Joulunaikoihin – tai tammikuussako se oli – sain kuulla, että mummille olisi Järvenpäässä tarvetta huhtikuun alussa. Ei siihen silloin kauan mennyt, kun lapsilta ja siipoiltaan saadun edestakaisen Helsingin reissun liput varasin. Tein tuliaissukkia ja kuvakirjoja, laskin päiviä Emmiliinin luokse pääsemiseksi ja tyttären perhe-elämään piipahtamiseksi. Ja avuksikin saisin olla.
Ja sitten reissu olikin peruttava,
eikun sittenkin vain vähän siirrettävä: miksi en lähtisi? Enhän voi Oulussa tehdä mitään. Järvenpäässä voin.
Näin minulle sanoivat monet, perheen lisäksi jopa ammattiauttaja! ”Menet, ja vaihdat maisemaa!”, ”Tekee hyvää, kun saat olla pois kotiympyröistä”, ”Emmiliinin kanssa touhutessa tuska hellittää ainakin hetkeksi” ja tytär lupasi halata, kuunnella, vaatia tekemään ruokaa, viettämään Emmiliini-päiviä ja -iltoja, muistutti kävelemisen hyvää tekevästä vaikutuksesta.
Lupasi antaa mummeilusta ”vapaata” E:n tarhapäivänä ja houkutteli: ”Lähdet Helsingin rannoille tai Tuusulan järven rannoille kävelemään, olet ihan itseksesi tai museoihin tai shoppaamaan herkkuja”.
Vain vähän reissun alkua ja pituutta muutettiin, ja minähän olin tyttären ja tyttärentyttären luona viime viikolla. Ja minun oli hyvä. Tai ainakin päivät olivat paljon parempia kuin jos olisin ne kotinurkissa tuhrustanut ja miettinyt päivät ja yöt. Niin kiitollinen noista päivistä kaikille asianosaisille. Pelkkä Emmiliinin olemassolo ja taaperon tiedostamaton vaatimus pysyä hetkessä antoivat iloa ja voimaa.
Hengitys kulki jo tasaisesti kotimatkalle lähtiessä.
(klikkaa nuolta keskellä, diat vaihtuvat)
Hyvä mennä, vaikka tuntuu, ettei jaksaisi. Pikkuhiljaa löytyy tapa jatkaa matkaa.
Löytyy se. Arki ja rutiinit tasaannuttavat.
Hyvä olla pois kotiympyröistä, mutta se paluu yksin kotiin…osanottoni.
Osanottoni, voimia sinulle, nyt olen ymmärtänyt mitä on tapahtunut.
Marja ja Toini, lämmin kiitos osanotosta teille molemmille.
Varmuuden vuoksi – etteihän vaan ole teille syntynyt väärä käsitys – Pehtoori on edelleen kotona, tukena ja turvana, surua jakamassa.