Vaihtelevaa

Toisille viikko on ollut vähemmän kuluttava kuin toisille. Viikossa toiset rupsahtavat ihan, käpertyvät surkeaksi, kallistuvat vain varovasti valoa kohti.

Parasta ennen päivä on jo vähän ohi.

Kun taas toiset vielä jaksavat kurotella joka suuntaan, kaikin puolin pulleina ja hyvinvoivan oloisina. Valmiina vielä seuraavankin viikonlopun viettoon.

Oma fiilis vähän samoissa merkeissä. Viikko on ollut merkillinen sekoitus toisaalta touhua ja työtä ihan kerrakseen, toisaalta jo selkeästi suvantopaikkojakin päivissä ja illoissa. Sääkin merkillinen sekoitus talven syvyyttä ja huhtikuista lämpöä ja loskaa.

Noita tulppaaneja äsken kuvatessa ajattelin taas, jotta haluaisin oikeasti sellaisen pienen ”kotistudion” = pöytä jossa pari spottilamppua tai oikeita studiolamppuja. Ei ne nyt niin hirveitä maksa. Jahka Elmeri heräilee talviuniltaan (on nukkunut jo reilut kolme kuukautta), taidan tuppautua sen kanssa samaan huoneeseen (= tyttären kotikotihuone/vierashuone) ja ryhtyä vähän mööbleeraamaan.

Kuvaamiseen liittyen heräsi toinenkin vanha haave, aie. Eilen illalla, aika luvattoman myöhään yöhön meni kun luin Juhani Seppovaaran (kuva)kirjan ”Elävä hiljaisuus Hietaniemen hautausmaalla”. Takakannan teksti kertoo, mistä on kyse:

Hietaniemen hautausmaat kuvastavat Helsingin ja Suomen historiaa ja tuovat eilispäivän lähelle. – – Tämä tunnelmallinen, runsaasti kuvitettu teos johdattaa Hietaniemen kiehtoviin vaiheisiin. Se kertoo muistomerkeistä, taiteesta, ihmiskohtaloista ja luonnosta – –

Haluaisin tehdä edes ”nettinäyttelyn” hautausmaakuvistani. Ei ainoastaan Oulun Stooleporissa ottamistani kuvista vaan myös maailmalla kuvaamistani hautalehdoista. Ihan nyt ei ole siihen aikaa, mutta hiljalleen kehittelen…

Klikkaamalla suurenee: tulen väri näkyy.

Niitä näitä

Herra David Moolman ja Sir Elton

Minäpä sain herra David Moolmanilta sähköpostia, jonka aiheena oli ”Viimeinen viesti”. Aika pahaentiseltä kuulosti. Mutta sehän olikin ihan huikea juttu: Herra David Moolman ilmoitti, että minä olen voittanut liki puoli miljoonaa euroa! Ja ihan vaan ”Selkeyden ja menettelyihin” vuoksi hän haluaisi minun pankkitilini numeron ja myös tunnukset sinne, jotta voisi minulle millin puolikkaan siirrellä.

Voitto
E-mail ID on voittanut sinulle (450,000.00 euroa) Espanjan”Coca-Cola”s дhkцpostitse arpajaisten palkinnon Onnennumeroiden 0/11/13/16/45 Ref: ES/9820X2/29.Serial mддrд ES39-23E. Lipun numero A4980 Selkeyden ja menettelyihin Yhteystiedot:
National Post CODE AGENCY.S.L
Herra David Moolman.

Niin pikkusieluinen kuitenkin olen, etten Herra Moolmanille ollenkaan ajatellut tilitietoja jaella. Jotta se siitä ”Coca-Cola” -arpajaisvoitosta!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Nyt olisi tehtävä vaikea päätös: ylihuomenna alkaa lipunmyynti Elton Johnin Helsingin marraskuun konserttiin ”Follow Yellow Brick Road!” Minähän, me, ei paljon konserteissa käydä, mutta kun Elton John oli edellisen kerran (2009) Suomessa, olin silloinkin lähdössä, mutta joku työeste (jonku tutun väitös/karonkka?) esti Helsinkiin pääsyn.

Nytkin tuo konsertti on maanantaina marraskuussa, joten voipi olla vähän huono sauma. Mutta jos nyt varaa liput ja järkkää asiat/opetuksen etc., niin onnistuuhan se. Toisaalta on juuri se viikonloppu, jolloin on perinteisesti oltu Lapissa (isänpäivä/Lapin keittiömestarit)… Mutta perinteitähän voi rikkoa. Tai jonakin vuonna lähteäkin etelään eikä pohjoiseen. Pohdittava on.

Yellow Brick Road -vinyylin julkaisemisesta on 40 vuotta. Tupla-älppärini on liki puhki soitettu.

Tulvahtipa muistoja vinyylilevyhyllyjä laratessa: toista sataa älppäriä ja niihin kaikkiin muistoja, muistoja.

Tänään niska-hartia-rentousjumpan musiikkina tämä ja monta muuta …

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Pehtoori lähetti minulle päivällä tekstarin: ”Kauppalapussa lukee: kurkkua, tomaattia, aurinkoa, purjo, 2 fenkolia … Mielelläni toisin auringon, mutta ei täällä ole.”

Minä, joka en helmikuussa halua nähdä vihlovaa aurinkoa, kirjoitan kauppalappuun aurinkoa?

Freudian slip? 😀

~~~~~~~~~~~~~~~~~

Stolbovan rauha vuonna 1617

Hirvittävä meuhkaaminen ollut tiedotusvälineissä ja somessa ja vaikka vähän missä tuosta ”alkaa tekemään”. Hyvä on, olenhan minäkin vuosikymmenen, toisenkin koettanut gradulaisille ja kandilaisille opettaa, että se on ”alkaa tehdä”, – eikä ole oppi mennyt perille. Useimmat ovat osanneet ihan itsekin kirjottaa oikein, ja ne, jotka eivät, eivät ole sanomisellakaan mitään oppineet. Näin se on tässä asiassa, kuten monessa muussakin. Ja hyvä on, onhan minullakin ongelmia oikeakielisyyden kanssa. Kuten olette huomanneet, yhdyssanat ovat välillä vähän hakusessa. Ne ovat ehkä se minun suurin oikeakielisyysongelmani? Vai onko paljon muitakin ongelmia?

Nämä ovat sellaisia, joita kirjoittelen vähän miten sattuu: alla oleva, edellä mainittu, läsnä oleva, huomioon ottaen, lukuun ottamatta, sanoin kuvaamaton, merkille pantava, niin sanottu, yllä oleva, viimeksi mainittu.

Näidenkin pitäisi olla ihan helppoja, – ovatko? No eivät aina ainakaan minulle: aivan kuin, ikään kuin, niin kuin, muuten kuin, niin kauan kuin, samoin kuin, toisin kuin.

Nämä erikseen: omituisen näköinen, merkillisen oloinen, kananmunan kokoinen, kyseenalaisen tuntuinen.

Mutta nämä yhteen: hyvännäköinen, ehdonalainen, tarkoituksenmukainen, kansantajuinen, suomenkielinen, tämänpäiväinen, kahdenkeskinen, kirkkaanpunainen, samansuuruinen.

Eivät ole helppoja minulle!

Esimerkit Kirjoittajan ABC-sivustolta, jota jatkuvasti itse käytän ja jatkuvasti opiskelijoille suosittelen. Siellä on PALJON hyviä oikeakielisyyteen, kirjoittamiseen, kielioppiasioihin liittyviä juttuja.

Blogiteksteissäni on toki lyöntivirheitä ja sanoja [useimmiten kai verbejä?] puuttuu, mutta se nyt johtuu siitä, että kirjoittelen nämä postaukset aina vähän vauhdilla, joskus pikku läppärillä takkatulen tai telkkarin ääressä, autossa tai lentokoneessa, tai sitten sen verran jo iltaunisena, etten enää näekään kunnolla. Kiilalauseita on turhan paljon, mikä johtunee siitä, että mielessäni vähän kuin juttelen näitä ”Tuulestatemmattuja juttujani”.

Niin, että mitenkö tähän aiheeseen nyt taas pääsinkään? No tuosta oikeakielisyydestä. Tarkastin juuri nipun tenttejä, joihin vastanneet opiskelijat ovat suurimmaksi osaksi jo opintojensa loppuvaiheessa olevia. Ja toinen huolestuttavaksi tekevä seikka on se, että olennainen osa näistä opiskelijoista on historian opiskelijoita, jotka sentään ovat lähtökohtaisesti [onko yhdyssana?] tavallista parempia kirjoittajia. Nyt näidenkin äidinkielen taitaminen on vuosi vuodelta heikentynyt, ja erityisesti juuri tämä arvostelevana ollut nippu sai minut taas lähes kihisemään. Moni hyväkin vastaus hukkuu typeriin oikeakielisyysongelmiin, pilkkujen puuttumiseen, isojen ja pienien kirjainten välinpitämättömään käyttöön, possessiivisuffiksit ovat ihan teillä tietymättömillä ja kongruensseja ei olla nähtykään – ja osa kertoilee juttua ihan puhekielisesti, kuin pahintakin blogi- tai chattitekstiä suoltaisivat! Argh!

Mitäkö tuo otsikon Stolbovan rauhan solmimisvuosi 1617 tähän liittyy? No ei yhtään mitenkään. Tuo 1617 on vain se numero, jota tänään olen odottanut näkyväksi. Olimme äidin kanssa OYS:ssa koko päivän; silmäpolilla oli vuorojärjestelmä uusittu viime viikolla, ja kun meidän piti käydä viidessä eri ”kohteessa” (= sairaanhoitajan luona, kahdessa eri kohteessa tutkimuksessa ja kaksi kertaa lääkärin luona) olimme enemmän tai vähemmän sekaisin olleen numerosysteemin armoilla. Me ja muutama sata muuta ihmistä, joten koko päivä siellä humahti.

1617! Silloin Kustaa II Aadolf solmi Venäjän kanssa Stolbovassa rauhan ja kun tuo samainen luku ilmestyi numeronäyttöön polin näyttöruudulle, me pääsimme seuraavalle rastille.

Kustaa Aadolfista voisikin kertoa jutun … no enpä nyt sen enempää kuin, että hänhän oli juuri se Ruotsin kuningas, joka vei suomalaisetkin Keski-Eurooppaan mm. Alsacen kukkuloille sotimaan ja huutamaan ”Hakkaa päälle!” Ainakin legendan mukaan huutamaan. Suomalaiset ratsumiehet, hakkapeliitat siis … – ja tämäkinhän on ajankohtainen aihe: naisten MM-lätkäjoukkueen maalivahdin kypäräjutun vuoksi. Ei siis ole ihan sama, mitä väitetään, ja miten ja mihin kirjoitetaan.

Ugh!

Niitä näitä Valokuvaus

Hiljaa hyräillen

Kolme kertaa peräjälkeen katson Ellie Goulding videoklipin (alussa pitkä mainos jonka voi skipata helposti) . . . Katson ja kuuntelen kauniin biisin niin monta kertaa, että se jää soimaan kauniisti mieleen. Ja yhtäkkiä ei olekaan maanantai-ilta, eikä mitään tähdellistä tekemistä. ♪ Haaveilen kaikenmoisesta, unohdan kaikenmoista. On merkillisen kevyt olo, ja melkein saan lähdetyksi iltalenkille. Mutta hyvänen aika, joku raja sentään vapaaillan tekemisillä… 😉 Makaan pilates-rullan päällä ja venytän selkää, harteita, ja hyräilen … How long will I …

♫ ♪ ♪ ♫ ♫ ♪

Surffailen ja löydän tämänvuotiset Foto Finlandia -ehdokkaat: Tiina Itkosen ja Markus Henttosen kokoelmien välillä on vaikea päättää kumpaa äänestäisin. Muutamia kokoelmia en halua katsoa kokonaan. En halua, enkä katso. Olkootkin kuvina hienoja, yhteiskunallisesti tärkeitä, globaalisti vaikuttavia, mutta ei. Ei minulle, minä haluan kuvista kauneutta. Myös Aapo Huhdan A Bird in Cage -kuvat viehättivät, niissä oli jotain surumielisen hauskaakin. Ja Elise-Anette Kokkosen Lotat ovat henkilökuvauksessa erinomaisia. Melkein kuulen noiden naisten puhuvan, melkein näen heidän nuoruutensa kasvot kuvista. Foto-Finlandian kuviin TÄSTÄ. Ai, niin, ja katso sieltä ehdottomasti ne kuvareseptikuvat! Loistava idea.

Ja laitanpa tähän toisenkin kuvalinkin. Ei ajoitus voisi kuvissa enää paremmin onnistua! Ihan hurjan hyviä kuvia… ja hauskoja: http://www.reshareworthy.com/50-most-perfectly-timed-photos/ Tuollaisista kuvista saa hymyn huulille, sellainen tekee nyt hyvää. Ainahan hymy tekee …

Nettimaailmasta siirryn nyt kirjan pariin. Taidan aloittaa jonkun uuden, eikä se ole työkirja.

Tänään tällainen ilta.

Mukava.

♫ ♫ ♪ ♪

♪ ♫

Niitä näitä Ruoka ja viini

Vallan ruokaisa ja viinillinen viikonloppu

On aika raportoida viikonlopun viini-ruokailloista.

Perjantaina viinikerhomme (Botrytis Ouluensis, jonka www-sivut olen joskus koonnut, vuosikausia niitä päivittänyt, mutta jossain välissä uuvahdin) oli perjantaina meillä ja olin valinnut teemaksi ”Kaiken maailman viinit”. Tarkoituksena oli tyhjentää meidän viinikaappia, kerhon viinikellarihyllyä ja maistattaa viinejä, joita ajattelin monien meistä välttelevän, tai ainakin sellaisia, joita moni meistä viiniharrastajista ei tule Alkoon mennessään hankkineeksi. Siis oli viinejä Israelista, Bulgariasta, Libanonista, Gruusiasta (Georgia), … ja olipa mukana viini Keminmaasta Väyrysen ”viinitilalta” ja sisaren Kroatista tuoma tuliainen. Ei ainakaan ollut mikään ”tavis”maistelu tiedossa.

Yleensä maistamme 6 + 1 tai 2 viiniä, mutta perjantaina olin varautunut siihen, että kaikkia viinejä ei ehkä juoda, että ne oikeasti vain maistellaan ja pari senttilitraa riittää kaikille. Ja niinhän siinä kävikin. Monista, monista pullollisista kertyi parin pullon verran poisheitettävää… Mikä on kyllä viinikerhomme historiassa aika ainutlaatuista.

Viineistä tein kuin teinkin ”prujun” = siinä on kuvat viineistä, alkon luennehdinnat yms. tarpeellista tietoa. Sen löydät täältä http://www.satokangas.fi/BO/Kaiken maailman viinit 3.pdf

Hillakuohuva Ranualta, 18 € 8- (sai mainesanat ”parasta suomalaista mitä on maistettu”)

Collage Cabernet Sauvignon Petite Sirah 2012, Israel, á 13,25 €, 7½
Pohjanrannan viinitila, Mustaherukkaviini, 16 € 4+
Château Ksara Reserve du Couvent 2010, Libanon, á 11,48 € 7+

Tbilvino Mukuzani 2011, Georgia, á 13,97 € 7½
Pinot Crni Bolfan Primus 2009, Kroatia, á 20,40 € 7
Vrhunsko Suho Crno 2007, Merlot, Kroatia (lahjaksi saatu) 8-

Lupicaia 2000, IGT Toscana, Italia (ostettu kerhon kellarisäilytykseen noin 5 v. sitten,- silloin hinta lähellä 50 €, mutta nyt nettikaupoissa hinta vaihtelee 60–90 € välillä 8½
Carpe Diem Merlot 2012, Bulgaria, á 11,48 € 8+

Ca’ De’ Medici Lambrusco Scuro, Italia, á 10,45 € (ei pisteitä, melkein kaikki jättivät kaiken juomatta, tarjottu väärässä yhteydessä ja hyvin erikoinen)
Moscato Rosa, Alto Adige, Italia, 15 € (ei pisteitä, tätä riitti pikku pullosta kaikille sormustimellinen, todettiin raikkaaksi, hyväksi, ennen maistamattomaksi)

Tämä ns. bonus oli ostettu Mantovan Supermercadosta Umbrian kuukauden kotimatkalla. Saman päivän iltana, yönä, koimme maanjäristyksen: onneksi Moscatokin säilyi ehjänä. 😉

Viinikerhon pian 23-vuotisen historian pohjanoteerauksen siis sai Pohjanrannan [= Paavo Väyrysen viinitila Keminmaassa] mustaherukkaviini, joka tuoksui jo tentulle, ja jonka maku oli todella vastenmielinen. Arvelimme että tämä suomalaisista marjoista tehty viini oli varmasti pilaantunut? Eihän oikeasti voinut olla tällaista? Tähän hintaan. Kukaan meistä ei juonut sitä kulausta enempää.

Illan voittaja, mutta vain täpärästi, oli italialainen Toscanan huippuviini, IGT-viini, Lupicaia vuodelta 2000. Sen saamien pisteiden keskiarvo tosin jäi kiitettävästä, koska yksi meistä – muista poiketen – ei todellakaan pitänyt viinin mausta ja siten kiitettävä arvosana jäi saavuttamatta. Mutta kaikkinensa hinta-laatu-suhde ei ollut ihan kohdillaan, sillä bulgarialainen Carpe Diem (11 ½ euroa) jäi vain vähän jälkeen.

Mielenkiintoisia olivat molemmat kroatialaiset viinit. Itse pidin hyvin paljon systerin Kroatiasta pari vuotta sitten tuomasta Merlot-viinistä, joka sai muiltakin hyvät pisteet siten, että Alkossa myytävä uutuusviini Primus (joka oli todella kallis laatuunsa nähden) jäi selvästi jälkeen.

Perjantai-illan ruokaohjeita jo postittelinkin – vain pähkinäpiiraan ohje jäi kirjoittamatta joten tässä sitten se.

Aleksi Herlevin pähkinäpiirias

50 g voita
1 dl tomusokeria
1 kananmuna
2 dl mantelijauhetta
2 rkl vehnäjauhoja
2 dl pekaanipähkinöitä rohittuina

Valkosuklaakinuski

1½ dl sokeria
1 ½ dl kuohukermaa
50 g voita
75 g valkosuklaata

Laita uuni lämpiämään 180-asteiseksi.
Vatkaa voi ja tomusokeria kuohkeaksi.
Lisää kananmuna vatkaten.
Lisää manteli- ja vehnäjauho.

Levitä taikina tasaisesti voideltuun ja leivinpaperilla vuorattuun irtopohjavuokaa.
Ripottele pinnalle pekaanipähkinät.
Paista noin 15 minuuttia.

Tee kinuski: Paahda sokeria keskilämmöllä, kunnes se on kullankeltaista:

Lisää kerma [varo kuohuu] ja keitä muutama minuutti kunnes sokeri on sulanut.
Lisää voi ja suklaa joukkoon. Tee kinuskista piirakan päälle raitoja ja tarjoa sitä piirakan ohessa.
Kinuskia tulee annoksesta niin paljon, että marjat tai hedelmät [ananas] sopivat oheen erinomaisesti.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Entäs eilen? Meitä oli 11 naista (yhdistävänä tekijänä historia ja H.) kokoontunut juhlistamaan äärimmäisen epävirallisesti yhden ystävämme puolisataisvuosia. Ideana oli että kokataan yhdessä, syödään yhdessä ja vietetään ilta yhdessä.

Menu? Blinejä, vorschmackia kera uunijuuresten ja hedelmäsalaattia kermaliköörimoussen kanssa. Kyllä, kyllä me tulimme kylläisiksi eikä mikään ollut pahaa. Ja kuten arvelin puhetta riitti! 🙂 Vaikka ”viralliset” puheet oli kielletty tai ainakin rajattu minuuttiin/puhuja, emme ihan siinä pysyneet. Meitä oli yhteensä 11 ja siis 10 puhujaa ja aikaa kului 40 minuuttia, joten kuitenkin aika hyvin, kun kuitenkin annettiin juhlakalullekin mahdollisuus vastata ja ”osallistua puheeseen”. Ja kun tietäisitte kuinka puheliaita joukossamme on!!

Omasta jutustani lainaten: ”Blinien, jotka Suomessa yleisesti tunnetaan myös linnien nimellä, sanotaan symboloivan aurinkoa. Auringon paluuta pimeän talven jälkeen ainakin on juhlittu syömällä pyöreitä, tulikuumia ja voissa auringonkeltaiseksi paistettuja blinejä.” Eikös vain näytäkin auringolta tuo?

Jos blini-ohje(et) kiinnostavat niin löytyvät Vuorotellen-kirjastani, joka on netissä http://www.satokangas.fi/Keittio/Vuorotellen/Vuorotellen%20aukeamittain.pdf . Blini-artikkeli on helmikuun kohdalla, samppanjan historia [äärimmäisen lyhyt oppimäärä] sitä ennen tammikuun kohdalla. Blinien sanotaan symboloivan aurinkoa. Auringon paluuta pimeän talven jälkeen on juhlittu syömällä pyöreitä, tulikuumia ja voissa auringonkeltaiseksi paistettuja blinejä.

Ja tänään? Plussakeli on oivallinen ulkoiluun, pitkään mietin antiikki-messuille lähtemistä, mutta sittenkin kaikenmoista tekemistä ja lukemista, joten kotipäivä. Kiireetön sellainen, lussakka, päiväunosetkin otin. Ihan ”säällinen” sunnuntai.

Niitä näitä Oulu Valokuvaus Yliopistoelämää

Helmipyry

Tätähän minä pyysin. Että ei olisi kristallinen helmikuu. No ei nyt sitten ole. On nollakeli. Ei vilahdustakaan kiristävästä auringosta. Ei taivasta, eikä paljon mitään muutakaan näkynyt aamupäivän hurjassa räntäsateessa.

Aika kauan olin tepastelemassa, kuvailemassa. Muutamat normiasiat hoitelin, hallissa piipahdin. Siellä dekaanin tapasin ja tuokiossa paransimme (yliopisto)maailmaa roimin askelin. Duunissakin piipahdin hakemassa muutamat paperit, ja riemastuin kuvaamaan tiedekuntamme autiota, kuin ydinsodan jälkeistä, ulkomuotoa. Tiheä pyry teki tutusta maisemasta erinäköisen. Kuvaamiseen innostavan.

KAIKKI KUVAT SUURENEVAT KLIKKAAMALLA

KAIKKI KUVAT SUURENEVAT KLIKKAAMALLA, ja näiden kohdallta kyllä kannattaakin niin tehdä. Varsinkin tuo ballerinakuva on minusta jotenkin … hmm.. dynaaminen.

Olen jotensakin varma, että jollei olisi ollut kameraa, olisin tämän päivän lenkin suorittanut pikaisesti puolessa tunnissa, mutta nyt kun olin kameran kanssa liikkeellä, ulkoilu – lopultakin aika lussakassa kelissä – maistui paljon kauemmin.

Nyt lähden työkaverin viiskymppisille, joita ei saa sanoa synttäreiksi, eikä viisikymppisiksi: työporukan ja tohtorikoulutettavien kanssa on tarkoitus kokkailla ja syödä. Vaihteeksi. 😉 Meitä lienee tulossa tusinan verran naisia, joten puhetta riittänee.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Viikonlopun ruoka – porolasagne

No nyt on viinikerhon ilta ohi. Enimmiltään Festa jo siivottukin.

Olihan erilainen ilta tälle porukalle, – joku taisi sanoa, että opettavainen. No ainakin tulimme kalibroineeksi tason: oli muutama niiiiiin huono viini, että osaamme tämän jälkeen taas arvostaa niitä kaikkia hienoja grandcruita, iigeetee-vinoja, gran reservoja, methos tradiotionelleja, joita kohdille sattuu. Mutta toki tänäänkin joukkoon sattui muutama iloinen yllätys ja yksi odotettu huippu! Kerron huomenna tai viimeistään sunnuntaina viineistä ja tuloksista, mutta nyt vähän reseptiikkaa….

Tein eilen illalla ison annoksen rustiikkia, hyvää, ihan oma kehitelmää…. Siis pöydässä italo-lappone-henkeen lasagnea porosta. Tätä meillä on syöty kauan ja paljon. Ja varsinkin nuorten mökkiruoka numero yksi on ollut tämä: jopa niin että lasten kaveritkin muistelevat tätä syöneensä meidän möksällä… Kuten ”tavislasagnessanikin” tässäkin juustokastike-osuuden hoitelen kevyesti ruokakermalla ja raejuustolla. Ja olennaista on käristysliha; älä sorru mihinkään jänteiseen pirkkakäristykseen, vaan hanki oikeaa paistikäristystä.

Porolasagne

1 pkt (500 g) lasagnelevyjä

2 prk (kolmen juuston – tai) ruokakermaa
2 prk raejuustoa
1 pss mozzarella/emmental-raastetta
suolaa ja persiljaa
800 g poronkäristyslihaa, voita
1 prk yrtti- tai kirsikkatomaatti-Muttia
1 prk Barillan Pecorino tai Ricotta -pastakastiketta
1 prk tomaattipyrettä, sokeria
basilikaa, suolaa, pippuria

Tehdään tavallinen lasagne soveltaen: juustokermaan sekoitetaan raejuusto ja juustoraaste sekä suolaa ja persiljaa.

Käristeliha ruskistetaan voissa jotensakin kypsäksi. Maustetaan sitten runsaalla pippurirouheella ja suolalla. Sen jälkeen joukkoon tomaattimurske ja pure, myös ripaus sokeria, – tomaattiruoka vaatii aina vähän sokeria. Annetaan hautua miedolla lämmöllä tovi.

Ladotaan vuokaan kerroksittain kuten tavallista. Päälle emmental-kerros

Paistetaan uunissa (200 astetta, noin 30 minuuttia) ja annetaan levähtää kymmenkunta minuuttia folion alla ennen tarjolle tuomista.

Tästä tulee tosi iso annos, mutta se kyllä menee… TämäKIN lasagne on parasta seuraavana päivänä.

~~~~~~

Akseli Herlevin keittokirjasta ”Täydellä sydämellä” on löytynyt monta erinomaista, helppoa ja hyvää ruokaa, – jälkkäreitä yleensä. Tänään tein sieltä pähkinäpiiraan ja valkosuklaasiirappia sille, ja sitten vielä oheen kermalikööri-jätskiä/moussea/vaahtoa, josta mainitsin jo jokunen aika sitten, kuvakin täällä, KLIKS). Vaahto on erinomainen lisuke yhtä lailla suklaafondantille kuin Herlevin pähkinäpiirakalle (lähipäivinä postailen ohjeen). Sitä jäi vain tällaisnen nokare, vaikka tein tupla-annoksen.

Moussen ohje menee näin:
Lämmitä ½ dl kermalikööriä mikrossa kuumaksi ja lisää siihen yksi liotettu liivatelehti.
Anna tovi jäähtyä.
Sillä aikaa voit vispata kerman (2 dl Vispikermaa),
johon lisäät 4 rkl tomusokeria.
Vatkaa joukkoon likööri ohuena nauhana.
Siinä kaikki. Kannattaa pakastaa ainakin pari tuntia.
Toisaalta säilyy ja maistuu hyvänä seuraavana päivänäkin pakastamatta.

Valkosuklaakinuski piirakan päällä ei ollut ollenkaan hassumpaa… 😉

Nyt on täysi, nyt on hyvä. Ja väsykin, melatoniinia ei tarvita.

Niitä näitä

Erilaista – ja timing hieman hakusessa?

Nyt kun ollaan olympialaisten alussa, tulee mieleen, kuinka tärkeää on ajoitus. Timing. Se on tärkeä myös kun tekee useampaa hommaa yhtä aikaa.

Ruoanlaitossa, varsinkin vierasruoan ja sen tarjoilun kanssa timing – onnistunut ajoittaminen – on onnistumisen edellytys. Onhan se ajoittaminen monessa muussakin asiassa, esim. töissä, liikenteessä, valokuvauksessa, etc. tärkeää. Nyt on vaan ajankohtaista tuo oikea ajoitus sapuskan suhteen ja oikea ajoitus vapaa-ajan harrastuksien harjoittamisen suhteen.

Koskapa: huomenna on meidän (= paljolti minun) vuoro järjestää kerhomme viininmaistiaiset. Hukihan ”iskee” pari kertaa vuodessa, meitä kun on yhteensä kymmenen: neljä pariskuntaa ja pari kerhossa sinkkua ja kokoonnutaan joka kuukausi, niin siitähän se tulee se, että kaksi kertaa vuodessa on meidän vuoro. Päivät sovitaan yleensä kuukausitolkulla etukäteen, ja valmistautuminen ei siis tule yllätyksenä. Minusta on tavattoman mukava järjestää näitä kestejä. Saatan käyttää touhuun monia iltoja, miettiä teemoja, koota viineistä prujuja tai kokonaisia pieniä luentoja power pointeineen, kuvineen, ”luentoineen”, tehdä monen ruokalajin buffeen tai parhaassa tapauksessa kunnon illalliset. Viimeksi meillä oli viiniteemana Etelä-Amerikka, ja erityisesti Argentiina, ja sapuskana kaikkea meksikolaista [yllättävää, eikö?]. Italia-teema (Umbria, Italian maakunnat, Toscana vastaan muu Italia, Italia vastaan Espanja yms.) on ollut meillä ainakin kymmenen kertaa erilaisin variaatioin.

Jokaisella kerhomme jäsenällä on oma tyylinsä ja suosikkiviinialueensa ja -maansa, mutta ennakkoluulottomasti on (22 vuoden aikana!) järjestetty jos vaikka ja millä teemalla maistiaisia. Montakin kertaa on ollut teemana ”Uusi maailma vastaan vanha”. Siis erimerkiksi Syrah/shiraz ranskalaisina ja australialaisina versioina. Tai teemana on voinut olla uuden maailman chardonnayt, tai melkein mitä vain. Nyt minulla oli tosissaan aihe hukassa, ja aikaa aika vähän. Niinpä lopulta päädyin kutsumaan (viini) ystävät meille maistelemaan ”kaiken maailman viinejä”. Niitä siis huomenna.

Kummallisia kyllä kävin tiistaina iltana hankkimassa ja osa on jo reissuista tuotuja… Kaiken maailman kummallisuuksia. Koskapa ei ehkä ole kyse kovinkaan korkeatasoisista viinivalinnoista ja koskapa valmisteluaika on ollut vallan rajallinen, päätin, että myös illan ruokatarjoilu on varsin nopeaa, rustiikkia, simppeliä,… juuri tein noita siirappi-amaretto-pähkinöitä, ja söin ihan liikaa — Jukra että ne on hyviä. (ohje täällä)

Ja minä, kattausten ja kaikenmoisen rekvisiitan kanssa tavallisesti tolkuttomasti aikaa kuluttava, olen huomiseksi päättänyt järjestää kaikkea kovin rustiikkia, kisastudio-henkeen (olympialaisten avajaisetkin kun sattuvat tuohon kauan sitten sovittuun iltaan) myös tarjottava iltapala on vallan simppeliä. Ei liinojen silityksiä, ei lautasliinojen taitteluja, ei itse tehtyjä kukka-asetelmia [joulukukkapurkin modistin jo loppiaisena]. Muutama kynttilä on, ja pehtoori putsasi lasit. Jälkkärin teen kun tulen töistä.

Mutta ei ole kymmenien kuvien diashowta niiltä viinialueilta, joista illan viinit ovat [miten ihmeessä ”kaiken maailman” viineistä voisi kuvia ollakaan!]. Ei paikallista musiikkia: viimeksi oli mariachi-musiikkia, italiasta musiikkia minulla on vaikka ja kuinka, mutta huomenna kaiken maailman musiikkia on vain mitä kisastudiossa kuuluu.

Näillä mennään, ja olen varma että ”vieraat” (= ystävät) tekevät rustiikista simppelistä illasta mukavan. Ajoituskin varmasti toimii. Ja jollei toimi, maailma ei kaadu. 😀

Niitä näitä Yliopistoelämää

Päivärytmi ja sen tärkeys

Nyt se on taas tullut todistetuksi: ei pitäisi ihmisen toimia (joutua toimimaan) vastoin omaa luontaista rytmiään. Tämän kaltaisina päivinä minä vannon biortymin, unirytmin, vuorokausirytmin, fiiliksen, nukkumisen, oman rytmin … kaiken mahdollisen asiaan liittyvän nimiin.

Olenhan aina(!) ollut aamuihminen. Tai siis olen aamuisin terävimmilläni (mikä ei ehkä ole paljon sekään, mutta kuitenkin 🙂 ): aamuisin tapahtuu, hommat hoituu, ajatus kulkee, sanontani on selkeää. Kerrassaan pahin hetki kaikelle järjelliselle toiminnalle on iltapäivän viimeiset tunnit, alkuilta, about klo 16 – 18. Se on minun rytmissäni erinomainen aika tehdä arkiruokaa ja syödä sitä. Siihen minun fysiikkani on tottunut ja siihen se sopii. (Varhais)aamut ovat hienoa aikaa, iltapäivät uneliaita, tuhnuisia, turtia, … ja jos vielä on menossa helmikuu, niin kaikinpuolin huonoja aikoja luennoida. Luennonpito on – paitsi älyllinen – myös fyysinen suoritus. Uskokaa pois.

Tänään klo 4:40 olen täysin hereillä. Kroppa ja mieli kieltäytyy vaipumasta enää uneen. Hitto! Puoli kuudelta lopetan yrittämisen, menen suihkuun, aamukahvi ja jukurttia, toinen kuppi kahvia, meikkaus, tukan kuivaus (pieni tupina että tämä malli EI ole hyvä), vaatteet (tänään valinta ongelmaton) ja vartin yli seitsemän laittelen autoa Linnanmaalla ”johdon nokkaan”. Käyn tarkistamassa luentosalin äänentoiston (aion näyttää luennolla pätkiä Elävän arkiston dokkariaineistosta), vastailen sähköpostit, kirjoitan yhden suosituksen, käyn pikaisesti luennon matskut läpi ja klo 10.15 aloitan luennon. Puolitoista tuntia menee hyvin. Ainakin minun mielestäni. Saan opiskelijat kysymään, keskustelemaan, kuuntelemaan, tekemään muistiinpanoja, nauramaankin, ja taas kuuntelemaan. Kaikki hyvin.

Iltapäivällä käyvät (viimeiset 22:stä!!) kandilaiset sopimassa opinnäytetyönaiheesta, vielä olen skarppina, ja opiskelijat autettu alkuun. Kahdelta jo hoksaan, että aamuherätys oli liian varhain; haen Humus-kuppilasta kahvia (mitä yleensä en tee; aamukahvi kotona ja toinen duunissa yleensä riittävät päivän tarpeekseni) ja sorrun myös Pätkikseen. Sitten pikku palaveri kollegan kanssa, pari puhelua, ja hiljalleen kello lähenee neljää, mikä minun rytmissäni merkitsee vaiheittaista siirtymistä kohti kotia. Tänään se ei suju. On poikkeuksellisesti toinen kahden tunnin pätkä luentoa klo 16 – 18. Menen luentosaliin, jossa on opiskelijakato aamuiseen verrattuna. Mutta fukseilla on huomenna iso tentti, joten ehkä ymmärrän, että neljännes porukasta on pois. Sen lisäksi, että olen väsynyt, nälkäinen ja ajatus puuroutunut, olen menettänyt yleisöä, mikä alentaa motivaatiotasoa.

Jatkan siitä, mihin aamun luennolla jäin: suurten ikäluokkien nuoruus ja nuorisokulttuuri vaihtuu hiljalleen työn tekemiseen. Maaseudun työvuosi ja sukupuolittunut työnjako eivät ole vireystilani kohentamiseksi paras tekijä… mutta kahlaan kuin kahlaankin luennon läpi. Eikä kukaan haukottele, en edes minä. Mutta! Eihän se luento nyt mikään argumentoinnin ja artikuloinnnin riemuvoitto ole! Järjenvalo ei loista!

En todellakaan halua opettaa illansuussa!

Tätä postausta varten, ja väitteeni oikeaksi todistamiseksi, googlettelin sanaa biorytmi (etc.) ja törmäsin vähän epäilyttävälle sivustolle nimeltä ”Rajatieto”. Siellä sai laskea itselleen biortymin. Ja? No tietysti se näyttää että minun piti tänään klo 16.40 olla suunnilleen parhaimmillani (älyllinen tila on sentään nolla, eikä miinuksella!) ! No ei kyllä hyvältä vaikuta jos tänään illansuussa olen ollut fyysisesti ja ”tunteellisesti” parhaimmillani! Millaistahan se on kun olen tuolla käppyrän pohjalla? No onneksi silloin ei ole iltaluentoa.

Saako nyt mennä nukkumaan?

Bloggailu Niitä näitä

Some ja minä

Facebook täyttää tänään 10 vuotta. Piti oikein käydä omaa profiiliaan katsomassa, että kuinkas kauan olen siellä ollutkaan: hieman hämmästyin, että jo vuodesta 2007. Kavereitahan minulla ei siellä kovin paljoa ole (116 ?). Reilu kymmenes osa on sukulaisia, saman verran (entisiä) opiskelijoitani, samoin ruokaystäviä, työkavereita, omia koulukavereita tai nuoruudentuttuja, lasten kavereita ja sitten loput ”tavallisia” ystäviä, jotka aika monet taidatte täällä Temmatussakin vierailla.

Facebookissa olen kirjannut käyneeni yhdeksässä paikassa: suunnilleen niin että mökillä, Meksikossa ja Italiassa. Eipä paljon ole tullut reissattua. 😉 Kaikkina fb-vuosinani olen ladannut kuvia sinne vain sen verran kuin kuin täällä blogissa laitan parissa viikossa. Facebookin mukaan en ole töissä missään ja paljon mistään en ole tykännyt. Aika hassu tyyppi olen FB:ssä. 🙂

Nyt kun tyär on taas maailmalla, on Facebook yksi väline yhteyden pitoon. Aika harvoin FB:tä käytänkään viesteilyyn, – sentään systerin, Amerikan serkun ja veljen vaimon kanssa joskus. Olen jämähtänyt sähköposti-ihminen. Pehtoori ei ole facebookissa; meillä kun viestintä toimii edelleen ihan face to face. Poika luopui FB:stä pari vuotta sitten, mutta miniä on edelleen.

Hesarissa oli tänään juttu, että Face mummoutuu. Niinhän se voi olla. Minäkin siellä vielä roikun, … ei, minä en mummoudu. Ainakaan tietääkseni, ainakaan ihan lähiaikoina. Mutta Facebookissa pysyn ainakin niin kauan kuin lapsi on Meksikossa.

Twitteriin en ole edes kirjautunut, enkä taida ihan heti sinne sotkeentuakaan. Google + -tilikin taitaa olla, mutta enpä ole käyttänyt.

Kuvapalvelu-some-tai-mitä-lienee-ovatkaan: Pinterest ja Instagram, samoin Flicker, ovat kaikki kolme sellaisia joihin olen luonut tilini, mutta vain Flickeriä edes vähän käyttänyt.

Minun some-maailmani on tässä: se on Tuulestatemmattu ja kymmenkunta blogia, joita seurailen. Bloggailu on sekin tietysti vähän jo vanhanaikaista. Mutta minäkin olen. Ja minulle tämä ei olekaan vain sosiaalinen media, vaan keino jäsentää omaa elämääni, elämäntapa, pakottava tarve kirjoittaa, keino vaatia itseltä edes jonkinlaista laaduntarkkailua kuvaamisen suhteen.

Tänään yliopistolla otettiin käyttöön intranet-järjestelmä nimeltään Notio. Sitä on suunniteltu ainakin kymmenen vuotta. Minäkin olen joskus vuosia sitten ollut pari vuotta työryhmässä, jonka tehtävänä oli yliopiston sisäisen tietojärjestelmän käyttöönotto. Tänään se avattiin. Sitä tietty seurailen. Pakosta. Todennäköisesti minusta tulee myös yksikkömme vastuuhenkilö sen päivittämisessä, onhan jo nettisivut ja kaikenpuolinen tiedottaminen osa työnkuvaani. Siis taas yksi ”some”-juttu lisää?

Ja sitten tietysti WhatApp, jolla viesteilen nuorison kanssa. Ja viikonloppuna kokeiltiin tyttären kanssa tuota Viber-systeemiä. Ilmaiset puhelut netin kautta. Hyvin pelitti Monterreyhin asti.

Ja kyllähän se Skype on ihan selkeästi parasta,
mitä tietoliikenteessä ja näissä nettijutuissa (blogin lisäksi)
minun elämässäni tällä hetkellä on!