Reija

Onpas tänään ollut hommaa vanhojen palaajien kanssa , opiskelijoiden siis … Todella paljon. Ja paljon on niitä palaajiakin, ja moni valmistuu ja moni on ollut ihmeissään siitä, että heillä tosiaan on oikeus ja mahdollisuus tehdä tutkinto valmiiksi. Ennen joulua lähetyt kirjeet ovat nyt konkretisoituneet yhteydenottoina. Ja kun minä oikeasti olen ainoa, joka näistä meidän oppiaineessa jotain näistä tiedän, olen hyväksilukenut, korvannut, tehnyt hopseja, auttanut takaisin ilmoittautumisessa, sopinut kypsäreiden tekemisestä, graduaiheista, esseistä, koostanut arvosanoja ja tutkintoja.

Mutta sopivan pätkä työviikko on ollut, ja silti kolmen päivän jälkeenkin tuntee kyllä perjantainsa ansainneeksi.

Coyoacan on meksikolainen ravintola Hallituskadulla, ja sinne mentiin tänään illansuussa Pehtoorin ja nuorison kanssa syömään. Se ei ole mikään ketjujen tex-mex -paikka, vaan natiivi-mehikaanin ja natiivi-suomalaisen perustama pikku ravintola. Tytär oli jo etukäteen innostunut ja ottanut selvää, että paikkaan tulevat jauhot, mausteet ja kaktukset (!) ovat suoraan Meksikosta, joten oli mahdollista saada niin autenttista meksikolaista ruokaa kuin Oulussa voi toivoa.

Meistä neljästä oli hyvää, mutta meitä tietysti kiinnosti, mitä mieltä tyär on: hänenkin mielestään ”hyvää oli, aika aidot maut, mutta ei ihan autenttista”. Minäkin kaipasin salsaa, limeä… Mutta kyllä kannattaa käydä testaamassa.

Sitten mentiin vielä Teatteri Rioon. Olin kyllä ehdottanut, että mentäisiin kaupunginteatteriin katsomaan Amadeus-musikaalia, mutta nuorisolle sopi paremmin Krisse Salmisen ja Heli Sutelen stand up -show. No mikäs siinä. Eihän nauraminen voi olla pahaksi.

Vaikka kyllä olen sitä mieltä, että kuukausi sitten näkemäni Ulla Tapaninen oli parempi. Ehkä se on niin, että vanhemman, vähemmän kiroilevan, enemmän kokeneen naisen huumori, tai ehkä juuri sarkasmi ja vankka karisma, purevat enemmän kuin näiden nuorempien jutut. Ja Krissestä pidin enemmän kuin Helistä. Mutta jos pitäisi valita, että Tapaninen vai nämä nuoremmat naiset, niin Tapaninen.

Nyt yhden hyvän, erinomaisen uutisen, toisin kuin viime perjantaina, kuultuani, siirryn takkatulen ääreen kirjan kanssa.

Kenellekäänhän ei varmaan ole jäänyt epäselväksi, että pidän jäätelöstä. Ihan erityisesti italialaisesta jäätelöstä, Aino-jäätelöistä, ja joskus Ben & Jerry -jäätelöistä, ja  Mövenpickeistä

ja omatekoisista jäätelöistä ja ravintoloiden artesaanijäätelöistä ja tietysti tötteröistä, tuuteista, pikareista ja Ingmanin Kaktus-tuuteista ja niistä isoista Lakkatuuteista, joita ei ole pitkään aikaan näkynyt missään. Oliko nekin Jättistuutteja vai Valion?

Mutta lopultakaan en niin kovin usein syö jäätelöä, nyt vain olisi ollut lupa, liki lääkärin määräyksellä voisin nyt syödä jäätelöä, mutta kun kotona EI OLE YHTÄÄN!

Niin kuin ei ole suklaata, ei juustoja, ei siideriä, ei croissanteja, ei muutakaan hömppäruokia tai -juotavia. ”Pois silmistä, pois mielestä” tai ainakin on vähän vaikeampi mussuttaa noita, jollei niitä ole! 😉

Mutta jäätelöä kuitenkin olisin suonut pakastimesta löytäväni. Nope! Mutta oli siellä purkki ”frozen yoghurtia”. Ja vielä hyvää sellaista. Saksalaisessa herkussa on enemmän kaloreita kuin Arlan proteiinirahkoissa, mutta paljon vähemmän kuin jäätelössä. En ole vielä maistanut muuta kuin tuota ”originalia”, mutta ainakin se on hyvää, raikasta ja täyteläistä, ei maistu jäähileille.

http://www.kissyo.de/en/home.html

Ja kyllä sekin minun poskeni turvotusta ja tykytystä, (enää) pientä särkyä ja arkuutta helpottaa. Tai ainakin lohduttaa! 😉 Eilen aamusella ruuvattiin taas pari ruuvia leukaperiini, vierekkäin vasemmalle alas. Burana, Amoxion (anbitiootti, kuten anoppini sanoo) ja Kissyo ovat nyt olleet avuksi. Ja olen toki mussuttanut muutakin; eilen tein erityisen hyvää parsakaalisoppaa ja siihen sattumiksi pakastetun bolognese-kastikkeen jämät. Oli muuten hyvää, ja helppoa, syötävää. Tänään sitten uudenlaista munakasta. Toki meillä on aika usein arkena munakasta muutenkin, mutta tämänpäiväisessä olennaista oli, että paprikat ja sipulit olivat tosi pientä hakkelusta, ja tonnikala ja juustoraastehan nyt eivät purukalustoa tai siis turvonneita ja tikattuja (4 tikkiä) ikeniä rasita. Ja tuollainen mössömunakas olikin oikein mielenkiintoista ja makoisaa. 

Tässä terveysasioista puhuttaessa on kerrottava varsinaisesta ihmejutusta: joulun alla luin jostain (blogista/lehdestä?) sellaisesta pirteyttä ja vastustuskykyä lisäävästä aineesta kuin Oras Plus. Ja mikä ihme päässäni pehmeni, sillä terveystuotekaupan ohi kävellessäni poikkesin (minä en noissa juuri käy) ja ostin pussillisen Oras-jauhetta.

Olen sitä nyt kuukauden joka aamu sekoittanut lasilliseen vettä, jossa on myös puolen sitruunan mehu. Miksi? – En minä vaan tiedä. En ainakaan maun takia.

Olen tässä odotellut nyt erityisen pirteitä fiiliksiä, eipä ole mitään erityishavaintoa, paitsi se, että puolet ”Oras-ajasta” olen ollut lomalla ja nukkunut ennätyspitkiä unia, ulkoillut, syönyt hyvin ja voinut vallan mainiosti. Ehkä olisin sairastunut influenssaan ilman Orasta. En ottanut influenssarokotetta, mutta jos se onkin Oras, joka on pitänyt minut suht terveenä. Jollei ikiaikaisia olka- ja hammas/leukaperäsärkyjä lasketa.

En paljon perusta tuollaisista ihmeparannuskuureista ja -jutuista. D-vitamiinia ja kalkkia popsin ja aina satunnaisesti B-vitamiiniakin purkista. Siinä kaikki.

Onko muilla jotain terveys- tai hyvinvointituotteita, joiden nimiin vannot? Pitääkö omena lääkärin loitolla vai ovatko ehkä omega-kapselit tai haineväuutteet sinun juttusi? Oras-pussillisesta on melkein puolet vielä jäljellä, ja kerron kyllä jos elämäni auvoisemmaksi ja pirteämmäksi tässä tuon myötä muuttuu.

Pakkanen ei mielestäni ole perusteltu syy olla sisällä, eikä syy olla lähtemättä lenkille. Ei millään muotoa.

Mutta onnistuin puhumaan itseni ympäri, selittelemään laiskuuttani, perustelemaan oman ajan tärkeyttä ja sen merkitystä koko tulevan vuoden jaksamiselleni, antamaan itselleni anteeksi,  — siis en käynyt lenkillä tänään, eikä minulla ole yhtäkään kaunista loppiaistiistain pakkaskuvaa merenrannasta eikä mistään muualtakaan…

Ja hitto, mikä henkinen taistelu oli itseni kanssa käytävä, etten pihalle ja merenrantapoluille pakkautunut. Etten villalla ja vaatteilla kehoani vuorannut ja tepastelemaan taittunut. En. Ja lopultakin nautin ihan hurjan paljon kun laittelin kuvia, sosiaalisia suhteita tietokoneen ja puhelimen kautta hoitelin, hyvää, kevyttä !!, ruokaa vain Pehtoorille ja itselleni kokkailin. Ihan vain pirttipäivän pidin.

Ja syysloman Mallorcan maisemissa monta tuntia nautin. Korttejakin taisi syntyä, ehkä yksi pikku juliste Kilpurin huoneen seinälle.

Kovin ovat sekalaisia nämä kuvavalintani, mutta joka tapauksessa kannattaa klikata isommiksi. Ehkä jonkun niistä voisit kelpuutta jopa läppärin taustakuvaksi? Resoluutio on muutamissa tosi iso, vaikka korttitulostukseen riittävä.

La Palman katedraalin sivupihalla rihkamakauppiaat (fariseukset?) myivät tällaisia.

Oliivilehdossa.

Takaisin kylään.

Mallorcan caféet.

Joulun jo pakkasin vaatehuoneeseen, mutta valoista, kukista ja kynttilöistä en vielä luovu. CD:t, tilpehöörit, tontut, liinat ja glögimukit ovat nyt pois näkyvistä, mutta sekä pihalyhtyjä että ikkunavaloja tarvitsen vielä.

Muutoinkin huushollia olen pistänyt ordninkiin: pakastin sulatettu, untuvatakit ja kaikki muukin pyykki pesty ja käsitelty. Eilisen ja tämän päivän olen saanut kulumaan kaikessa touhuamisessa. Nyt on hyvä mieli, kun koti on valmiina uuteen lukukauteen, reppu ja eväätkin huomiseksi valmiina, kynnet lakattu, henkilökuntakortti ja autolämpöpaikan avain valmiiksi etsitty ja työmuistitikut, joihin ei ole kahteen viikkoon tallennettu yhtään mitään, löytyivät kuin löytyivätkin ja nekin ovat jo repun taskussa valmiina huomiseen. Pientä pelonsekaista arkailua on havaittavissa kun pitäisi ryhtyä katselemaan myös työvaatteita. Oikeita – tiukkoja? – vaatteita? Hyvästi fleece-, jättijumpperi-, lötköfarkku-, legginsielämä!

Lenkillä poikkesin Prismassa hakemassa canesokeria (pakastimen uumenista löytyi kokonainen leipäjuusto ja hilloja yllin kyllin, joten jälkkäriksi Lapin leipäjuustoa, siksi siis erikoissokerin ostoon) … ja tapasin tutun, joka oli jo neljättä päivää laihdutuskuurilla, tipattomalla, sokerittomalla, rasvattomalla, – oli kovin tohkeissaan ja motivoitunut. Mistähän minäkin saisin innon tuohon? Ei nyt ainakaan vielä innosta… Vaikka kyllähän paluu arkeen ja keskiviikon hammaslääkäri (taas laitellaan ruuveja) väistämättä vähentävät herkuttelua, hyvin syömistä ja viineistä nauttimista. Hyvä niin. Kahden viikon loma oli mukava, tarpeen ja nyt ohi.