Reija

– Voi hyvänen aika, kuinka olet laihtunut kun olet sairastellut!

Näinhän sitä kuulee monelle sairasvuoteelta nousseelle sanottavan. Ei tarvitse sanoa minulle jos ja kun tämä hitonmoinen flunssa joskus on ohi. Nyt kurkku on karhea, kuin pienillä haavoilla, nenä tukossa, pää tokkurassa, joka paikkaa särkee, silmät ovat vetiset ja kipeät, olen kärsimätön kun en juuri voi tehdä mitään (vähän jatkotutkijoiden aikeita lueskellut – edes),  mutta edelleenkään ei kuumetta – eikä ruokahalu todellakaan ole kadonnut yhtään mihinkään!

Enpä ole eläissäni vielä niin sairas ollut,  etteikö ruoka maistuisi! Ei edes silloin kun minulle tehtiin iso, monta tuntia kestänyt leikkaus, oikeasta lapaluusta vasempaan lonkkaan ulottunut 46 cm pitkä leikkaushaava, kylkiluun poisto, samalla munuaiskiviä veks ja kaikkea muuta hienosäätöä, jouduin olemaan viikon erossa vauvasta (esikoisesta), kipulääkitys oli kova ─  mutta ei, ei pienintäkään häivähdystä ruokahalun menettämisestä. Suunnilleen suoraan heräämöstä osastolle palattua sairaalaruokakin maistui ihan hyvin! Eikä edes samalla reissulla saatu sairaalabakteeri pilannut ehtymätöntä iloani ruoasta nauttimiseen.

Ainoa kerta, jonka muistan jolloin en ole voinut syödä, oli väitöstä edeltävänä perjantai-iltana. Menin silloin töiden jälkeen kampaajalle ja hankkimaan vielä jotain tarpeellista seuraavaa suurta päivää varten, ja kun tulin kotiin, oli mieheni tehnyt ruoan: savustanut nieriää ja tehnyt salaatin, avannut pienen samppanjapullon. Parasta mitä voin tietää, mutta ei. Mitään en pystynyt syömään. Enkä juuri väitöspäivän aamunakaan. Että vähän jännitti. Karonkassa kaikki kyllä sitten maistui kaksinverroin!

Mutta tänään: kaikki muu on toisin kuin normaalisunnuntaina, mutta ruokahalu ei ole kadonnut! Olisi edes jotain iloa tästä taudista, mutta noup:  ruokaa on saatava tehdä, ja siitä nauttia!

Mun kurkku tuntuu tältä:

Jäätävä, pistävä, säröinen, sinisenä kivusta, höyryää kuumista juomista…  Ei ole kiva, ei.

Ja eniten riepoo kun en pääse ulos – pikkuisen vain poikkesin Tuiranrannassa kun kauppaan kuitenkin livahdin puolelta päivin. Hieno, hieno pakkaspäivä ollut.

Olen sitten kuvaillut sisällä (tämän kuun ruokahaaste on ”jotain japanilaistyylistä” ja innostuin värkkäilemään kaikenlaista, huomenissa ehkä postailen), nukkunut, valmistellut ensi viikon opetusta, nukkunut, yrittänyt olla valittamatta ulos pääsemättömyyttä – paino sanalla yrittänyt.

Olen sitä surkeaa sarjaa ihmisistä, joille ei nouse kuume, vaikka kuinka olis kipee. Ja kun ei ole kuumetta, ei voi olla pois töistä. Ei vaikka töissäolovelvoitetta ei varsinaisesti ole.

Pestiinihän kuuluu vain (? :)) hoitaa hommat, periaatteessa ihan sama, teenkö ne kampuksella vai kotona. Kukaan ei kysele, vaikka tekisin luennon tai tarkastaisin harjoitukset kotona tai kylillä, kampuksella tai kirjastossa. Ei ole kellokorttia, eikä paikallaolopakkoa. Tietty jos on opetusta tai kokouksia tai muuta tapaamista, on oltava läsnä, mutta muuten ei väliä missä hommat teen. Meitsi on vaan tottunut siihen, jotta kustannuspaikalle mennään. Kotona duunaaminen sopii minulle ja sitä tulee tehtyä  silloin kun se on ”ylimääräistä”, mutta noin suunnilleen kahdeksan tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa olen Linnanmaalla ja sitten ”loput” ja lukuhommat teen kotosalla. Luterilainen työmoraali on turhankin syvällä selkäytimessä.

Eikä tämmöisellä ajattelutavalla varustettu tietenkään juuri sairauspoissaoloja harrasta. Ei vaikka olis lääkärintodistus ja -kehotus jotka kannustaisivat pysymään petissä ja/tai pois palkkatyön äärestä. Semmoinen surkeus se on ristinä.

Mutta tänään olen ollut pois töistä. Aamupäiväksi menin – kun oli rästitentin valvonta, eikä ollut ihan hurjan huono olo. Mutta puolenpäivän jälkeen luovutin ja könysin kotiin. Olen nukkunut kahdet – kahdet!! -päiväunet, ja vieläkin on uupumus. Ja huoli tekemättömistä töistä… Melko surkea tapaus.

Nyt yritän relata, menen muurin viereen, otan kirjan – en työkirjaa – ja kuuman rommikaakaon ja toivon että huomenna jo pääsen ulos. Ja tekemään tämän iltapäivän tekemättömät työt.

_________________________________________________

Viime sunnuntaiaamuna Rukalta lähtiessä pilvet tekivät kaaria, jotka näyttivät tuntureilta. Klikkaa ihmeessä kuva isommaksi.  Siinä on jotain sadunomaista. Minusta.

Yhdelle päivälle paljon epätavallista. Hyvässä ja pahassa.

Näin järjettömän paljon, järjettömän väkivaltaisia painajaisia. Herättyä vielä kauan aikaa inhottava olo. Kurja juttu.

Pakkasta paljon, epätavallisen paljon. Linnanmaalle ajellessa auton mittari näytti – 31 C. Ei hyvä.

Koko päivänä mikään ei ole ollut hukassa. Ei mikään. Itse asiassa löysin yhden kauan hukassa olleen huivini.

Juniori on lukenut eilen ja tänään ylioppilaskirjoituksiin. Ja kysynyt neuvoa. Antanut neuvoa. Sanonut että lukeminen auttaa oppimisessa. Ja selvästikin oppinut jotain. Huomenna on äidinkielen tekstitaidon yo-koe ja kyllähän minä sen soisin läpi menevän.

Luennolla ehdin sanoa kaiken aikomani, ääni ei mennyt, vaikka kurkku on kummallisen karkea ja kipeäkin – ollut jo pari päivää.  Heti kun muistan hengittää, opiskelijat kyselevät. Saavat suunvuoron 🙂 Hyviä kyselevät. Enemmänkin saisivat. Mutta hyvä että edes vähän.

Eilen ja tänään murmelin kanssa käyty lääkäreillä, joilla kummallakaan ei ollut kiire, jotka kuuntelivat, ottivat huomioon, olivat tarkkoja. Epätavallisen rauhoittavia lääkärireissuja.

Pehtoori vei tänään tietokoneen huoltoon. Kone (tai itse asiassa sen tuuletin) simahti eilen. Pehtoorihan ei meillä tietokoneisiin puutu kuin satunnaisena, päivittäisenä käyttäjänä, mutta siis tänään vei sorvin liikkeeseen, jossa oli todettu että kaksi viikkoa menee ennen kuin saa takaisin. Ja mitä tekee mieheni? Koskapa tietää, etteihän meitsi pikkuläppärillä kahta viikkoa kestä, oli yksinkertaisesti uhkaillut nörttikauppiaita, ja sanonut, että ette tiedä eikä kannata kokeilla!, mitä tapahtuu jos vaimo ei saa varakonetta/osaa siksi aikaa, että sorviin tulee alkuperäisosa. Ja oli niin ansiokkaasti saanut liikkeen huoltomiehen pelkotilaan, joten koneessa on nyt väliaikaistuuletin ja homma pelittää. Hih!

Ja sitten minä ostin meille tulppaaneja. Epätavallista. Tavallisesti ne ostaa pehtoori.

Kaikenlaista epätavallista.

Tänä aamuna olisin voinut maksaa päivän palkkani jos olisin saanut jäädä nukkumaan ja kotiin. Kolmen päivän lomasen (no joo, meni muutama tunti tarkastaessa Arjen historian harjoituksia sekä perjantaina menomatkalla että eilen ehtoolla kotona) jälkeen olisin voinut tänään jatkaa poissaoloa Linnanmaalta. Olisin voinut nukkua.

On tavallisempaa, että herään ennen kellonsoittoa kuin että kello ehtisi soida (saliaamuina klo 5.40, muulloin 6.20). En suinkaan ole joka aamu virkeä, en todellakaan, mutta heräänpähän aika helposti. Tai en kyseenalaista sitä. Minä vain nousen. Väsytti tai ei.

Mutta en torkuta. Tytär torkuttaa. Laittaa usein puhelimen herätyskellon tuntia aiemmaksi soimaan kuin olisi tarpeen, ja sitten viimeisen tunnin unen  torkuttaa 15 minuuttia kerrallaan. Myös yhdellä työkaverilla on tapana torkutella, varsinkin alkuviikosta. Vielä 10 minuuttia, vielä, – ja vielä. Ei ole meitsin juttu. Mutta tänään torkutin, yritin hämätä: kuvittelin että ei tarvi lähteä duuniin.

On vasta reilu kuukausi  joululomasta ja minä jo haluaisin vähän lomailla. Olla vain vailla velvollisuuksia.

Mutta kyllä sitten tänään tapahtui jotain hurjan mukavaakin. Yliopiston kirjastosta poistetaan dupletteja ja/tai muuten tarpeettomia kirjoja ”divarissa”. Kirjaston edessä on iso vitriinikaappi, johon kirjastoihmiset kantavat poistettavia kirjoja – niitä saa sitten ostella euron kappale.

En yleensä suo itselleni lupaa mennä katselemaankaan niitä, mutta tänään tuttu kirjastoihminen vinkkasi, että poistossa on vanhoja keittokirjoja ja 1920- ja 30-luvun kodinhoidon yms. oppaita. Miehän tarvin niitä töitäkin varten. Ja niinhän sitten 21 euroa maksoin ja nyt minulla on 21 äärimmäisen tarpeellista uutta vanhaa opusta. Jee!