Niitä näitä

Nyt on kriisi.

Eilen illalla, jo aiemmin varoitellut, tietokoneen toimintavarmuuden heikkeneminen vei vääjäämättä siihen tuskastuttavaan tilanteeseen, että kone simahti totaalisesti. Se ei enää käynnisty kunnolla. Jo alkuyöstä nukkumaan mennessäni olin hajoamisen vuoksi vähintäänkin huolissani, monestakin syystä, ja niinhän sitten aamuyön valvoin pari tuntia kirjaimellisesti tuskanhiestä märkänä ja mietin, mitä kaikkia seuraamuksia – sekä taloudellisia että aikaa vieviä juttuja olisi edessä. Ja ennen kaikkea asiakkaille kuvatoimitusten viivästyminen, jopa luvattujen peruminen, sai miettimään kaikkea ikävää.

Aamulla koetin kaikkea. Kävin Gigantissakin, ostin uuden näytön, sillä olin itse tehnyt diagnoosin, että se on sittenkin 11 vuotta vanha näyttö, joka on pragannut. Ei ollut sittenkään se rikki, sillä nyt on uusi näyttö (aika halpiksen 27 tuumaisen ostin, ajatuksena, että voisi sitten viedä mökille, ettei tarvisi siellä kärvistellä läppärin pikkuruisen näytön kanssa… ), mutta siinäkään kuva ”ei pysy” kuin sekunnin murto-osan. Olisko näytönohjain hajonnut? – Sitä toivon. Pikku vika, helppo korjata. Ei maksa paljon, ei ole tuhonnut mitään. Lukitsen tämän vastauksen.

Tiedän! Toki tiedän, ettei tämmöinen ole maailmoja kaatava juttu, ja BTW ei läheskään niin iso huoli ja hätä kuin viime huhtikuinen blogin kaatuminen kaikkine seuraamuksineen ja kustannuksineen, eikä tämä nyt onneksi ihan kaikkein pahimpaan aikaan sattunut, mutta silti. Esim. kaksi viikkoa sitten kapitulikuvien teon ja toimittamisen aikaan olisi ollut kyllä valokuvausyrittäjyydelleni melkoinen romahdus tai vaikka viime keväänä valmistautuessa liiketoimintasuunnitelma-näyttötutkintoon.

Mutta nyt siis vaiheessa… huomenna olen Data Groupin oven takana tasan yhdeksältä tietokone kainalossa!

Ulkoilu, sushipäivällinen ja Apsu vanhempineen ovat pitäneet minut muutaman tovin/tunnin pois tämän ongelman äärestä, ja nehän ovat oikeastaan kaikki tärkeämpiä kuin erinäiset hävinneet asiakirjat, mm. huomiseen vuosikokoukseen toimintakertomukset etc., sadat muokkauksessa olevat kuvat, asennetut ja ostetut lisäosat ohjelmiin, soppakirjan aihio, Muistikuvia-nettisivujen matskut, etc., valtava osoitetiedosto, osa sähköposteista? — Noh, asiat tärkeysjärjestykseen, ja kohti huomista.

(Raatinsaaren tilhi lounaalla.)

Pitää muistaa kastella kukat ennen lähtöä.

On pestävä villapuserot ja -sukat.

Päivän ohjelmassa on suoritettavana lenkillä käynti.

On jäsenkirjeen laadinnan aika.

Haastekuvien otto ja lähettäminen on huomenna.

Portfoliokirja on tehtävä helmikuussa.

Pitää muistaa ja ehtiä lähettää vastaus kyselyyn.

Minulla on – vieläkin – niin paljon kaikkea, mitä ”pitää tehdä”. On aina ollut. Ei ole tarvinnut – vieläkään miettiä, mitähän tekis. Minulla on mielessä, takaraivossa, huonon omantunnon sylissä, silmieni edessä aina tekemättömiä juttuja. Niiden muoto, koko, määrä, suuruus ja vaativuus on päivien ja vuosien aikana muuttunut.

Kun lapset olivat pieniä ja olimme lähdössä mökille, ei minun ”pitänyt” pestä villaisia tai reilut 10 vuotta sitten minun ei  ”pitänyt” monta vuotta kolmena aamuna viikossa ennen töihin lähtöä käydä salilla, eikä viisi vuotta sitten äidin luona käynti ollut ”pitää käydä” -leimalla merkitty.

Kun olin 35-vuotias minun piti käydä töissä. Silloin minun tekemättömien töiden listallani oli kokonaisia kirjoja. Vielä viisi vuotta sitten kun lähdettiin mökille, en edes ajatellut kukkien kastelua, minä vaan kastelin ne.

Ennen ne, mitä piti tehdä, olivat jotain möhkäleitä. Stressi tuli ”syyslukukauden lopusta” tai ”väitöskirjan loppulauseen kirjoittamisesta”. Iso asia oli kuntoutuminen isosta leikkauksesta tai joululahjojen hankkiminen.

Mutta aina minulla on ollut joku merkillinen ”minun pitää nyt tehdä” sitä taikka tätä. Mikä se niin pistää ajattelemaan? Kuka käskee?

Nyt, juuri tässä elämäntilanteessa, joka on kyllä vallan mukava, kun ei oikeasti ole mitään kovin kummoista, mitä ”pitää tehdä”, niin minä en vieläkään osaa ajatella ettei tarvi tehdä mitään. Minä keksin koko ajan jotain ”mitä pitää”.

Nyt pitää pakata.

Milloin siitäkin on tullut ”pitää-homma”? Eikö se voisi olla niin kuin on vuosikymmeniä ollut: ”Ollaan lähdössä reissuun tai mökille, niin minäpä pakkaan”. Miksi  se on nyt ”minun pitää alkaa just nyt pakkaamaan”. Ja ihan kuin sitä pakkaamista nyt olisi juuri minkään vertaa.

Mutta kuitenkin, nyt pitää lähteä pakkaamaan.

Onneksi huomenna ei sentään ”pidä lähteä”, vaan saa lähteä…

Olimmepa shoppausretkellä ystävän kanssa. Kun se meille molemmille oli nyt mahdollista, lähdimme pakkastorstain aamuna kohti Haaparantaa. Automatka on hyvä aika ja paikka jutella (paljon menneestä, olemmehan opiskelukavereita, mutta vielä enemmän tästä päivästä ja myös tulevasta, vaikka totesimme, että ehkä ei kannattaisi), ja ostoskierroksen jälkeen oli hyvä mennä syömään. Ofeliassa kävimme.

Parina viime vuonna opintiellä totuin tiettyihin Haaparanta-herkkuihin, joita kouluviikonloppuina kävin ostamassa ja toin kotiin, joten nyt oli vaje tunnbrödistä, kutunjuustosta, Kavlin tuubijuustoista, canelloneista sekä edullisista Systemin viineistä. Ja ainahan voi IKEAsta löytää jotain tarpeellista.

Ja sitten Torniotar! Minullehan se on tuttu kuvauskohde, ja myös käyntikohde. Minä oikeasti tarvitsin jo jonkun uuden jakun, villapuseron tai tunikan. Mutta se, että tarvitsinko kolmea, on hieman arveluttavaa. Mutta: 1) kun jakun alkuperäinen hinta oli 180 €, jonka hinta oli pudotettu 126 euroon, josta oli vielä 20 % alennus, 2) kun se oli kotimainen, mustavalkoinen, monikäyttöinen, väljä ja 3) ystäväkin sanoi, että näytän siinä ihan valokuvaajalta, niin olihan se ostettava. Absolutely!

Mutta entä ne kaksi muuta ja asustehuivi niihin? Nekin oli alen alessa, nekin kotimaisia, nekin mustavalkoisia, ja toinen niistä enempikin kesävaate (pitkä, silkki, laskeutuva). Toinen (puseromalli) ja huivi on samaa sarjaa tuon ensimmäisen kanssa. Joten pakko mikä pakko! Olen niin tyytyväinen noihin. Lupaan laittaa joku päivä kunnon kuvat ostoksistani. Torniotar on ehdottomasti käymisen väärti, sisustustavaraa (mm. Gant, Pappelina ja Marimekko) ja naisten vaatteita (Aino, Laurie, Ritva Falla, Marimekko).

Ja IKEAkin: siellä ei ollut juuri ketään, joten verkkainen tepastelu ei ollut ollenkaan hassumpaa. Ja IKEA oli sisustettu kokonaan uudelleen. Nyt siellä oli paljon pieniä valmiiksi sisustettuja huoneita, ja raikkautta ihan eri lailla kuin ennen. Kaikesta huolimatta sinne en saanut kulumaan kuin kuuskymppiä. Huomaatteko, ihan pelkkää säästöä koko reissu.

Mukava reissu oli.