Reija

Arkea ja juhlaa, – toukokuun hyytävää säätä

Kyllä on juhla ja arki, pyhät ja viikonpäivät ihan sekaisin.

Tänään arkea ja juhlaa; kuvaediittiä ja pyöräilyä arktisissa oloissa!! Melkein vaarallista tuulenpuuskien iskiessä ties mistä ja milloin. Lisävaativuuskerroin paluumatkalla kun alkoi satamaan jotain hitsin jäätävää tihkua. Koetan olla valittamatta: siis hyvä kun voi pyöräillä, kun on kuitenkin aika puhdasta ilmaa, kun oikeastaan kaikki on hyvin. Mutta silti!

[Mun Route 66]

Ihan en saanut kuvapakettia valmiiksi ennen kuin lähdimme viideksi keskustaan, jossa viinikerhon kanssa ruokatreffit. Menimme Maraniin. Ruoka oli hyvää, paikoin erinomaista ja sitä oli vähintäänkin riittävästi. Annokset valtavia. Eika hintataso häkellytä, paitsi ehkä vaatimattomuudellaan. Me nautimme alkuruoat, isot pääruoat, ja neljä pullollista punaviiniä – kahdeksan hengen dinner kahdessa tunnissa ja alle 500 euroa. Ystävällinen palvelu, familiääri tunnelma, vähän liikaakin ääntä, mutta kaikki kuitenkin ok.

Koskapa Maranin jälkkärilista ei ole houkuttelevin ja koska päätimme aloittaa ”kapakkakierroksen” siirryimme jälkkärille puoli korttelia kohti Rotuaaria: viinibaari Vox! Miksi ei. Ja me kaikki löysimme sieltä kahvit, teet, suklaat, tokaijit, portit, sauternesit, avernat… kuka halusi mitäkin. Tovi vielä rupateltiin, suunniteltiin tulevaa.

Georgialaiset punaviinit ovat ihan kelvollisia, varsinkin georgialaisen ruoan ohessa.

Eikä juhlaviikot suinkaan tähän lopu: nyt esivalmistelemaan huomista brunssia: pari pientä tulevat pitkästä aikaa mummilaan. 🥰

Niitä näitä

Tässä on jotain uutta…

Aamulla

Heräsin aika myöhään (melkein kahdeksan taisi olla). Kahvin tuoksu, puuroakin olisi ollut, mutta halusin vain hedelmiä ja jukurttia. Nyt on sellainen vaihe. Sain myös ruusuja. Ja lahjaksi illallisen Malcesinen Michelin-ravintolassa. Molto bueno!!!

Aamulla ”kirjeenvaihtoa” whatsappissa ja sähköpostissa. Ilahduinpa kaikista viesteistä, yllättävistäkin. Vastailin selfiellä.

Luonnonkiharat valtoimenaan jo 66 vuotta sitten, samoin karsastus, mutta eikös vain olekin kiinnostusta – johonkin – jo katseessa? – Kuinka paljon me itse kukin omaa tarinaamme luommekaan? Aika paljon.

Ja tänään minun tarinassani on – taas – joku käännekohta.

Päivällä

Melkein lämmin. Melkein.

Pyöräillessäni ristiin rastiin jo ajattelin, että ikä ei todellakaan ole vain numero. Se on toistuva ilo, loputun kaipaus kauas, raastava ikävä, unohduksen helppous ja armokin, aina vain toivo …

Tänään äänikirja oli hiljaa, mutta oma mieli liikkuvainen.

Pitkän lenkin lopulla – melkein kuin vahingossa – tulin ajelleeksi meren rantaan! Ja se olikin sula! Juuri tänään! Ja juuri tänään: ehkä juuri samaan aikaan ystävän tuhkat meren syliin, tuonilmaisiin.

Ehkä näen kuvassa enemmän kuin muut. Tuonilmaisiin.

Vieläkin iso ikävä.

Illansuussa

Päivällinen. Tulin miettineeksi, miksi Pehtoori ei tee meillä useamminkin kuin kerran vuodessa koko menua. Olipa hyvää.

Kaikkea mistä pidän. Kalaa, juustoista salaattia (kesäkurpitsaa, paahdettuja pinjansiemeniä, parmesanlastuja), rahkapohjainen soosi, hyvää leipää. Ihan parasta! Niin ja hyvä viini.

Ja jälkkäri. Paahdettuja kookoshiutaleita, rahkaa, hunaja-ananasta … taas täys kymppi! Tykkäsin hurjan paljon.

Illalla

Juniori ja Miniä tulivat piipahtamaan. Ehdin tehdä cantuccineja (palaan asiaan) ja kattaa pienimuotoisen herkkupöydän. Suunnittelimme tulevaa, kesää ja – ties mitä. … Viinikaapissta avasin pitkään jemmatun Amaronen. Sehän se on minun lemppari. Ja 2015!! Kaikkinensa kaikki kerrassaan hyvää.

Tämä päivä, hyvä päivä.

Muistikuvia Ravintolat

Ruokakuvaushommissa

Jokohan se oli viimeinen ”virallinen” kuvauskeikkani. De Gamlas Hemin a la carte -lista vaihtuu taas ja valokuvaajaa tarvittiin markkinointikuvien ottamiseen.

Niin se vaan oli, että kun ei ole moneen kuukauteen kuvaillut huolella mitään, niin olihan se ennen kuvauksiin lähtöä kertailtava ja tarkkaan muistaen vetolaukkuun kaikki tarvittava pakattava. Ei riitä, että vain kameran pukkaa reppuun. On muistettava ottaa mukaan jalustaa, lamppua, johtoa, softboxia, klipsiä, heijastinta, muistikorttia, ladattuja akkuja, lampuille tuet etc. etc.

Tänään kävi oikeastaan eka kertaa noissa hommissa siten, että tuli kohtuullinen nälkä kuvaillessa. Melkein kolme tuntia kun kuvailee pitkästi toistakymmentä annosta eri lokaatioissa, ”studiokuva”, miljöökuva yksin ja miljöökuva kaksin etc, huomioiden että kuvassa on oikeat ottimet, annokseen sopivat juomat, tilanteeseen sopivasti lautasliinat paikallaan tai pois, ei ehdi maistella – vaikka lupa olisikin. Ja tänään oli monta uutta annosta, jotka on varmaankin kesän kuluessa käytävä illastamassa:

Ruskeassa voissa haudutettua ahventa, manteli crumblea,
viinirypäleitä ja tillimaustettuja sipsejä
Marinoitua kirsikkatomaattia, basilikaa, rucolaa, balsamicoa,
vegaanista fetaa ja paahdettua oliivimurua
Punajuuri-fenkoli -risottoa, paahdettua porkkanaa ja vuohenjuustoa
Friteerattua leipäjuustoa kuusenkerkkäsiirapilla
ja tyrni parfait

Yleensä kun on näitä iltapäivä/iltakuvauksia ollut, olen jo kunnon lounaan syönyt, niin tänäänkin, mutta silti …

Tässä kyllä on onneksi edessä hyvin syömisen päiviä monta peräkkäin, joten luulen, että toivun tästä tämän iltaisesta nälän aiheuttamasta ”annoskateudesta”, jota tunsin kun katsoin muiden syövän. Ravintolan henkilökunta kun on maistelemassa ja tutustumassa uuden illallislistan annoksiin, jotta he voivat sitten asiakkaita asiantuntevasti palvella.

Minullakin vielä asiakaspalvelua tehtävänä, kun on kuvat editoitava. Sitten alkaa ”Muistikuvia” hiipua muistoihin. Ehkä. 🙂

Liikkuminen Niitä näitä Oulu

Uusi keräilykohde

Ei se kauaa lunta satanut, eikä paljon, mutta sen verran, että pikkuisen pistely tuntui kasvoilla. Ja samaan aikaan kovat tuulenpuuskat pyörittivät katupölyä ja hiekkaa niin, että hampaissa narskui. Mutta siinäpä ne tämän päivän suuret ”vastoinkäymiset” ja huolet ovat olleetkin. Sitä paitsi eivät nuo hieman arktiset piirteet säätilassa estäneet liikkumasta melkein kahta tuntia. Vähän, hyvin vähän, pihahommiakin osana ulkoilurupeamaa.

Edellisinä vuosinakin minulla on ollut pyörälenkeillä joku ”keräilykohde”: esim. Oulun uusiin kaupunginosiin tutustuminen (Kivikkokangas, Uusi Hiukkavaara, Metelinkangas, Paituri etc. etc.), Knuutilankankaan ”lohilammen” vuodenajat, Oulun uimarannat, kesäkahvilat, lähikunnat ja niiden kirkot etc. etc. Lisäksi tarvitsen aina äänikirjan taustaääneksi.

Tänä keväänä uusi keräilysarja on roskikset! Oulussa on jo muutamia vuosia ollut ”taideroskiksia”, ja nyt niitä on tullut pyöräteidenkin varsille lisää. Tänään kohdalle sattui Myrskytuulian maalaama roskis Tuiranrannan läheisyydessä. Tähän mennessä tämä on minua eniten miellyttävä. Tuo väri! Haluaisin Emmiliinille tuon värisen bodyn tai kesämekon – korostaisi pikkuisen syvänsinisiä, kirkkaita silmiä.

Ovatkohan nämä roskiksetkin Kulttuuripääkaupunki Oulu 2026 -brandäystä? – Arjen iloa ainakin. Näitä varmaan vilahtelee sitten pitkin kesää näissä postauksissanikin.

Niitä näitä

Elokuvissa ja telkkarin ääressä

Palasin juuri elokuvista: Tie sydämeen…

Sisareni siitä hoksautti tässä joku aika sitten, kun Cannesissa oli palkittu parhaasta ohjauksesta. Tänään sitten mentiin kimpassa katsomaan, ja kyllä oli ansaittu palkitseminen. Meistä myös äänisuunnittelija, tai se joka elokuvan äänimaailmasta vastaa ja ehkä sen luokin, oli tehnyt erinomaista työtä. Myös hiljaisuutta oli käytetty hyvin.

Ranskalaisen klassisen keittotaidon ja gastromian ylistys ja rakastamisen vaikeus olivat tämän elokuvan kantavat teemat. Tekee mieli puhua taide-elokuvasta, paljon hyvän ruoan tekemistä ja nauttimistakin tässä oli, mutta ei voi toimintaelokuvaksi luokitella. Eleetön, tai ei sittenkään, vaan siinä oli paljon oleellista, paljon eleitä, jotka kaikki kertoivat tarinaansa. Se oli myös visuaalisesti hyvin kaunis, – keittiö! 💗

Tykkäsin. Très bien.

Ja kun nyt kerran on puhe viihteestä, tai katselukokemuksista, niin kerronpa myös koukuttumisestani telkkarin ääressä.

Telkkari/Netflix/Katsomo -sarjoja etc. en juuri seuraile, en varsinkaan mitään saippuasarjoja, mutta toki esim Downton Abbey, Virgin River, Anna, a lopussa ja jotkut kotimaiset sarjat (Onnela, Sunnuntaibrunssi etc.) on tullut ilolla ja nauttien katsottua.

Kun esikoisemme vuosikymmen sitten asusteli ja eli Meksikossa yhteensä reilut puolitoista vuotta, kuulin eka kertaa käsitteen ”telenovela” – siellä seurasivat jotain saippuasarjaa, joka kuulemma oli sellaista. Telenovela tarkoittaa Etelä- ja Väli-Amerikassa 1950-luvulla kehittynyttä espanjan– ja portugalinkielistä saippuaoopperatraditiota. Ja tällainen telenovela on nyt minunkin elämässä.

La Promesa – salaisuuksien kartano löytyy YLE Areenasta. Jaksoja on kai jo yli 300. Ensimmäisessä tuotantokaudessa on 122 jaksoa, ja meillä ei siitä ole enää kuin 98 katsomatta. 😂 Ehkä ei katsotakaan, mutta nyt tuntuu, että jokapäiväiseksi ”ruokalevoksi” on tullut yhden, viikonloppuna kahden, jakson katsominen.

Tässä kuukausi sitten kun norjalaispaidan kutominen Vävylle oli saatava valmiiksi, vähän etsiskelinkin jotain katseltavaa ja/tai kuunneltavaa kutomisen oheen, ja sattuipa juuri siinä vaiheessa Instagramissa Minna Kuukka kertomaan, kuinka hän, joka ei mitään telenoveloita katsele, jääneensä koukkuun espanjalaiseen La Promesaan. Niinpä sitten sanoin Pehtoorille (joka todellakin katselee yhtä sun toista sarjaa säännöllisesti) että katsotaanpa, millainen se tämä tämmöinen kartanosarja oikein on.

Villapaita on valmis, jo viety valmistujaisiin Järvenpäähän, eikä mitään uutta ole aloitettu, mutta sarjasta en ainakaan vielä luovu. Luulen, että haluan ainakin niin kauan roikkua mukana, että yksi tietty pahis (kuinka hienosti osaakaan roolisuorituksensa tehdä!!) saa palkkansa. 🙂

En voinut hakea netistä tähän oikein tietoa sarjasta, sillä pelkään, että sieltä tulee juonipaljastuksia – ja sitä en todellakaan halua!

Seuraako joku muu? Älkää vaan spoilailko mitään. 😀

Niitä näitä

Reissua odotellessa

Tämän vuoden ulkomaanmatka varattiin tammikuussa, jolloin edellisen marraskuun koronaan katkennut Andalusian Grand Tour oli vielä aika katkerasti mielessä. Katkeruutta koetan tietoisesti vältellä, mutta kyllä edelleen tuosta matkasta on joku kumma ”katkera kalkki” hyviä muistoja himmentämässä.

Tämän uuden matkan ajankohdaksi valikoitui toukokuu ilman isompia pohdintoja; oltaisiinpa varattu jo tulevalle viikolle, jolloin Ouluun on luvassa juuri ja juuri plussa-asteita. No, mutta, matkamme on siis pe 17 – la 25.5. Perjantaina lennetään Helsinkiin, lauantaina aamusella sitten kohti Italiaa.

Haluttiin matkalta aurinkoa, liikkumista, maisemia, ei kaupunkilomaa ”pakollisine” museoineen, nähtävyyksineen, ravintoloineen, vaan lepoa, liikkumista, leppoisaa, vähän maaseutumaista oleilua tai ainakin pois metropoleista, pois isoimmista turistipaikoista, hyvää ruokaa, – ja minä tietysti halusin veden äärelle. Vaihtoehtoina välähtelivät Madeira, Sisilia, Kroatia, joku Alppi-kylä, – ehkä jos sittenkin se kauan aiottu Irlanti tai jopa Islanti, ehkä kuitenkin joku täysin uusi kohde, mutta ei missään tapauksessa minnekään valtamerten taakse.

Ja niin me sitten varasimme viikon loman (vieläpä Aurinkomatkojen kautta) Italiaan, Venetoon ja Gardajärven rannalle! Melkein samaan paikkaan, jossa ollaan oltu kaksi viikkoa kesäkuussa 27 vuotta sitten ja jonka läpi ajoimme 12 vuotta sitten, oltiin silloin yksi yö Rivassa, Gardajärven pohjoisimmassa kylässä. Eikä kaksi vuotta sitten Lombardian reissullakaan nyt niin kovin kaukana oltu. Ja mehän on joskus kai vannottu, että samaan kohteeseen ei kahdesti mennä, sillä maailma on täynnä uusia hienoja paikkoja, joihin olisi mahtava tutustua, nähdä ja kokea. No nyt kuitenkin mennään tuttuun kylään.

[Kun ei ollut vielä blogia, ei nettisivustoja, mutta kun oli päiväkirjoja ja ”matkamappeja” tein meille tuollaisen ennen ensimmäistä Gardan matkaamme. – Minäkö odotan, aikataulutan, suunnittelen?- – Assurdità! Assolutament! Enkä vielä ole oppinut pois odotuksen ilosta. ]

Tässä kuvassa Gardan lomalla meidän muksut ja ystäväperheen ainokainen. Olimmme ”meidän” rannassa, – tuossa oikealla rinteessä oli vuokraamamme Villa Paola, Interhomen vuokratalo, joka ei näköjään enää ole vuokrattavissa.

Pieni muistelu kuvineen meidän kesäkuun 1997 Gardan reissulta blogissa on täällä. Ja siellä myös ohje cantuccineihin (~ italialaiset mantelikorput, joita olen vuosien varrella leiponut varmaankin kilokaupalla. Pitäisiköhän huomennakin, tai ainakin ensi viikonlopuksi?)

Seuraavan kerran kävimme Gardalla sekä Rivassa että Malcesinessä keväällä 2012, jolloin olimme autolla, kaksistaan, minun vuorotteluvapaavuoteni keväällä matkalla Umbriaan. Ja se matka oli! En löydä sanoja, mutta se oli kaikkinensa ehkä yksi paras matka koskaan.

Ruoka ja viini Viini

Lauantaille aika vähän mitään

Vähän olen huolissani.

Enkä niin vähänkään. Minulla ei ole juurikaan mielekästä tekemistä. Tai ainakaan tänään ei ole ollut. Hyvä on, kyllä minusta kodin siivoaminen, pyykkääminen, järjestely on mielekästä, välillä jopa merkityksellistä, mutta oikeasti! Eihän näin voi jatkua!!

Aamupäivän kodinhoidollisten puuhien jälkeen pyörälenkki Kaakkuriin, – hainpa sieltä meille lauantaiviinin: Valdo Aguarius Missä lie naksahti kun tällaisen tulin ostaneeksi?

Yleensä olen aika skeptinen, enkä edes sorru tällaisiin etiketteihin (esimerkiksi musta-valkoiset, tyylikkäät kiehtovat enemmän, ne ovat vakuuttavampia) ja kun nyt jälkeenpäin löysin netistä (Viinimaan sivuilta) tiedon, että tämä on nimenomaan ”italialainen kuohuviini kaikille, erityisesti merenneito-, vesinais- ja vesimies-henkisille upeassa pullossa” niin alkoivat hälytyskellot soida.

Eikä turhaan. Eihän tämä juomakelvoton ollut, mutta tiedän monta 15 euron skumppaa, jotka maistuvat alusta loppuun hyvälle, raikkaalle, tyylikkäälle, monivivahteille, – tämä maistunut, ei ollut sellainen. Tässä maistui mm. sitruuna. Kirpeä sitruuna. Ei hyvä, vaikka ”vesihenkinen” pullo kiehtoisi.

Huomenna sitten kerron meidän tulevasta matkasta… Jotain mielekästä tänne postattavaakin siis vielä on. 😀

Oulu

Kylmää on

Mikseipä säätiedotus voisi olla hieman parempikin? – Tälle päivälle kuitenkin näytti aika hyvää säätä, joten päätin ajella Oulunsaloon, Vihiluodon uimarannalle. Siellä on keväisinkin mukavan näköistä, ja pieni toiveeni oli, että meri olisi vähän vapaa jäistä… Ja ehkä näkisin muuttolintujakin. Nyt voisin niitä tunnistaakin, kun olen ladannut puhelimeeni ”Muuttolintujen kevät” -sovelluksen.

Paistoihan se tuo luvattu aurinko, mutta tasan tarkkaan vasta juuri silloin, kun puolenpäivän ja 35 kilometrin jälkeen palasin kotipihalle.

Ennusteessa EI ollut mainittu sateesta mitään. Mutta minä olin kyllä kohtuullisen vettynyt, kun kotiin pääsin. Noh, tulipahan ulkoiltua. Ja nähtyä lintuja: tuolla alla olevan kuvassa olevan koivun oksien oikealla puolella rantavedessä (kesällä uimarannan rajaviiva) oli paljon jotain mustia pisteitä, mutta kun minulla kamerassa vain laajakulma, niin ei puhettakaan, että olisin niitä nähnyt/ tunnistanut. Varsinkaan kun niistä ei lähtenyt mitään ääntä, jotta olisin voinut käyttää muuttolintu-sovellusta apuna.

Muuttolintu-sovellus ”löysi” vain kuovin, – sen sentään olisin itsekin tunnistanut äänestä, ja sen jopa näinkin.

Mutta lintubongausta en kauaa tuolla viitsinyt harrastella. Enkä jäädä kyselemään paikalla olleilta lintubongareiltakaan, jotka intensiivisesti kiikaroivat noita… Ehkä näin jotain hyvinkin erikoista? – No tuskinpa.

Iltapäivällä ei mitään tarvetta enää ulkoilla, vaan päinvastoin uskon kesä olevan kuitenkin tulossa, joten vähän vaatekaappien järjesteltyä: topat taakse, mekot framille ja kengät kesäisemmiksi. Samaan aikaan Pehtoori puunasi autot ja vaihtoi kesärenkaat – onkohan vähän riskaabelia näin aikaisin?

Illalla sitten muutama tunti meidän koukuttavan, ehkä vähän nolonkin tv-sarjan äärellä hyvin syötyämme. Kerään rohkeutta kertoa joku toinen kerta tuosta Areenasta löytyvästä sarjasta 🙈

Niitä näitä

Kalasatamassa toiveikkaana

Kellon kalasatamassa odottava tunnelma. Ehkä vähän apaattinenkin. Toisaalta valoa ja lämpöasteitakin jo niin paljon, että lupauksia toiminnan alkamisesta, liikenteestä, kulkijoista, kävijöistä, moottoriveneiden äänistä ja kalasavustamon tuoksusta oli jossain jäisillä rannoilla ja kalamajojen nurkissa. Ihan pian on niiden kaikkien aika.

Veden ”äärellä” olen nyt viettänyt illankin. Tosin vain netin kautta. Meidän lomamatka alkaa parin viikon päästä, ja me asutaan lomaviikko veden äärellä. Eikä se vesi ole uima-allas, eikä se ole Suomessa. Ei olla menossa asumaan vuokrattuun taloon, eikä merenrantaan, vaan hotelliin järvenrannalle… Onko villejä arvauksia?

Niitä näitä Oulu Ruoka ja viini

Vanhoja autoja ja parsaa

Aloitin aurinkoisen ja melko lämpimänkin vappupäivän pyörälenkkini Möljältä, jonne mobilistit ja muutkin vanhojen autojen harrastajat kokoontuivat.

Muutaman vuoden tauolla ollut Vappuajot-tapahtuma järjestettiin tänään ensimmäistä kertaa koronasulkujen jälkeen. Ja auto- ja yleisömäärä kertoivat, että tapahtumaa on kaivattu. Toisin kuin monena vuonna (esim. 2018 – silloin jaksoin kuvaillakin KLIKS) en ollut alueella kuin puolisen tuntia.

Muutama tärppi satojen autojen joukosta sentään tänäänkin.

Tuo alempi ”cabrioletti” oli kyllä erityisen symppis – tosin Oulun säässä rättikatto ei ehkä ole kaikkein paras ratkaisu. 🙂

Tätä koulubussia en ole ennen Oulun tapahtumissa nähnytkään.

Hyvin vahva muistikuva on, että meidän perheellä olisi ollut juuri tällainen Pösö (Peugeot 404) aivan 1960-luvun alussa.

Joku etiäinen siitä, että veljeni olisi tullut äidin kanssa synnytyslaitokselta (tai myöhemmin joltain lääkärireissulta) juuri tällaisella, tämän värisellä. Tiedä häntä. Autoihin liittyy kyllä paljon muistoja…

Koska sää oli mitä parhain, jätin autot aika pian ja lähdin pyöräillen kohti Madekoskea.

Iltapäivän alussa kotipihalla ukkelin kanssa vappukuohuvat, ja kotitekoisen vappulounaan tekoon.

Meillä oli melkoiset parsaöverit! Sunnuntaina Järvenpään K-Citymarketin hevi-tiskissä bongasin violettia hollantilaista parsaa ja olihan se paketillinen kalliista hinnasta (10 € normi nippu) huolimatta ostettava. Tänään sitten tarjolla sekä vihreää, valkoista että violettia parsaa. Pehtoori otti hiiligrillin hupun alta ja grillaili lohta oheen – grillikausikin siis perinteisesti vappuna avattu.

Jos olisi pitänyt sokkona maistaa, niin en kyllä olisi erottanut violettia (etualalla) tavallisesta vihreästä. Ehkä hivenen tavallista makeampi oli maultaan. Parsan värimuutokset johtuvat viljelytavasta: vihreä parsa kasvaa maan pinnalla, mutta valkoinen parsa peitellään mullan alle. Violetti väri puolestaan syntyy siitä, että parsan nuput saavat pilkistää mullasta.

Mutta en ole pahoillani, vaikka Oulun kaupoista ei violettia parsaa löydykään. Tavallista vihreää kuluu, ja tänä vuonna, tällä viikolla valkoistakin on ollut monessa kaupassa. Ja sehän se on hyvää. Parasta ikinä saatiin toukokuussa 2012 Nürnbergissä.

Joka tapauksessa keittiössä ja ruokapöydässä jo näkyy kevät. Ja tuleva kesä. Mukava juttu. Sekin.