Kuinka paljon arvosteluun vaikuttaa arvostelijan konteksti? Enkä tarkoita vain arvostelijan tietoa, käsitystä, arvostusta suhteessa arvioitavaan asiaan, vaan sitä, kuinka paljon arvosteluun, annettavaan palautteeseen vaikuttaa ulkoinen ”atmosfääri”, tila, arvostelijan oma tunnelma?
Jos jätetetään pärstäkerroin (sitäkin olen täällä pohtinut, klik) ja jääviysasiat kokonaan pois niin, mikä merkitys on annettavaan kirjalliseen, sanalliseen, numerolliseen palautteeseen sellaisilla tekijöillä kuin ympäristöllä, vuoden/vuorokauden ajalla, vireys- ja innostustilalla, ja muilla ulkoisilla jutuilla?
Minä luen paljon opinnäytetöitä ja niiden aihioita, väitöskirjojen käsikirjoituksia ja opiskelijoiden esseitä, kollegoiden artikkeleita ja muuta sellaista, josta on annettava palaute, arvosanakin joskus. Luen niitä töissä, virallisesti, kotona, matkalla mökille ja mökiltä, mökillä. Enimmäkseen päivisin, joskus iltaisin, harvoin öisinkin. Enimmäkseen keväisin, paljon talvisin, vähän syksyisinkin, joskus kesäisin.
Joskus vetäydyn mökille ison käsikirjoitusnipun kanssa, loppukeväästä luen usein kotipihalla, edelleenkin useimmiten luen töissä, mutta esimerkiksi tänään (kuten niin usein ennenkin) luin artikkeliaihiota kampaajalla. Ja minusta artikkeli oli hyvä, ellei erinomainen. Johtuiko se siitä, että tilanne ei ollut turhan jäykkä, ei ollenkaan kaavamainen, joten sallin tieteellisen tekstinkin leikittelevän aiheella. Mitä jos olisin lukenut saman artikkelin aamun kovassa valossa, kampuksella työhuoneeni enemmän ”asiallisessa” ilmapiirissä?
Kuinka moni opiskelija hyötyy siitä, että hänen työnsä on esillä toukokuun viimeisissä seminaareissa, mikä tarkoittaa että joudun lukemaan niitä monia, kiireessä, peräkkäin, aika usein viikonloppuisin aurinkoisella kotipihalla. Saavatko he myönteisemmät kommentit kuin ne, joiden työt ovat esillä helmikuun purevien, äkeiden tiistaiden jälkeen rauhassa ja kaikella energialla syynättyinä, luettuina?
Ai niin, tukkani on kyllä nyt vähän liian lyhyt… 🙂 Mutta edelleenkin se artikkeli miellytti minua hyvin paljon.
Tällaisena päivänä kun työ on oikeastaan enemmän rasite, enemmän taakka, enemmän ahdistus kuin ilon, tekemisen, onnistumisen, intohimon, kohtaamisen, haasteiden riemusaatto – kuten sentään useimmiten on -, on mukava, kun kotona on odottamassa valmis ruoka (savustuskauden ensimmäiset siiat, pehtoorin oma! soosi niille, salaattia ja maanantaina vielä jälkkäriäkin) ja nuoriparikin syömässä.
