Reija

Kun sitä unta kerran sittenkään riittänyt, vaikka väsytti, ja kun kerran näytti, että tulee kaunis aamu, niin lähdinpä kuitenkin vielä kaupungille kuvaamaan. Paikkomaan viikon (läksy)kuvauksia. Ja kyllä kannatti: vihdoinkin edes muutama sellainen otos, että kehtaan laittaa arvioitavaksi.

Ja sitten vihdoin pihahommiin minäkin. Tänään vietimme koko päivän takapihalla.

Kasvimaa ja yrttipuskat ovat kokeneet meillä ehkä enemmän muutoksia kuin mikään muu osa puutarhasta, ja nyt sitten taas uusi juttu tekeillä. Vuonna 2009 se oli vielä tällainen, ja vuoden 2012 kesällä Pehtoori teki yrttilaatikot, mutta nekään eivät olleet menestys. Isot koivut vievät maasta voiman, ja lisäksi yrttien väliin puskee sellaista sammaleen kaltaista, ja lipstikka ja raparperi ja sekä ruoho- että valkosipulit kasvoivat oikeastaan nurmella, joten ”jotain tartti teherä”.

Ja tässä on meidän ratkaisu. Kaivonrenkaat! Niitä on kolme. Maalasin ne tänään, kimpassa täytettiin ja sitten Pehtoori maisemoi lähitienoota. Kunhan ympäröivä nurmi alkaa vihertää ja saan yrttiympyrät kasvun alulle, laitan lisää kuvia. Hyvältä vaikutti.

Pappani kirjoitti vuoden 1951 maatalouskalenteriinsa melkein jokaiselle toukokuun päivälle, että ”kylvötyössä” tai ”rakennuksella”, eikä merkityt tuntimäärät olleet vähäisiä. Hän osasi tehdä kivi- ja poraushommia, joista kuvassa yksi laskutuskin. Pappa opetteli kirjoittamaan vasta aikuisena, ja vaikeaa on kirjeistään saada selvää, vaikka minulla pitäisi kyllä olla kokemusta sellaiseen.

Tänään leuhkinkin Pehtoorille, että ihan isänisän geeniperimä vaikuttaa siihen, että kivihommat kuuluu minulle. Tein meidän takavaraston oven eteen uuden nupukivilatomuksen ja yhden rännin alta lähtevän pienen ”kiviojan”, joka kyllä totta puhuen näytti kuin olisi hampaita rivissä, eikä oikomishoidosta olisi edes kuultu. Pappa olisi varmasti tehnyt paremmin.

Pari kevyempääkin hommaa itselleni omin: japaninmarjakuusen leikkaus on niitä harvoja minun juttuja pihan ”paraatipuolella” ja sitten siirsin turppaallisen valkovuokkoja, jotka tänä keväänä näyttävät voivan erinomaisesti. Kiitos ja kumarrus niistä Oulunsalon suuntaan. Ovathan ne meidän pihapiirissä kukkineet jo vuosikausia, mutta yleensä määrä on ollut yhdestä kymmeneen, nyt on pieniä turppaita useampikin. Mikä ei Oulun seudulla ole mitenkään itsestään selvää.

Tänään taas sellainen päivä, että minä hyvin syvästi olen ihmetellyt, miten koskaan täyspäiväisenä duunarina ehdin mitään muuta kuin töitä tehdäkään. Tänäänkin on koko päivä hujahtanut ihan hurjasti touhuten ja liikkeellä ollen.

Kuvat kannattaa klikata isommiksi.

Öinen ja aamupäiväinen sade ovat paitsi viilentäneet kelin, myös vieneet siitepölyjä. Siis hyviä puolia sään muutoksessa.

Tänään taas huolenpitoa sukupolvien yli ja hommia yhtä lailla yliopiston, paistinkääntäjien, kodin, oman elämän, koulun, ystävien vuoksi ja ilolla. Juuri palasin kuvaamasta. … 😉

Siinä se taas on. Moneen vuoteen ei sitä ole ollutkaan.

Hämärä muistikuva on että koko 1990-luvun ja 2000-luvun ekan vuosikymmenen lopulle asti tuollainen ilmestyi joka ikinen kevät toukokuun toiseksi viikonlopuksi portinpieleen: Pehtoorin perinteinen äitienpäivä- ja syntymäpäivälahja minulle. Multakuorma! Tasavuosijuhliin (40- ja 45-vuotissynttäreihin) kuului myös kymmenkunta kuutiota hiekkaa (tarvittiin pihakiveysten alle). Huumorimiehiä tämä minun siippani.

Homma on sitten edennyt niin, että puutarhamme ykkössuunnittelija, huolehtija, ruusufriikki, ruohonleikkaaja, pensaitten leikkaaja, penkkien putsaaja on näyttänyt minulle, mihin multaa tarvitaan, milloin uuden kukkapenkin tekemiseksi, milloin nurmikon painumien tasoittamiseksi, milloin mihinkin. Ja minä olen lapioinut kuutio toisensa jälkeen ja kärrännyt osoitettuihin kohteisiin. Monta vuotta toukokuussa ei tarvinnut paljon salilla tai lenkillä käydä, sillä hyötyliikuntaa kotipihassa oli ihan riittämiin.

Eikä ole ollut vain yksi se äitienpäiväviikonloppu kun kujan koko insinöörikaarti seisoskeli meidän pihan kohdalla, ja kuorossa äijät kehuivat, kuinka se on iloista katsella kun riuska naisihminen lapioi. Synttärimaljoja (”haluaisitko siiderin jos toisin?” ja ”tulkaahan  välillä meidän pihalla käymään valkkarilasillisella”) on joskus tarjoiltu, mutta osakseni on tullut ennen kaikkea rajatonta kannustusta ja samalla ovat miehissä kehuneet Pehtoorin oivaltavaa lahjanantamisideaa.

Sattuipa sitten väitöskeväänä, että ilmoitin, että toukokuussa en mitään multakuormaa ehdi kärrätä, koska opetusta ja kaikenmoista väitökseen (22.5.) ja karonkkaan liittyvää puuhaa oli enemmän kuin aikaa, eikä Pehtoori sitten multaa tilannut. Osti minulle synttärilahjaksi tohtorinmiekan. 😉  Naapurit olivat kuitenkin jo niin tottuneet varmaan keväänmerkkiin meidän portinpielessä, että olivat kautta rantain mieheltä kyselleet, entä onko jotain sattunut?

Festan rakentamisen, puutarhan uudelleen perustamisen ja kiveysten lisäämisten jälkeen multakuormaa ei ole juuri tarvittu, mutta nyt tuommoinen perjantaina taas tuli. Mutta minäpä en ole – ainakaan vielä – lapiollistakaan kärrännyt. Lääkärintodistuskin hommasta laistamisen syyksi olisi esittää jos Pehtoori sellaista kyselisi; ei ole kysellyt, mutta on kyllä mieluusti jaellut multaa useamman kuution veljelleen ja meidän Juniorikin on peräkärryllisen pihalleen hakenut, ja niinpä mies on itse kärräillyt multaa takapihalle, jossa laitetaan (taas) yrttimaa uuteen uskoon. Ja kyllä minäkin tässä vielä ehkä ihan vaan perinteiden ja muistojen verestämiseksi joku päivä urakkaan mukaan lähden. 🙂

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ja suoraan edelliseen liittyen tämän viikon kuvahaasteen aihe on ”Keväthommia”.

Kun käyt kaupassa, laitatko AINA sen pulikan omien ostostesi perään? Joudutko usein laittamaan sen jonkun edellä olleen asiakkaan ostosten ja omiesi väliin, kun hän ei ole sitä tehnyt? Vai etkö ole koko pulikka-asiaa koskaan edes kunnolla ajatellut?

En minäkään ollut ennen kuin joulun alla ollessani Oulun Citymarketissa ostoksilla. Olin ostamassa jouluruokia kotiin, äidille ja nuorelleparille ja taisipa joukossa on vielä joku joululahja ja wc-paperipaketti, mikä tarkoitti, että minulla oli kärry täynnä tavaraa. Jonot tietty aika pitkät ja yritin olla nopea: laitoin ostokset hihnalle, ja sen tehtyäni siirryin ohi kassan lastauspäähän ja rupesin latomaan tavaroita kolmeen eri kauppakassiin. Juuri kun ostosvirta alkoi hihnalla huveta ja ajattelin siirtyä kassan kohdalle maksamaan, hoksasin, että kassalla ja jälkeeni tulleella asiakkaalla (noin 40-vuotias tuikean näköinen näinen) oli joku sanaharkan poikanen käynnissä.

Kassa oli pyytänyt naista laittamaan sen pulikan, jota minä en sillä kertaa ollut hoksannut laittaa, minkä johdosta ostoksemme olivat menneet sekaisin. Ja mitä tekee tämä asiakas? – Tuputtaa myyjälle, että hän voi sille mitään, että edeltävä asiakas (= minä) haluaa maksaa hänen ostoksensa. Myyjä sanoo, että tuskin haluaa ja että ei hän voi tietää, mistä menee asiakkaiden ostosten raja, jollei ole sitä pulikkaa. Minkä jälkeen tämä vihainen asiakas kysyy kassalta, että ollaanko Sittariakin myymässä Saksaan? Myyjä katsoo riitapukaria nenänvartta pitkin, eikä sano mitään.

Asiakas alkaa marmattaa, että kun alkaa Sittarissa olla yhtä huono palvelu kuin Liitelissä. Ilmoittaa ykskantaan, että Oulussa on Sittarissa ja Liitelissä ihan yhtä huono palvelu, mikä luonnollisesti tarkoittaa, että varmaan on jo Sittarikin myyty Saksaan. … Tämä tupina jatkuu sen ajan, että minä maksan (vain) omat ostokseni, ja kanssa-asiakaskin joutuu maksamaan omat ostoksensa (neljä tuotetta, alle 20 kymppiä). Loppukaneetiksi hän ilmoittaa kassaihmiselle, että ”sinunkin paikallesi voitaisiin ottaa vaikka kuinka monta hyvää asiakaspalvelijaa kun vaan pistäisin asian eteenpäin.” Jotta potkut tästä sitten oli kassalle tulossa. Ja sitten siuvaantunut nainen pysähtyy eteeni, ja hyvin reippaalla äänellä ilmoittaa minulle: ”JA sinä. Opi laittamaan pulikka ostostesi perään, etten MINÄ saa haukkuja SINUN takiasi!”

Että sellainen kauppareissukokemus. Sen jälkeen olen AINA muistanut laittaa pulikan. Ei ole enää minulla sattumankauppaa tuon asian kanssa.

JA Lidlistä puheenollen: kävinpä siellä aamulla, koskapa siellä on minusta ihan hyvä palvelu ja mm. muutamia erikoistuotteita, joita ei ole muualla, esimerkiksi sellaista Müsliä, joka on äitini feivorittia. Sitä hakiessani löysin sitten jotain, mitä Oulusta ei ole moneen vuoteen saanut: tuorepastalevyjä! Ei siis kuivalasagnea vaan tuorelevyjä. Ostin heti monta pakettia. Jos ensi viikolla tekisi vaikka canelloneja.

Eilen soitin yhteen eteläsuomalaiseen kukkakauppaan ja yritin tilata kukkia. Olin ensin yrittänyt verkkokukka.fi -palvelun kautta, josta on yksi, aiempi positiivinen kokemus, mutta kun valikoimissa ei ollut sellaista kimppua kuin halusin, soitin lähimpään mahdolliseen myymälään suunnilleen heti kymmeneltä kun liike avattiin. JA mitä tekee kauppias? On puhelimessa hyvin tuskastunut, ei tunnu voivan ottaa tilaustani vaan ”Avasin juuri kaupan, ja täällä on ASIAKKAITA, monta, ja puhelin soi, ja minä tulin ihan vasta töihin…. ”  – Nii-in? Hieman tulin ajatelleeksi, että ei kai se minun vikani, ja eikös ole hyvä, että on asiakkaita? Niinhän siinä sitten kävi, että lupasin tehdä tilauksen netin kautta. En muuten tehnyt. Löysin puhelimeen kukkakauppiaan, jolle asiakkaat olivat ilo, eikä taakka. 😉

Kaupankäynnin ihmeellisyyksiin (jotensakin surkea aasinsilta) vielä: tilasin viime viikon alussa itselleni Salomonilta uudet kengät. Siis suoraan Salomon.com-sivuston enkä suomalaisen nettivälittäjän kautta. Ja kuinka onkaan ollut jännää seurata kenkieni matkaa kohti Rantapeltoa.

Tuostahan voisi kirjoittaa pienen novellin. Tuo tiistaina 3.5. klo 1:47 kirjattu ”Hätätilanne tai huono sää on viivästyttänyt toimitusta” kiinnostaa. Minulla on siihen jo monta juonenkäännettä mielessä. Eindhovenissa Hollannissa sattui kerran yksi pienen linja-automatkaseurueemme kriisitilanne: onko venenäyttely vai yöunet tärkeämpi juttu? Siitäkin voisi kirjoittaa. Nyt Salomon-tilaukseni kohdalla hieman huolettaa, että Glostrupin jälkeen popoistani ei ole kuulunut mitään. Jäivätkö ne Juutinrauman tulliin? Tanskan salmien yli eivät ole vielä tulleet, vaikka jo kaksi vuorokautta ovat olleet melkein rannalla? Mitä on tapahtunut?

Yhtäkkiä, iltapäivällä pihan poikki kävellessäni kuulen naapurin ison ruohonleikkurin äänen, siitepölyn tukkimaan nenään tuntuu häivähdys nurmenleikkuusta, vaikka varmasti enemmän oli kyse lehtiroskan keräämisestä, silti: kevät, häivähdys kesästä. Että me tällainen aurinkoinen päivä saatiin!

Facessa ja Instassa ja haastekuvissa* on viikolla ollut toinen toistaan hienompia auringonlaskukuvia, ja yökuviakin, mutta eihän meitsi enää yhdeksän jälkeen mihinkään ulos lähde, liki nukkumaanmenoaika silloin on. Saatikka että öisin Koitelinkoskella tai jossain järvien rannoilla auringonlaskuja olisin kuvailemassa!  Pois minusta sellainen kukkuminen…  Noh, ehkä kevään ja kesän edetessä joku ilta itseni ja kanssakuvaajat yllätän ja kalustoni kanssa rantaudun jonnekin odottelemaan vuosisadan komeinta auringonlaskua. Ehkä.

Aamuihminenhän minä, mutta onnistuin tänään pidättelemään monta monituista tuntia intoani lähteä ulos. Sijaistoimintoina pyykkiä, kakun koristelua, pöydän kattamista, äidin ja oman veroilmoituksen täydennystä, keskiviikon ”puheen” luonnostelua, kunnes sitten yhdentoista tietämillä totesin, että NYT on tarpeeksi lämmin, – nyt lähden pyörälenkille. Vaikka ei merenrannassa, länneltä tuullessa, mikään helle vielä ollut, kyllä hanskat oli pyöräillessä ihan tarpeen.

Ensin Meri-Toppilan rantaan, Möljän kautta Nallikariin, sieltä kaupunkiin, rautasillan kautta takaisin kohti kotia ja vielä kaupasta vähän tomaatteja ja sen sellaista hyvää. Juniori oli ilmoitusluontoisena asiana kertonut tulevansa tänään mielellään perheineen syömään. Tällä kertaa tulivat myös tekemään safkaa. Juniori ja Pehtoori grillillä, Miniä viimeisteli alkupaloja etc. ja minä sain olla Aapelin kanssa. Elämä on.

Minähän en varsinaisesti ole mikään leipuri, saatikka että tekisin mitään (onnistuneita) täytekakkuja (pl. italialainen suklaakakku), leipominen ei ole vastenmielistä, ja aina sitäkin ruoanlaiton ohella harrastelen, ja/mutta jostain merkillisestä syystä eilen tein kakkupohjan ja täytin sen (mangoa, kookosta, maitosuklaata, rahkaa, kermaa)  ja tänään ihan täpinöissäni koristelin. Ja kaikki vain valokuvauksen vuoksi? – Höpsis. Nyt kun Juniorilla ei ole herkkulakko, niin ajattelin, että kerrankin saattaisi jälkkäriksi kakku upota ja upposihan se. Kaiken muun lisäksi. 🙂

* Tänään on niin sunnuntaiolo, että tuntuu, että pitäisi uusi haaste kuvasivustolle asettaa, mutta eihän vielä. Tällä viikolla haasteena tekstuuri – rakenne, koostumus, käsin koskeltava… käykäähän katselemassa... Siellä on nyt(kin) hienoja tulkintoja aiheesta. Ja sitten on vinkattava kun Juniori on sisarestaan ottanut kuvan, jossa on ihana kevätillan aurinko. Ehkä olen jäävi arvotelemaan, mutta tykkään kovasti. 😀