Reija

Kaikkea mukavaa – Oi, ihana elokuu

Tänään ehkä tämän kesän viimeinen aamubrunssi muksujen [ja Miniän] kanssa.

Pehtoori pohti tuossa, että jolleivät lapsenlapset näistä vuosista mummilassa muuta muista, niin nämä aamubrunssit.

Muutoinkin päivä vietettiin Rantapellossa. Aamun tihkua uhkailevassa säässä askarreltiin, leivottiin ja tehtiin kardemummaputkesta hernepyssy. Ihan uusia asioita 2010-luvulla syntyneille. Jo kuivatut herneet olivat varsinkin Eepille iso ihmetyksen aihe. Hänhän toki tietää, miten herneenpalot mummin yrttipenkissä kasvavat, mutta mitä ihmettä ovat kivikovat pikkuiset herneet, joita voi puhallella/ampua kardemummaputken läpi! Yritin kertoa, että kun me papan kanssa oltiin pentuja, herneitä ammuttiin koiranputkien läpi, — siinä vaiheessa lapset jo olivat ihan pois kartalta. 🙂

Ja pullataikina! Apsun kanssa on joskus vuosia sitten leivottu, mutta tänään saivat – melkein – keskenään itse tehdä taikinankin. Kovasti molempia hämmästytti, kuinka monia aineksia pullaan laitetaan ja kuinka hillitön olikaan riemu, kun sanoin, että voidaan tehdä ”Nutella-silmäpullia” (vrt. voisilmäpullat). Ja kun taikinasta tein yhden pikkuisen leetapullan (leeta, ~ pitko, oulun murre) katselivat ihmeissään. Hämmästyttää, kummastuttaa…

Yhden askartelujutun olin bongannut jostain Insta-kelasta. Laitetaan kaksi pahvimukia päällekkäin ja ensin toiseen leikataan hahmon ääriviivat ja sitten alempaan voi piirtää erilaisia ”tyyppejä” [vas. A:n tekemä Käärijä-figuuri). Kun alempaa mukia pyörittää tulee uusia hahmoja… Yllättävänkin kauan molemmat näitä jaksoivat värkkäillä.

Sitten tehtiin vielä ”nimikortteja”. Mummin uudet akryylivärit saivat lapsetkin innostumaan.

Katseltiin vielä kuvia Järvenpään pienestä serkusta, oltiin vesisotasilla ja pelattiin. Kesäelämää. Oi että, sanoi Eepikin.

~~~~~~~~~~~~~~~~~

Illansuussa, lasten jo lähdettyä, meillä kahdella oli ruoka-aika. Eilisen jälkeen nyt eka kertaa edes pieni nälän tunne. Keräilyeriä, ja uudenlainen fetavaahto! Meillä oli porkkanoita ja paprikoita, leipää ja broilermakkaraa, ja salaattia. Ja niiden kaikkien kanssa tämä varsin työläs lisuke 🙂 maistui mitä parhaimmin. Epäilemättä toimii myös savukalan kanssa.

Simppeli fetavaahto

½ pkt fetaa (Patros tai Olympos)
ja 1 dl Arlan Limonello-kermaa.
Murustele feta, lisää joukkoon kerma, sekoita sauvasekoittimella vaahdoksi.
Se on siinä!

Sitten vain lempeästä, leppeästä, täyteläisestä, vihreän vehreästä kotipihan tunnelmasta nautistellen, pikkuisen tulevia miettien. Oi ihana elokuu!

Ja pyöräilijöille mieluinen kuohuva. Italialainen, alle 10-prosenttinen rosekuohuva, jota parempaa 13 eurolla toki saa, mutta tällä kertaa ”etiketti edellä”: Summer Collection. Ei huono.

Rotissöörit Ruoka ja viini

Rotissöörien 12. piknik on nautittu!

Piknik!

Jo sana lupaa paljon. Jos siihen liittyy vielä ammattilaisruokaihmisiä ja intohimoisia harrastaja-ruoanlaittajia, osaavia ja sellaiseksi oppineita ja opettelevia, lisäksi perinteitä, välitöntä yhdessäoloa, ystävyyttä, iloa ja mukava miljöö, jonne kaikki tuntevat olevansa tervetulleita, ei mikään voi mennä pieleen.

Ei mennyt. Yksi vuoden kohokohdista on koettu.

Ihan sama, että oli vähän sadetta, aluksi ainakin, ja vähän vilpoista, varsinkin lopuksi, mutta piknik oli 12. kerran mahdottoman mukava ja niin makoisa.

Tässä listassa ja videossa ei edes ole jälkiruokia!

Meitä oli melkein 40 henkeä, ruokaa olisi riittänyt sadalle.

Oli puhetta ja halauksia, syömistä paremmin kuin missään muualla olisi ollut mahdollista ja oli viinistä nauttimista, naurua ja kuulumisten vaihtamista.

Seuraavan kerran nälkä on ehkä joskus huomen illalla, mutta aamuksi on tulossa brunssivieraita, joten nyt unille. Palaan ruoka-asiaan vielä…

Hautausmailla

Kesäpäivänä hautausmaalla

Pientä touhuilua, liikkumista, kauppa-asioita. Tiedättekös, mitä outoa ostin? – Akryylimaalia ja akryylitussit. Kaikkea sitä hurahtaakin kokeilemaan. Jollei asiasta lähiaikoina kuulu enempää, niin kokeilu on sitten hiljaa haudattu. Katsellaan nyt.

Mökin notskipaikan rempan, tai paremminkin rakentamisen suunnittelu, on myös ollut viime päivien ohjelmassamme, erityisesti Pehtoorilla. Tänään yksi ratkaiseva tekijä (minikaivinkoneen saaminen päiväksi tontille) ratkesi myönteisesti: Lapissa on kuin onkin ainakin yksi sellainen. 🙂

Kävin myös hautausmaalla. Käveleskelin pitkästi uudelle puolelle asti, ristiin rastiin. Ja siinä vanhalla puolella myös. Oikeastaan hyvä, ettei minulla ollut kameraa mukana, joten saatoin keskittyä vain ihailemaan ja katselemaan rauhassa. On nimittäin niin, että nyt siellä on kauniimpaa kuin koskaan kesäisin. Haudanhoitosopimuksella hoidetuilla haudoilla istutukset ovat runsaampia ja kauniimpia kuin niinä melkein parinakymmenenä vuonna, jolloin minä siellä olen kulkenut. Viime kesänä hautausmaan pääpuutarhuri vaihtui, johtuneeko siitä? Vai viime viikkojen sateista ja lämmöstä?

Esimerkiksi sankarihauta-alue on nyt erityisen juhlallinen ja kaunis. Yksi pieni yksityiskohtakin sattui silmiin, ja sai ne vähän karvastelemaankin. Vanhempieni haudan lähelle on toukokuussa haudattu yksivuotias poika. Haudalla ei ole vielä kiveä, vain puuristi ja paljon kukkia ja kynttilöitä, mutta siinä on myös todella herkkä puiden oksista tehty asetelma risteineen. Suomalaisilla hautausmailla tällaisia yksilöllisiä koristeita tai esineitä ei juuri koskaan näe, mutta ulkomailla on, juuri lasten haudoilla olen nähnyt nalleja ja muita leluja. Italiassa rosarioita ja kirjojakin. Meksikossa oli kaikenlaista (Kannattaa klikkailla linkki auki, ja ihmetellä.)

Kun kesä hiljalleen alkaa hiipua kohti syksyä, kannattaa päivän kävelylenkki tehdä hautausmaalle. Ainakin Oulussa on todella kaunista.

Liikkuminen Oulu

Pyöräretki Koiteliin

Oli hyvä päivä lähteä kohti Koitelia, Kiiminkijoen koskenrannalle.

Olisi tänä kesänä ollut ainakin viisi kertaa aiemminkin aie sinne pyöräillä, mutta milloin mistäkin syystä olen jättänyt lähtemättä. Tänään en jättänyt, siis lähtemättä, vaan lähdin.

Matkaa kotoa sinne tulee sellaiset 30 km suuntaansa ja maisemat ja tienvarsinäkymät puolentoista tunnin polkemisen kuluessa vaihtelevat mukavasti. Välillä ei tunne kaupungin rajojen sisäpuolella olevansakaan. Mitäkö näkyi matkalla?

Matkalla näin käpytikkoja ja allergiavaikutuksia aiheuttavia pujoja, liki pensaiksi ovat tänä kesänä venyneet. Hönttämäen kohdalla oltiin jäniksen kanssa melkein törmäyskurssilla, se kun ponkaisi suoraaan eteeni tai minä sen, riippuu tietysti kumman suunnasta katsoo, mutta onnettomuudelta vältyttiin.

Joka kerta ohi kulkiessani Haipuskylän risteyksen tienoilla minua hämmästyttää ja ilahduttaa kaunis, ihan pyörätien kupeeseen yltävä, pieni suo. Varsinkin syksyisin se on hyvin kansallismaisemallinen. Tulikohan keksittyä uusi sana: kansallismaisemallinen? – Noh, jotain perisuomalaista maisemaa kuitenkin.

Kiimingissä asutusalueiden läpi polkiessa hoksaa seudulla asuvan paljon suurperheitä, talot ja pihat ovat isoja, pihoilla pyöriä ja kaikenmoisia leikki- ja pelivehkeitä aika lailla. Ja tokihan suomalaiseen maalaismaisemaan kuuluvat lehmät niityllä, toki kaupungissakin voi vielä karjataloutta harjoittaa.

Pyöräteiden pientareilla – pujojen lisäksi – on nyt paljon kukkia, pietaryrttiä eli nappikukkia, siankärsämöä, päivänkakkaroita ja apiloitakin vielä, ja sitten löysin uudenkin tuttavuuden: lyhytvartinen, pieni kasvi, jossa on pikkuisia valkoisia ja lilan värisiä kukkia. Se on nystysilmäruoho.

Poimin niitä keittiöön pikku maljakkoon, ja kanervia myös. Niitä hain metsänreunasta. Mustikanpoimijoitakin oli taipaleen varrella, – siinä ja siinä poimivatko turhankin läheltä tietä. Muutaman punikkitatinkin näin ajellessa paluumatkalla soraisen Koitelintien kautta. Poimimaan en ryhtynyt. Sienestän sitten möksällä. Toivottavasti.

Perillä Koitelinkoskella on sitten hyvinkin luonnossa, ja koskenkohinassa mieli levollinen. Ja jollei sinne mennessä ole, niin siellä tasaantuu, kun malttaa vähänkään aikaa kuljeskella ja istuskella rannalla.

Istuskelin, ja saaressa olevasta Tunnelmatuvasta kävin lounasjätskin hakemassa – pullaa kyllä olin ajatellut, mutta kun olin niin aikaisin (klo 11, jolloin kahvila aukeaa), niin pullat olivat kirjaimellisesti vielä uunissa. Toki jäätelökin koskenrannan penkillä istuskellessa maistui.

Nyt kun on viime aikoina sadellut aika lailla, oli joessa vettä – ainakin luullakseni – aika lailla enemmän vettä kun muina kesinä elokuulla. Kohinaa ja pyörteitä kaunis katsella, kuunnella ja kuvailla.

Retkeily on mukavaa. Vaikka vain pikkuinen kierros kotikaupungin reunamille.

Luettua Niitä näitä

Neljän kuukauden kirjat

Kesä on lukemisen aikaa, oikeastaan vielä enemmän kuin joulun aika tai syysillat. Varsinkin ennen, koulu- ja opiskeluaikoina, luin kesäisin aika paljon ja ”ruuhkavuosinakin” kesiin kuului dekkareita ja joku järkelemäinen historiallinen romaani tai pari.

Tämä ja neljä edellistä kesää ovat olleet äänikirjojen kesiä. Sähköpyörä ja äänikirjat tulivat elämääni kevätkesällä 2019, ja sen jälkeen on kilometrejä ja äänikirjoja kulunut. Yhdessä ja erikseen.

Hieman olin yllättynyt, kun tässä joku päivä sitten katsoin BookBeat -äänikirjapalvelusta oman lukutilastoni. Yllätyin siitä, että tänä vuonna olen kuunnellut jo lähes sata kirjaa, näin huolimatta siitä, että olen jättänyt monia, monia kesken, ja siitä, että puolenkymmentä kirjaa on nytkin kesken.

Sen jälkeen kun maaliskuun lopussa sain tämänvuotisen Helmet-lukuhaasteen valmiiksi, en ole tänne blogiin muutamia satunnaisia mainintoja lukuunottamatta kirjannut mitään kommentteja tai suosituksia lukemistani kirjoista, joten melkein puolensataa kirjaa on vailla mitään mainesanoja tai moitteita, ylöskirjaamista edes itseäni varten en ole tehnyt.

Joten tässä alla lista huhti-heinäkuun aikana kuunnelluista.

Järjestys on ”takaperoinen”, siis tuon Raija Orasen kirjan sain loppuun tänään aamupäivän pyörälenkillä.

Kaikki luetellut ovat olleet ainakin niin hyviä, että ne kannatti/halusin/jaksoin kuunnella loppuun. Poikkeuksellisen vähän mitään tietokirjoja, ei edes historiallisia romaaneja, ei elämäkertoja. Aika vähän mitään vakavaa, monta hyvää lukuromaania, muutama ”outo” valinta = Pikku naisia ja Tuomari Müller!

Raija Oranen, Minä, Armi Maria R.
– Olipa räväkkä. Sekä Armi Ratia että tämä kirja. Biofiktio? – sekö tämä kirjallisuuden laji on? No, joka tapauksessa Oranen sen hallitsee.

Heikki Hietala, Hotelli Tulagi

Heikki Hietala, Tuhkat
– Minulle ihan tuntematon kirjailija. Pidin tästä arto-paasilinnamaisia -fiboja tuoneesta kirjasta, seikkailu- ja kasvutarinasta niinkin paljon, että kuuntelin heti perään tuon Hotelli Tulagin. Molemmat oikein sujuvaa viihdettä, jossa vähän ajateltavaakin mukana.

Soraya Kabe, Italialainen tytär

Leila Tuure, Tuulentuojat
– Suomalaisen yhteiskunnan murros ja teollisuusyhteisön historiaa… Ei täysin arvattava.

Kati Saonegin – Niina Kivilä, Hillasuolla kaikki on toisin
– Tässä ensin paljon luonnossa liikkumisen ja ystävyyden merkityksestä, loppuosassa paljon painavaa, hienosti sanoitettua sanottavaa lapsettomuudesta, mielenterveydestä, luurangoista kaapeissa. Jotenkin hyvin vahva kirja.

John Irving, Viimeinen yö Twisted Riverillä
– Irvingin kirjat (esim. Garpin maailma ja Kaikki isäni hotellit) olivat 90-luvulla vaikuttavia lukuelämyksiä. Jotain nostalgiaa taisin kaivata kun tämän aloitin. En tykästynyt niin paljon kuin odotin. Tarina tämä on. Melkein saaga. Ja AIVAN liian pitkä. Mutta silti. Irvingissä on jotain.

Annie Ernaux, Äidistä

Ia Genberg, Yksityiskohdat

Minna Rytisalo, Jenny Hill

Taylor Jenkins Reid, Evelyn Hugon seitsemän aviomiestä

Holly Jackson, Kilttityttö, julma kosto

Caroline Säfstrand, Villien unelmien viinitarha

Eleonore Holmgren, Viimeinen kesä
– Tämä ei ollutkaan niin ennalta-arvattava kun aluksi tuntui. Aika lämminhenkinen, sellainen aurinkoisten päivien hyvä lukuromaani.

Rosa Liksom, Reitari
– Jo toinen (evakkokirja Väylä on se ensimmäinen) Liksomin kirja, josta tykkäsin ihan hurjan paljon. Enkä vähiten siksi, että äänikirjan lukee Anna Saxman, joka osaa meän kielen, itälapin murteen. Reidar Säreistöniemen elämästä osin fiktiivinen teos.

Eeva Joenpelto, Tuomari Müller, hieno mies
– Tässäkin (vrt. Irving ja Alcott) joku nostalgiakaipuu: kirja sattui silmiin, etsiessäni kuunneltavaa, ja todellakaan Joenpelto ei ole se jota etsin, mutta kirjan nimi sai jonkun kellon soimaan: sain tuon kirjan joululahjaksi 1994 ja muistelin että se on hieno kirja, kuten tuomari Mullerkin. No nyt 20 vuotta myöhemmin kirjalla ehkä enemmän muistoarvoa. 🙂

Frida Skybäck, Kirjahyllyn salaisuus

Adela Pajunen – Marko Leppänen, Suomalainen metsäkylpy

Herra Ylppö, 101 elämänohjetta

Henry Aflecht, Henkka Aflecht – rikollisesta miljonääriksi

Jenni Haukio, Sinun tähtesi täällä
– Tämän olen jo aiemmin kehunut. Edelleen olen samaa mieltä.

Kenji Fujimoto, Diktaattorin keittiömestari

Liane Moriarty, Kolme toivetta

Lucinda Riley, Harry Whittaker Atlas, Papa Saltin tarina
– Olihan se tämä ”ratkaisuosa” Seitsemän sisaruksen tarinasta luettava. Oikeastaan olin jo ennen tätä kyllästynyt koko sarjaan, jonka valtaisasta sivumäärästä huolimatta olin kuunnellut. Vähän övereiltä alkoivat monet juonenkäänteet tuntua. Mutta melkoisen kokonaisuuden sarja kuitenkin muodostaa.

Louisa May Alcott, Pikku naisia 2

Seija Paasonen, Naiset jotka maalasivat taivaan
– Tämän jälkeen olen ottanut kymmeniä jollen satoja kuvia pilvistä.

Valérie Perrin, Vettä kukille
– Kaunis ja karukin, koskettava, ajatteluttava, hymyilemäänkin saava. Ja miljöönä hautausmaa. Ehdottomasti suosittelen.

Katri Syvärinen, Äitihaava – tyttären raskas perintö

Louisa May Alcott, Pikku naisia 1

Hila Blum, Kuinka rakastaa tytärtään

Nina Rousu, Joko ollaan perillä?

Kate Morton, Takaisin kotiin

Helena Kaartinen, Arvioitu lentoaika

Anneli Vainio, Kotini on linnani

Kate Morton, Hylätty puutarha

Karoliina Niskanen, Muamo
– Yksi parhaista, jollei paras, evakkokirja, jonka olen lukenut/kuunnellut. Tämä on niin kaunis kirja: naisista, äideistä, mummoista, anopeista. Kirja Karjalasta ja sodasta. Sen kieli on kaunista ja kuljettavaa. Luulen, että kuuntelen tämän aika pian uudelleen. Tämä jätti jäljen moneksi päiväksi. En halunnut sen jälkeen vähään aikaan mitään muuta…

Enni Mustonen, Kasvattitytär

Elina Hirvonen, Katri Helena

Kati Tervo, Tyttö joka olin

Jojo Moyes, Lainakengissä

Satu Jaatinen, Puoli valtakuntaa

Holly Jackson, Kiltin tytön murhaopas
– Ihan uudenlainen dekkari.

Pirjo Tuominen, Kaarina Hannuntytär

Joel Haahtela, Yö Whistlerin maalauksessa

Jukka Aalho, Revontulten joki

Kate Morton, Talo järven rannalla

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Kesään kuuluvat kirjat,
elokuuhun auringonkukat.

Aurinkoisia päiviä,
hyviä lukuhetkiä toivottelen.

Minullekin voisi vinkata
hyviä kirjoja….

Historiaa Valokuvaus

Kuvakirjaprojekteja vireille

Vieläkin on lämmin.

Sellainen kuin elokuisten iltojen sanotaan olevan. Samettinen, hämärtyvä. Hyvin harvoin tuollaisia elokuun samenttisia iltoja Oulun leveysasteilla kuitenkaan on. Aurinko laskee vasta puoliyhdentoista aikoihin, ja harvoin elokuussa on niin lämmintä, että sitä kunnolla riittäisi iltaan asti. Nyt heinäkuu sentän päättyy lämpimään iltaan.

Tänä kesänä on tapahtunut niin paljon, on käyty ja oltu niin monissa paikoissa ja paikkakunnilla ja tavattu paljon ihmisiä, että tuntuu kuin oltaisiin hyvinkin jo elokuun loppupuolella.

Aika pysähtynyt tunnelma kyllä on ollut pitkin päivää: kesäisestä kelistä huolimatta on ollut virettä istua koneella. Kaksikin kuvakirjaa on aie saada valmiiksi tämän vuoden puolella: sekä Hangasojan mökkikirja että viinikerhon kuva”päiväkirja”. Joten valtavien kuva-arkistojen selailua ja niiden myötä uppoamista muistoihin. Aika vahvasti olen 90-luvulla elellyt tänään…

Ja jotain vaikutusta Warholin näyttelystä? – Yksi kohde, erilaisia vedoksia, ei piirtämistä, ei maalausta, ei sekatekniikkaa, … mutta jollei perjantaina oltaisi käyty näyttelyssä, en ehkä olisi tämmöstä ottamistani kuviasta värkkäillyt.

[Saariselällä Kaunispään huipulla palovartijan vanha mökki*.]

*Se on valmistunut 1952, edellisen 30-luvulla rakennetun saksalaiset polttivat Lapin sodan loppumetreillä. Mökissä on tähystystorni ja sieltä näkee juuri ja juuri Pyhä-Nattasen huipulle, jossa on seuraava kulohälytystupa. Tällainen ketju on aikanaan ollut tärkeä metsäpalojen ehkäisyssä.

Reseptit Ruoka ja viini

Karppaajan herkkuruokaa

Jostain, joskus, – lehdestä, netistä, instasta? Joskus aika päiviä sitten olen törmännyt ohjeeseen tai tämän kaltaiseen ruokaan, sen aihioon, ja silloin muistikirjaani raapustellut joitakin tärppejä sellaisen tekemiseksi. Tänään sitten rohkeasti kehittelin reseptin. Ja jopas olikin hyvää. On kolesterolit ja kaikki rasvat kohdillaan, mutta kyllä on hyvää. Eikä mitään turhia, täyttäviä hiilareita.

Sunnuntain kesäkurpistaruoka

1 iso tai 2 pientä kesäkurpitsaa

1–2 rkl oliiviöljyä
1 mieto punainen chili
1–2 valkosipulinkynttä
½ dl kermaa
2 rkl ketsuppia
cayennepippuria, peperinconoa tai rouhittua cihilipippuria
100 g Aura-murua
150–200 g katkarapuja

Kuumenna pannulla oliiviöljy, lisää joukkoon paloiteltu chili ja valkosipuli.
Sekoittele tovi ja lisää joukkoon kuutioiksi paloiteltu kesäkurpitsa.
Lisää kema ja ketsuppi, sekoittele niin että kesäkurpitsa kypsyy, mutta jää mukavan napakaksi.
Lisää joukkoon Aura-muru, ja anna sen sulaa ja imeytyä kurpitsaan.

Ihan lopussa lisää katkat, sekoita joukkoon, kuumenna, älä keitä.

Valmistuu aika nopeasti, ja on täyteläistä ja hyvää.

Tätä ennen onneksi pyörälenkki Bauhausiin. Kyllä minä tupisin ja itsekseni kiukuttelin säästä, kylmästä kelistä, – toki minulla oli hanskat ja anorakki ja takaritsillä sadeviitta varuilta, mutta silti tuntui epäreilulta moinen myrtti sää. Kunnes aikani tupistuani ymmärsin lopettaa moisen marmattamisen. Jos ongelmat on NÄIN suuria, niin eiköhän kannattaisi sittenkin olla vain tyytyväinen. Semminkin kun koko matkalla ei satanut, ja sain hyvinkin melkein pari tuntia liikuttua.

Illansuussa ystävät tulivat omalla pyörälenkillään piipahtamaan: asiantuntija-apua mökin pikku projektiin saatiin. Suunnittelun ohessa ehdittiin vaihdella kuulumisia ja eilisen juhlan rääppiäisiä nautiskella. Mökille alkaa jo taas ollakin kaipuu. Tattejakin voisi jo olla…

Kyllä tässä ennen ruskasesonkia sinne ehkä suuntaammekin. 🙂

Isovanhemmuus Ruoka ja viini Vanhemmuus

Juhlapäivä tämäkin

Juhlan aihetta tälle päivälle …

Joskus – aikoja sitten – oli Juniorin & Miniän kanssa sovittu, että tänään mennään Kurkelaan syömään – (R:n) synttäreitä juhlimaan. Ja sitten perheeseen – tosin Järvenpäähän – syntyi pieni uusi jäsen ja lisäksi Oulun nuoripari saikin VIP-liput Qstockiin, joten pieni aikataulujen kalibrointi oli tarpeen. Mehän Pehtoorin kanssa ollaan aika lailla helposti mukautuvaisia suunnitelmien muutoksiin… Eipä ole kovin paljon sitoumuksia ja velvotteita nykyisin. 🙂

Siis: tänään on täällä Oulussa vietetty varpajaisia ja Miniän synttäreitä, ja Juniorikin on päässyt elämänsä ensimmäisille festareille.

Peruttiin varaus Kurkelaan (= siirrettiin myöhemmäksi) ja sovittiin, että mie teen jotain syötävää ennen kuin nuoripari lähtee Qstockiin.

Vähän innostuin. Semminkin kun Juniori oli luvannut tuoda samppanjan. Ja kuten osasin odottaa, tulossa ei ollut mitä tahansa Champagnen alueen kuplivaa.

Kyllä varpajaissamppanja (joka on sama kuin vauvan vanhempien kihlajaissamppanja reilu vuosi sitten) oli aika ikimuistoista. Dom Ruinart Rose 2002!

Ehkä joskus ennen on saatu jotain näin hyvää juoda. Kerran tai kahdesti korkeintaan.

Ihan alkuun juuri tuon samppanjan kanssa vähän mansikoita, pikku croissanteja ja vuohenjuustoa. Aika täydellistä.

Sitten alkupalalautasella gazpachoa, lohikakkusia, bataattisipsejä.

Pääruoaksi olin tehnyt perulaista broileria. Sitä siksi, että ensi viikonloppuna on rotissöörien piknik ja teemana on ”Amerikan manner” [hieman vaikea määritelmä minusta] ja pitkän pohdinnan jälkeen ajattelin viedä nyyttäripöytään juuri tämän ruoan. Siksi halusin vielä testata sen. Ja kokeilla tarjoiluun pieniä annoksia, kylmänä, etc. Toimi se ainakin tänään.

Ja jälkkäriksi synttäreiden vuoksi ”kakku”. Itse asiassa mustikkapiiras. Sepä olikin aika hyvää. Ohjeen perusta on Valion sivuilta. Vaihdoin vanilja-tuorejuuston mascarponeen ja kaurahiutaleiden sijaan käytin neljä pussillista mansikka-pikakaurapuuroa (jotka eivät ole kaapistamme käyttöön muutoin kulkeutuneet. Nyt toimivat tässä piirastaikinassa oikeinkin hyvin.) Muutoin ihan Valion alkuperäisohjeen mukaisesti.

Varpajaiset ja synttärit – ainakin tältä erää – vietetty. Aina kannattaa juhlia kun on hyvä syy. Nyt on ollut.

Niitä näitä Oulu

Kotikaupungissa kulttuuria – Qstock ja Warhol, mm.

Lupasi sadetta tälle päivälle.

Niinpä jo aamusta olin orientoitunut pysymään pois ulkoiluhommista. Vihdoin siis kaupungille toimittelemaan asioita.

SPR – verenluovutuksessa tauon jälkeen

Olen ollut ”luovuttajatyyppiä” pienen, tai noh, suunnilleen koko ikäni. Verenluovutuksesta tulee hyvä mieli: oikeasti sellainen, että on voinut auttaa, ihan itse auttaa, ja se tuo mielihyvää.

Toki kuukausilahjoittajana yhteen jos toiseenkin suuntaan kokee auttavansa, edes vähän, mutta verenluovutuksessa juttu on konkreettisempi.

Pari vuotta sitten tuli niin paljon kremppoja, sairastamista, diagnoosia, huolta, huonoa oloa, lääkkeitä ja ties mitä kaikkea, mikä kaikki oli esteenä luovutukselle, mutta nyt, kun elämä on taas seesteytynyt ja oireilu ja lääkkeet minimissä (nyt tässä kohtaa paljon maalaamattoman puun koputusta), menin rohkeasti Veripalveluun kyselemään, josko minusta olisi vielä avuksi. – Toki.

Enkä ole edes liian vanha. Semminkin kun on pitkä ”luovutustausta”. Veriryhmä +O ja Hb 147 takasivat että voisin olla avuksi. 🙂 Luovuttajatyyppi! Yesh!

Qstock – sivustakatsojana

Kaupunkikierrokselle olin kirjannut paljon muitakin rasteja. Kiertelin ja hoitelin niitä ja päivän kiertyessä kohti puoltapäivää katukuvassa, Valkeassa, kaupoissa ja kaduilla näkyi yhä enemmän nuoria. Laittautuneita, onnellisen, innokkaan, varauksellisen, toiveikkaan näköisiä nuoria tyttöjä, teinejä, naisia. Vähän hukassa olevan näköisiä poikia, rokkarijätkiä, koviksia, iloisia ja vakavia nuoria miehiä. Ja sitten nuoria aikuisia, joita kyllä oli paljon vähemmän.

Oulussa on tänä viikonloppuna 40 000 qstockaajaa, joten monenlaista mahtuu joukkoon. Esiintyjissä monia (J. Karjalainen, Haloo Helsinki, … ) , joita itsekin voisin mielelläni katsella ja kuunnella. Olen yhden ainoan kerran ollut Qstockissa (ent. Kuusrock). Siitä on kauan, hyvin kauan (1975?).

Nyt vain kuuntelemme kaikuja tänne kotipihalle ja sisällekin asti.

Mutta muutakin kulttuuria tänään.

Warhol Oulussa

Tänään kävimme (ensimmäistä kertaa) Oulun Taidetalo Kulttuuripankissa. Siellä on Andy Warhol goes Arctic-näyttely. Ja samalla kertaa toisenkin Andyn teoksia: Andy McCoyn maalauksia ja hattuja.

Andy Warholin taidetta on nähty Momassa New Yorkissa ja hän on innostanut minua omissa valokuvaushommissani: ammattitutkintokoulutuksessa tein tutkintoja varten sarjan Campbellin tomaattipurkeista – niinhän Warholkin teki. Niistä tein jopa yhden sortin selfien. … 😀

Tänään näyttelykaupassa oli Campbell´n soppaa myös myynnissä: purkeissa on Jalostajan kanssa yhteistyössä tehtyä ”kulttuurisoppaa”´(= ihan normitölkkihernaria) !!! Milloin moista olet museokaupasta ostanut? – Ei ainaisia jääkaappimagneetteja, lyijykyniä ja T-paitoja. Kerrankin ruokaostoksilla museokaupassa.

Näyttelyssä käynnillä on sekin peruste, että Oulun jälkeen maailmaa kiertänyt näyttely palaa Saksaan, jossa se jemmataan seuvaaviksi 15 vuodeksi varastoon. Tämän jälkeen kestää aika kauan ennen kuin näitä ikonisia julisteita on mahdollisuus nähdä.

Ja Warholin lisäksi samassa näyttelyssä on esittelyssä myös toisen Andyn teoksia: sekä tauluja että maalattuja hattuja. Andy McCoysta en olisi uskonut.

Näyttelyn jälkeen menimme vielä Petrellin saluunan terassille yhille: ukkosen tuloa uhkaavassa iltapäivän lämmössä nautimme lasilliset ja sitten vetäydyimme ”läpi” rokkikansan” kohti kotia.

Tein aikas hyvää ruokaa: turska on (hyvä) kala, jolle uudet perunat ja purjosipulikastike sekä salaatti sopivat kavereiksi oikeinkin hyvin. Ja Provencen rose. Se ei ansaitse erityisiä mainesanoja, Warholin näyttely sen sijaan on suositeltava, semminkin kun Oulun jälkeen se joutuu jemmaan. Siis näyttelyyn tai vasta sitten 15 vuoden jälkeen.

Niitä näitä

Mielenmaisema, sielunmaisema, …

Sielunmaisema, oma maisema, kotoinen maisema, mielimaisema, mielenmaisema, muistojen maisema.

Tärkeä paikka, hiljentymisen paikka, rauhoittumisen paikka, hyvä paikka.

Lapsuuden miljöö, maalaismiljöö, kaupunkimiljöö, puistot, metsäpolut.

Paikka, jossa on tunnelma, joku tunne, jonne mielessään ja ajatuksisssaan siirtyy. Paikka, jota tai jollaista kaipaa, jota tarvitsee.

Näitähän on varmasti kaikilla. Metsä on useille suomalaisille paikka, jossa on hyvä. Merenranta ja tunturit minulle ja monelle muulle.

Lapsuuden kotipaikka, lähimiljöö, nuoruuden kotikaupunki, mummulan kesäinen pihapiiri tai perheen mökki järvenrannalla voi olla se paikka, joka on jättänyt tunnejäljen, jonka perusteella myöhemmässäkin elämässä samassa tai samanlaisessa paikassa tulee huomaamatta hyräilleeksi hiljaa, jossa viihtyy, tuntee olonsa kotoisaksi, hyväksi, sopivan kokoiseksi.

Minua ihmetyttääkin vuosi vuoden jälkeen, miksi niin hyvin viihdyn maalaistalojen, nimenomaan hyvin hoidettujen vanhojen maalaistalojen miljöissä tai puutalokaupunginosissa (Vanha Porvoo, Naantali, Raahe, Rauma, Kokkola, Torniokin…). Minullahan ei pitäisi olla näihin oikeastaan minkäänlaista tunnesidettä. Voisiko historia ja elämäntyö sen parissa olla syynä? – En usko.

Olen elänyt 59 vuotta elämästäni tässä kilometrin säteellä (viidessä eri kodissa) ja muutamia vuosia Toivoniemessä, kerrostalossa Merikosken siltojen kupeessa. Elinikäinen kotipaikka on siis Oulu, ja koti viisi kilometriä keskustasta. Lapsuuteni vietin kaikkea muuta kuin idyllisessä pihapiirissä, linja-autojen keskellä. Toki tässä lähellä on Taskilan talo, jossa vielä 60-luvulla pidettiin lehmiä, jonka pihapiirissä kävin: hakemassa maitoa, kansakoulukaverini kotona (he asuivat yhdessä väentuvan päädysssä), mutta ne kerrat olivat hyvin satunnaisia, eikä tässä lähellä muita maalaistaloja ja niiden pihapiirejä ole ollut.

Ja silti: tänään taas, kuten kaikkina näinä viitenä pyöräilykesänä olen monta kertaa pyöräillyt, kävin Turkansaaressa. Ihan vaan kulkemassa. Olen tänne blogiinkin vuosien varrella varmasti ladannut kaikista siellä olevista rakennuksista ja idyllisistä näkymistä kuvia, sisältä ja ulkoa. Nykyisinhän minä ”fiilistelen” (ihan turhan paljon) kameran linssin läpi. Eikä Turkansaareen viehättymisen syy, ei ainakaan ainoa, ole se, että meidät on vihitty siellä. Päinvastoin: juuri maalaismiljöö oli ratkaiseva tekijä valitessa hääpaikkaa. Samasta syystä väitöskaronkkani oli Maikkulan kartanossa.

Merenrannassa ja tuntureilla luonto, sen kauneus, suuruus, hiljaisuus, levollisuus, – niin moni seikka tekee hyvän olon ja mielenrauhan ymmärrettäväksi, mutta mikä näissä suomalaiskansallisissa pihapiireissä on ”se juttu”. En tiedä. Silti.