Luuriton päivä?

Kalevassa oli tänään juttu siitä, kuinka oulunsalolaisessa koulussa on meneillään kokeilu, jossa oppilaat laittavat aamulla kouluun tullessaan kännykät jemmaan, pois käsistä ja ulottuvilta, ja he saavat puhelimet takaisin vasta koulupäivän jälkeen. Juttua lukiessa ajattelin, kuinka minä olen riippuvainen, pahasti addiktoitunut luuriini. Kyllä koulussa pysyin tunnit ilman puhelinta – useimmiten. Mutta että koko päivän!

No kävipä sitten juuri tänään ja tuon jutun lukemisen jälkeen siten, että kun aamusella lähdin liikkeelle, unohdin puhelimen kotiin. Ja huomasin sen jo ensimmäisellä etapilla: Tuiran postissa oli minulle paketti, jota menin noutamaan, eikä minulla ollutkaan näyttää tekstaria, jossa on se koodi, jolla saisin tyttären lähettämän paketin postin hyllyistä itselleni. Hitto! Menin kuitenkin kysymään, että voisiko sittenkin löytyä, –  – – henkkarit on kuitenkin mukana, ja voila! Onneksi. Ei kuulemma aina löydy.

Ja lapsi, ”Etelän mutikainen”, kuten oli korttiin kirjoittanut, mikä sai hymyn ja hyvän mielen jo sinällään aikaiseksi, oli lähettänyt minulle 1000 palan palapelin ”kootaan sitten yhdessä juhannuksena tai mökillä”. ”Kolmekymppiselle, ja äitienpäivälahjaksi” – luki kortissa. Onneksi puhelimen poissaolo ei jättänyt paitsi tästä ilosta.

No sitten kauppaan hankkimaan äidille viikottaiset ruokatarpeet  –  keittämieni soppien ja Caritaksen lounaiden täydennykseksi. Muistinpa kaupassa, että jos/kun aion kotona iltapäivällä tehdä tämän viikon ”jokaviikkoisen sopan” tarvitsen ehkä jotain yrttejä vai oliko se sittenkin smetanaa… tsekkaanpa reseptin netistä… Miten tarkistat kun ei ole puhelinta!  Ostin sitten sekä korianteria että smetanaa, ja mietin, että eihän ennenkään tarvittu puhelimia ruokakaupassa.

Matka jatkuu: ajelen kukkakaupan eteen, ja … etsin puhelinta, että voisin ParkManilla maksaa pysäköintimaksun. Nope! Ei muuta kuin kävelet muutaman korttelin päähän, jotta voit automaatista ostaa parkkilipun. Ja onko kolikoita? Nope. Riskillä jätin auton toviksi parkkiin ilman maksua, – ja huh, äitienpäiväruusun ostoreissu ei tuonut parkkisakkoa.

Ajelen äidin luo, … normitoimet, ja sitten äiti halusi nähdä uusia kuvia Apsusta, joka vastikään käydessään oli isomummin sydämen vienyt! Eipä ole puhelinta, jonka whatsappin olisin voinut kytkeä äidin läppäriin, että olisi kuvia voitu katsoa. Ja tässä vaiheessa kello on vasta vähän ennen puoltapäivää! Ja jo neljästi minä olisin oikeasti tarvinnut luuriani! Ja minulla sentään on rannekello, että en tarvitse puhelinta kelloksi, eikä ollut mitään soiteltavaa.

Ja näissä edellä olevissa jutuissahan ei ole vielä ilimanaikunen somessa surffailu, eikä jatkuva – nykyisin liki olemattoman – sähköpostiliikenteen tsekkaaminen.

Kyllä, kyllä olen pahasti puhelinriippuvainen.

Kamera on onneksi ollut koko päivän, aamusta iltaan, mukana. Palaan iltaan vielä…

111

Jokainen kommentti on ilo!

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.