Ollaan taas siinä ajassa vuodesta, että on merkillinen käsitys, että eväät on syötävä koneen ääressä, että käytävälle ei ehdi jäädä opiskelijoiden kanssa jutustelemaan, että on vain revittävä itsensä illansuussa kotiin, että kello ei aamulla ehdi soida ennen kuin jo herää, että samaan aikaan kun on jonkun kanssa puhelimessa laatii sähköpostia toiselle, että duunin ja kodin välillä kulkee käsilaukun lisäksi massiivinen kassillinen tai ainakin yksi 8 gigan muistitikullinen matskuja, että kirjastossa käydessä ei voikaan livahtaa lehtisalin puolelle lukemaan Kamera-lehteä, että pelkästään niiden tekstien, joita on luettava tulostamiseen menee puoli tuntia, että …
että ei muista että ei valmiissa maaailmassa mihinkään ole kiire.
Ja joka toukokuuhan se on tällaista. Vaikka joka vuosi huhkisi ja heiluisi kuinka ei ne kiireet siitä hupene. Jotta nyt alan relata. Lähden katsomaan ”Täykkäreitä” ja piut paut välitän mistään hopusta. Se on asennekysymys. Katotaan vaikka, hitsi!
Hyvä, sisko! Valmiille maailmalle yeshh, kiireelle nounou;).
Täällä sitä aloitellaan loppuelämän ensimmäistä päivää, ilman kiireen häivää… Usko pois 🙂