Reija

Aika tuntuu jo kulkevan. Päivisin varsinkin.

Pääsiäiseen on jo päästy, paastoamatta, mutta liikkumaan ja hiljaisuuteen on etsiydytty.

Ruoan suhteen ei siis olla paastottu, eikä kulkeminen luonnossa ole ollut ´Via dolorosa´, – päinvastoin. Liikkuminen ja ruoka (ja jo sen tekeminen!) ovat helpottaneet surua ja tähän kaikkeen liittyvää kipua, ne ovat olleet hyväksi – niin kuin aina.  Luonto, kirjoittaminen, rantasauna, liikkuminen, juttelu, sapuskan teko, kulkeminen, uni, jota toki voisi olla enemmänkin.  Paljolti ”mökkiarkea”, mutta… Noh, joka tapauksessa tänään paljon hyvää.

Aamupäivä sateinen, monin tavoin synkeä. Mutta sitten kuitenkin kiirastorstain aamupäivän pääsiäissauna ja sen jälkeinen auringonpaiste, lämpö (+ 11 C), lirisevät vedet ränneissä, pihapiirin nurkissa siellä täällä, valkoiset, putoavat hanget, ”kevään tekeminen” ~ petkeleen kanssa purojen alkuja pitkin pihaa…  Oi, että. Se on ihanaa.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Olemme jo aloittaneet pääsiäisruoat. Mikseipä näinkin?

Karitsapatee eilen kakkuvuokaan. Tänään jämistä alkupalat (ks. kuvat). Toissapäivänä jo viikonloppuna valumaan laittamani kevyt pasha. Valutin kahvisuodattimessa mukissa. Purkillinen rahkaa ja vähän kermaa etc. Tänään ahvenfileitä (vakuumissa tuotu Oulusta pakkaseen) dijon-sinapin, kerman ja basilikan kanssa. Lapin puikuloita ja miniparsakaalia oheen. Olemme kylläisiä. Hyvä ruoka ja ruoka … tiedättehän.

Ja kaikki edelläoleva johdannoksi siihen, että ajattelin muistuttaa viime vuonna kokoamastani päääsiäisruoka-vihkosesta: Pääsisäisruokakirjanen vol. 2.  Siellä on monia hyviä klassikkoja, mm. nämä jo mainitsemani. KLIKS

Hiljaisen viikon alku.

Palmusunnuntain pyhät hetket luonnossa, tunturissa hiihdellen.

Mökkipihassa lintuja katsellen ja kuunnellen. Ei ollut hiljaista. Urpiaisten sirkutusta, lirkutusta, tirskutusta kuului joka puolelta koko aurinkoisen päivän. Ruokintapaikoilla myös taviokuurnia, tinttejä, punatulkkuja, lapintiaisia. Jostain kuului käpytikan nakutuskin.

Muutoin hiljaista, rauhallista.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Joulunaikoihin – tai tammikuussako se oli  – sain kuulla, että mummille olisi Järvenpäässä tarvetta huhtikuun alussa. Ei siihen silloin kauan mennyt, kun lapsilta ja siipoiltaan saadun edestakaisen Helsingin reissun liput varasin. Tein tuliaissukkia ja kuvakirjoja, laskin päiviä Emmiliinin luokse pääsemiseksi ja tyttären perhe-elämään piipahtamiseksi. Ja avuksikin saisin olla.

Ja sitten reissu olikin peruttava,
eikun sittenkin vain vähän siirrettävä: miksi en lähtisi? Enhän voi Oulussa tehdä mitään. Järvenpäässä voin.

Näin minulle sanoivat monet, perheen lisäksi jopa ammattiauttaja! ”Menet, ja vaihdat maisemaa!”, ”Tekee hyvää, kun saat olla pois kotiympyröistä”, ”Emmiliinin kanssa touhutessa tuska hellittää ainakin hetkeksi” ja tytär lupasi halata, kuunnella, vaatia tekemään ruokaa, viettämään Emmiliini-päiviä ja -iltoja, muistutti kävelemisen hyvää tekevästä vaikutuksesta.

Lupasi antaa mummeilusta ”vapaata” E:n tarhapäivänä ja houkutteli: ”Lähdet Helsingin rannoille tai Tuusulan järven rannoille kävelemään, olet ihan itseksesi tai museoihin tai shoppaamaan herkkuja”.

Vain vähän reissun alkua ja pituutta muutettiin, ja minähän olin tyttären ja tyttärentyttären luona viime viikolla. Ja minun oli hyvä. Tai ainakin päivät olivat paljon parempia kuin jos olisin ne kotinurkissa tuhrustanut ja miettinyt päivät ja yöt. Niin kiitollinen noista päivistä kaikille asianosaisille. Pelkkä Emmiliinin olemassolo ja taaperon tiedostamaton vaatimus pysyä hetkessä antoivat iloa ja voimaa.

Hengitys kulki jo tasaisesti kotimatkalle lähtiessä.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

(klikkaa nuolta keskellä, diat vaihtuvat)

Ei minulla ole vieläkään paljon sanoja.

Vielä on paljon tyhjää, vielä on unettomia öitä ja loputtoman pitkiltä tuntuvia päiviä.

Vähitellen raastava tuska hiipuu, ja kauan jatkunut huoli ja ahdistus ovat vaihtumassa hiljaiseen suruun ja pitkään ikävään. 

Läheisen poismeno koskee, sattuu, repii rikki. 

Tätä minä kuuntelen – vieläkin, nyt yksin. On vaikea uskoa, että vielä kaksi viikkoa sitten kuuntelimme yhdessä: Pysyn tässä.

Rakkaimmat lähellä, apuna ja tukena, paljon kannattelevia hetkiä, yksinoloa, kävelyä, uuden näkemistä, surun jakamista ja puhumista, lisää kävelyä, hiljaisia iltoja – päivä kerrallaan.

Aamulla pihalla lähdössä kaupungille kuulin mustarastaan laulun, ja aattelin, että tuostahan pitänee mainita blogissa illalla. Ja samalla hoksasin, että eilisen pitkän päivän iltana postaus oli jäänyt tekemättä.

Minullahan on ollut tässä jo aika pitkään vähän motivaatio- ja inspiraatio-ongelmia tämän Tuulestatemmatun kanssa – jo aika monena iltana/kuukautena, ja ensimmäistä kertaa blogin pitkän (melkein 18 v.) historian aikana aattelin ottaa nyt kokeeksi pienen aikalisän. Viikonloppuvapaa ainakin. Ainakin. Palaan asiaan ensi viikolla. Voikaapa hyvin, hyvät blogiystävät!

Tänään en käynyt hiihtämässä.

Tänään dopamiini ja endorfiinitasot ovat olleet aika lailla alhaalla.

Kunhan haahuilin kaupungissa, kiertelin ja kaartelin.

Ne kaksi tärkeähköä kauppaa/asiaa, jotka PITI hoitaa, molemmat unohtuivat. Ne unohtuivat, koska aamulla jo lähtiessä unohdin lapun, johon muistettavat jutut olin kirjoittanut. Ei oikein terävin päivä tänään.

Mutta jotain onnistumisiakin.

Ostin – taas – uuden neulekirjan: Linka Neumannin ”Norjalaisia lastenneuleita”. Ja Emmiliinille kirjatuliaisia!  Ja uuden oliivipuun. Tuleviin päiviin ja kevääseen juttuja!