toukokuu 2012 – Tuulestatemmattua

Lightroom ja Lahden illallispaikka

No niin nyt minutkin on sitten koulutettu Lightroomin käyttäjäksi. Siis Adoben kuvankäsittely- ja vielä enemmän arkistointiohjelma. Sitä ovat minulle kehuneet sisareni, Lepolandian Pasi, opiskelija, joka harrastaa valokuvausta, sijaiseni mies (siis sijaiseni kautta) ja ties vaikka ja kuka.

Hyvä on. Olen jo aikaa sitten uskonut, että se on hyvä – nimenomaan kuvien arkistoinnissa ja säilytyksessä, mutta – – – luovuus ja leikki? Missä ne ovat, jos käsittelet kuviasi Lightroomilla. Kuuluuko niitä kuvien tekemisessä ollakaan? Minähän olen sanonut, että en paljon kuvien kikkailusta pidäkään. Mutta joskus sitä on vaan kiva tehdä. Ja siihen Lightroom ei ole oikein passeli.

Siis olisiko nyt vielä satsattava ja hankittava uusin Elements? Minulla on se ikivanha Photari (CS2) ja uutta en raski ostaa… Siispä vielä Elements ja sitten loppuu tämä hifistely näiden kuvausjuttujen kanssa…

Tänään olin palaverissa, jossa luulin saavani lounaan. No, ei tämäkään huono ollut. 🙂

Jos huomisen tekisinkin kuvausläksyjä, enkä esitelmää Lahteen. Ai, niin. Pitäisi miettiä,mihin siellä menee syömään? Onko ehdotuksia? Tiistai-iltana kahden viikon päästä, mihin Lahdessa illastamaan?

Viipyilen menneessä, mietin tulevia

Postipäivä tänään. Ajatukset jossain ihan muualla kuin tässä olemisessa koko päivän.

Kylmissäni kävelin aamulla kampukselle (alla oleva kuva on kahden viikon takaisesta aamulenkistä, ei tältä aamulta. Silloin ei ollut kylmä.) ; Lenkin suunnan syynä oli tiedotustilaisuus, johon minun oli oikeastaan mentävä. Koskee ensi vuotta. Koskee väitöskirjojen ohjaamista. Ja yhden naapurioppiaineen uuden jatko-opiskelijan seurantaryhmään (miksi tuo nimitys kuulostaa jotenkin kummalliselta) jo lupauduinkin. Minä en ole edes aloittanut töitä, minulla on vielä kaksi kuukautta vuorotteluvapaata ja minä jo käyn tiedotustilaisuuksissa ja lupaan tehdä hommia! Eihän se näin pitänyt mennä!

Monilla on lukukauden lopetusfiilis, ja minä vietän jo syksyä mielessäni. Yöksi lupasi sitä paitsi hallaa; on nostettava yrttipurkit Festaan. Pitäisiköhän japaninkellot peitellä?

Olen tänään ollut paljon sorvin ääressä, ja seuraillut nettilehtien otsikoita. Minä en ymmärrä, miksi noista väkivaltajutuista on uutisoitava noin paljon, tuolla tavalla, joka minuutilta, rekonstruoinneista tiedotettava. Minulla on hyvin vahva tunne, että tuollainen uutisointi ja revittely ei ole hyväksi…

Mutta sitten olen myös käynyt tutustumassa merkittävään Kotiseutuplus-julkaisuun; sen uutisoinnista pidin. Noheva varusmiehemme kun on päässyt oikein lehtien palstoille.

Kun Villa Francon ikkunaluukut aamulla meidän makkarista avasi, oli näkymä useimpina aamuina tällainen.

Valokuvaus Vuorotteluvapaa

Reunamerkintöjä

Kävin töissä tänään. Tai siis työpaikalla. Kävin siellä syömässä kakkua. Ei siellä minun mielestäni kyllä mitään sellaista juhlanarvoista olisi ollut, että kakkua olisi kuulunut tarjota. Yliopiston organisaatiomuutokset kun vievät yhden parhaan työparini/kaverini toiseen paikkaan; pois melkein naapurihuoneesta. Läksiäiskakulla siis kävin. Ei mikään hyvä asia.

Samalla päivittelin kaikkea meneillään olevaa, huomasin että ”omiani” on valmistunut, valmistumassa. Hekin lähtevät pois sillä aikaa kun minä olen (ollut) pois. Ei järin riemullinen käynti siis. Toisaalta, kahden kuukauden päästä edessä oleva sorvin ääreen paluu ei tänään tuntunutkaan ihan mahdottomalta. Ehkä minä vielä paikkani ja työintoni siltä käytävältä löydän. Ehkä.

Ja tänään olen jo tehnyt luentoakin. Ei, en vielä syksyä varten, vaan kahden viikon päästä olevaa Lahdessa pidettävää Historian kesäseminaaria varten: ”Suomalaisen periferian teollistaminen”. Ajatella että sinne on tulossa kymmeniä ihmisiä kesäkeskiviikkoaamupäivällä kuuntelemaan luentoani tuollaisesta aiheesta. Ja maksavatkin vielä siitä. Sellainen asettaa paineita. Kahdeksan vuotta sitten (joko väitöksestä todellakin on noin kauan?) olisin voinut puhua aiheesta vaikka kahdeksan tuntia ilman paperiakaan, nyt on tehtävä ainakin pari, kolme päivää töitä että saan puolitoista tuntia asiaa eläväisesti esitettyä. Meneehän se vuorotteluvapaalaisella touko-kesäkuun vaihde näinkin.

Ei vaiskaan, olen minä tehnyt muutakin. Paljonkin. Luomenpoistossa ja kampaajalla, eilen lintsasin lenkin, mutta tänään tein sitäkin pitemmän. Kamerakurssin rästejä hoidellut ja nukkunut. Ihan hirveästi on vieläkin nukuttanut. Umbrian univaje alkaa nyt vasta hellittää.

Reissuun lähtiessä kansalaisopiston kuvauskurssin ope kehotti valitsemaan jonkin teeman, jota kuvaisin koko reissun. Minusta se oli hyvä idea. Ruoka! Kuvaan ruokaa. Mutta, en sittenkään. Vaihdoinkin kohteekseni veden. Kaikissa olomuodoissaan. Alkureissun kuvissa onkin paljon vesikuvia, sitten ne vaihtuvat — viiniin? Ei vaan, unohdin koko teemakuvauksen. Mutta muutamissa alkureissun vesikuvissa on minusta mukava tunnelma…

Ehtisinköhän huomenna kirjoitella niitä lupaamiani Villa Francon lounassalaattiohjeita? Yritänpä ehtiä.

kuvat kannattaa klikata isommaksi

Italia Kolumni Valokuvaus

Ruokaa teoriassa

Kaikki Umbriasta tilaamamme viinit tulivat tänään! Eikä yhtään ollut särkynyt, ei matkalla, mutta hyvin pakattuja pakkauksia purkaessamme ihan itse yhteistyössä pudotimme pullon (halvinta) punaviiniä eteisen klinkkerilattialle. Tuoksusta päätellen hyvä viini. Mutta siis: shippaaminen Italiasta toimii. Viinit tulivat pikkuisen reilussa viikossa ja kotiovelle asti.

Tänään on myös Umbriassa asuvien suomalaisten verkkokauppa uudistettu. Sieltä voi tilata viinejä ja monia Umbrian herkkuja: Umbrian herkkukauppa Vielä en ole itse tilannut heidän kauttaan mitään, mutta varmasti tässä kesän/syksyn päälle pistän tilauksen vetämään. Mustatryffeli-pastaa ainakin voisi mieluusti syödä jälleen.

Minäkin olen ahkeroinut www-ruoka-asioissa tänään: rotissöörien Oulun voutikunnan -sivuja olen koettanut laitella uuteen, modistettuun formaattiin: http://www.rotisseurs.fi/oulu/voutineuvosto/ Meillä kun oli tänään voutineuvoston kokouskin, joten oli hyvä saada homma järjestykseen.

Ja Kalevan ruokakolumninkin pistin aluelle, balsamicosta taidan sen tehdä. Siitä muistinkin, että tänne on laittamatta se reissun aikana julkaistu juttu, joten sepä tähän loppuun.

_______________________________________________

(3.5.2012 Kalevassa julkaistu)

Ruokakuvia

Ruoan kuvaaminen mainoksiin, lehtiin, ruokablogeihin ja keittokirjoihin vaatii onnistuakseen taitoa, kärsivällisyyttä ja nipullisen niksejä. Jotta salaatti saadaan näyttämään raikkaalta, on kuvaushetkellä hyvä olla vesi- tai öljysuihkepullo käytettävissä. Keiton kuvaaminen höyryävänä merkitsee usein, että syöjä saa sopan eteensä kylmänä. Annoskuva, jossa värit toistuvat oikein ja herkullisesti, vaatii luonnonvaloa, joten ruokapöytä ei olekaan se oikea paikka kuvien ottamiseen, vaan lautanen on parasta kiikuttaa ikkunalaudalle. Nämä jutut ovat monelle kotikokille ja harrastelijakuvaajalle tuttuja juttuja.

Ammattikuvaajat tekevät kuvat, ruokakuvatkin, ammattitaidolla – luonnollisesti. Lisäksi digitaalisen median ja keittokirjojen ruokakuvien teossa on usein mukana ruokastailisti. Suomessakin heitä on jo muutamia. Esimerkiksi Sara La Fontain ja Teresa Välimäki paitsi laittavat myös stailaavat ruokaa. Ruokabloggaaja (Liemessä-blogi) ja ammattikuvaaja Jenni Häyrinen on erikoistunut nimenomaan ruokakuvaukseen.

Ihan oma ruokakuvauksen muoto ja haasteet ovat kyseessä silloin, kun kuvataan televisiosarjan tai elokuvan ruokakohtauksia. Salattujen elämien Sievisen Lassen hirvipaisti ainakin kuulostaa ja näyttääkin ylivertaisen hyvältä, mutta entä jos kyseinen kohtaus on pitänyt kuvata kolme tai kuusikin kertaa, miten ruoka on saatu pysymään edelleen makoisana. Voidaankin kysyä, onko se edes oikeasti ollut makoisaa? Entäs isojen lastenjuhlien kuvaaminen elokuvaan? Miten ihmeessä jäätelöannokset eivät sula lapsinäyttelijöiden käsiin? On hyvin mahdollista, että jätski onkin (värjättyä)perunamuusia.

Ihan omat keinonsa vaaditaan silloin kun pihvi on saatava näyttämään aidosti epäonnistuneelta ja sitkeältä. Roolihenkilö voi tietysi näytellä leikkaavansa sitkeää pihviä, mutta kun pihvin sisään pujauttaa sivusta hammastikun, niin leikkaaminen oikeasti on vaikeaa.

Nämä kaikki ja monta muuta asiaa ruokakuvauksesta kerrotaan televisiosarja Täydellisten naisten -keittokirjassa. Näitä juttuja luettuani en enää koskaan voi katsoa mitään ruokaotoksia samalla miettimättä, miten kuvaus on tehty.

_______________________

Tämä äitinpäivänä Todissa syömäni jälkiruoka oli yksi parhaista ikinä. Kuvaamiseen en paljon satsannut. Keskityin nauttimaan herkusta.

Bloggailu Niitä näitä

Tunnustus ja haaste: seitsemän faktaa

Ollessamme reissussa sain kahdelta eri suunnalta, miltei samanaikaisesti, tunnustuksen ja haasteen. The Versatile Blogger -tunnustus tuli sekä Wonders-blogista Irmalta että Lepolandian Pasilta. Kiitän ja kumarran ja olen kieltämättä hieman otettukin, että Lepolandiastakin kerrottiin täällä minun jutuissani säännöllisesti piipahdettavan. Pasin blogissa minä käyn jatkuvasti oppimassa uutta valokuvauksesta, ja muutoinkin. Ja Irmalla on paitsi kuvia myös kirjeitä, joita enemmän kuin innokkaasti käyn lukemassa.

Tämän tunnustuksen saajan on haasteen mukaan kerrottava seitsemän satunnaista faktaa itsestään. Ja sitten olisi haastettava 15 bloggaajaa … enhän minä niin monia seuraa. Muutamia vain. Ja ne ovat juuri Lepolandia, Valoon ja tuuleen, Irman Wonders … ja sitten muutama ”ammattilaisblogi” joita en ryhdy haastelemaan. Mutta jos joku täällä piipahtelija innostuu, niin minun puolestani ole hyvä vain: tunnustuksen minulta saat.

Siispä vastaan haasteeseen vain kertomalla ne seitsemän satunnaista faktaa…

1) Olen horoskoopissa härkä. Minä en usko horoskooppeihin. Läheiset kuitenkin väittävät, että olen tyypillinen härkä.

Eläinradan toinen merkki on maanläheinen, rauhallinen, leppoisa, kauneudentajuinen, taiteellinen ja aistillinen Härkä. Härkä on hitaasti lämpenevä, (josta syystä hän voi vaikuttaa laiskanoloiselta) ja harkitseva muutoksissa, mutta kun hän johonkin on päättänyt ryhtyä, niin hän on sinnikäs, kestävä ja aikaansaapa. Härkä on varsin mukavuudenhaluinen ja hedonistinen, arvostaa kaikkea kaunista ja käsinkosketeltavaa ympärillään, mutta jos hän kärsii jostain syystä turvattomuuden tunteesta, niin hän takertuu helposti myös materiaan ja on hyvin mustasukkainen ja omistushaluinen läheisistään. Härän muutoksen pelko voi johtaa myös itsepäisyyteen ja jos häntä yritetään painostaa sellaiseen, mitä hän ei halua tehdä, saadaan aikaiseksi Raivo Härkä, jonka läheltä kannattaa poistua nopeasti takavasemmalle! Perus-Härkä arvostaa kuitenkin rauhallista, tasaista, mukavaa perhe-elämää ja koti-iltoja hyvän ruoan, juoman ja seuran parissa.

Tuon saatan uskoakin. Ehkä. Joskus. Tuon viimeisen lauseen ainakin.
(lainaus on täältä http://www.horoskooppi.com/aik_luonnekuvaus.html#harka Uskokoon ken tahtoo…)

2) En koskaan ole ollut paras missään. En paras yhtään missään. En, vaikka yritystä ei ole puuttunut.

3) Olen laihduttanut elämäni aikana kymmeniä, jollen satoja kiloja. Ja silti olen yleensä vähän (tai vähän enemmän) ylipainoinen.

4) Katson miehistä aina ensimmäiseksi kädet ja kengät. Ja sen, miten hän tervehtii. Jos miehellä on valkoiset kengät (ei koske tennareita eikä urheilu/skeittikenkiä), eikä hän katso silmiin tervehtiessään, niin sen jälkeen minua on vaikea saada vakuuttuneeksi enää yhtään mistään.

5) Olen hirveän, ihan luokattoman huono odottaja. Osaan odottaa ja olen hyvä odottamaan tavoitetta (esim. loma Umbriassa, joka oli varattu jo vuotta aiemmin tai väitöskirjan valmistumista, mikä kesti vuosikausia) tai mitä tahansa, kunhan se toteutuu aikataulussa, mutta jos joudun odottamaan, kun aikataulu pettää, kun joku myöhästyy, kun liikenne ruuhkautuu, kun en saa asiaa tehdyksi kuten on sovittu, kun joku vatuloi tai muuten ei olla aikataulussa, kun ei pidetä kiinni sovitusta. Silloin olen surkimus. Kuin pieni kakara. Eikä silloin millään järkipuheella ole mitään tekemistä asian kanssa. Olen surkea jonottaja ja odottaja.

6 ) Minulla on selässä 30 cm pitkä arpi.

7) Minähän en mieluusti omista asioistani juttele. Mistä hyvänä osoituksena ovat nämä 1703 blogipostausta, jotka viimeisen viiden vuoden aikana olen tänne Temmattuun kirjoitellut. 🙂

Italia Niitä näitä

Puutarha, viinikisa ja spondeus

Miksi minun perennapenkeissäni (niissä kahdessa metsänreunassa olevassa, jotka meidän pihalla on minun vastuulleni pitkän harkinnan jälkeen luovutettu) kasvaa koivuja, haapoja ja saniaisia, mutta pehtoorin monessa, isossa penkissä kasvaa vain kauniita ja terveitä perennoja, joista monet jo kukkivatkin kauniisti? Että perennapenkeissä ei muka kuulu kasvaa haapoja saatikka maahumalaa tai heiniä? Miten niin ei kuulu? Ihan yliarvostettuja tuollainen luontainen ja ahkera puutarhanhoito jota pehtoori harrastaa. Ei vaan saa koivuja kasvamaan kukkapenkeissä. Ei vaan osaa! Muka puutarhapalkintoja pokannut montakin. Hmph!

Reippaan ja aika pitkänkin aamupäiväurheilun jälkeen siis oltu puutarhassa; ihana ilma. Ei itikoita, vielä. Siitepölyä on, ihan mielettömästi on, mutta siedätyshoitomentaliteetilla olen ulkona ollut. Ja Xyzal rulettaa!

Orvokeita minäkin osaan istuttaa. (Denim jump)

Ja valkovuokkojakin meillä on: monta. Ja tästä aamulla poimin kolme ja vein murmelille. Joten melkein voi sanoa, että meillä on ”valkovuokkokenttä”.
Että ei voi? – Monella Oulussa ei kasva ollenkaan valkovuokkoja, joten seitsemän voi olla kenttä.

Kristallihelmiäkin löysin takapihalta.

Tähän on sitten vielä liiteltävä muutama kuva meidän Assisin Giro-taipaleesta… KP toimitti kuvia. Minä kun en oikein ehtinyt kuvaamaan… 🙂 Eiköhän tämä nyt siitä legendaarisesta Assisin ajelusta riitä ….

Ja sitten on vielä hieman kehuskeltava.

Illansuussa vietimme tovin Oulunsalossa, viininmaistiaisissa. Onkin viime aikoina tullut niin vähän viinejä maisteltua. 🙂 Ja tänään oli jokavuotinen Challenge. Viinitietouskilpailu (Botrytis Ouluensis 8th CHALLENGE) : oli sokkomaistajaisissa tunnistettava viinin rypäle, maa, alue, tuottaja, jne. Tämä oli kahdeksas kerta kun tämä kilpailu meidän 10 hengen porukan kesken järjestettiin. Olen aiemmin sijoittunut surkeasti: ei yhtään mitalisijaa lakkarissa. Mutta tänään: Umbrian korkeanpaikanleirin jälkeen! Voitin! Selkeästi paras. Ja pehtoori kakkonen. Ei ole mennyt meillä kuukauden treenikausi hukkaan. 😉

Ja ruokatarjoilu: jotain niinkin yksinkertaista kuin vihersalaattia ja savustetttua lohta. Mutta ne olivat erinomaisen hyviä. Onneksemme emme olleet juuri mitään päivällä ehtineet syödä.

Ja sitten vielä: lisäilo meille molemmille oli kun saimme varmistuksen, että mekin olemme ”spondeja”*. Me nimittäin näimme viimeisenä Villa Francon päivänä pihallamme tämän näköisen linnun:

Harjalintu. Tiesittehän sen? Me sen näimme ihan itse, ja tänään saimme E:lta varmistuksen, että harjalintuhan se. Siis nyt tunnetaan sekä viinejä että lintuja. Heh!

Ja tunnetaan ainakin hyvä olo.

*[ (lintuslangi) Sponde on lintuslangin keskeinen ja paljon käytetty termi. Se tulee adjektiivista spontaani, ja sillä tarkoitetaan yksinkertaisesti hyvää lajia, joka on havaittu spontaanisti eli ilman, että siitä on ollut etukäteen tietoa. Spondet ovat linturetkeilyn suola, ja maistuvat paljon paremmilta kuin pinnat, joita on varta vasten lähdetty hakemaan. ]

Hautausmailla Historiaa Italia

Cimitario – hautaustapa italialaisittain

Kauheasti kaikkea uutta tapahtunut täällä kotikaupungissa kuukauden aikana: Rajahaudan lenkin varrella on siistitty rantavitikkoa, viime syysmyrskyjen kaatamat puut on viety pois, Stockan parkkihallissa on remontti ja Herkussa on hyllyjen paikkoja vaihdettu, hautausmaalla tutulla reitillä on monta uutta hautakiveä, Kauppahallissa uutta Toscanan patonkia (jossa oli onneksi suolaa toisin kuin Toscanan ja Umbrian leivissä paikanpäällä), Caritaksen edestä epämääräinen pensasryteikkö poistettu, Citymarketin (ei Prisman kuten eilen annoin ymmärtää ja kuten eilen itsekin vielä luulin) edessä on paleleva, mutta palveleva mansikan myyjä (Espanjan mansikat eivät ihan niin hyviä kuin Italiassa). Mutta yksi on ja pysyy: DNA:n asiakaspalvelun pitkät jonot! Kolme varttia ei ole homma eikä mikään! Ihan normijuttu. Mutta ehkäpä homma sentään korjaantui.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Mutta tuosta hautausmaa-jutusta tulikin mieleeni, että olen luvannut kertoa Umbrian – ja monien muidenkin Italian maakuntien – hautalehdoista.

Parin kilometrin päässä taloltamme – alaspäin, siis kohti Pantallan kylän keskustaa – oli pieni aidattu hautausalue, sypressien reunustama hautapaikkojen alue. Kukkulalla. (huom autot parkkipaikalla, niitä oli aina)

(muistuttelen taas että kuvat suurenevat klikkaamalla)

Pantallan lisäksi taloltamme kävelymatkan päässä olivat Piedicollen ja Collazzonen hautalehdot. Collepepen kylän hautapaikoilla kävimme autolla. Nämä hautauspaikat olivat aina kukkulalla.

Collazzonen hautausmaalle vei autotiekin, mutta tämä polku näytti johtavan suoraan taivaaseen, … vai hautaanko?

Nämä hautalehdot eivät ole ihan sellaisia hautausmaita, mihin me olemme tottuneet, vaan niissä on perheillä omat pienet hautakappelit tai sitten hauta-arkut on pantu seiniin. Marmori- ja graniittikappeleita ja -muureja.

Ja kukkia. Tuoreita kukkia, sekä noissa kappeleissa sisällä että hautaseinien lokeroissa. Jatkuvasti tuoreita kukkia. Joka kerta kun ajoimme tai kävelimme Pantallan hautalehdon ohi, oli parkkipaikalla vähintään pari autoa. Sunnuntaisin – ennen ja jälkeen messun – parkkipaikalla oli jatkuvasti trafiikkia. Nuorehkot miehet, perheiden isät, näyttivät useimmiten haudalle kukkia vievän. Eivät viipyneet kauan – mutta veivät kukat. Olisiko sosiaalisella paineella pienessä yhteisössä osansa? Jos perheen/suvun kappelissa tai nonnan haudalla ei kukkia vaihdettu tarpeeksi tiuhaan, miten yhteisö reagoi?

Meille hieman oudolta näyttivät kuvat, jotka oli hautapaaseihin kiinnitetty. Joskus hautakivi kertoi myös ammatista, sitä ei ollut merkitty ”tittelinä” kiveen, kuten Suomessa usein tapana on, vaan se kerrottiin kuvassa. Tällaiset olivat kyllä harvinaisuuksia.

Italialaisia hautausmaita on nähty muuallakin. Kaksi vuotta sitten Montalcinossa kävin lukitun portin takaa kuvaamassa tällaisen: siellä on hautaseinät ja hautapaadet (maan päällä) mutta ei kappeleita (vähävaraisempia kuin umbrialaiset?)

Vähän samankaltaisia olivat hautapaadet Sisiliassa Forza d’Agron korkeilla rinteillä (syksyllä 2008 siellä).

Myös tulomatkalla, esimerkiksi lauantaina Mantovassa, näimme samanlaisia hautalehtoja kuin Umbriassa oli. Mantovan hautausmaan portilla oli vielä iso kukkakauppakin.
Pantallan ja Collazzonen perhekappelit olivat komeita – ja varmasti kalliitakin. Ja yhtä isohkoa perhehautaa muurattiin koko sen ajan kuin me kylällä asuimme.

Tästä kuvasta pidän. Kuvanakin. Lasten haudoissa ei yleensä ollutkaan kuvia.

RIP. Rest in peace ja sama latinaksi:

Niitä näitä

Elämää Umbrian jälkeen?

Toki on. Ei eilen ollut ollenkaan paha tulla kotiin. Päinvastoin.

Tämä on parasta aikaa vuodesta Oulussa. Nyt on paistanutkin ihanasti. Lähtiessämme pihalla oli vielä metrin korkuisia lumikasoja, eilen näytti tältä.

Illalla kävin vielä merenrannassa lenkillä: jäät olivat lähteneet ja Meri-Toppilan kukkuloilla vihersi, ei nyt ihan Piedicollen lenkin veroista, mutta kevätkesä kuitenkin.

Täällä on parempi nukkua kuin reissussa; en ole niin täpinöissäni että unet karkaisivat. 🙂 Joskin kuuden jälkeen tänäänkin jo puuhailemaan. Pyykkiä ei paljon olekaan; pesimme Villa Francossa joka viikko koneellisen, joten lähinnä kaikkia erikoispesuja vain. Silittämistä en ole edes vielä ajatellut. Jos huomenna paistaa, silitän pihalla. Silläkin uhalla että siitepölyä tuntuu olevan ihan reilusti. Jo Saksassa aloin oireilla, vaikka nykyisin olen ympärivuotisella allergialääkityksellä… Mutta eipä tuo nyt mitenkään sietämätöntä ole ollut.

Mietin vähän josko rohkenisin rullistelemaan aamusella, mutta lähdinkin sauvakävellen hakemaan tyttären asunnolta pyöräni, joka oli merkillisesti sinne kulkeutunut poissaollessani. Tyär aloitti tänään uransa mansikan ja muiden marjojen ja vihannesten myyjänä Raksilan markettien pihalla; kannattaa keskittää kesän marja- ja herne- yms. ostokset sinne.

Kaupassa kävin, jotta saimme kaappeihin turvallisen varustuksen. Ennen reissua söimme kaikki varastot niin loppuun kuin mahdollista: tänään kahdelle hengelle muutaman päivän appeet maksoivat saman verran kuin Pantallan A & O kaupassa herkut kahdeksalle. Eikä tänään ollut kauppakassissa yhtään viiniä, mitä Umbrian ostoksista ei kylläkään voinut sanoa.

Ja kilpurin sotkuja olen siivoillut. Onhan konnuli ollut täpinöissään kun on päässyt pois yhden huoneen vankeudestaan. On koko päivän kulkenut perässä ja kierrellyt ja kaarrellut huushollissa. Hyvin ovat lomahoitajat Elmerin ruokkineet kun ei meiltä mitään ruokaa ole huolinut, ei vaikka aamusella toin voikukan lehtiä, jotka ovat sille samanlainen kevätherkku kuin parsa meille.

Ennen kuin pehtoori aloitti auton kuurnaamisen kävimme vielä Säynäjäahon puutarhalla. Japaninkellot, ruusubegoniat, hopeaputoukset (en ole ennen laittanut), pelakuut ja orvokit (denim jump, jännä väri, sellaisiakaan ei ole ennen meillä ollut) haimme. Ja viisi säkkiä multaa. Istuttelinkin ne tuossa iltasella saman tein. Tänä kesänä en sitten enempää laita. Minä vannon.

Aina välissä olen varmennustallennellut kuvakansioita, putsaillut muistikortteja ja miettinyt, mihin minä vielä noiden kaikkien reissukuvien kanssa joudun. Uusi Lightroom-ohjelma on ostettuna, muttei vielä opeteltuna… Ehkäpä siitä se apu löytyy.. Tällä kotisorvilla kun katselen noita reissusta miniläppärillä postaamiani, täysin muokkaamattomia otoksia, olen hoksannut, että kannattaisi pikkukoneen näyttö kalibroida, kovin tummia ovat otokset tällä ”oikealla” näytöllä, – ehkä en olisi noita kaikkia kelpuuttanut jos värit olisivat näkyneet oikein. Mutta haittaakse? Eipä juuri… minua ainakaan.

Italia

Hiljalleen paluu todellisuuteen: Umbria on eletty

Il Viaggio Grande on tehty! Tai oikeastaan: se ei ollut ”vain” matka. Se oli pala elämää. Se oli unelma, joka toteutui. Sellaista ei ole koskaan ennen tehty, eikä se enää samanlaisena, onnellisena toukokuuna koskaan enää toistu. Eikä tarvikaan. Se oli hieno kuukausi. Kaikille niille, jotka sen onnistumisen tavalla tai toisella mahdollistivat, lähetämme kiitoksia….

Tänään aamulla laiva oli Vuosaaren komeassa, uljaassa, uudessa satamassa puoli yhdeksältä ja puoli tuntia sen jälkeen me olimme jälleen tien päällä. Kovin hiljaiselta vaikutti Helsinki – Oulu väli. Vuorotellen taas huristeltiin ja tänään aikataulu piti; neljältä olimme Rantapellossa. ”Sulkeuduttuaan ympyrä on ummessa” (merimaskulainen sananlasku, muistattehan).

Meidän ympyrä oli hieno. Numeroina:

– 6350 kilometriä auton mittariin
– 23 yötä Italiassa, 4 laivoilla, 2 Saksassa
– Villa Francossa kävi 14 vierasta
– ylimääräisiä kiloja tuli joitakin
– nolla Buranaa tai mitään muutakaan ”ylimääräistä” lääkettä
– 3 kassillista ruoka- ja viinituliaisia (+ shipatut jotka toivottavasti joskus tulevat)
– vähintään 10 km kävelyä päivittäin
– neljää päivää lukuunottamatta uintia enemmän tai vähemmän
– kaksi luettua kirjaa
– postauksia kaikkina 29 päivänä
– rahaa kului kaikkinensa tuhansia euroja
– yli 3000 kuvaa tuli otettua
– yksi huikea ”ralli” Assisissa ajettua
– kymmeniä ihania tomaatteja, monia uusia ruokia, vain kaksi pizzaa nautittua

Ei sairastumisia (pari nuhaista vierasta toisella viikolla, ei muuta), ei pieniäkään onnettomuuksia, ei tavaroiden katoamisia, ei yllättäviä rahanmenoja.

Paljon enemmän näkemistä ja kokemista kuin oli odotettukaan. Paljon enemmän aurinkoa ja lämpöä kuin uskalsimme toivoa.

Siis mistä meidän Umbrian matka oli tehty?
Se oli tehty keväästä, kukista, italialaisista herkuista, auringosta, ystävistä, lämmöstä, linnunlaulusta, proseccosta, kauniista miljöistä, rautatieasemakäynneistä, kulttuurimaisemista, historiasta, keskiaikaisista pienistä kylistä, vanhoista linnakaupungeista, tekemättömyydestä, levosta vaikkei ehkä niinkään unesta, rauhasta, tärkeistä ja rakkaista ihmisistä, kulkemisesta, olemisesta, San Lorenzon läsnäolosta, aamu-uinneista, yhteisesti tehdyistä ja nautituista illallisista ja (ehkä kaikkein parhaista) hetkistä aamulenkeillä. Kauniin Umbrian kauniissa maisemassa yksin, yhdessä kaikkien Villan asukkaiden kanssa, kaksistaan tai Juniorin mukanaollessa… Aamulenkit olivat minulle ehkä sitä parasta … Niissä oli jotain ainutlaatuista.

Minä elän tätä reissua vielä kauan, joten varoittelen jo nyt teitä hyvät blogilukijat, joudutte vielä viivähtämään Umbriassa … Tulossa on salaattiohjeita ja kuvia cimitarioista, takaumia samettisiin iltoihin ja aurinkoisiin aamuihin, puheensorinaan ja maaseudun rauhaan, unikkopelloille ja viinitiloille, niitä kaikkia tulee vielä olemaan. Ja kuvia. Paljon kuvia (KLIKS, Umbrian kuvasivustolle tästä)

Tänään sokerina pohjalla, jo moneen kertaan lupaamani:

Giro d´Italian Assisin etapin maaliintulo Audilla.

Klikkaa video auki TÄSTÄ

(lataus kestää pienen tovin, video pari minuuttia)

(Kiitos E. videoinnista ja luovutuksesta blogiin!)

Videon tapahtumiin johtavat vaiheet on kerrottu täällä.

Italia Niitä näitä Vuorotteluvapaa

Matkamietteissä matkalla kotiin

Itämeri aurinkoinen heti aamusta. Mutta tuulinen, niin tuulinen että laivan ulkokansilla on tullut piipahdettua vain muutaman kerran. Kertakaikkisen tekemätön merellinen päivä.

Europalink on ihan samanlainen laiva kuin menessä Finnladykin; nyt vain on sekä matkustajia että rekkoja varmasti kaksi, kolme kertaa niin paljon kuin mennessä. Ja meillä aika lailla eri fiilis. Nyt on matka takana, paluu kotiin. Ei huono fiilis tämäkään, mutta …

Kuukauden kestänyt pitkä matka, minulle jo kymmenes Italian matka, on ohi. Ihan erilainen matka kuin mikään koskaan, – olenkin pohtinut monta kertaa että onkohan tämän hienon, monin elämyksien, levollisen, aurinkoisen, maaseudun rauhan ja kauniin ympäristön (sekä maisemat että Villa), hyvän seuran ja oman rauhan jälkeen enää tyytyväinen mihinkään. Toisaalta mietin, että tuota kaikkeahan meillä on Hangasojallakin. 🙂

Eilen maanantai-iltana Lyypekissä auringon laskiessa (tosin paljon myöhemmin kuin Umbriassa jossa pimeä oli yhdeksältä) mietimme, että niin Kiinan kuin USAn matkat saatikka Etelä-Afrikan reissu ovat olleet tavattoman hienoja ja että Peruun me edelleen haluamme ja Japaniinkin, mutta lopultakin Euroopassa reissaaminen on kovin antoisaa ja sopii meille. Patikkaretki Skotlannin nummilla ja ryhmämatka Islantiin, laivamatka Hurtigrutenilla ja vuokratalo Napolinlahdelta – esimerkiksi – olisivat sellaisia jotka meille sopisivat.

Sitä paitsi kotimaanmatkailukin on mukavaa: viime kesän Naantali–Turku -turnee tai edellisten kesien kartanokierrokset ovat olleet mieluisia, hienoja paikkoja nähty, tuokioita eletty, uusiin ihmisiin tutustuttu. Ja Lyypekkiin, Berliiniin tai Hampuriin olisi kiva piipahtaa joulutorille, ja nyt kun Oulusta on suorat lennot Köpikseen niin siellä olisi mukava käydä, ehkä vuokrata auto ja pitkästä aikaa kierrellä Tanskankin maaseudulla. Sinne on kyllä yksi kahden viikon matka aikanaan jo tehtykin (ennen pehtoorin armeijaan menoa kesällä 1976).

Ja Italiaan voisin toki aina lähteä, sen yhdennentoistakin kerran. Tämän Umbrian kuukauden jälkeen olemme entistä vakuuttuneempia että toukokuussa tai kesäkuun alkupuolella matkailu sinne ja siellä on varmaankin parasta aikaa. Luonto on niin kaunis, tosin nythän meillä oli ihan tavattoman hyvä tuuri: koko loman aikana oli keskimääräistä lämpimämpää, eivätkä muutamat sateet meiltä ”pilanneet” mitään. Vuosikymmeniin ei Keski-Italiassa ole ollut niin helteistä toukokuuta kuin nyt.

Vaikka ajatukset viivähtelevät enimmäkseen kuluneissa viikoissa, niin välillä minä muistan vallan erinomaisen hyvin ja vähän ahdistuneenakin, että vuorottelusta on kaksi kuukautta jäljellä… Siispä Hangasoja taitaa olla se ainoa reissukohde pitkään aikaan. Paitsi että kesäkuun puolivälissä on työreissu (kongressimatka) Lahteen – miksi minä olen luvannut mennä esitelmöimään? Kahden tunnin luentokin pitäisi sitä varten valmistella… Auts!

Mutta vielä on kesää jäljellä, sehän vasta alkaa Suomessa. Sitä kohti. Huomenna illalla jo Rantapellossa. Toivottavasti lumet on sulaneet 🙂 Mökiltähän ne eivät vielä ole.

Pian lähdemme laivan illalliselle: syön vadillisen katkoja ja vähän juustoja, nautin lasillisen Loiren laakson Pouilly Fume -vallkoviiniä ja lasillisen toscanalaista La Volte 2007 IGT-viiniä ja sitten loppuu tämä herkuttelukuukausi ja alkaa kurinpalautus ruoka- ja viinielämässä!