Niitä näitä

Muistanpa kun aloitin sekä viiniharrastuksen että ”parsafriikkiyden” suunnilleen samoihin aikoihin 90-luvun alussa, ja yritin opetella sitä, mitkä viinit ja ruoat ovat kelpo kumppaneita, jopa toinen toisensa uusiin svääreihin nostavia, ja aika usein törmäsin ajatukseen, että kananmuna ja PARSA ovat viinin vihollisia, tai ainakin, että ne on vaikeita yhdistää onnistuneesti.

Vuosien varrella olen oppinut, ettei juttu ole ihan näin kategorinen, onnistuneita parsa ja viini -yhdistelmiä on tullut koetuksi, mikä ei ole taannut, että olisi vieläkään mikään helppo juttu. Niinpä ilolla otin vastaan tiedon, että meillä Oulun voutikunnan paistinkääntäjillä oli mahdollisuus ja ilo osallistua ravintola Puistolan Delissä iltaan, jossa ideana oli kokeilla parsaa ja viiniä, ja nimenomaan niiden yhdistämistä.

Se ilta oli eilen. Olipa kyllä mitä opettavaisin ja makoisin ilta: kuusi viiniä (á 6 cl)  ja kolme erilaista (pienehköä) parsa-annosta: alkuun parsacappuccino, sitten parsaa, hollandaisea ja serranoa ja viimeiseksi parsarisottoa! Ja viinit:  prosecco (Perlage), samppanja (Dangin-Fays), riesling (Kalk Glimmer), sauvignon blanc (Wohlmuth), verdicchio (Collestefano) ja muscat (Wolfberger)!

Heti on todettava, että minulla on ihan henkilökohtainen ongelma sauvignon blanc -viinien kanssa. En vain voi mitään, että ruohoinen, viheromenainen, kirpakka SB ei ole minun makuuni. Minä tunnistan sen  jo helposti. Ehkä parhaiten tunnistan, onhan sen tuoksu ja maku niin ominainen, etten sanoisi omituinen. 😉 Olen jopa yrittänyt ”siedätyshoitoa” ~ tässä jokunen vuosi sitten ostimme toistuvasti viikonlopun valkoviiniksi sauvignon blanc -rypäleestä tehtyjä viinejä, eri maista, eri mantereilta, kalliita ja halpoja, mutta ei.

Olemmepa aika päiviä sitten olleet viikon lomalla Loiren laaksossa, joka on sauvignon blancin syntysijoja, ja kyllä minä siellä Fume blanc -viineistä (nekin sb-rypäleestä) pidin ja muutamat kalifornian fume blancit ovat mitä mainioimpia, mutta vanhan maailman perinteinen tai vaikka uusseelantilainen SB, uuh!

No mutta asiaan: meitä oli ravintola Puistolan Delissä reilut 20 paistinkääntäjää aveceineen, tunnelma oli välitön ja vastaanottavainen. Saimme viiniasiantuntijan (J. J.) selkeän ja uusia makumaailmoja avaavan, sopivan lyhyen, mutta perusteellisen selvityksen jokaisesta viinistä.

Parsa-cappuccino (joka on tässä samalla ”Jokaviikkonen soppamme”) sekä sen  kanssa maistetut prosecco ja samppanja saivat yleistä hyväksyvää muminaa … Eikä ketään hämmästyttäne, että samppanja todettiin proseccoa paremmaksi, jos kohta hieman pohdittiin, että oliko niin, että samppanjan voimakkaat kuplat veivät hennon hienolta parsavaahdolta mahdollisuuden loistaa.

Seuraavaksi oli vuorossa vihreää ja valkoista parsaa hollandaise-kastikkeen ja rapeaksi paahdetun serrano-kinkun (ah, se oli ihan hirmuhyvää!) kanssa. Ja viineinä itävaltainen riesling ja se sitten se ”The Sauvignon Blanc”, – maistelin viinejä ennen parsaa, totesin – taas – ettei ole SB mun viini, mutta kuinkas kävikään, kun parsa tuli mukaan. Sauvignonin kirpeys, ruohoisuus, hyökkäävyys talttuivat! Kastikkeen hapokkuus kontra viinin happo tekivät sen mitä pitikin: kaksi miinusta on plus! Nehän sopivat yhteen! Ainakin tänään maistelussa ollut itävaltalainen riesling jäi hollandaisen ja serranon jalkoihin, ja muuttui melkein makeaksi, mikä ei tässä kompositiossa ollut ainoastaan hyvä asia.

Ja sokerina pohjalla: parsarisotto kera muscatin ja italialaisen verdicchion. Muscat ei aromaattisuudessaan, hapottomuudessaan, parfyymisyydessään ole koskaan ollut erityisesti mieleeni, mutta verdicchio on. Jopa niin, että sitä on Italiasta kotiin matkalaukuissa joskus roudattu. Ja niinhän se tässäkin sitten kävi, että muscatin maku toimi tosi hyvin parsarisoton hapokkuuden kanssa. Olin yllättynyt, ja varsin iloinen, että lähdimme maistelemaan.

Naapuripöydässä istui veteraani-paistinkääntäjä, kymmenet keittiömestarit kouluttanut, etelän ravintoloissa työskennellyt herrasmies, jolta kyselin, että mitenkäs parsacappuccino oikein tehdään ,… että pitäisi resepti saada. Ja hän kertoi oman versionsa:

Kuori parsat kevyesti jos tarpeen, napsaise tyvestä kuivat pois, ja säästä muutama nuppu koristeeksi. Keitä parsat suolavedessä kypsiksi, kaada melkein kaikki vesi erilliseen astiaan (säästä seuraavan päivän parsakeittoa varten tms.) ja sekoita parsat sauvasekoittimella samettiseksi massaksi, laita takaisin kattilaan, kaada päälle nauhana ja sekoita sauvavatkaimella  kuuma kuohukerma ja sekoita koko ajan pamixilla kuohuvaksi vaahdoksi. Kaada kuppeihin. Pinnalle esim. ruohosipulisilppua. (kuva ylimmäisenä).

Muuta ei tarvita. Ehkä kuitenkin tilkka hyvää viiniä, ehkä samppanjaa tai sittenkin muscatia? Eilisen jälkeen suosittelisin cappuccinolle muscatia ja parsa-hollandaise-serrano -annokselle samppanjaa.

Nämähän ovat makuasioita, ja maku muuttuu. Sen muistan taas eilisen jälkeen erityisen hyvin.

PS. Muutama muu meillä paljon käytetty tapa käyttää parsaa

parsaa, pecorinoa ja prosciuttoa

parsaa a la Kellog´s

Kalevassa oli tänään juttu siitä, kuinka oulunsalolaisessa koulussa on meneillään kokeilu, jossa oppilaat laittavat aamulla kouluun tullessaan kännykät jemmaan, pois käsistä ja ulottuvilta, ja he saavat puhelimet takaisin vasta koulupäivän jälkeen. Juttua lukiessa ajattelin, kuinka minä olen riippuvainen, pahasti addiktoitunut luuriini. Kyllä koulussa pysyin tunnit ilman puhelinta – useimmiten. Mutta että koko päivän!

No kävipä sitten juuri tänään ja tuon jutun lukemisen jälkeen siten, että kun aamusella lähdin liikkeelle, unohdin puhelimen kotiin. Ja huomasin sen jo ensimmäisellä etapilla: Tuiran postissa oli minulle paketti, jota menin noutamaan, eikä minulla ollutkaan näyttää tekstaria, jossa on se koodi, jolla saisin tyttären lähettämän paketin postin hyllyistä itselleni. Hitto! Menin kuitenkin kysymään, että voisiko sittenkin löytyä, –  – – henkkarit on kuitenkin mukana, ja voila! Onneksi. Ei kuulemma aina löydy.

Ja lapsi, ”Etelän mutikainen”, kuten oli korttiin kirjoittanut, mikä sai hymyn ja hyvän mielen jo sinällään aikaiseksi, oli lähettänyt minulle 1000 palan palapelin ”kootaan sitten yhdessä juhannuksena tai mökillä”. ”Kolmekymppiselle, ja äitienpäivälahjaksi” – luki kortissa. Onneksi puhelimen poissaolo ei jättänyt paitsi tästä ilosta.

No sitten kauppaan hankkimaan äidille viikottaiset ruokatarpeet  –  keittämieni soppien ja Caritaksen lounaiden täydennykseksi. Muistinpa kaupassa, että jos/kun aion kotona iltapäivällä tehdä tämän viikon ”jokaviikkoisen sopan” tarvitsen ehkä jotain yrttejä vai oliko se sittenkin smetanaa… tsekkaanpa reseptin netistä… Miten tarkistat kun ei ole puhelinta!  Ostin sitten sekä korianteria että smetanaa, ja mietin, että eihän ennenkään tarvittu puhelimia ruokakaupassa.

Matka jatkuu: ajelen kukkakaupan eteen, ja … etsin puhelinta, että voisin ParkManilla maksaa pysäköintimaksun. Nope! Ei muuta kuin kävelet muutaman korttelin päähän, jotta voit automaatista ostaa parkkilipun. Ja onko kolikoita? Nope. Riskillä jätin auton toviksi parkkiin ilman maksua, – ja huh, äitienpäiväruusun ostoreissu ei tuonut parkkisakkoa.

Ajelen äidin luo, … normitoimet, ja sitten äiti halusi nähdä uusia kuvia Apsusta, joka vastikään käydessään oli isomummin sydämen vienyt! Eipä ole puhelinta, jonka whatsappin olisin voinut kytkeä äidin läppäriin, että olisi kuvia voitu katsoa. Ja tässä vaiheessa kello on vasta vähän ennen puoltapäivää! Ja jo neljästi minä olisin oikeasti tarvinnut luuriani! Ja minulla sentään on rannekello, että en tarvitse puhelinta kelloksi, eikä ollut mitään soiteltavaa.

Ja näissä edellä olevissa jutuissahan ei ole vielä ilimanaikunen somessa surffailu, eikä jatkuva – nykyisin liki olemattoman – sähköpostiliikenteen tsekkaaminen.

Kyllä, kyllä olen pahasti puhelinriippuvainen.

Kamera on onneksi ollut koko päivän, aamusta iltaan, mukana. Palaan iltaan vielä…

111

Olipa mukava käydä luennoimassa tänään aamupäivällä. Kesäyliopiston senioripiirissä olivat halunneet jonkun esitelmän pitäjäksi, ja senioripiiriä vetävä entinen oppilaani, sittemmin historiaprojekteissa kollega, kysyi minua. Aihe oli ”Itsenäisen Suomen paikallishallinon juuret” (tai siis sellaiseksi minä otsikon muotoilin) ja on kyllä sanottava, että on minun ”ohjelmistossani” ainakin kymmenen mielenkiintoisempaa valmista yleisö-/Studia Generalia -luentoa, mutta teinpä uuden, saivat sitten mitä tilasivat.

Ja kaiken hyvän lisäksi kehuivat kiinnostavaksi ja mielenkiintoiseksi, toivoivat, että syksylläkin tulisin luennon pitoon. Ja mieluustihan minä menen. Luennoimisesta olen tykännyt aina. Tai noh ainakin viimeiset parikymmentä vuotta.

Tämä oli sikäli ”historiallinen luento”, että se on ensimmäinen, josta laskutan uuden pikku yritykseni kautta. En sivutulo- tai freelance-verokortilla kuten ennen, vaan yrityksen kautta. Vaikka työstä on tullut harrastus, niin näinkin voi tehdä. 😀

Olisi kyllä mahdollisuus tienata taas luennoimalla enemmänkin, – onpa nimittäin ”minun virkani” (historian yliopistonlehtoraatti) avoinna. Seuraajani jää ensi lukukaudeksi vuoden tutkimusvapaalle, joten enemmän-vähemmän leikillään/tosissaan kyselivät, josko tulisin vuodeksi hommiin. Enpä todellakaan edes ajatuksen häivähdystä uhraa asialle. En vaikka nyt on sellainen tilanne, ettei minulla ole enää edes koulua ensi lukuvuodeksi tiedossa ja tekemistä takaamassa.

Yliopisto ei ole enää se työpaikka, jossa minä niin hyvin vuosikymmeniä viihdyin. Nyt juuri on viimeisimpien yt-neuvottelujen jälkeen todella surkea tilanne, eikä humanistinen tiedekunta ole säästynyt. Kuten Yliopiston Akateemiset lausumassaan totesivat: ”Vähennykset horjuttavat koko Oulun yli­opis­to­yh­tei­söä – ajoituskin ”pahin mahdollinen” (Kaleva tänään).

Iltapäivällä kun olin sitten taas vapaa valokuvaaja, käytin monta tuntia ruokakuvien ottamiseen ja ruoan jälkeen lähdin kaupungille kun ajattelin, että hillitön räntäsade voisi olla vaikka kuvauksellista. Olihan se. Ja minähän olen vattilaisena nimenomaan saanut paljon kokemusta surkeassa säässä kuvaamisesta, joten rohkeasti vaan Canonin kanssa ulkoilemaan.

Kotipihallakaan kun ei vielä oikein voi tehdä mitään, – muuta kuin kuvata takapihan varastoa.

Mietinpä, että olisipa ollut tämmöinen sade kun yritin joulukorttikuvia ottaa.

Lämpötilan laskiessa (taas) kohti yöpakkasia, on ollut hyvä leikkiä viime kesän kuvilla …

Surffailla ensi  kesän lomakohteessa, ilahtua siitä, että tyär on varannut heinäkuulle lentoliput Helsinki – Ivalo, tehdä ruoaksi KEVÄTkananpoikia (kuva), miettiä jo kalaasien ajankohtaa, (edes) aikoa lähteä puutarhalle hakemaan yrttien taimia, aloittaa uuden nettisivuston kokoaminen ihan alusta, lukea kesäkirjaa, miettiä, myisikö rullaluistimet pois, harkita Facebookista luopumista tai ainakin rutkaa käytön vähentämistä nyt kun koulun takia siellä ei ole enää tarvetta käydä, nauttia tekemisen vähästä välttämyydestä, kummastella sitä, että kalenterissa on hyvin vähän menoja toukokuulle, todella vähän.

Olla vähän pahoillaan, ettei ole saanut lähdetyksi lenkille, mutta sentään luento melkein viimeistelty, pyykki silitetty, äidin veroilmoitus tehty, – oma sitten huomenna, hope so.  Sellainen kotilauantai on ollut.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tässä kuvassa ”pensasbasilikat”, jotka ostin vappupöydän koristeeksi. Ovat viikossa kasvaneet jo paljon, vaikka olen jo annosten koristeeksi noista nappaissut lehtiä.

Laulaa ne linnut jo.

Isosti laulavat. Muutkin kuin lokit. Alkuillasta kaupunkiin kävellessä mietin, kuinka kauan on ollut niin, että Oulun keskustassa lokit kaartelevat ja rääkyvät todella isosti – ihan liki.

Mutta lokkien lisäksi nyt on paljon muitakin, kauniitakin lintujen ääniä, aamuissa, illoissa. Tätähän ei kauan kestä, joten kannattaa kuunnella.

Hoksasinpa sitten, että paitsi että vappuaaton hillitön vesisade madalsi hankia, on sulamista tapahtunut muutoinkin: tätä menoa pääsemme (joudumme/Pehtoori pääsee/joutuu) haravoimaan pihaa jo hyvissä ajoin ennen juhannusta!  – Onhan tämä kevät myöhässä, voi hyvä tavaton, kuinka paljon myöhässä. Eivätkä minulla edes proseminaarit, kandiseminaarit, kevätlukukauden lopun rutistukset, aiheuta kalenterissa elämisen rytmiä.

Kalenterista puheenollen, – ollaanpa tässä sisareni kanssa syntymäpäiviemme (vain muutaman päivän, vähän useamman vuoden ero) lähellä, joten tänään oli hyvä hetki tavata yhdessä syöden. Paikaksi oli valikoitunut Flying Reindeer. Toistamiseen olin siellä, ja nyt ruoka vielä parempaa kuin edellisellä kerralla. Vahinko vain, ettei ollut oikeaa kameraa mukana. Olin lähtiessäni (kävellen) kaupunkiin ajatellut, etten kameraa tarvitse: typerä ajatus. Mutta any way; jos menet ko. ravintolaan, kannattaa harkita sekä paahdettua purjoa että vitello tonnatoa. Molemmat ovat ”alkuruokia”. Me tilasimme ne kaksi annosta pääruoaksi – sitenkin voi tehdä! ja kyllä kannatti.

Monia vuosia vapunperinne oli käydä naapurissa skumpalla, ja perinteitä ovat olleet myös kaupungille meno yo-lakit päässä ostamaan lapsille vappupallot torilta, vuosikymmenen mittainen perinne oli vappuaatto lauluineen, kilpailuineen ja runsaasti syöden ja sunnilleen yhtä runsaasti juoden vapunaaton synttärijuhlissa, 80-luvun hoikkina vuosinani vapun ykkösjuttu oli jäätelökioskien avautuminen ja uusien tötteröjätskien testaaminen. Vappuperinteitä ovat olleet myös kotitekoinen sima ja horiatikisalaatti kotipihalla nauttien. Monia vuosia vapunperinne oli, että vappuaamuna aloitin rullistelukauden; kävin aamusella kevään ensimmäisen rullaluistinlenkin. Lapsuuden vappuihin kuului, että sai laittaa tennarit jalkaan ja etsiä pyörän varastosta.

Tänä vappuna ei mitään noista perinteistä. Ei mitään. Mutta pitkän kaavan mukaan on tämä vappu vietetty. Ja tänään sentään yksi perinne: Wappuajot! Kävelimme Möljälle katselemaan mobilistiautoja, ja tapaamaan tuttujakin, ainahan niitä näissä vanhojen autojen lähellä on. Minä olin jättänyt pääsiäisenä untuvatakin mökille, mitä kyllä pahoittelin jäiseltä mereltä puhaltavassa tuulessa automobiileja ihastellessa ja kuvaillessa.

Ihan uuden ihanan lisän tähän perinteeseen toi, että Apsukin tuli kanssamme ihastelemaan autoja: ja uskokaa pois: vajaa kaksivuotias jaksoi katsoa koko valtavan autoletkan kun se lähti Möljältä. Melkein puolituntia autojen virta kesti ja Apsu katsoi tarkkaan jokaisen ohi lipuvan mobiilin. Monia kommentoikin: monet kupla-Volkkarit saivat osakseen ”mummiiiiiii” -huudon.

Nyt vappu alkaa olla lopuillaan; onpa sitä kyllä kestänytkin. Aloitimme jo keskiviikkona, jolloin kävimme Pehtoorin kanssa äitini luona, mukanamme runsaahkosti ruokaa, jota sitten vielä luonaan kokkasinkin. Vietimme illan luonaan syöden ja toki myös samppanjapullollisen nauttien. Torstaina saimme iloksemme, yllättäen kutsun kaupungille iltapalalle; helsinkiläisystävämme olivat kaupungissa ja tapasimme heidät Ostroferiassa, joka on uusi oululainen pikku ravintola. Parituntinen vierähti kuulumisia vaihdellen ja pienesti syöden.

Paikan idea on nimenomaan pienet annokset, ja niiden kauneus. Siellä kyllä söi silmillään.

Perjantai-illan vietimme kaksistaan, mutta syöden vähintäänkin hyvin. Nimesin ruoan ”Koillismaa meets France”, sillä parsalle valmistin kastikkeen Tundran tapaan = kananmunaa, majoneesia, dijon-sinappia eli Koillismaan ruokaguru Jarmo Pitkäsen ohjeella ja broileri sai mausteekseen sekä rakuunaa että calvados-sinappia, joita pidän hyvinkin ranskalaisina tuotteina.

Lauantaina sitten meillä oli ystävät kylässä ja kunnon ruokaa, jota värkkäilin vähän enemmältikin. Eilen, räntäsateisena, ihan hiton kylmänä vappuaattona pysyttelimme pääasiassa kotosalla, mitä nyt (autolla) piipahdimme ystävien vappubrunssilla, ja illalla juhlistimme vappua ihan kaksistaan. Tänään sitten Wappuajojen jälkeen miniän mentyä töihin Juniori tuli Apsun kanssa vielä käymään, ja niinhän vielä yksi kuohuva avattiin. Nyt kyllä jo kuplii ja tuntuu, että on oltu sosiaalisia ja vappua vietetty oikein toden teolla. Tämä vappu on nyt paketissa.

Viime viikonlopun olimme Isolla Kirkolla, olimme Helsingissä.*

Blogihiljaisuuden vuoksi jäi sieltä postailematta, joten kerronpa nyt. Olimme lunastamassa tyttäreltä saatua joululahjaa.

Kun tammikuussa sovimme tuosta viikonlopusta, näin meidät perjantaina istumassa tyttären parvekkeella tämän tultua töistä, nauttien noita luvattuja kuohuvia, ennen kuin lähtisimme hiljalleen kävelemään  kohtia tapaksia ja sitten illan tullen siirtyvämme teatteriin. Kun palaisimme, voisimme vielä – vihdoin – käydä Ympyrätalon takana olevassa Meripaviljonki-ravintolassa katsomassa Helsingin kevätillan valoja, nauttien vielä yömyssyt ja jutellen. Ihan pienesti piti säätää tuota mielikuvaa.

Tosiasiassa se meni niin, että olimme tytärtä vastassa, kun tämä pääsi töistä, ja kävelimme viheliäisessä tuulessa kohti ruokapaikkaa. Oli sovittu, että perjantain ruokapaikan varaisi tytär; hän oli kuullut kehuja tästä:  http://www.bar-con.fi/  Bar Con on Kampissa, viidennen kerroksen ”katolla”. Tapas-ravintola, jossa toki paljon muutakin kuin tapaksia ja pintxoksia. Siellä oli huikea valo, ja siellä oli hyvää ruokaa.

Sieltä sitten kohti Hakaniemeä.  Alunperin lahjaan merkityt teatteriliput vaihtuivat Mielensäpahoittajasta Helsingin kaupunginteatterin Hakaniemen ”toimipisteeseen”, jossa hulppea farssi Tenorit liemessä. Ilokseni siinä oli Taneli Mäkelä, ja toki muitakin nimekkäitä näyttelijöitä. Ensimmäinen puoliaika oli ehkä hieman väkinäistä, mutta jälkimmäinen oli sitten hyvää kohelluskomediaa. Kun teatteriesitys päättyi, palasimme kohtuullisen kylmässä illassa muutaman korttelin päässä olevaan majapaikkaamme, ”premium-kaksioon”.

Lauantaiksi ei ollut juuri suunniteltua tekemistä, noh, ajatuksena oli ollut kävellä Kaivariin Ursulaan aamiselle/brunssille, mutta eipä kylmä, kolea, sateinen aamu siihen houkuttanut. Pehtoori päätti maalata tyttären asunnosta parvekkeen ja kylppärin ovien ja ikkunoiden pokat ja tyttärellä oli viikonlopun kotitöitä, mutta minä en todellakaan jäänyt pesemään ikkunoita kuten joku kunnon äiti ehkä olisi  tehnyt, vaan lähdin Stockalle, Kapteenskaan ja Akateemiseen. Ja minä shoppasin oikein sydämeni kyllyydestä: Armani Jeansin farkut, Saint Jamesin t-paita, Lexingtonin jumpperi ja Gantin kukallinen paitapusero. Merkkiuskollinen, tai merkkijämähtänyt tai mitä hyvänsä, mutta nyt on garderobi päivitetty, enkä ennen syksyä tarvi mitään uutta, ehkä sentään uudet sandaalit (Mefisto tai Birkenstock, merkillä on väliä 🙂 ) kesällä.

Alkuiltapäivästä treffattiin Kaisaniemessä, johon on tyttären kaverin kaveri avannut olut-viini-lounasbaarin: Sori Brewing – Taproom. Oikein valoisa ja mukava paikka. Pehtoori söi oikein lounasta, me tyttären kanssa napostelimme muutaman etanan, bataattiranskalaisia ja nautimme lasilliset erinomaisen hyvää ranskalaista kuohuvaa.

Mie olin ainoa, joka lähti sen jälkeen kohti HAMia (Helsinki Art Museum), jossa oli ”Modernia elämää” -näyttely. Se ei ollut ahdistava, siellä ei ollut maailmantuskaa, kuten kuulemma on Kiasman Suomi 100 Ars -näyttelyssä, jonka esikoinen oli käynyt edellisviikolla katsomassa. Olin tyytyväinen, etten mennyt Kiasmaan, vaan Tennispalatsiin. Avara näyttely, jossa omaa historiaa, muistoja lapsuudesta, asiaa, jota olen luennoilla opettanut, suomalaista designia, oivaltavaa esillepanoa. Siellähän se oli minun ”Helminauha”-maljakkoni isosisko ja lapsuuden kesämökin keittiön tuolit. Suosittelen käymistä.

Ja suosittelenpa samalla Museokortin hankkimista. Minulla se on uusi, nyt vasta toinen käyttökerta.  Se madaltaa kynnystä mennä museoon, tulee varmasti ”piipahdettua” entistä useammin. Minun vuosittainen käyntimäärä museoissa kyllä on sellainen, että kortti tulee halvemmaksi kuin yksittäismaksut, – ja se on kätevä. Se voi muuten olla aika hyvä lahjaidea, eikö?

Sitten paluu hakaniemeläiskaksioon, jossa olisi ollut hyvä aika päivittää blogia, laitella kuvia, mutta, mutta … taas se ontto olo … mies ja tyär koettivat lohduttaa, ja onneksi pian oli aika lähteä spåralla kohti Punavuorta ja Tehtaankatua. Lauantai-illan ruokapaikan valinta ja varaus oli ollut minun vastuullani, ja nyt sitten vihdoin menimme sinne La Maisoniin, jota Satu blogin kommenteissa tässä joku aika sitten suositteli, – linkittäisin siihen, kun olisi vanhat blogijutut (jo) käytössä.

Se oli tavattoman familiääri, mutta hieno paikka, jossa oli vähintäänkin hyvä palvelu. Saimme vielä P:n seuraamme, ja ilta vierähti erinomaisessa seurassa ja hyvin syöden. Jälkiruokaan liittyy tarina, johon palaan vielä, vaatii ihan oman postauksensa. 😉

Paluumatkalla jäimme ratikasta Bulevardilla sillä Casa Italia houkutti. Piipahdimme siellä, mutta silti olimme varsin hyvissä ajoin kämpillä. Ei edes kortinpeluuta, ei palapeliä, aikamme höpöttelimme, paransimme maailmaa ja oli aika unille.

Sunnuntaina iltapäivällä Ouluun, jossa Apsu oli isänsä kanssa vastassa. Oli hyvä palata.

~~~~~~~~~~~~~~

* Otsikkokuvassa ensimmäinen kokeiluni infrapunaväreistä, ja sitten vielä kopioin kuvan, käänsin ja kiersinkin. Asettelin kuvat vastakkain ja samaan kuvaan. Aika hyvähän siitä tuli.

Tuulestatemmattuja juttuja taas tiedossa! Blogihiljaisuus on ohi. Kituviikko tämä on ollut!

Kymmenen vuotta – joka päivä! – elämässäni on ollut blogia. Ja yhtäkkiä ei ollutkaan!

Kuin olisin ollut sairas, eristetty, eristyksissä.

Viime viikon tiistaina jokin jumitti: ERROR 500 on vaivannut koko viikon. Olen ollut aika monta kertaa yhteydessä palvelimen ylläpitäjään (SJR.fi), ja toisin kuin ennen, tämä ongelma ei ratkennutkaan noin vain. Eikä minulle sieltä mitenkään aktiivisesti kyllä vastailtukaan. Ette voi kuvitella, kuinka ontto olo on ollut. Olenpa tässä ajatellut, että olenko kuin pahaiset teinit, joilla ei ole elämää, jollei sitä ole somessa. Eikö asiat tapahdu minulle, jollen niitä kirjaa ylös? Enkö koe ja maista ruokaa, jollen ota siitä kuvaa – ja julkaise?

Totta puhuen olen tässä kevään mittaan jo aiemmin miettinyt, että ehkä lopetan Tuulestatemmatut-jutut, kun miljoona kävijää tulee täyteen, mihin menee kai suunnilleen reilu vuosi tai ehkä lopetan jo loppuvuodesta, kun blogini täyttää kymmenen vuotta. Lopettamismietteitä ovat synnyttäneet kävijämäärän lasku (neljästäsadasta päivittäisestä kävijästä noin 250 – 350 kävijään), mikä on pannut miettimään, että kannattaako enää, kun ei ole lukijoita ja ettenkö enää osaa tehdä kiinnostavia juttuja – mutta sitten: onhan teitä kuitenkin vielä monta sataa! Lopettamismietteisiin on vienyt sekin, että vuorovaikutus on käynyt entistäkin vähäisemmäksi, esimerkiksi verrattuna siihen, mitä se vielä jokunen vuosi sitten oli … kuitenkin kaipaan kommentteja.

Sitten tässä tietokanta- ja yhteysongelman aikana kasvoi pelko, että kaikki blogitekstini ovat niin korruptoituneet, etten saa niitä enää näkyviin: 3000 A4-sivua tekstiä, 15 000 kuvaa, parin tekeillä olevan kirjan tekstejä (Vuotuisjuhlat ja Jokaviikkoinen soppamme), muistot, reissuraportit, kommentit, 10 vuotta elämäni päivittämistä … kaikki mennyttä! Mutta nyt näyttää siltä, että kaikki on pelastettu. Kyllä oli eilen suuri helpotus!

Onko yhdelläkään lukijalla ollut pieni tyhjä paikka päivässä? Onko kukaan edes kaivannut?  Olen saanut muutamia kyselyjä sähköpostin, FB:n ja whatsappin kautta, ja muutama on soitellutkin. Sellainen lämmittää tietysti, – kertoo, että Tuulestatemmatun jämähtäminen on huomattu. 😉 Toivottavasti kaikki palaatte!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Nyt on siis menossa vanhan blogin (ja kaiken muun satokangas.fi -sivuston muutto webhotellista toiseen. Kymmenvuotinen yhteistyö SJR-palveluntarjoajan kanssa loppuu pian; minä lähden sieltä menemättä tässä tarkemmin välirikkomme yksityiskohtiin. Muutto maksaa, ja vaatii aika lailla pakkaamista ja purkamista. Mutta uusi sija Tuulestatemmatulle on siis löytynyt.

Rakennan sivuston uudelleen, ja ainakin väliaikaisesti tämä osoite (www.tuulestatemmattua.fi) on se, joka kannattaa bookmarkkeihin laittaa. Blogin ulkoasu muuttuu (taas), vähän kerrallaan ja pääsette/joudutte sitä seuraamaan, ja seuraamaan myös, miten opin uudenlaisen tavan tehdä www-sivuja. Kaikki palaute ja kommentointi opetteluni jäljestä on matkan varrella erinomaisen suositeltavaa.

Tämä on siis nyt vain ensihätään kyhätty layout.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Liki kymmenvuotisen blogiurani aikana olen jättänyt hyvin harvoina päivinä postaamatta edes jotain, ja muistelenpa, että koskaan ei ole jäänyt väliin kahta peräkkäistä päivää, ja nyt väliin jäi toista viikkoa! Nyt on siis 10 päivää ”tilittämättä”. Ei niin, että kovin tapahtumarikas viime viikko olisi ollutkaan, mutta ainakin Jokaviikkoinen soppamme ja muutamat aika hienot kuvat ovat jääneet julkaisematta. Ja olimmepa viikonlopun Helsingissä, josta pari ravintolakokemusta ja muuta mainittavaa juttua odottavat vielä julkituloaan.

Varmasti olisin joka ikinen päivä todennut, että lenkillä oli kylmää, hyytävää, että ei voi olla näin kurja keli, kun vappuun on suunnilleen viikko aikaa. Todennut, kuinka haudalta ei vielä voinut ottaa lyhtyä kuten usein isän syntymäpäivänä tapana on ollut, sillä maa oli vielä niin jäässä, ettei se irronnut. Varmasti olisin kertonut, kuinka meillä oli Apsun kanssa mukavaa, kun oltiin yksi päivä rattaiden kanssa liikkeellä ja toisena päivänä kun tarkasteltiin kaikki lähitienoon viemärien kannet. Paljon palstatilaa olisivat saaneet tämän blogikriisini vaiheet ja vatuloinnit. Mutta nyt: nyt kohti Tuulestatemmatun uutta elämää!

Tervetuloa!

Tosia ja tuulestatemmattuja juttuja päivittäin on luettavissa uudessa osoitteessa.

Nämä vanhat postaukset pystyttiin pelastamaan ja on nyt siirretty uudelle palvelimelle. Mistä olen ihan tavattoman hyvilläni!

Koko sivusto on remontin alla… mutta Tuulestatemmattuja juttuja on luvassa taas joka päivä.

Siis tervetuloa tänne www.tuulestatemmattua.fi

Tuulestatemmattuja juttuja taas tiedossa! Blogihiljaisuus on ohi. Kituviikko tämä on ollut!

Kymmenen vuotta – joka päivä! – elämässäni on ollut blogia. Ja yhtäkkiä ei ollutkaan!

Kuin olisin ollut sairas, eristetty, eristyksissä.

Viime viikon tiistaina jokin jumitti: ERROR 500 on vaivannut koko viikon. Olen ollut aika monta kertaa yhteydessä palvelimen ylläpitäjään (SJR.fi), ja toisin kuin ennen, tämä ongelma ei ratkennutkaan noin vain. Eikä minulle sieltä mitenkään aktiivisesti kyllä vastailtukaan. Ette voi kuvitella, kuinka ontto olo on ollut. Olenpa tässä ajatellut, että olenko kuin pahaiset teinit, joilla ei ole elämää, jollei sitä ole somessa. Eikö asiat tapahdu minulle, jollen niitä kirjaa ylös? Enkö koe ja maista ruokaa, jollen ota siitä kuvaa – ja julkaise?

Totta puhuen olen tässä kevään mittaan jo aiemmin miettinyt, että ehkä lopetan Tuulestatemmatut-jutut, kun miljoona kävijää tulee täyteen, mihin menee kai suunnilleen reilu vuosi tai ehkä lopetan jo loppuvuodesta, kun blogini täyttää kymmenen vuotta. Lopettamismietteitä ovat synnyttäneet kävijämäärän lasku (neljästäsadasta päivittäisestä kävijästä noin 250 – 350 kävijään), mikä on pannut miettimään, että kannattaako enää, kun ei ole lukijoita ja ettenkö enää osaa tehdä kiinnostavia juttuja – mutta sitten: onhan teitä kuitenkin vielä monta sataa! Lopettamismietteisiin on vienyt sekin, että vuorovaikutus on käynyt entistäkin vähäisemmäksi, esimerkiksi verrattuna siihen, mitä se vielä jokunen vuosi sitten oli … kuitenkin kaipaan kommentteja.

Sitten tässä tietokanta- ja yhteysongelman aikana kasvoi pelko, että kaikki blogitekstini ovat niin korruptoituneet, etten saa niitä enää näkyviin: 3000 A4-sivua tekstiä, 15 000 kuvaa, parin tekeillä olevan kirjan tekstejä (Vuotuisjuhlat ja Jokaviikkoinen soppamme), muistot, reissuraportit, kommentit, 10 vuotta elämäni päivittämistä … kaikki mennyttä! Mutta nyt näyttää siltä, että kaikki on pelastettu. Kyllä oli eilen suuri helpotus!

Onko yhdelläkään lukijalla ollut pieni tyhjä paikka päivässä? Onko kukaan edes kaivannut?  Olen saanut muutamia kyselyjä sähköpostin, FB:n ja whatsappin kautta, ja muutama on soitellutkin. Sellainen lämmittää tietysti, – kertoo, että Tuulestatemmatun jämähtäminen on huomattu. 😉 Toivottavasti kaikki palaatte!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Nyt on siis menossa vanhan blogin (ja kaiken muun satokangas.fi -sivuston muutto webhotellista toiseen. Kymmenvuotinen yhteistyö SJR-palveluntarjoajan kanssa loppuu pian; minä lähden sieltä menemättä tässä tarkemmin välirikkomme yksityiskohtiin. Muutto maksaa, ja vaatii aika lailla pakkaamista ja purkamista. Mutta uusi sija Tuulestatemmatulle on siis löytynyt.

Rakennan sivuston uudelleen, ja ainakin väliaikaisesti tämä osoite (www.tuulestatemmattua.fi) on se, joka kannattaa bookmarkkeihin laittaa. Blogin ulkoasu muuttuu (taas), vähän kerrallaan ja pääsette/joudutte sitä seuraamaan, ja seuraamaan myös, miten opin uudenlaisen tavan tehdä www-sivuja. Kaikki palaute ja kommentointi opetteluni jäljestä on matkan varrella erinomaisen suositeltavaa.

Tämä on siis nyt vain ensihätään kyhätty layout.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Liki kymmenvuotisen blogiurani aikana olen jättänyt hyvin harvoina päivinä postaamatta edes jotain, ja muistelenpa, että koskaan ei ole jäänyt väliin kahta peräkkäistä päivää, ja nyt väliin jäi toista viikkoa! Nyt on siis 10 päivää ”tilittämättä”. Ei niin, että kovin tapahtumarikas viime viikko olisi ollutkaan, mutta ainakin Jokaviikkoinen soppamme ja muutamat aika hienot kuvat ovat jääneet julkaisematta. Ja olimmepa viikonlopun Helsingissä, josta pari ravintolakokemusta ja muuta mainittavaa juttua odottavat vielä julkituloaan.

Varmasti olisin joka ikinen päivä todennut, että lenkillä oli kylmää, hyytävää, että ei voi olla näin kurja keli, kun vappuun on suunnilleen viikko aikaa. Todennut, kuinka haudalta ei vielä voinut ottaa lyhtyä kuten usein isän syntymäpäivänä tapana on ollut, sillä maa oli vielä niin jäässä, ettei se irronnut. Varmasti olisin kertonut, kuinka meillä oli Apsun kanssa mukavaa, kun oltiin yksi päivä rattaiden kanssa liikkeellä ja toisena päivänä kun tarkasteltiin kaikki lähitienoon viemärien kannet. Paljon palstatilaa olisivat saaneet tämän blogikriisini vaiheet ja vatuloinnit. Mutta nyt: nyt kohti Tuulestatemmatun uutta elämää!

Tervetuloa!