Niitä näitä

Tänään Tuirassa lenkillä yhdessä aliskassa korviini kantautui takana tulevien miesten keskustelu, – – ja kävelivät niin lähellä takanani, että vielä alikulun jälkeenkin kuulin kaiken: tuosta vaan kertomus murrosta ja ryöstöstä!

– no eihän meillä ollut tarkotus sinne murtautua, mutta se vaan meni nii
– miten nii?
– noku oltiin oltu siinä Haukiputtaalla ja mietitty että lähetää Samanttaan mutta ku Jaska ei kuitenkaan olis päässy sisälle, oli jo alkuillasta nii jurrissa, ryypännä ainaki kaks päivää putkee. Ja sitte käytiin vaan hakee lisää kaljaa ja sitten saatiin kyyti Iihin.
– miten te sinne?
– no v-ttu,ku Hanen (tai Janen tai tms) luo piti mennä. Mutta eihä se v… ollu kotona. Ja oli ihan mielettömä kylymä.
– ja sitten murtaujuitte sen kottiin?
– eiku mä oon sen porukoitten mökillä joskus pentuna ollu ja se o …. (keskustelu häviää)   ja sitten me aateltiin että jos se on sielä. Ei ollu. Mutta ku oli nii v-n kylymä, nii aateltiin, että mennää sisälle vaikka miten. Ja sitte me murtau´uttiin sinne. Särettiin kaks ikkunaa.
– oliko sielä ees lämmin?
– no ei tietenkää, mutta me pantiin paikka sekasin, löydettiin niitten kaapeista viinaa ja …. porukkaa tuli lisää ja v-tu että ne alko rähisee

Tässä vaiheessa aloin jo miettiä, mitä mun pitäis tehdä. Keskustelu kavereiden kesken oli aika agressiivisen oloista, ja minä en uskaltanut tietenkään vilkaistakaan taakseni. Olin jo suunnilleen kartalla, missä tämä murron kohteeksi joutunut mökki oli ja odotin kauhulla, että pian tämä ”päätekijä” kertoisi henkirikoksesta tai jotain.

Ja vähän ennen kuin olin Paulaharjuntien suojatien valoristeyksessä, tämä tarinan kertoja toteaa: ”v-u että sitä voi penskana olla tyhymä. no olihan mää kuitenki jo 17 Hane ja K-lainen vasta kuustoista. No narahittaan me…

Ja sitten kun risteyksen jälkeen uskalsin vilkaista taakseni olivat nämä takanani ”suuresta murrosta” keskustelleet kaverit ainakin kakskymppisiä. Onneksi olivat jo narahtaneet. 😉

Kuva ei liity millään lailla tähän päivään. Paitsi että olen vanhoja kuvia hakenut ja muokannut myyntiin. Voisin VR:lle tämän kaupata. 😉

Eihän siitä ole kauaakaan kun kirjoitin, että ”Itku auttaa” ja että olen kohtuullisen herkkä liikuttumaan. Nyt ei ole oikein tullut itkua.

Eilen kun myöhään illalla Helsingistä tuli tieto, olin merkillisesti ihan hirmu vihainen. En vaan tiennyt kenelle voisin raivota. Itkua ei ollut, eikä siitä siis apua.

Ei siitä ole kuin muutama viikko, kun vielä sähköposteilimme. Eikä kahta kuukauttakaan, kun viimeksi tapasimme. Itseasiassa vietimme koko lauantain aika lailla samojen pöytien äärellä. Silloin kaiken piti olla jo voiton puolella. Ja eilen tuli tieto ”menehtyi äkillisesti”.

Emmehän me usein olleet tutustuttuamme tavanneetkaan, ehkä parikymmentä kertaa kolmen vuoden aikana? Aika säännöllisesti posteilimme, olihan hän yhdellä tavalla esimieheni, mutta kirjoittelimme myös ohi ”virallistenkin” asioiden, varsinkin nyt tammikuun kapitulin aikoihin ja sen jälkeen. Ruoka-asioista ja historiasta, vuotuisjuhlista, matkoista, muutenkin elämänmenosta, ja myös kuolemasta.

Hän oli sydämellinen, hieno, vahva ja oikeudenmukainen lukee monissa muistosanoissa. Niin hän oli.

Olen minä vieläkin vähän vihainen, mutta paljon enemmän surullinen.

Merkillinen sunnuntai sikäli, että en ole ottanut yhtään kuvia. Yleensä sunnuntaisin kamera laulaa… Yleensä tavallista pidemmällä lenkillä ja yleensä tavallista parempaa ruokaa laittaessa. Mutta ei tänään.

Keli on tuhnu – kaukana kirkkaista pakkaspäivien valosta ja kirkkaista näkymistä. Joten ei innostanut lähteä mihinkään kauemmas. Auraamattomilla lähitienoon teillä tepastelin pienoisessa lumipyryssä. Ihan suorittamista oli, ei mitään liikkumisen iloa tai kuvauksellisten miljöiden etsimistä.

Ja ruoka. Hampurilaisia ja salaattia. Jälkkäriksi sitrus-rahka-kerma-mousse (lue: mössö). Eipä paljon noillakaan revitellä.

Siksipä tähän vielä kuva mökkiviikolta.

Maaliskuun sunnuntai onkin mennyt paljolti tulevaa suunnitellessa. Ensi viikonloppuna on juhlaa ja toukokuussa on juhlaa ja ne liittyvät olennaisesti toisiinsa. Ja niitä molempia varten olen tehnyt tänään yhtä ja toista. Yllätyksiä olen perheelle järjestämässä, enkä millään malttaisi odottaa, että saisin jo kertoa … Enkä siis kerro vielä täälläkään.

Kuu kasvaa, pian täytenä.
On helmikuun viimeinen.
Kerran ope, aina ope.
Äidin ”survival kit” täydennetty, lääkäriä konsultoitu.
Talvi ei ole lähelläkään loppumistaan.
Pullaa ja lasagnea on pakkasessa valmiina.
Laukku on jo pakattu.
Perheessä on yksi opiskelija.
Tarpeelliset ”päivitykset” yhteen jos toiseen suuntaan tehtynä.
Ensi viikko on kymppiviikko.

Kaikki merkit viittaavat siihen, että olemme lähdössä kohti pohjoista. Huomenna lähdetään. Pikkuperhe tulee perjantaina perässä. Pikkuisen onkin ollut sellainen pienessä piirissä pyörimisen meininki. Nallikaria ympäri ämpäri kaikki päivät.

Kovin kotoisia ja isompia tekemättömiä, verkkaisia, ovat päivät olleet. Kotoisaa tänään onkin ollut tavallistakin enemmän: on tasan 31 vuotta siitä, kun meidän raksaprojekti päättyi, ja me muutimme uuteen omaan kotiin.

Ja kun tänään en edes lähtenyt lenkille, on huono omatunto liikkumattomuudesta, joten hyvä kun huomenna pääsee puskemaan lunta mökkimaisemiin. Ja Lapissa on nyt lämpimämpikin kuin muualla Suomessa. 😉

”Daybreak from the polar night” (Suomen joukkueen kilpailussa toiseksi tullut lumiveistos. Voitto meni Venäjälle ja Viroon kolmas sija).

Viime päivänä lunta ja jäätä monessa muodossa kuvanneena olen mietiskellyt noita olomuotoja, ja niitä kaikkia sanoja joita lumella on. Ja miten ne olomuodot saisi kuviin…

Luettelossa aakkosten alkupäästä sanoja (ks. loputkin Wikipediasta)

• ajolumi: tuulen kuljettamaa kuivaa lunta
• jasa, lumenviipymä
• hanki: paksu maata peittävä lumivaippa tai kantavaksi kovettunut lumivaipan pinta
• hankiainen: kantavaksi kovettunut lumivaipan pinta (ks. kantohanki, kestohanki, hankikanne, hankikanto)
• hiutale, (jää)neulanen, (lumi)kide: lumikiteitä; kide-sana on alun perin tarkoittanut juuri lumikidettä
• huove, höty: leudon sään huokoistama lumi
• huurre, härmä, kuura: pakkasen ilmankosteudesta eri pintoihin muodostamat kiteet, huurre usein pieniä kiteitä, vrt. huuru, pieniä vesipisaroita, kuura taas isoja
• hyöty, hitva, hile: hyvin pieniä lumikiteitä tai niitä pöllyämässä

Mutta suomen kieli ei suinkaan ole runsassanaisin lumen ja jään suhteen, eikä edes Grönlannin eskimoiden inuiittien kielessä ole niitä eniten, vaan pohjoissaamen kielessä on 180 lumeen ja jäähän viittaavaa sanaa, mikä lienee ennätys. Porolle pohjoissaamessa on vielä enemmän sanoja.

Mietittiinpä tänään hammaskirurgini kanssa sanoja hammassärylle, siis sitä, kuinka paljon erilaisia niitä on: jomotus, tykytys, juiliminen, vihlominen, jumputus, paine, polttelu, kiristäminen, hermosärky, riipiminen, pistely, paineen tunne, repivä kipu, jäytäminen,  … lääkäri sanoi, että säryn eri olomuotojen perusteella voi päätellä myös sen aiheuttajasta jotain. Erilaiset säryt kertovat eri oireista ja vaivoista. Ja kertoipa hän myös, että ulkomaisia alan julkaisuja lukiessa ja konferensseissa kulkiessa suomalaiset hammaslääkärit usein manailevat, että englannin kielessä ei ole käytössä oikeastaan kuin ´pain´ ja ´pressure´, mikä vaikeuttaa asioista keskustelemista.

Lääkäri sanoi myös, että en ole ainoa bruksismipotilas (”purentahäiriöinen”), joka näkee painajaisia hampaiden irtoamisista ja muista hammasonnettomuuksista. Väitöskirjojakin painajaisten ja bruksismin välisestä yhteydestä on kuulemma tehty, ja yhteys on voitu osoittaa. No eihän tuo minun purukalustoani tai yöuniani yhtään helpota, mutta josko tällä kertaa vältyttäisiin hampaiden poistolta ja implanteilta.

Kaupunkiin kävellessä näkyi oikeastaan vain yhtä hankimuotoa: kimmeltäviä keväthankia!

– No mites se on elämä sua kohdellut?

Noin kysyi yksi ex-kollega, naapurilaitoksen lehtori, tänään marketin vihanneshyllyjen luona kun tapasimme pitkästä aikaa. Moneen vuoteen ei ole nähty; hän eläköityi jo ennen kuin jäin pois töistä. Mutta ehdimme olla sellaiset 30 vuotta työkavereita ja monessakin työryhmässä yhtä aikaa.

– ”Miten elämä on kohdellut?” Voihan sen noinkin kysyä, että mitä kuuluu? Noin kysyminen oli minusta mukavaa. Ja se pisti miettimään vielä jälkeenkin päin, ”että miten”? Hyvinhän elämä on minua enimmäkseen kohdellut. Myös yliopistolta lähtemisen jälkeen; tosin me molemmat kaipailimme opetushommia, opiskelijoiden kanssa tekemistä ja ohjaamista.

Ruuasta puhuimme tänäänkin, niin kuin usein Humus-kuppilaan yhtä aikaa sattuessamme tai vaikka tiedekunnan pikkujouluissa. Ostipa hän aikoinaan LappItalia-keittokirjani, nimenomaan itselleen, ei vaimolleen, joululahjaksi.

Hernesoppapäivähän se olisi tänään pitänyt olla. Laskiaistiistaina tietysti. Toisaalta tänään oli kansallinen kalasoppapäivä, joten keittelinpä kalasoppaa. Aika lailla tavanomaisesta poikkeavaa sellaista. Ohjeen sain Kauppahallin kalakaupan M:lta tai siis sellaisen Pro Kala -projektin lehtisen, jossa oli ohje. Olipa helppoa, hyvää, täyttävää ja erilaista. Ohjeessa neuvottiin syömään meksikolaisten nachojen kanssa, saattaisipa sopiakin, mutta mielummin ruissämpylä ja/tai saaristolaisleipä. Ihan pikkuisen retusoin ohjetta ja tällaisella sitten tein.

Juustoinen kylmäsavulohikeitto

4 annosta

1 l vettä
3 rkl kasvisfondia
1 pkt Koskenlaskija (Voimakas)
2 valkosipulinkynttä
1 prk maissia
200 g kylmäsavulohiviipaleita
3 rkl maissitärkkelysjauhoja
1 dl vettä

korianteria

Mittaa vesi ja kasvisfondi kattilaan. Kiehauta. Lisää joukkoon sulatejuustoa nokareina. Kuori ja hienonna valkosipulinkynnet, lisää kattilaan. Keitä keskilämmöllä noin 10 minuuttia, kunnes juusto on sulanut. Lisää joukkoon maissit. Kuutioi kylmäsavulohiviipaleet ja lisää keiton joukkoon.

Sekoita maissitärkkelysjauhot ja vesi pienessä astiassa tasaiseksi, ja kaada seos ohuena nauhana keiton joukkoon. Kiehauta ja keitä pari minuuttia, kunnes keitto sakenee.

Kyllähän tämä kuuluu sitten sarjaan ”Jokaviikkoinen soppamme” – viime vuonnahan jäi muutama viikkona resepti postailematta, joten paikon tässä samalla…