanut tänään. Minähän edelleen kirjoitan käsin, kynällä, paperille, muistikirjaan, papereihin, muistioiden reunaan. Kirjoittaminen on ajattelemista. Ja käsin kirjoittaminen nimenomaan ajatusten hahmottamista, luonnostelua, luomista, muistiin (myös omaan) merkitsemistä, oppimista.

Niinpä minä kyllä taas luennolla ihmettelin, kun opiskelijat eivät kirjoittaneet muistiinpanoja, mutta tämä on iäisyyskysymys – en nyt siitä enää rutise. Mutta kuinka mukava olikaan luennoida! Ja keskusteltiin – minä en siis höyrynnyt itsekseni koko aikaa!

Korostuksesta puheenollen; eipä ihan kaikki kuitenkaan ole ollut tallessa. Kävipä nimittäin vähän tympeästi, että unohdin uudenvuoden päivänä mökiltä lähtiessämme pari kirjaa sinne. Eikä ihan mitä tahansa kirjoja. Kaksi sellaista kirjaa, jotka ovat ihan perusteoksia tämän nyt meneillään olevan luentosarjani kannalta. Niin perus, että syksyllä varhain ostin toisen, ostin oikein omakseni, toinen jo olikin oma (olen siihen artikkelinkin kirjoittanut), että voisin alleviivata, korostuskynällä merkitä. Ja molempia ehdinkin jo joulukuussa lueskella, luentoainesta niistä korostella etc. Ja vakaa aiehan oli että mökkiviikon aikana noista työstän luento-power-pointeja. En työstänyt. No ei se mitään. Olinhan kuitenkin jo perehtynyt asiaan.

Ja kun sitten kotiin palatessa jo viikonloppuna topakasti ryhdyin hommiin, hoksasin unohdukseni! Hitto! Siispä aika iso työ hukkaan. Argh! Ja hämmästyttävintä oli että Pehtoori ei heti hypännyt autoon ja ajanut 480 km matkaa mutkin hakemaan vaimon luentomatskut Ouluun.

Jotta kynät on tallessa, kirjat ei.

Kirjastosta löytyivät.

Mutta niitä ei korostella,

eikä reunoihin kirjoitella.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Ruokahistoriaa… Coq au vin

Muistoja, yllättäviä löytöjä …

Tein tänään päivälliselle (lue: sapuskaksi, sillä nuoriso oli luvannut tulla syömään) Coq au vin´iä ~ kukkoa viinissä. Se kuuluu talviruokien pataruoka -sarjaan, se kuuluu ruokiin, joita pitäisi tehdä useamminkin. Periaatteessa tiesin, miten se tehdään, mutta etsinpä kuitenkin vanhan, klassikkokeittokirjan: Julia Childin ”Ranskalaisen keittiön salaisuudet”.

Tuon mukaan nimittäin tein tämän ruoan ensimmäisenkin kerran, ensimmäisen kerran koskaan elämässni. Ja se kerta on ikimuistoinen. Asuimme Toivoniemessä, oli 1980-luvun puoliväli ja olin hiljalleen innostunut kokkailemaan, eikä vegevaiheeni ollut vielä todellisuutta, – vai olikohan se sittenkin jo ohi.

Haimme Hovihallista kukon (= kokonainen pakastekana, ei ollut mitään broilerfileitä yms.) ja muut tykötarpeet. Lievää epäuskoa onnistumisen suhteen aiheuttivat ohjeessa vaaditut herkkusienet. Tuohon maailman aikaan Oulussa ei saanut mistään mitään tuoreita herkkusieniä, – en varmaan ollut koskaan moisia nähnytkään. Oli vain tölkki ”champions”. Olin hyvin ihmessäni kun Childin kirjassa käytettiin kahdeksan sivua!!!! herkkusienten käsittelyn selittämiseen. En voinut ymmärtää moista: ”Ota purkinavaaja-aukaise purkki-valuta sienet” oli minun mielestäni ainoa oikea ohjeistus!

Pata kuitenkin tehtiin, haudutettiin, pikkuisen kauhisteltiin vaaditun punaviinin määrää, mutta tehtiin. Huolella ja hartaudella. Kun ruoka monen tunnin ja isolta tuntuneiden markkamäärien kuluttamisten jälkeen oli valmis, istahdimme Pehtoorin kanssa pöytään, ja tietysti: puhelin soi! Esimies, emeritus, edesmennyt, prof. J. soitti: ”Kiireellisissä asioissa” – ei muuten ollut ensimmäinen lauantai-iltapäivä kun hän soitti ”kiireellisissä asioissa”.

Ja minä olin kuin olinkin reipas ja rohkea ja heti viiden minuutin keskustelun jälkeen kerroin, mitä minulla oli lautasella, mitä olimme koko päivän tehneet ja että haluaisin nyt lähteä syömään. Hän ymmärsi. Hän oli gourmandi. Ehdottomasti. Ja kysyi seuraavalla viikolla tavatessamme, oliko Coq au vin [hän osasi sen lausua, hän osasi erinomaisesti ranskaa], ollut ”odotusten mukaista”. Totesin olleen.

Me juttelimme hänen kanssaaan usein ruoasta, juustoista erityisesti. Minä poloinen en vain osannut viineistä mitään lausua, minkä hän kyllä äkkiä oli huomannutkin, eikä niistä siis juteltu, mutta juustoista ja pataruoista keskustelimme. Burgundin padasta vaihdoimme mielipiteitä hyvinkin muutaman tovin.

No mutta tänään… Eihän se niin erikoisen hyvältä näytä, mutta kyllä se oli hyvää, erinomaista, lämmittävää, ei raskasta. Nuorisokin piti kovasti.

Ja ohjeen otin siis tälläkin kertaa Childin kirjasta, hieman oioin ja päädyin lopulta sellaiseen, joka oli aika lailla ”Sillä sipuli” -blogin ohjeen mukainen.

Childin kirjan ohjetta ryhdyin tähän postaukseen netistä hakemaan ja satuin tällaisen tekstin äärelle:

Julia Child ja sitten …

”Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi jo 1968 Kyllikki Villan ja Kirsti Rannikon erinomaisesti suomentamana. Vuonna 2009 elokuvan myötä kirjasta julkaistiin peräti 11. painos, mikä tekee siitä yhden Suomen keittokirjahistorian myydyimmistä ja eniten painetuista keittokirjoista. Painosten määrässä sen ylittänee vain satavuotias Kotiruoka 74 painoksellaan.”

Hmmmm….

Henkilökohtaisen ”kokkaus/keittokirjaurani” kannalta tämä on vallan merkittävää: juuri tuo Kotiruoka-kirjan 74. painos (ja sen jälkeiset painokset) alkaa minun artikkelillani (ks. täältä kun olin nimmarikeikalla tuon kirjan tiimoilta ;)).

Enpä ennen tätä iltaa tiennyt julkaisseeni jutun, joka on kirjassa, joka on yksi ”Suomen keittokirjahistorian myydyimmistä ja eniten painetuista keittokirjoista”! Ja toinenkin yllätys löytyi internetin ihmeellisestä maailmasta: se minun artikkelini on julkaistu netissä: KLIKS Koko juttu tuolla!

Hyvä on, kyllä minä Otavan kanssa aikanaan tein sopimuksen, että jutun saa kirjassa julkaista, annoin tekijänoikeudet… Enkä pöhkö tajunnut, että annoin ne kaikkiin painoksiin ja myös nettilevitykseen! Kyllä, kyllä minä sain korvauksen artikkelistani. Ihan kohtuullisen kerta!!! korvauksen, mutta… No niin, julkaistu on. Ei siinä mitään, ihan kelpo artikkeli se on.

Ja kukkoa viinissä: helppoa, hyvää pyhäruokaa. Suosittelen.

¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨

Niitä näitä

Talvi

Ihan talvi. Kylmä, vihmova tuuli, pakkasta toistakymmentä astetta, yhtäkkiä lunta joka paikassa, – ja paljon! Ei mitään tunnelmallista ”talven ihmemaa” saatikka ”white christmas” -fiilistelyä, vaan kylmä, raaka, pimeä kaukana keväästä oleva t-a-l-v-i.

Leivinuunin lämpö, hyvä ruoka (merkillinen ”pakko-saada-pihviä” -tunne iski aamulla kaupassa) ja punaviini (en edes muista, millä itselleni perustelin sen, että tuhlasin ja ostin pullollisen Amaronea), leppoisa kaksinolo saivat unohtamaan ulkoilman ja talven, työnteon ja muutamia muita vähän kurjempiakin juttuja.

Ihan talven kunniaksi – vai sittenkin sen karkottamiseksi – ostin ensimmäisen kevätesikon. Tulppaaneja (ja ruokaa äidille) olin ostamassa, mutta kun tuon näin, tiesin, että juuri tuo on keittiön pöydälle sopiva.

Mikäkö tuo pikkuruinen talo tuossa vieressä?

Ostin sen Tiimarista syksyllä 1994, jolloin olimme ystäväpariskunnan kanssa päättäneet vuokrata seuraavaksi kesälomaksi talon Provencesta. Sitä taloa ei koskaan vuokrattu, vaan kesällä 1995 olimme Kataloniassa, Villa Agneksessa. (Ks. siitä talonvuokrauksestamme ja monista muista täältä.) Provencen läpi olemme ajaneet muutaman kerran, mutta vieläkään ei ole koskaan siellä oltu pidempään. Sinne tai jonnekin muualle nyt tämän talven ja aika lailla hurjan työmäärän päälle vyöryessä haaveilisin pääseväni.

Alla on meidän postilaatikko. Kummallista, että tämä kuva on minusta merkillisen ”taiteellinen”, – jotain ihmeen degeneroitunutta siinä on? Näinkin voi talvella käydä. Kuvan otin eilen töistä tullessa: meidän mukava naapurin setä oli hyvää hyvyyttään ottanut traktorin ja vähän auraillut kujalla. Samalla meni oma postilaatikkonsa.

Meidän Huvila on talvellakin mukavan näköinen. Ei kyllä houkutellut kattaa tuonne päivällistä (pihvi ja Amarone olivat oivallisia ;))

Nyt houkuttaa lähteä hieman valmistelemaan jo huomista ruokaa: coq au vin´iä ajattelin tehdä kun tulee sekä nuoripari että tyär syömään. … Huomenna sitten resepti ja kuvia, mikäli tulos on onnistunut.

Niitä näitä

Töitä ja perjantai-ilta

Onpas tänään ollut hommaa vanhojen palaajien kanssa , opiskelijoiden siis … Todella paljon. Ja paljon on niitä palaajiakin, ja moni valmistuu ja moni on ollut ihmeissään siitä, että heillä tosiaan on oikeus ja mahdollisuus tehdä tutkinto valmiiksi. Ennen joulua lähetyt kirjeet ovat nyt konkretisoituneet yhteydenottoina. Ja kun minä oikeasti olen ainoa, joka näistä meidän oppiaineessa jotain näistä tiedän, olen hyväksilukenut, korvannut, tehnyt hopseja, auttanut takaisin ilmoittautumisessa, sopinut kypsäreiden tekemisestä, graduaiheista, esseistä, koostanut arvosanoja ja tutkintoja.

Mutta sopivan pätkä työviikko on ollut, ja silti kolmen päivän jälkeenkin tuntee kyllä perjantainsa ansainneeksi.

Coyoacan on meksikolainen ravintola Hallituskadulla, ja sinne mentiin tänään illansuussa Pehtoorin ja nuorison kanssa syömään. Se ei ole mikään ketjujen tex-mex -paikka, vaan natiivi-mehikaanin ja natiivi-suomalaisen perustama pikku ravintola. Tytär oli jo etukäteen innostunut ja ottanut selvää, että paikkaan tulevat jauhot, mausteet ja kaktukset (!) ovat suoraan Meksikosta, joten oli mahdollista saada niin autenttista meksikolaista ruokaa kuin Oulussa voi toivoa.

Meistä neljästä oli hyvää, mutta meitä tietysti kiinnosti, mitä mieltä tyär on: hänenkin mielestään ”hyvää oli, aika aidot maut, mutta ei ihan autenttista”. Minäkin kaipasin salsaa, limeä… Mutta kyllä kannattaa käydä testaamassa.

Sitten mentiin vielä Teatteri Rioon. Olin kyllä ehdottanut, että mentäisiin kaupunginteatteriin katsomaan Amadeus-musikaalia, mutta nuorisolle sopi paremmin Krisse Salmisen ja Heli Sutelen stand up -show. No mikäs siinä. Eihän nauraminen voi olla pahaksi.

Vaikka kyllä olen sitä mieltä, että kuukausi sitten näkemäni Ulla Tapaninen oli parempi. Ehkä se on niin, että vanhemman, vähemmän kiroilevan, enemmän kokeneen naisen huumori, tai ehkä juuri sarkasmi ja vankka karisma, purevat enemmän kuin näiden nuorempien jutut. Ja Krissestä pidin enemmän kuin Helistä. Mutta jos pitäisi valita, että Tapaninen vai nämä nuoremmat naiset, niin Tapaninen.

Nyt yhden hyvän, erinomaisen uutisen, toisin kuin viime perjantaina, kuultuani, siirryn takkatulen ääreen kirjan kanssa.