Reija

Nimipäiväonnitteluja on tänään tullut tosi paljon. Se on mukavaa, tietysti. Vähän hämmentävääkin.

Paljon ketään en ole tavannut tänään, koneella olen ollut ja kameran kanssa ulkona liikkumassa; ne on oikeastaan ainoat aktiviteetit tänään. Onnitteluja on siis tullut monina whatappeina, yksi tekstari, yksi välitetty tekstari ja yksi puhelu, sähköpostejakin. Ja sitten sellainen, että Facessa on ollut onnitteluja. Olen jo jokunen vuosi sitten piilottanut FB:ssa syntymäpäiväni, joten niitä onnitteluja ei siellä juuri tule, mutta nimppariahan ei paljon piilotella.

Meillä on kyllä aina nimipäiviä edes vähän vietetty; yleensä tavallista parempana ruokana, kirjapaketteina. Kotikotona meillä oli usein simppeliä kermakakkua jälkkäriksi, jos oli jonkun nimpparit. Meillähän ne kaikki alkoivat ärrällä, ja äidin ja systerin nimppari on samana päivänä. Eikä meillä kenelläkään ihan yleisimpiä nimiä ole.

Nimipäiväthän ovat oikeastaan syntymäpäiviä tärkeämpiä juhlia, jos ajatellaan maailmanhistoriallisesti, tai varsinkin jos ajatellaan eurosentrisesti. Onhan pyhimyskalenteri sidoksissa nimipäiviin ja sitä kautta moniin vuotuisjuhliin. Olipa autonomisessa Suomessa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kansakoululaisilla vapaapäivä aina kun oli jonkun tsaariperheenjäsenen nimipäivä.

Vähän lähti lapasesta ruoanlaitto tänään. En oikein tiedä, kuinkas siinä niin kävikään. Joka tapauksessa monta tuntia köksäilin. Aamupäivällä ehdin sentään käydä kaupungilla pitkähköllä lenkillä, kuvailla aurinkoisen kaupungin rantoja ja puistoja.

Minusta oli muka tavattoman lämmin, melkein kesä, huolimatta siitä, että hanskoja kaipasin.

Kotiin kaupan kautta palattuani aloitin kokkailun, eipä paljon mitään uutta, syksyistä stifadoa, raitajuureksia, matsutake-risottoa, viimeisiä lehtikaalilehtiä koti”pellosta” (ensi vuonna laitan kyllä enemmänkin. On ollut tosi hyvää…), lämmintä salaattia, sienipikkelsiä etc. ja jälkkäriksi puolukkapiirakkaa ja uuniomenoita asianmukaisine tykötarpeineen.

 Minun mielestäni parasta oli kuitenkin seura. Nuoripari, Apsu ja systeri sekä tietysti Pehtoori viihtyivät pöydän ääressä, kylläisiksi kuulemma tulivat.

Paljon muuta en olekaan saanut aikaiseksi, minkä tiedän ensi yönä taas herättävän… Sen että olisi tekemistä, olisi tehtävä.  Että ihminen voi kehittää ”tekemisen velvoitteita” vaikkei sellaisia nyt juuri pitäisi olla.

Huomenna ryhdistäydyn.

Aamulla lähdettyäni liikkeelle, äsken kotiin palattuani värit samanlaisia. Oranssia on maassa, puissa ja taivaalla. Syksyn värejä.

Olenhan sanonut, että pidän syksystä, erityisesti vuodenajasta nimeltä syyskesä, – pidän siitä melkein yhtä paljon kuin vuodenajasta nimeltä kevätkesä. Olen vasta viime vuosina, ehkä vasta tämän ”vapaaherrattaren”, valokuvauksen opiskelijan elämäni aikana, oikein havahtunut näihin kahdeksaan vuodenaikaan, jotka ainakin näillä Oulun leveysasteilla ovat mitä selvimmät. Ne näkyvät, ne tuntuvat. Ne ovat ovat ihania, ja niistä kahdeksasta juuri kevätkesä ja syyskesä ovat minulle (ja Canonilleni) mieluisimmat.

Ja jotenkin syksyä on siinä ystävyydessä, joka meillä eksnaapureiden kanssa on. Heidän luotaan juuri palasimme. Pitkästä aikaa heillä kävimme, – olimmekin jo olleet huolissaan, kun pitkään aikaan heistä ei mitään ollut kuulunut. Mutta nyt oli kutsu tulla syömään.

”Minä mitään osaa tehdä, tämmöista vaan, tämmöistä syksyn ruokaa. Ja eihän me mitään viiniä osata valita, mutta tämmöistä vaan. Tämmöistä syksyviiniä.”

Niin, vaikka ruoka olisi ollut ”vain tämmöistä” ja vaikka viini olisi ollut ”tämmöistä vaan”, olisi ollut mieluisaa nähdä näitä ihmisiä, olisi ollut ihana istua valmiiseen ruokapöytään. Ja sitäpaitsi: hirvenlihakääryleet tykötarpeineen, lappapuuro kastikkeineen ja erinomaisen makoisa uusseelantilainen Pinot Noir eivät olleet ”tämmöistä vaan”. Oli ihana syödä syksyistä hyvää perusruokaa, hyvien rakkaiden ihmisten kanssa. Oli mukava vaihdella kuulumiset, iloiset ja tummemmat kuulumiset, jutella, höpöttää, muistella menneitä. Oli ilo nähdä, että melkein kasikymppiset voivat olla niin vireitä, paljon liikkuvia, reippaita, myönteisiä. Syksyhän heidän elämässään jo on, mutta ei se haittaa.

Oli ilo. Haluaisin olla yhtä reipas sitten kun olen heidän iässään, kun olen omassa syksyssäni.

Yöllä satoi. Aika kovastikin. Heräsin siihen. Tai fyysisen ylirasituksen jälkeisiin pieniin kramppeihin. Ei ole nörtillä lihaskunto ruumilliseen raskaaseen työhön tottunutta. Aamulla tuntui, ettei ruoto suorene ollenkaan.  Niinpä aamuverryttelyksi kuvailua.

Sisareni pitää parin viikon päästä Kesäyliopistossa kurssin ”Skräpätään – valokuvasta muistoksi”  ja tarvitsi kurssimateriaalia varten havainnekuvia. Niitä sitten aamusella ennen ulkotyöläisen hommiani otin. Opinpahan vähän miten kaikki ne kauniit kortit, vihkot, koristeet, joita systeri on vuosien varrella eräänkin tehnyt, syntyvät. Vaatii sinniä ja silmää. Ei ole minusta siihen, – joskin nyt kun ”livenä” näin, niin saattaisinpa jotain onnistua tekemäänkin. Kurssilla on vielä tilaa, huomenna viimeinen ilmoittautumispäivä… KLIKS.

Loppupäivä menikin sitten duunaillen kaikenmoista. Tekeminen sopi nyt oikein hyvin minun olemiseeni. Ja mikä aarre löytyikään: lapsuuden kaitafilmit VHS-kasetteina! Äiti on kuulemma jo vuosikymmen sitten siirrättänyt  8-millisen filmit kaseteille, ja minä olen tämmöisestä jutusta jäänyt paitsi! Olen ollut aikeissa tässä syksyn kuluessa ne vanhat alkuperäiset kelat, jotka minulla on vaatehuoneen perällä, ”digitalisoituttaa”, ja vähän kauhulla olen miettinyt, mitä homma tulee maksamaan, mutta meidän lapsuuden rainat onkin jo VHS:llä. Ja niistä saa verraten edullisesti DVD:t tai tiedot ulkoiselle kovalevylle. Wuhuu! Ehkä tulette vielä näkemään jotain pätkiä! 😀

Iltapäivän lopulla kotiin palatessani, meni autosta eturengas. Puolen vuoden sisällä toinen kerta meidän ruokakunnassa kun näin käy, ja näitä ennen ei varmaan pariin vuosikymmeneen.. Mutta Pehtoori vaihtoi vararenkaan ja kävi rengasliikkeessä hommaamassa uuden ennen kuin ehdin kunnolla hoksata. Siispä pääsin vielä huristelemaan Caritakseen; ja äitikin kertoi, että kyllä niitä VHS-kasetteja on hänelläkin tallessa ainakin kaksi sarjaa. No mutta hyvä!  Aina jotain uutta, vanhaa.

Ei kuulkaa vaivaa hiiriranne, ei tennis(/tietokone)kyynärpää, ei olkanivelrikko. Ei ole kasvot näytön ääressä istumisen jälkeen kalvakat, ei ole tullut liikunnasta lintsattua.

Kyllä olen ihan oikeita töitä tänään tehnyt. Ja sellaisestahan tulee hyvä olo, käsillä tekemisen meininki, ja siistiä jälkeä.

Niinhän siinä nimittäin aamusella kävi, että lähdin taas pieneen reissuun…

Pakkasin auton, ja hurautin pohjoiseen. En kovin kauas. Ensimmäinen pysähdys oli Iin rautakaupassa,  – kylläpä sain siellä hyvää palvelua. Toinen oli tässä. Ruska on jo Helsinginkosken rannoilla, – Iissä. Kaunis, kuulas aamu oli.

Eikä maisemat päivän mittaan yhtään vaatimattomammiksi käyneet. Ihan huippu syysaamu ja syyspäivä on ollut.

Tämä oli sovittu jo kesällä; siis että tulen systerin tykö vähän erilaiselle vierailulle. … Itse tyrkyttäydyin, ja kyllä kannatti. Oikeiden töiden tekeminen kannattaa aina.

Täällä maaseudun rauhassa, joutsenten lentäessä yli, pitäen melkoista meteliä, naapureiden minuakin tervehtien, ohiajaessaan, joen vastarannalle nähdessä mietin, että olisikohan minusta eläjäksi maaseutuyhteisöön. Olen miettinyt sitä usein ennenkin: mm. Keminmaan ”vuosinani”, mm. kulkiessani täällä Iissä viikottain,… Lapin mökilläkin sitä olen miettinyt.

Ja kyllähän se niin on, että ei olisi minusta maalaiseksi, tai ehkä olisi maalaiseksi, mutta ei pieneen yhteisöön, ei niin, että kaikki tietävät kaikki. Ja kaikkien asiat, positiot, menneet ja tulevat. Ei ole minusta sellaiseen.

On  huikeaa istua laiturilla illalla, kuunnella kun kurjet kokoavat joukkoaan, katsella kun ne lähtevät. Nähdä, kuinka joki tyyntyy, ja antaa yön tulla. On hienoa, kun on hiljaista, ja että on tieto, että naapurit ovat lähellä ja tarvittaessa avuksi, mutta silti…

Ei ole minusta maalaiseksi.

Mutta hyvä tänne on päiväksi, pariksi tulla. Milloin mistäkin syystä. Nyt duunari on väsynyt, terveesti väsynyt. Hyvin syötetty ja aamusella innokkaana jatkamaan… 😉

Mahtavan kirkkaana kuulaana päivänä oli mahdottoman mukava lähteä syysmarkkinoille heti aamupäivällä. Syksyn kova tuulikin oli vain raikas, kaunis, koska paistoi aurinko! Ilo tuli itsellekin siitä kun vein äidille Kukkolankosken varrassiikaa, jota eilen toin Tornion reissulta. Caritaksen palvelutalon kyökki kun ei kovin kulinaarisia nautintoja tarjoa, joten Torniojokivarresta lippoamalla pyydetty  ja vartaassa paistettu syyssiika oli äidille nostalginen herkku ja iso ilon aihe.

Me hankimme markkinoilta uuniomenoiksi passeleita omppuja, ei ollut antonovkaa, mutta valkeaa kuulasta kuitenkin. Sitten kanttarelleja ja muita pieniä herkkuja. Rinkelipussikin tietysti.

Ja sitten kaikkia pieniä sooseja ja marinoituja valkosipuleita.

Markkinat olivat pentuna iso juttu. Useimmiten käytiin siellä iskän kanssa. Sen kanssa ei käyty koskaan missään urheilukisoissa tai futismatseissa, eikä leffassa, käytiin markkinoilla ja messuilla. Markkinoilla sain joka syksy sellaisen foliopaperilla päällystetyn, kalastajalangalla sidotun ja sahanpurua täynnä olleen pallon, joka oli kuminauhan päässä – muistatteko sellaisia? Markkinapallo! Se oli kuminauhan päässä, ja pari viikkoa se kesti repun pohjalla kuljettamista ja välitunneilla ja kotimatkalla pompottelua ja sitten hajosi. Sitten saattoi toivoa josko vappuna saisi uuden.