Eiliseen postaukseen palatakseni, — nahkiaisiin siis. Anneli kertoi kommentissa, että niitä on (ainakin ollut) Salossa markkinoilla myynnissä, – hassua että minä en ole koskaan tullut ajatelleeksi, että tietysti niitä on siellä etelämpänäkin. Taitavat kuitenkin, sittenkin, olla enemmän Perämeren pohjukan erikoista herkkua.
Minun ruokamuistoissani ne liittyvät ensinnäkin isääni ja toiseksi eksnaapureihin ja kolmanneksi Keminmaan kirkkoherraan. Aika outo trio, eikö? 😀
Isäni, joka oli syntyisin Perniöstä, sieltä Salon kupeesta, piti nahkiaisista ihan hurjan paljon, ja oletti, että kaikki muutkin pitävät. Meillä oli niitä lapsuudenkodissani aina syksyisin jääkaapissa sellainen suorakaiteen muotoinen vanha muovirasia, jossa nahkiset lilluivat etikkaliemessä. Pentuna en koskaan tykännyt niistä. Tietenkään. Kuten en paljon muistakaan iskän etikkaherkuista. Ainoastaan hyvä silli maistui minulle jo aika pienenä.
Isälläni oli tapana lähtiessään Turkuun tai Helsinkiin kokoustamaan ja viettämään liittokokousten yms. jälkeisiä illanviettoja, ottaa mukaan nahkiaisia, ja niitä sitten hotellin jatkoilla tykkäsivät kollegatkin nauttia. Kai. 😀 . Kun sitten 2000-luvun alkupuolella olin eräänkin kerran isän ”pitopalvelukokkina” juuri näin syksyisin, niin illan menu oli rakennettava nahkiaisten ympärille. Silloin opin tekemään yhden jos toisenkin hyvän kastikkeen uunilämpimille nahkiaisille. Iissä oli vakitoimittaja, joka myrskyistä ja huonoista nahkisvuosista huolimatta onnistui aina näitä merkillisiä jokisuista pyydettäviä herkkuja pyytämään.
Toinen nahkiaisruokamuisto liittyy meidän eksnaapureihin; silloin kun meidän lapset, joita tuolloin Mutikaisiksi kutsuttiin, olivat ala- ja yläasteiässä, oli meidän yksi syyskauden kohokohta, kun naapurit kutsuivat meidät jonain syksyisenä, mieluiten vielä vähän myrskyisänä viikonloppuna, luokseen syömään. Ja koska rouvaeksnaapuri on syntyisin Iistä, oli hänelle luontevaa tarjota alkuruoaksi nahkiaisia, ja insinöörimiehelleen oli (vielä tuohon aikaan, jolloin hän työkseen kulki paljon NL:ssa) luontevaa tarjota nahkiaisten kanssa ruokaryyppyjä. Vaikka koetin moisia vältellä, muistan, että joinakin syyssunnuntaiaamuina kirosin sekä nahkiaiset että vodkan.
Kolmas nahkaismuisto on vielä tätäkin varhaisempi. Olin nuori maisterisihminen, joka oli juuri aloittanut Keminmaan historian kirjoittamisen ja joka kulki jatkuvasti Keminmaan kirkonarkistossa keräämässä lähdeaineistoa. Kirkkoherra, joka oli koko hankkeen primus motor ja jonka työhuoneen naapuriin aika usein aamusella Oulusta ilmestyin, ilmoitti kesän (1988) lopulla, että eihän syksyn tullen kannattaisi jatkuvasti edestakaisin Oulu – Keminmaa -väliä ajella, vaan että voisin tulla vaikka muutamaksi päiväksi kerrallaan, ja heillä oli pappilassa piispankammari, jossa voisin yöpyä.
Piispankammari? – No niinhän siinä sitten kävi, että itsekin totesin, että tuohan olisi hyvä ratkaisu, voisin tehdä pitkiä päiviä kirkonarkistossa ja käydä pappilassa yösydännä nukkumassa. Olin sitten toisella tai kolmannella tällaisella pappilassa yöpymisreissulla, kun ruustinna tuli pyytämään minut sieltä pappilan siivestä iltapalalle, ”kun rovasti on käynyt hakemassa Kemijokisuun ”nahkispaistamolta” lämpimäisiä”. Ja silloin söin eka kertaa elämässäni todella hyviä nahkiaisia, rapeakuorisia, lämpimiä, sinappi-majoneesikastikkeella, salaatin ja kananmunien kera.
Ja tähän iltaan liittyy vielä yksi tärkeä muisto. Sinä samaisena iltana, kun sitten siirryimme keittiönpöydän äärestä salin puolelle juomaan jälkiruoaksi iltateet ja syömään puolukkamurupiirakkaa, tuli ruustinna ´hienovaraisesti´ kysyneeksi, tai kaartaen ihmetelleeksi, että meillä ei ollut lapsia, vaikka aviossa olimme olleet jo monta vuotta. Juuri tuolloin asia oli minulle kipeämpi kuin ehkä koskaan… mutta en lähtenyt huutaen ulos…
Kirkkoherra, joka oli mitä lempein ihminen, liki yliherttainen, nousi tuolistaan, käveli keittiöön ja sen takana olevaan vanhanaikaiseen ”kafferikaappiin” ja toi sieltä pienen purkin, jossa oli kullankeltaista hunajaa, ”siunattua hunajaa”, kuten hän sanoi. Hän kertoi, että yksi lapseton pariskunta oli saanut hänen, siis kirkkoherran omasta mehiläistarhasta tuotettua, hunajaa, ja kun sitä nautti teen tai puuron kanssa, niin kyllä lapsilykky paranisi. En tiennyt itkeäkö vai nauraa, kiitin hunajasta, ja vetäydyin piispankammariin. Yöllä myrskysi, Kemijoen aallot löivät korkealle, nukuin huonosti, ja olin aamulla ennen seitsemään kirkonarkistossa, ja samana päivänä lähdin jo aikaisin illalla kohti kotia. Vuoden päästä meillä oli tyär. 😀 ”Siunattu hunaja” vai ”koululääketiede” tai ”vain” elämä auttoi?
PS. Synttäriarvonnan voittaja on selvillä, huomenna julkistan.
