Kirjallisia harrastuksia

Lapsuudesta muistan kirjaston
lastenosaston hyvän hajun.
Kuljin sinne polkupyörällä
joka lauantai koulun jälkeen.
Jos löysin aivan tuoreen kirjan,
olin erityisen iloinen.
Silloin oli käytössä sellainen menetelmä,
että lainaaja kirjoitti
kirjan takataskussa olevaan korttin
oman lainakorttinsa numeron.
Siitä näin, olinko kirjan ensimmäinen lukija.

Risto Rasa

Risto Rasan runo ei minulle oikeastaan ole runo, eikä kenenkään muun teksti, tuo voisi olla omani, juuri noin voisin kirjoittaa, muistella. Juuri noin. Olisin ehkä lisännyt vielä, että kirjastossa oli tärkeää olla hiljaa. Ainakin meidän kirjaston täti, joka oli minusta kiinalaisen näköinen (hänellä oli ihan pikimusta tukka, sidottuna löysälle nutturalle ja hänellä oli hieman vinot silmät ja hyvin hillitty tapa liikkua ja puhua), oli hyvin tarkka siitä, että oli kirjastossa oli oltava hiljaa eikä kengätkään saaneet kopista.

Lapsuuteni kirjasto oli koulua vastapäätä, Tuulentiellä, siinä missä nyt on kolmikerroksinen kerrostalo. Kirjasto oli matala, keltaharmaa puurakennus, jossa oli kiiltävänharmaaksi maalattu lattia, ja siellä tuoksui – kirjoilta.

Rasan runo sattui silmään uudesta runokirjasta, jonka viime viikolla ostin: Katso pohjoista taivasta. Runoja Suomesta. (toim. Jenni Haukio)

Kummallinen tarve runoille syntyi kun sairaspäivänäni luin loppuun Enni Mustosen Sivustakatsojan tarinoita sarjan neljännen kirjan ”Ruokarouvan tytär”. Jo kirjan aloittaminen oli juhlaa; heti nimiölehden jälkeen siinä esitellään kirjan henkilöt, joista osa on vanhoja tuttuja ja uusien nimet luovat kutkuttavaa odotusta siitä, mitä Ida Erikssonin ja hänen Kirsti-tyttärelleen tulee tapahtumaan. Eikä lukiessa tarvinnut pettyä: sotien välien Suomen – ja Pariisin – ylioppilas-, taiteilija- ja muotimaailma veivät mennessään. Koska kirjan päähenkilöitä ovat mm. Olavi Paavolainen ja Yrjö Jylhä on kirjassa paljon runoja, ja niiden maailma rupesin kaipaamaan.

Kohti pohjoista taivasta on antologia, jossa satavuotiaan Suomen historia ja runoilijat kohtaavat. Jenni Haukion valinnat tuntuvat perustelluilta, perinteisiltäkin, mutteivät jämähtäneiltä. Ja pidin ihan tavattoman paljon ”Lukijalle”-esipuheesta, jonka ”runoilija, valtiotieteiden maisteri, ohjelmapäällikkö” Jenni Haukio oli kirjaan kirjoittanut. Se oli hyvin jäsennelty, analyyttinen, hyvin perusteleva, erinomaisesti, sanoisinko ammattimaisen hyvin, kirjoitettu. Ja pidin paljon myös siitä, että Haukion epiteeteiksi ja titteleilso oli laitettu juuri nuo kolme ”runoilija, valtiotieteiden maisteri, ohjelmapäällikkö”, eikä presidentin puoliso. Eikä ainakaan yksin se.

Minulla tuntuu selvästikin olevan menossa  joku nostalgiavaihe, myös kirjallisuudessa ja lenkeillä!!, sillä lueskelen päivittäin Kaarina Niskalan kirjaa ”Valkovuokkojen villat” (2007), joka kertoo Toppilansalmen huviloista ja puutarhoista, 1800-luvun lopun oululaisesta huvilayhdyskunnasta. Satunnaisesti olen kirjaa selaillut, joihinkin luentoihin ja esitelmiin siitä tietoja hakenut, mutta nyt luen sitä siten, että käyn lenkillä katsomassa niitä jälkiä, joita kirjassa mainituista huviloista on jäljellä. Hannalasta olen joskus jo jotain postaillutkin, mutta luulenpa, että tulevan suven aikana tutustutan teitä laajemmaltikin tähän menneen maailman huvilakulttuuriin.

 

Tässä tämänpäiväiseltä lenkiltä kuvat Ellalasta.

Palaanpa Ellalan ja monen muun huvilan historiaan tässä suven [tuleekohan se?] kuluessa….

Jokainen kommentti on ilo!

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.