Reija

Kuvia ja tekstiä – lukijapalautteesta kiitos!

Vaikka pakkasta ei ollut kuin muutama aste, oli silti sellainen vähän luihu sää. Äitini sanoisi, että ryssän tuuli puhaltaa kavalasti. Ei se isosti tänään tuullut, eikä suoraan idästäkään, jostain koilliselta, Kuolan niemimaalta, Barentsin mereltä tai jostain kylmästä joka tapauksessa. Aika kirkasta, kuulasta ja paikoin kaunistakin. Mutta kylmää!

Nyt kun blogissa on taas tilaa ja kyselyn mukaan kuvat useimmille seuraajille yhtä tärkeitä kuin tekstikin, niin liitänpä tähän oikein videoklipinkin.

Patosiltojen kautta on tullut viime viikkojen aikana ajeltua usein. Ainakin kuukauden ohijuoksutukset ovat jatkuneet. Kolme patoluukkua ovat olleet yhtä aikaa auki: veden voima ja pauhu ovat jotenkin kiehtovia, melkein pelottavia. Silti, siksi, pitää aina pysähtyä toviksi sitä katselemaan ja kuuntelemaan.

Viikonlopun avoinna olleeseen kyselyyn, joka koski lähinnä kuvia, niiden näkymistä, laatua ja tarvetta, vastasi puolensataa lukijaa. Vastausten perusteella 80 % on sitä mieltä, että ”kuvat ja teksti yhdessä ovat just hyvä”. Siispä näin jatketaan. Vain kahdelle kuvat ovat ”ihan sama” ja viidelle kuvat ovat blogin tärkein juttu. Näistä ”marginaaleistakin” on mukava tietää.

Minua yllätti se, että melkein puolet lukee blogia puhelimella:

puhelin		43 %
tabletti		34 %
pöytäkone		23 %

Toisaalta kun tarkemmin mietin, niin ei se oikeastaan yhtään yllätäkkään. 😀 Varsinkin kun olin jättänyt laittamatta vaihtoehdoksi läppärin.

Ja kaltaisiani enimmäkseen pöytäkoneella surffailevia on nykyisin yhä vähemmän. Pöytäkoneet taitavat olla useimmilla käytössä vain töissä…

Kiitokset kaikille vastanneille. Tulkitsen tuloksia näin, että jatketaan entiseen tapaan: joka päivä kuvia ja juttuja, taso voi vaihdella, ja varmaan vaihteleekin. Sekä juttujen että kuvien. 😀

Tämä kuva on lauantailta (21.10.2023).

Luettua

Pakkasta lokakuussa – kirja kosketti

Pakkasaamuna keittiön ikkunasta näkyy valoa, – melkein kuin olisi lumi maassa valaisevana, mutta ei sentään vielä. Onkin ollut yöllä – taas – niin paljon pakkasta, että kaikki on valkoisessa pakkashuurussa. Sekin valaisee. Ollaan syksyn ja talven rajalla, on enemmän kylmää kuin lämmintä, valoakin enemmän kuin hämärää tai pimeää. On siis vielä syksy.

Vitkuttelin lähtöä ulos, toisin kuin tapanani on, lähdin vasta joskus pitkälti iltapäivän puolella. Eikä tänään edes palellut, toisin kuin suunnilleen kaikkina muina päivinä kuluneella viikolla.

Tänään positiivista on ollut monien (kolme on MONTA) mainostamatta tulleen Saariselkä-kalenterin tilausta. Siksikin positiivista, että tänään olen viimeistellyt kalenteria, joka lähtee painoon ihan lähipäivinä. Luulenpa, että joudutte vielä näkemään mainontaa tilaukseen liittyen.

Mainitsemisen arvoista on myös lukukokemus:

Tänään iltapäivän lenkillä sain päätökseen ”Jeninin aamut”. Minulla menee kauan, että tämän kirjan unohtaisin. Se teki historian todeksi, koskettavaksi. Kukaan ei saisi unohtaa. Kaunis, kauhea, koskettava, – kronikka, sukukirja, sotakirja, rakkausromaani. Kaiken kaikkiaan vaikuttava. Ja kirjan kieli hyvin kaunista. Kun tämä julkaistiin viime helmikuussa, se ei tuntunut ollenkaan minulle tarpeelliselle kirjalle, mutta se mitä nyt tapahtuu Gazan alueella, Israelissa, mitä siellä on vuosikymmenien aika tapahtunut.

”Jeninin aamut kertoo palestiinalaisten ja israelilaisten välisen konfliktin juurista ja historiasta yhden palestiinalaissuvun kautta.”

Äideille ja tyttärille, naisille ja lapsille, pojille ja isille, sotilaille ja siviileille. Kirjan väkivalta on sillä tasolla, etten jätä kesken, kirjassa on niin paljon faktoja, alkuperäislähteitä, että uskon ja vakuutun. Kirjan kieli on niin kaunista, että jo sen takia… Vaikka luku kerrallaan.

Minulla on hämärä muistikuva, että olisin lukiossa, ehkä preleissä kirjoittanut aineen/esseevastauksen aiheesta ”Israelin valtion synty”. Nyt kirjoittaisin sen eri tavoin. Todellakin kirjoittaisin eri tavoin.

PS. toissailtainen kysely on vielä avoinna. Huomenna summaan sen tuloksia. Jo tähän asti minulle uutta tietoa…

Ruoka ja viini

Roomalainen illallinen ja muuta hyvää

Huolimatta siitä, että tänään on ollut pakkaspäivä, on nyt melko vahvasti tunne, että olemme todellakin olleet Italiassa. Tai ainakin hienossa italialaisessa miljöössä, italialaisen ruoan äärellä.

Opiskelukaveri, joka 40 vuotta sitten lähti Roomaan kaivauksille, halusi juhlistaa tätä merkkivuotta tarjoamalla meille italialaisen illallisen, jonka lomassa katselimme kaivauskuvia, – ja muistelimme menneitä muutenkin. Olemme samalla poppoolla olleet Roomassa muutaman päivän lomasella, ja niin paljon muutenkin kaikkina näinä vuosina kokeneet ja eläneet.

Menu oli – taas kerran – aika kunnianhimoinen. Ja oi että! Molto bueno!

Minullehan kattaukset ovat ilo, ilo on tehdä niitä, saatikka päästä nauttimaan tällaisista.

Kaikki oli hyvää, mutta kyllä jälkkäriksi tarjottu suklaakakku on nyt se, jonka reseptin pyysin ja jota aion piakkoin kokeilla. Mahdottoman hyvää oli tuo.

Kaikki oli, myös tarjotut viinit, joihin niihinkin liittyi joku tarina, muisto menneestä. Tykkään tarinoista. Ja hyvistä viineistä.

Eikä suinkaan vain ruumiin ravintoa. Kyllähän liki elämänmittainen ystävyys on hyvä peruste lokakuisen lauantai-illan juhlalle. Näin on hyvä jatkaa!

Bloggailu Oulu Valokuvaus

Kyllä on nyt hyvä mieli!

Voi kunpa te näkisitte, kuinka hieno iltarusko tästä työhuoneeni ikkunasta kohti rantaa (eikä siinä ole kuin puoli kilometriä, kilometri välissä – rannan ja meidän kodin välissä, mutta jo kohti sitä näkymä nyt hieno!). Iltarusko on kaunis. Päivä on ollut aurinkoinen, kaunis, – kylmä, mutta kaunis.

Säätilaan liittyen päätinkin tänään, että vastedes – nyt kun näiden päivittäisten postausteni kuvien julkaisu taas ongelmitta onnistuu, hyvänen aika, toivottovasti onnistuu, laitan otsikkokuvaksi joka päivä jonkun otoksen, joka tavalla tai toisella kuvaa juuri sinä päivänä vallinnutta säätilaa mahdollisimman hyvin.

Siis haastan itseni ottamaan joka päivä kuvan, joka kertoo säästä siinä paikassa, jossa kulloinkin olen. Ja tämä vain ihan siitä riemusta, että minulla on taas mahdollisuus postailla kuvia liki rajoituksetta.

Rajoituksetta! Jopa kaksi aurinkoa samassa kuvassa! Tänään oli merenrantapäivä. Pateniemenrannasssa täysin tyven. Täysin.

Onhan tässä kuukauden aikana ollut enemmän kuin tarpeeksi huolta ja tekemistä blogini kuvien kanssa. Milloin kuvat eivät ole suostuneet julkaistavaksi, milloin on pitänyt säätää yhden sun toisen asian kanssa, eikä sittenkään ole tullut läheskään sitä, mitä on ollut toiveissa. Ja koko ajan on ollut uhka, että julkaiseminen ei onnistu ollenkaan.

Mutta nyt! Tuhansien kuvien poiston [turhaan 🙁 ] jälkeen, monien, hyvin monien tuskaisten touhutuntien jälkeen, syypää blogiongelmiin on (kai, vihdoin) löytynyt: sehän on se error-login, joka ihan itsekseen kirjoitttelee tuhansia, itseasiassa miljoonia rivejä, jotka ovat täyttäneet blogin webhotellissa minun ostamaani tilaa!!!

Siksi kaikki on ollut aika lailla vaikeaa ainakin kuukauden verran. Noh, hyvä on, ollaan taas näiden ihan ensimmäisen maailman ongelmien parissa! Mutta se on nyt niin, että tämä minun elämäntapani, päivittäinen postailuni, kuvaukset päivän postauksia varten etc. etc. ovat iso osa minun jokapäiväistä elämääni. Tärkeä osa. Ja jotta se on voinut jatkua, olen käyttänyt riivatun paljon aikaa…

Mutta nyt! Nyt on taas tilaa ja mahdollisuuksia yllin kyllin. Ehkä tämä vielä korostuu kuukauden päästä, jolloin ollaan taas reissussa: on juhlavuotemme toisen ulkomaanmatkan aika!

Ja kun en kuitenkaan ihan vain oman elämäni, päivieni kulun, en ihan vaan omaksi ilokseni ja itselleni ylöskirjaamiseksi tätä bloggailua harrasta, niin haluan tietysti ottaa huomioon lukijakuntani. Teitä kun kuitenkin on vähintään noin kolmisensataa päivittäin. Ja sikäli kun tilastoja luen oikein, niin 2/3 teistä on vakkarikävijöitä.

Klikkailethan vastauksesi, – ja mitä enemmän kommentteja, sitä parempi.

Mahdollisuuksien mukaan mahdollisimman monille koetan näitä päivittäisiä pikkujuttuja laitella.

Kaikki palaute on aina tervetullutta, kaikki kommentointi ja keskustelu ilahduttaa ja kannustaa. Osa siitä näkyy täällä julkisesti, osa tulee ”kulisseissa”. Joskus se tulee postikortteina (alla), joskus sähköposteina (kiitos niistä kaikista), joskus face-to-face, useimmiten ´vain tuntemattomina´päivittäisinä käynteinä. Kaikki tavat tuovat hyvää mieltä. Ja kannustavat jatkamaan julkista ”päiväkirjailua”. Kiitos.

Niitä näitä

Kylmää, mutta muutoin mukavaa

Hyvä päivä tänään.

Oikeastaan kaikki muu oli hyvää, mutta pohjoistuuli oli k-y-l-m-ä. Ihan hiton kylmä. Mutta koetin keskittyä kaupungin kauneuteen.

Kirjeenvaihtoa, laskutusta, youtubesta neuvoja sekä neulontaan että Lightroomin uusiin ominaisuuksiin, kesäkamppeiden poispakkaamista ja kaikkea muuta ”kotoisaa”.

Iltapäivällä systerin kanssa kahvi- ja kuulumisten päivitystreffit Robert´s Coffeeessa ennen kuin mentiin kuuntelemaan luentoa. Kirjoista ja tv:stä tuttu Liisa Väisänen oli Aleksinkulmassa Dante-seuran kutsumana esitelmöimssä italialaisesta muodista, – ja muodin historiasta yleisimminkin. Hänhän on mainio popularisoimaan taide- ja kulttuurihistoriaa, myös tänään. Monia kirjojaan olen lukenut, dokkareita telkkarista katsellut, joten tänään oli mukava nähdä ja kuulla livenä. Ja kuinka olikaan mukava olla ”luennolla”. Pitäisi kyllä käydä useammin tällaisissa jutuissa. Ennen kävin. Sekä puhumassa että kuuntelemassa. Nyt harvoin enää edes kuuntelemassa.

PS. Huomenna tarvitsisin apua teiltä lukijoilta. Pieni kysely blogin kuvien näkyvyydestä huomenna. Olettehan sivuilla? 🙂

Isovanhemmuus Niitä näitä

Miten sanoa oikein

Kun viikonloppu vietettiin Helsingissä, oltiin lastenlasten kanssa paljon yhdessä. Ollaanhan me näiden isompien, Eepi (pian 5 v.) ja Apsu (nyt jo 8½ v.), kanssa oltu paljonkin yhdessä, montaa kertaa ei ole mennyt niin, ettei olisi ainakin kerran kuussa nähty. Vauva-aikanakin suunnilleen ainakin joka sunnuntai, ja viime vuosina joka toinen viikko vietetty puolikas päivä, joskus parikin, yhdessä.

Viime viikolla olin ensi viikolla kolme kuukautta täyttävän tyttärentyttären kotona ja sain häneen tutustua. Ja juuri silloin jäin pohtimaan yhtä asiaa, jota olen vielä tänäänkin olen sitä miettinyt. Ja oikeastaan asioita on kaksi.

Ensinnäkin mietin sitä, kuinka vauvoja katsellessa perinteisesti todetaan jotain tällaista: ”Kummankas näköinen se oikeastaan onkaan? Onkos silmät äidin vai isän, ja kumman suvun puolelta paksut hiukset ovatkaan periytyneet.” Ja pohdinnat jatkuvat tyyliin: ”Kyllä jomman kumman suvussa ´kaikilla´vauvoilla on olleet tuollaiset vähän pulskemmat posket … ” ja mitä kaikkea yhtäläisyyksiä ja eroja löydetäänkään! Näinhän sitä usein tehdään, ja toki itsekin totesin uudesta vauvasta, että hänellä on ihan isänsä silmät ja suun seutu kuin äidillään. Mutta onhan hän ihan oman näköisensä pieni ihminen. Ja juuri sellaisena mummin silmissä tietysti mitä ihanin ja suloisin.

Ja juuri tällaiset ulkonäköön liittyvät kommentit, ihastustelun sanoitukset saivat miettimään tuota toista asiaa. Että mitenkäs se oikeastaan nykyisin on ollenkaan sopivaa sanoa lapsille tai varsinkaan teineille heidän ulkonäöstään tai ylipään ”arvottaa” heitä.

Tulinko tahtomattomani luoneeksi muksuille ulkonäköpaineita, kun sanoin, että ovat tosi mukavan näköisiä, kun ovat pukeutuneet serkun kastajaisiin niin hienosti. Entäs kun sanoin Apsulle, että kyllä oli hienon takin ja valkoisen paidan osannut valita itselleen, että oli kyllä hyvännäköinen ne yllään. Enhän vain antanut näin ymmärtää, että pidän hänestä siksi, että hän on niin kivan näköinen. Onneksi olen kyllä sanonut, että tykkään ja rakastan, enkä ole lisäillyt mitään ”ehtoja” sille tykkäämiselle.

Entä onkos se väärin, kun olen monta kertaa vuosien varrella sanonut sekä Eepille että Apsulle, että minusta on todella mukavaa kun he tykkäävät niin paljon kirjoista, Apsulle varsinkin olen kertonut, että olen hirmu ylpeä siitä, että hän lukee paljon kirjoja. Entäs kun olen joskus yhteisillä kirjasto-, museo-, Mäkkäri-, kauppareissuilla yms. todennut, että heidän kanssaan on mukava käydä humputtelemassa, kun eivät kiukuttele ja marise. Tai toisaalta kun olen ilmoittanut, etten ”enää ikinä” 🙂 lähde mihinkään he kun ovat sellaisia hätähousuja (kuten isänsäkin oli lapsena ja on edelleen 🙂 ), että eivät malttaisi kunnolla pysähtyä siihen kierroksemme ensimmäiseen kohteeseen, kun pitäisi jo jatkaa matkaa, vaikka toiseen leikkipuistoon ennen kuin ensimmäistäkään on kunnolla koluttu.

Sanotaanhan että lapsille – varsinkin tytöille – rakennetaan jo leikki-iässä kiltteyden narratiivi; kun kiukuttelua ja muita kielteisten tunteiden näyttämistä moititaan, kun kehotetaan reippauteen ja pärjäämiseen, niin lapset oppivat olemaan ”helppoja”. Onko se juuri näin kun ”kympin tyttöjä” ja ”suorittaja naisia” kasvatetaan? – En tiedä.

Hyvä on; vähän tuossa oikaisen mutkia suoriksi, mutta lyhyesti siis pohdin, että mitä ja miten lasten ulkonäköä ja tekemisiä tulisi kommentoida? – Olen omilleni ja nyt jo sitten seuraavan polven lapsillekin sanonut, mistä heissä pidän, mikä ilahduttaa. Ilon kautta tämmöisiä jutellut, sanonut asioista, jotka ovat olleet mielestäni hyviä. Ja sanonut, että tykkään heistä hirmuisesti, sanonut niin usein, että Apsu on täysin kylläytynyt: ”joo, joo, tiedetään!”

Mummin mietteitä…

Bloggailu Liikkuminen

Ulkoiluasioita

Lokakuun vaakasuora valo on paljon lempeämpi kuin helmikuussa samassa kulmassa paistava kristallinen, kova kevättalven kirkkaus.

Saariselällä olisi jo mahdollista hiihtää: laturaportin mukaan lunta on 25 senttiä ja latuja jo avattu!

Perinteisen ladut ja luistelu ura:

- Saariselkä – Laanila – Kiilopää – Kakslauttanen 16km
- Kuutamolatu 6km

Minulla ei vielä varsinaisesti vielä kiire laduille, koska tämän vuoden pyöräilykausi on vielä vähän kesken. Melkein pari sataa kilometriä puuttuu tavoitteesta. Tänään oli kyllä mahtava pitkästä aikaa pyöräillä: lähes tyhjät pyörätiet, aurinkoa ja niin kylmä, että pakko polkea aika lujaa! Ei ollut liukasta, ja moni koko kesän kesken, remontin alla ollut pyörätiepätkä tai baanaverkon uusi osuus oli nyt saatu talven tuloa ennen valmiiksi. Ei ollut enää kiertoteitä ainakaan niillä reiteillä, joilla tänään kuljin.

Nyt kun on puolentoista kuukauden aikana oltu melkein puolet ajasta mökillä (kaksi eri reissua) ja niiden ohessa vielä kaksi reissua etelässä (Helsinki – Järvenpää) niin onhan pyöräkilometrit jääneet vajaiksi.

Ja vajaiksi on jäänyt myös kodin ja puutarhan asettaminen talviteloille. Haudalla kävin sentään eilen istuttelemassa callunat ja laittelemassa kuusenhavut. Pehtoori on nyt jo pari ihan täyttä työpäivää pihalla touhunnut, mutta minulla on mennyt vieläkin tietoliikenne- ja blogin tallennustilaongelmien parissa sekä viikonlopun kuvahommien kanssa luvattoman paljon aikaa. Eivätkä asiat ole vieläkään, eivät lähellekään kunnossa.

Isovanhemmuus Vanhemmuus

Kastejuhlan jälkeen

Palatakseni lauantaihin, kolmannen lapsenlapsemme kastajaisiin.

Ne olivat hyvin perinteiset, tai ehkä perinteisiä pienimuotoisemmat pienet juhlat.

Meitä oli paikalla vauvan, vanhempiensa sekä järvenpääläisen oikein mukavan naispapin lisäksi myös Vävyn vanhemmat, jotka hekin tulivat Oulusta, me Pehtoorin kanssa, sylikummiksi päässyt Juniori, sekä Miniä, Apsu ja Eevis. Mukana oli myös Tyttäremme bestis A., joka on ollut ystävä ensimmäisistä päiväkotipäivistä asti, ja hänen kymmenkuinen tyttärensä – he tulivat Rovaniemeltä.

Pieni juhlaväki meitä oli, ja hyvin mahduimme vauvaperheen kodin olohuoneeseen.

Vauva jaksoi kummisetänsä, joka on siis myös enonsa, sylissä melkein koko toimituksen ajan hymyillä, mutta sitten ilmeisesti kaksinkertainen, karkeahko kastemekko ja paikallaan pysyminen aiheuttivat harmistusta ja tuskastumista, joten isä otti vauvan syliinsä varsinaisen kasteen ajaksi.

Ja lopulta Apsu sitten halusi kuin halusikin pyyhkiä serkkunsa pään, ja pitihän Eepinkin sitten päästä vielä kuivaamaan – vaikka molemmat olivat ensin ilmoittaneet, etteivät halua osallistua koko toimitukseen.

Toisaalta molemmat olivat huolella ja mielellään olleet ostamassa juhlavaatteita serkkunsa juhlaa varten, ja tekivät yhdessä, ihan sovussa, kortin uudelle pienelle serkulleen.

Kastajaisten lisäksi varsinkin Apsulle oli tärkeää päästä myös kummitätinsä luo. Ehtivätpä nämä kaksi kilpailuhenkistä, innokasta pelaajaa yhden Unonkin (vai Dos?) pelata kaksistaan. 🙂

Ja kuinka Oulun serkut paijailivatkaan vauvaa ja kutittelivat ja katselivat. Eepi oli puhunut jo monta viikkoa siitä, kuinka hän sitten hoitaa pikkuista. Pikkuinen oli vain hyvin vähän aikaa hereillä, … Minä olinkin oikein iloinen siitä, että olin tullut jo pari päivää aiemmin. Siten sain tutustua, jutella ja sylitellä, saada monet hymytkin ja olla ihan rauhassa vauvan kanssa.

Korttipeli ei taida olla niitä perinteisimpiä ristiäispäivän juhlamenoja – päinvastoin, mutta aika tavallista lienee, että vieraat saavat arvuutella vauvalle annettavaa nimeä. Niin mekin saimme. Eikä meistä kukaan arvannut lähellekään.

Mutta perinteitäkin juhlassa oli, – Tyärkin niitä halusi, joten minun ei ollut edes tarvinnut niitä tyrkyttää. 🙂 Mikä tietysti lämmitti mieltäni.

Tyttärentytär kastettiin mekossa, jonka äitini on tehnyt ja jossa minut ja Tyär on kastettu, – ja nyt sitten vauva kolmannessa polvessa. Kastemaljan me saimme vanhemmiltani, kun oli meidän Esikoisen kastajaisten aika, ja sitä on käytetty myös Juniorin, Aspun ja Eepin ristiäisissä ja maljan jalkaan kaiverretaan nyt sitten viides nimi.

Kastepöydän liina ja kasteliina ovat nekin äitini tekemiä, – minä vain ”kirjoin” kuvaan Photoshopilla tyttärentyttären nimen.

Niitä näitä

Onnen rippusia

Kastajaisreissulta ollaan kotiuduttu.

Tämä päiväkin vielä perheen kanssa. Paljon kerrottavaa, kuviakin, eiliseltä ja tältä päivältä. Mutta nyt on vain annettava periksi, ja jätettävä huomiseen.

Jotain pieniä välähdyksiä tältä aamupäivältä kuitenkin.

Aamulla lähdimme vielä Eepin ja Apsun kanssa katselemaan pääkaupunkia. Hotelli Marskista lähdettyä liikennevaloissa, hiljaisen Mannerheimintien liikenteenjakajalla, varis nokki ruohon seasta jotain syötävää, ja Eepi, nyt melkein viis vee hihkuu: ”Kattokaa, lintu nauttii elämästä“.

Muistinpa viimeistään sitten minäkin: nautinpa kyllä tästäkin päivästä lasten kanssa.

Jatkoimme matkaa, – kohti Rautatientoria ja siellä tönöttävää Aleksis Kiven patsasta. Ei, se en ollut minä, joka halusin lapsenlapsille mitään historialuentoa pitää, vaan nimenomaan Apsu jo eilen oli pyytänyt, että käydäänkö katsomassa Aleksin Kiven patsasta (koulussa kun oli ollut edeltävänä tiistaina 10.10. puhetta). No tänään sitten käytiin katsomassa. Ja se ei ollut ainoa kerta tänään, tällä reissulla, eikä yleensäkään, kun poika pyytää: ”Mummi, kerro tarinoita!” Ja minähän kerroin.

Sitten kun myöhemmin oltiin kävelemässä junalle, Eepi kulki topakkana vetäen omaa vetolaukkuaan, kehuin häntä ja laukkuaan ja kysyin, mitä sulla on siinä: ”No hö, mummi! Vaatteita tietysti. Ja korut, tietysti.”

Tietysti.

Isovanhemmuus Vanhemmuus

Juhlapäivän lopulla

Tämä odotetttu päivä lopuillaan. On tyttärentyttären kastajaispäivän ilta.

Palasimme illansuussa Juniorin poppoon kanssa Järvenpään kastajaisista kaupunkiin. Ja löysimme kuin löysimmekin hyvän ruokapaikan (Pizzeria Tribunalia) vaiherikkaiden vaiheiden jälkeen, – ja matkalla sinne tämä näkymä. Siinä oli niin paljon. Siinäkin.

Aika kylläinen olen. En niinkään ruoasta. Kaikesta. Sulattelen vielä,…