Reija

Home Reija (Page 564)
Showing: 5631 - 5640 of 6 405 RESULTS
Niitä näitä

Pölvästi

Mitä tulee mieleen sanasta pölvästi? Tänään minulle tulee sanasta pölvästi mieleen yksi ihan erityinen ihminen. Pölvästi ei ole tyhmä, ei tahallaan ilkeä, ei ikävä ihminen, mutta pölvästiltä puuttuu joskus tilannetaju, joskus ehkä myös tunneäly. Pölvästi on jo sanana maskuliini. Minun mielestäni. Pölvästi on liki hellyttelynimi, mutta vain liki. Hieman harmittaa, että olen antanut pölvästin saada itseni tuohtumaan. Tällä kertaa enimmäkseen vain sisäisesti, mutta kuitenkin.

Hoppu. Kiire. Häslinki. Härdelli. Tauoton työnteko. Levoton yöuni. Huoli. Vastuu. Riittämättömyys.

Suljin äsken kampuksen oven, enkä todellakaan aio miettiä työasioita tänään. Ehkä huomenna, mutta en tänään.

Nyt on viikonloppu. Kohta lähdemme pienimuotoisiin rapukesteihin. Meillä on sisaren kanssa ollut moniaita vuosia tapana järjestää vuorotellen rapukestit, joihin murmeli on myös kutsuttu. Tänä vuonna meitä molempia hieman laiskotti, ja varsinkaan kun mistään ei saa jokirapuja,  päätimme, että menemme ulos syömään. Ja ravintolassa on kuulemma oikeita suomalaisia jokirapuja! Helan går!

Historiaa Italia Kolumni

San Lorenzo

Vihdoinkin tänään Kalevassa oli se San Lorenzo -juttuni, joka olisi sopinut paremmin elokuun alussa julkaistavaksi, mutta samapa tuo minulle. Lähettelin artikkelin mukana lehteen kuvatkin, mutta eivätpä olleet ruokasivulle mahtuneet tai eivät muuten olleet aivan soveliaita (minkä kyllä oikeastaan ymmärränkin vallan hyvin). Joten julkaisenpa ne nyt täällä. Varsinkin kun käytimme Roomassa heinäkuun alussa yhden iltapäivän +38 asteen helteessä etsiessämme San Lorenzo in Panispera -kirkkoa.

Pyhimyksestä apua grillin ääressä?

Kokkaajien suojelupyhimys on Pyhä Laurentius. Siinä missä Pyhä Nikolaus on merenkulkijoiden ja lasten tai Pietari kalastajien suojelupyhimys, siinä Pyhä Laurentius on kokkaajien oma pyhimys. Miksi juuri hän?

Pyhän Laurentiuksen (San Lorenzon, Saint Lawrencen, Pyhän Laurin) marttyyrikuolema tai tarkemmin ottaen tapa, jolla hänet tapettiin, on tehnyt hänestä kokkaajien ja leipureiden, myös palomiesten ja muiden tulen kanssa tekemisissä olevien suojelijan.

Laurentius oli kristillisen alkukirkon aikana Roomassa diakonina, jonka keisari Valerianus määräsi teloitettavaksi kristittyjä vainotessaan. Legendan mukaan Laurentius joutui poltettavaksi, – halstarilla paistettavaksi. Laurentiuksen kerrotaan vielä halveeranneen teloittajiaan : ”Olen jo kypsä, syökää!”

Roomassa teloituspaikalla on kirkko (San Lorenzo in Panispera, kuvassa alla), toisessa Rooman kirkossa (San Lorenzo in Lucina) on halstari ja kolmannessa (S.L. fuori de Mura) hänen hautansa. Pyhiinvaelluspaikkoja keittiömestareille?

Maailmassa on ehkä tuhansia Laurentiuksen kirkkoja; Suomessakin esim. Isonkyrön vanha kirkko, Lohjan ja Perniön kirkot. Myös Hailuodon vanha kirkko oli Pyhän Laurin kirkko. Eikä Laurentius ole antanut nimeään ja suojelustaan vain kirkoille: Firenzessä on San Lorenzon kokkikoulu ja pitkin Italiaa on kymmeniä ristorante ja pizzeria San Lorenzoja.

Laurentius kärsi marttyyrikuolemansa Roomassa 10.8.258, joten elokuun alkupuolella on hänen muistopäivänsä (Suomessakin Laurin päivä). Lorenzon päivän iltana (puhutaan myös Tähdenlentojen yöstä, La Notte delle Stelle cadenti)  Italiassa väki kokoontuu rannoille polttamaan tulia, nostamaan maljoja tähdille ja syömään yhdessä. San Lorenzo on myös monien italialaisten kaupunkien suojeluspyhimys, joten tuolloin kaupungeissa järjestetään ilotulituksia, historiallisia kulkueita, yömessuja ja – naturalmente! – syödään hyvin.

Vaikka Pyhän Laurentiuksen muistoksi, grillikauden lopettajaisiin tee pihville uudenlainen maustevoi: sekoita puolikkaaseen voipaketilliseen desi maustesinappia (rakuunasinappia tai Provencen sinappia…) ja puntti yrttejä (rakuunaa). Lisää loraus oliiviöljyä ja sekoita sauvasekoittimella. Muotoile pötköksi ja pakasta, tarvittaessa voit leikata sopivan määrän voinappeja.

____________________________

San Lorenzosta on tullut meille tärkeä pyhimys. Ei ainoastaan siksi, että Lorenzo on keittiössä kokkaavan apuna, vaan olemme ”törmänneet” tähän pyhimykseen monessa muussakin yhteydessä.

Ollessamme kesällä 2007 Toscanassa, Arezzossa, oli meillä siellä suuri juhla juuri San Lorenzon päivänä (ks. kuvapäiväkirja matkalta). Arezzon kaupunki, josta vuokrasimme linnan 22 hengen porukallemme, on San Lorenzon suojeluksessa. Me vietimme La Notte delle Stelle cadentia Toscanan elokuisessa, tummenevassa illassa ja katselimme San Lorenzon  yön huikeaa ilotulitusta.

Oli väistämätöntä, että porukkamme ristittiin Gruppo San Lorenzoksi.

Arezzossa kävimme syömässä suuren Suomen ystävä Bucan ristorantessa ja hän teki meille viinipulloihin omat etiketitkin. (Vahingossa tämän Bucan löysimme. Vahingossa vai San Lorenzon johdattamana?)

Ylimpänä olevassa San Lorenzon tai paremminkin Pyhän Laurin kuvassa pyhimyksellä on halstari kädessään, ja juuri siitä hänet erottaa muista pyhimyksistä.

Otin ko. kuvan Lohjan kirkossa taidehistorian ekskulla ja  olen vakuuttunut johdatuksesta:  ko. kirkossa satuin vahingossa istahtamaan juuri sille kohtaa, jossa Pyhä Laurentius on kuvattuna kattomaalauksessa. 🙂

Historiaa Yliopistoelämää

Bibliofiliaa

Kirjat on osa elämää. Matkakirjat ja historiakirjat erityisesti, ja keittokirjat tietysti. Uudet ja vanhat. Vanhat kirjat ovat melkein vielä tärkeämpiä kuin uudet kirjat. Vanhat matkakirjat ja vanhat historiakirjat ovat jo aarteita. Niitä pääsin äsken katsomaan.

Yliopistonkirjastossa oli (museoyhdistyksen) tilaisuus, jossa holvien aarteita oli esillä. Onneksi jaksoin mennä (lue: jäädä työpaikalle), vaikka jo varhaisina aamuyöntunteina olinkin heräillyt (pieniä ylikierroksia, on se vaan niin jännää tämä lukukauden aloitus :)) ja kampukselle raahautunut.

Mutta siis siitä vanhojen inkunaabeleiden, Raamattujen, arkkiviisujen ja matka- ja historiakirjojen esittelytilaisuudesta … Acerbin, Schefferuksen ja Messeniuksen kirjat olen joskus vuosia sitten, emeritusprofessorin kanssa kirjoja tehdessämme, nähnyt, mutta monia uusia harvinaisuuksia oli kirjastoomme saatu. Ja minulle niin tärkeä Oulun Wiikko-Sanomia! Olen aina nähnyt sen vain mikrofilmeinä, nyt livenä. Pienestä se on riemu revittävä.

Wiikko-Sanomien helmikuun 1834 ”Seka-Sanomien” ykkösuutinen:

Lissabonista kuuluu, että Don Migueli ei ole mennyt sovintohon, jota hänelle jo monet kerrat on tarittu, Don Pedron puolesta, Europan isoin valtakuntain asia-miehiltä. Don Miguelin asia-mies Londonissa, kapteeni Elliot, on vielä Englannista saanut ostaa laivat herrallensa; mutta Don Pedron Amiraali, Napier, joka on saanut asiasta tievon, aikoo laivastoineen purjehtia niitä vastaan …  [ varustelu meneillään, sotatoimet jatkumassa]

Pehtoorin pohjoisen tuntureilla patikoidessa, kun minun on tyytyminen piakkoin vain pyörälenkille, laitan tähän kuvan Schefferuksen Lapin historiasta.

Otin kymmeniä kuvia… Varmaan Tuulestatemmatussa niistä tulette vielä monta näkemään. Mutta nyt ulos! Nukahdan muuten.

Liikkuminen Yliopistoelämää

Monenlaista miesseuraa

Olen usein kuntikselle mennessäni ja valoja siellä sytytellessäni (minä kun usein olen siellä ensimmäinen, ja usein ainoakin – kukaan tervejärkinen siellä kuudelta ole!!)) ajatellut, että entäs jos pukuhuoneen lattialle olisi kuollut joku. Varsinkin niinä aikoina, jolloin tyttären kanssa kaksin katselimme mafiasarja Sopranosia, oli edellisen illan telkkariohjelman hämyiset murhajutut vielä muistissa ja vanhaan teollisuushalliin rakennettu kuntosalimme on kuin tehty telkkarisarjan kuvauspaikaksi. Niinpä mielikuvitus auttoi keksimään kaikenlaista. Varsinaisesti en kyllä ole siellä pelännyt.

No tänä aamuna ei tällaisia mafia-kuvauksia tullut mieleen, mutta hieman nihkeä tunne tuli, kun avainkortilla avasin salin eteisen oven. Ensinnäkin siellä oli jo valot, vaikka kello ei ollut ihan kuuttakaan. Ja sitten kenkätelineiden edessä oli tolkuttoman rumat, isot miesten piikkikärkiset kengät, jollaisilla treenaamaan tulevat ihmiset eivät yleensä liiku. Ja radiosta kuului suht suuresti  – ei saksalaista mättöheviä, jota todella inhoan ja joka joskus ”rautapuolen” mörssäreiden treenatessa raikaa – vaan kotimaista tanssilavamusiikkia. Pian näinkin taljalla miehen – noin nelikymppinen – sukkasillaan, farkut jalassa, suhteellisen virttynyt mutta siistihkö paita päällä. Hieman lasittunut katse ja ainakin kuvittelin viinan haisevan. ”Tervhe!” sanoo tämä alfauros. – Vastailin vaisusti ja kuljin ohitseen kohti kuntopyöriä.

Alkuverryttelyni jälkeen siirryin jalkaprässille ja tämä uusi treenaajaa tulee viereiseen laitteeseen ja ilmoittaa, että ”Onh hiton hieno aamu, eikös vaan olekin?”. – Niin on, ja yritän olla hänestä piittaamatta. Ja tässä vaiheessa olen aivan varma, että mies on sievoisessa aamukännissä.  Kun kolmen sarjan jälkeen vaihdoin reisiojennusvempaimeen, tämä niljake seuraa taas viereiseen laitteeseen. Tässä vaiheessa alkoi jo ahistaa. Onneksi melkein samalla hetkellä salille tuli yksi tuttu, hiljainen, kreikkalaiskasvoinen nuori mies ja tervehti. Oloni kävi turvallisemmaksi. Siirryin sitten tämän tutumman miehen perässä ”rautapuolelle” nostelemaan käsipainoja, eikä oluthuuruinen sukkamies enää seurannut. Huh! Mutta jäipä vähän nihkeä olo.

Sitten ennen töihin menoa ajelin vielä kampaajalle. Matkalla oli pakko pysähtyä kuvaamaan. Pikisaari suurenee klikkaamalla. Tiistain tyyni aamu.

Luottokampaajani ensi töikseen ilmoittaa: ”Ihana että just sinä olet tänä aamuna täällä. Meillä oli eilen amerikkalainen kouluttaja opettamassa, ja nyt voin sinun paksuihin hiuksiisi kokeilla uusia tuulia! Ne on just hyvät tähän malliin!”  Ja minähän nyökkäilen luottavaisesti ”anna mennä vaan”. Ja nyt olen kuin uitettu koira! Yhyy! Siitäpä ei sitten sen enempää.

Mutta muutoin kerrassaan kelpo päivä. Kaiken opinto-ohjaamisen jälkeen kollegan kanssa pidettiin kandiseminaarin avausistunto ja luulen, että dialogi voisi olla hyvä opetusmuoto luennoimisessakin, – meillä ainakin saattaisi simahtaa. Ainoa vaan, että mistäs me luennoitaisiin yhdessä?  Kollega Japanin miehitysjan hallinnon poliittisesta elämästä ja minä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun suomalaisen yhteiskunnan sosiaalisesta muutoksesta? Siinäpä sitä riemullista vuorovaikutteista, keskustelevaa opettamista olisi kerrakseen. Mutta ehkäpä metodiopintoja?

Pojan kanssa kotiuduimme töistämme verraten myöhään ja riemullista se oli meidänkin dialogi ruokapöydässä. Heh! Että voi poika olla kuin äitinsä! Joskus. Ainakin joissakin asioissa.

Nyt on mielevän hidalgon (Don Quijoten) vuoro.

Niitä näitä

Syksyn lämpö

Lempeä lämpö yllätti töistä ulos astuessa. Soisin näin jatkuvan. Pihalla äsken vielä istuskelin ja tarkastin tentit. Enpä muista moista ennen syyskuussa tehneeni.

Ja ruusut ovat kauniimpia kuin koskaan … Niitä on vain niin paljon, että raskaana lepäävät noiden harmaiden hopealehtien päällä.

Mitäs jos huomenna lintsaiskin töistä? Soittais vaan ja sanois, että on mahataudissa ja karkais sieneen vaikka Rokualle.  Tai Virpiniemeen jäkäläkankaille lenkille. Ottais reppuun kameran,  termospullon ja juustoleipiä, hakisi markkinoilta omenoita evääksi ja lähtis! Mitä jos?

Niitä näitä

Ruoan hankintaa, valmistusta ja nauttimista

Palasimme Vaalasta puoleltä päivin.

Takana intensiivinen ruokavuorokausi. Eilen välittömästi päästyämme perille meitä odotti lounas. Sylvesterin silliä ja muuta kalahyvää. ”Kummisetä”  opetti minullekin miten ne tehdään.

Lounaan jälkeen tutustuimme mökkiin ja sen lähiympäristöön.

Ja sitten läksimme naisissa sienimetsään. Oli kaunis syyskuun lauantai, helppokulkuista metsää, metsäautoteitä ja jäkäläkankaita. Mitä enempää voisi toivoa.  Ulkoilma, liikkuminen oli enemmän kuin mukavaa.  Ja metsässä oli kaiken muun hyvän lisäksi sieniä!! Herkkutatteja ja kehnäsieniä. Ja kangassieniäkin poimimme, mutta vain pieniä ja sieviä.  Miehet jäivät kalastamaan.

Kolmatta tuntia metsässä koluttuamme palasimme mökille, ja kun sain  muidenkin poimimat sienet omaan koriini, se täyttyi kukkuroilleen. Täpinöissäni? Ehdottomasti.

Mökillä tietysti saunotaan. Ja tällä mökillä saunoissa oli vara valita: savusaunaa, aitokiuasta, tavallista. Järveen en uskaltautunut uimaan. Ilta jo viileni.

Ja sitten; kuinka ollakkaan! Johan kaiken ruoanhankinnan jälkeen, erä- ja keräilytaloudessakin oli aika illalliselle. Joku muu oli kattanut pöydän, minä vain istahdin. 🙂

Ja kun ruokia valmistettiin, pääsin taas oppiin. Opin enemmän kuin kuukausiin …   Tattikeiton jälkeen saimme kolmen maun kala/merenelävälautasen. Päivällä pyydettyä taimenta, kaupan scampeja ja mustekalaa (alla). Nyt tiedän miten mustakalasta saa noin kaunista ja makoisaa…

Hurjan hyviä kastikkeita ja pieniä lisukkeita kuului annokseen, ja esimerkiksi nämä wokatut valkosipulin kynnet olivat kuin karkkia olisi syönyt, itse asiassa parempia. Kunhan itse testaan niiden  tekemistä pistän ohjeen tännekin.

Jossain vaiheessa unohdin totaalisesti tämän meneillään olleen kevennyskuurini. Nautin kovasti, ja kun puolen yön jälkeen, pisteenä iin päälle avattiin Zenaton Amarone 2006 (”ihan siksi, että ”kummityttö” niin pitää  Amaronesta”), jonka kanssa tarjoiltiin juustoja, en todellakaan enää piitannut mistään kevennyksistä mitään. Jossain takaraivossa vain häivähti ajatus:  ”Nesteytys on pidettävä kunnossa, ja katseet seuraavaan kauteen!” 😉

Tänään kotiuduttuamme ovat sienet olleet vielä projektina. Nyt niitä on pakkasessa, nautimme niitä sapuskalla (siikaa ja tattikastiketta, ei huono yhdistelmä ollenkaan) ja tein valtavan ison tattilasagnen, josta tyttärelle lohkesi iso pala kotiinvietäväksi, samoin pehtoorille, joka huomenna lähtee pohjoiseen (argh! en yhtään haluaisi mukaan…) ja meille pojan kanssa huomiseksi sapuskaksi.

Viikonloppu lopuillaan.

Niitä näitä

Viikonlopun agenda

Viikonloppu. Tämä viikonloppu oli pitkään merkittynä mökkiviikonlopuksi, mutta kun emme saaneetkaan seuraksemme ketään, vaikka laajalla haravalla yritimme, vastasimme myöntävästi kutsuun mennä huomenna Vaalaan sieneen ja saunaan. Rotissöörikummini puolisoineen on kutsunut meidät ja yhteisen ystäväpariskunnan mökilleen. Olin aluksi hyvinkin pahoillani kun en nyt ruska-aikaan sittenkään pääse Hangasojalle, mutta nyt tosiasioiden edessä –  alankin viehtyä ajatuksesta, että pääsen huomenna metsään, jossa kuulemma on PALJON herkkutatteja, sen jälkeen saunaan ja sitten valmiiseen pöytään, varmasti hyvän ruoan äärelle.

Tälle illalle on vielä nautittava loppuun ruoalle avattu uusi riojalainen. Ei ole kärsimys nauttia kelpo tempranillo loppuun. Castroviejo maistuu vähän raa´alle kirsikalle, on samettista, melkein makeaa… Ja on vallan edullinenkin.

Sunnuntaillekin on tiedossa vielä mukavaa: nuoriso tulee syömään. Jos huomenna saamme tatteja, voin hemmotella tytärtä niillä; poikaystävänsä ei ehkä ole niin riemastunut metsänantimista, mutta joskopa vaikka (Marskin) vorschmackia  tekisin myös. Ja tämän vuoden hillasadosta hillapannacottaa.

Ja nyt takkatulen ääreen. Oikean työviikon jälkeen on vaan niin mukava olla. 🙂

Luettua

Arrivederci, Brunetti – ¡Hola, Don Quijote!

Kesän dekkarikausi loppui eilen illalla, kun sain tämän kesäisen Donna Leonin luetuksi.  Unelmien tyttö on 17. Leonin suomeksi käännetty kirja. Olen lukenut ne kaikki. Ihmekös tuo; italialaista kulttuuria, sarkasmia (joka minua viehättää aina vain enemmän), sopivan jännittävää, ei liian väkivaltaista (jossain tuotannon keskivaiheilla muutama teos oli kyllä jo siinä rajoilla), ruokaa, jopa reseptejä, dottoressa Paola joka miehensä Guido Brunettin taustalla on enemmän kuin henkilögallerian kantava voima, ärsyttävä poliisipäällikkö Patta, josta minulle tulee mieleen yksi toinen imagostaan kovin tarkka johtohenkilö. Kirjassa on hienovaraista yhteiskunta-analyysiä ja italialaisen elämänmenon lämminhenkistä mutta osuvaa kritiikkiä. Ainekset ovat mieleiseni.

Komisario Brunetti -dekkaria ennen  oli yöpöydällä Stieg Larssonin trilogian toinen kirja. Siitäkin pidin, mutta en niin paljon kuin ensimmäisestä Miehet, jotka vihaavat  naisia. Kolmas on – mieheni mukaan – toistakin vaatimattomampi, mutta katsotaan ensi kesänä.

Mutta nyt on edessä myös uusi Suuri Luku-urakka.  Sinuhen jälleen haikeasti hyvästeltyäni (olivatkohan nämä jo viimeiset jäähyväisemme? luenkohan (kuuntelenkohan) sen taas 30 vuoden päästä? ) olen ajatellut lukea Don Quijoten. Jostain merkillisestä syystä olen aina sivuuttanut sen. Se ei ole koskaan ollut loputtoman pitkässä, koskaan päättymättömässä luettavien kirjojeni listassani. Mutta nyt ystävä, kollega kertoi sen kesällä lukeneensa ja totesi: ”Kui koska mittä muit kirjoi on tarvint kirjotakka?” Ja sitten vielä sain sähköpostissa tällaisen lukuohjeen:

Mielestäni tärkein asia Don Quijoten lukemiseen on lukea sitä riittävän verkkaisesti eli kaikessa rauhassa, luku kerrallaan. Jos opuksen yrittää lukaista, on yritys tuhoon tuomittu. Muista tämä, niin hyvä tulee. Mielevän hidalgon mainiot seikkailut odottavat.

– J.

P.S. Jokaisessa meissä asuu pieni Don Quijote jos kohta Sancho Panzakin.

Odotukseni ovat korkealla.

Valokuvatorstai

Valokuvatorstai: Ilo

Valokuvatorstai on palannut. Ilo se on. Ja aiheena ILO!

(Ilo suurenee klikkaamalla)

__________________________

Tinden kommentin jälkeen lisäilen pari kuvaa paikasta, jossa nuo ilo-kivet ovat. Ja tuo Rõöm-kivi paremmassa kuvassa.
Sekin on kaiverrettu, vaikka jostakin kuvakulmasta näyttää, että kirjaimet on ”pursotettu” kiven päälle.

Kivet näkyvät tuossa alemmassa kuvassa keskellä ylhäällä.