Reija

Ulkona monenlaisissa merkeissä

Me on oltu ulkona syömässä. Me on tavattu ystäviä.

Me on nautittu valmiille menosta, ihanasta valpolicellasta ja alkuruoaksi huikean isosta blinitarjoilusta. Pääruokana pehmeitä, aromaattisia, makeita, vihanneksin höystettyjä possunposkia… Ja minäkin otin myös jälkkärin! Vadelmasorbet ja salmiakki-pannacotta. Oi, että. Kyllä kannatti. Ja totta puhuen, vaikka ruoka oli erinomaista, oli parasta tavata ystäviä, jutella, höpöttää, vaihtaa tuntemuksia menneistä kuukausista, myötäelää monta asiaa, vaihetta, suruja ja iloa. Puhua päälle ja yhtäaikaa.. Nähdä ja kokea livenä. Juuri sitä mikä on tärkeää, mitä olen kaivannut. Emme rypeneet syvissä vesissä, mutta pulputimme, muistelimme ja sunnittelimme tulevaakin… haaveilimme. Ehkä joskus Varangille, ehkä joskus HornØyalle. Tärkeintä oli kohtaaminen.

Ja kohtaamispaikka oli De Gamlas Hem. Ehdottomasti voimme suositella.

Niin hyvä. Tämä kantaa pitkään…

Kävelimme sinne, mikä teki ruokanautinnosta vieläkin paremman. Kävelyä on tälle päivälle riittänytkin, tai ainakin ulkoilua. Aamulla pihalla oli yksi viisivuotias ja yksi kaksivuotias jotka pitivät mummin ja papankin liikkeessä. Lumilinna laajeni, ihmeteltiin lumen sulamista vedeksi, käytiin putsaamassa naapureidenkin portinpielet lumesta, maisteltiin keksejä oman lumilinnan baarissa, ja sitten vielä toviksi sisälle temppuratailemaan, – hetkessä meidän huusholli ihan uudessa kuosissa.

Iltapäivällä lähdin vielä ulos. Oli ihan pakko. Niin hieno sää, ei riitä sanat. Nallikarissa tepastelin, kuvailin, kuuntelin kirjaa, olin hiljaisuudessa, olin omissa ajatuksissa. Ja aurinko paistoi – ystävällisesti!

Illansuussa kolmas ulkoilutuokio: kävelimme kaupunkiin ja Heinäpäähän. De Gamlas Hem. Kummasti tuntuu, että tämä ravintolakokemus jää muistiin pitkäksi aikaa. Hyvälle se nyt tuntuu.

Ja viimeistään NYT: mikä on sinun arkiruokaklassikosi tai hittisi juuri nyt? Kerro siitä ennen huomista iltapäivää (7.2. klo 16) ja olet mukana arvonnassa. Tai kerro muuten vaan… 😉

Niitä näitä

Runeberg, muumit ja ”aatteita”

Runebergin päivä.

Eikä meillä mitään leivonnaisia. Jotain päivään liittyvää symboliikkaa, runebergiläisen ajan häivähdyksen olin kuitenkin näkeväni päivän ulkoiluhetkelläni. Joka itse asiassa venyi parituntiseksi. Montakin kohtaamista Oulun puistoissa ja jokirannassa, hautausmaalla ja keskustassa.

Pikisaarentie EI ole Porvoossa, mutta vanhaa puutaloidylliä siellä kuitenkin on… ja Suomen lippu. Runebergiläistä enemmän kuin Fredrikan ”kaapintyhjennyskakkuset”. (sanoo kettu happamista …) Mutta en vaan viitsinyt leipoa, ja yhdet kaupan ruunegreenit on jo ostettukin).

Lähdin liikkeelle ajatuksena koota kuvasarja nimellä ”Muumilaakson talvi”, mutta … Ei ainakaan sarjaa syntynyt. Muumilaakson viisaita ajatuksia kyllä risteili mielessä:

Talvi! – – Siitähän voi pitää!
(Muumipeikko, Taikatalvi)

Sinulla on aivan liian paljon tavaraa ympärilläsi. Ja asioita, joita muistat ja joista uneksit.
(Tuu-tikki, Taikatalvi)

Sen luulee olevan kylmää, mutta jos siitä tekee lumitalon, on talo lämmin. Sen luulee olevan valkoista, mutta toisinaan se on punertavaa ja toisinaan sinistä. Se voi olla hyvin pehmeätä ja se voi olla kovaa kuin kivi. Mikään ei ole varmaa.
(Tuu-tikki pohdiskelee lunta, Taikatalvi)

Usko minua; mikään ei ole niin vaarallista kuin sisässä istuminen. – – Silloin saa helposti kaikenlaisia aatteita, selitti hemuli.
(Hemuli, Taikatalvi)

Päivä kului kuvatoimituksia tehdessä. Olen niin iloinen, että eräs eteläsuomalainen järjestö on ottanut minut kuvatoimittajakseen. Hyvä diili. 😉

Polvileikkauksesta toipuva Juniori kävi illansuussa pienten kanssa. Kaikkea suunniteltiin, kummasteltiin ja kutituksen ja huomiontarpeisia pienet olivat. Kun lähtivät kotiin tein meille kahdelle pitkästä aikaa oikein kunnon dinnerin. Pihviä tykötarpeineen. Hyvää punaviiniä, jälkkäriksi vain suklaata. Vähän suunnittelimme josko huomenna oikein ulos syömään…

Bloggailu Ruoka ja viini

Arkiruokia hakusessa

Tässä on pian se vaara, että alan tätä menoa pitää helmikuusta.

Tänäänkin oli jo aamusta huikean kaunista, eikä aurinko ole silmiä ja ajatuksia kiristävä, vaan valoa ja iloa tuova ystävällinen pallero taivaalla. Itse asiassa olipa komea kaksoisaurinkokin hetken, mutta eihän minulla muuta kuin kännykän kamera mukana. Pyöräilessä ja kävellessäkin kyllä kulkee kamera ja parikin objektiivia mukana, mutta ladulle en niitä mukaan ota.

Helmikuu tuntuu hyvälle siksikin, että on tekemistä, aika paljonkin. Kuvailuja, pienten kanssa oleiluja, ja sitten – eilen tuli langat! Siispä Pehtoorin riddari alulle. Hiihto on tehnyt hyvää olkapäälleni, joten kyllä minä voin ihan hyvin aloitella sen. 🙂

Olen myös kehitellyt jonkinlaista ruokahaastetta itselleni. Olen lopen kyllästynyt arkiruokakokkailuihini. Kovin on rutinoitunutta ja vanhaa kehää kulkevaa meidän ruokahuolto nykyisin. Ei kylläkään Pehtoorin mielestä, mutta mun mielestä on. Ajattelin, että otan joka viikon alussa jonkun sadoista keittokirjoistani ja siitä kirjasta on tehtävä kaksi uutta arkiruokaa viikon aikana, tai noh, ainakin yksi. 😀 Ruoan on oltava helppoa, suhteellisen nopeasti tehtävää, edullista, ja siihen tarvittavat raaka-aineet on oltava tavallisen kaupan valikoimista saatavissa. Eli yksi tai kaksi uutta ruokaa per viikko. Ja sitten tietysti postailen tänne koekeittiön tuloksia.

Kyselenpä sitten teiltäkin, hyvät lukijat! Mikä on sinun ”luottosapuskasi”, arjen ruoka, jota teet aika usein ja joka sopisi noihin yllä luettelemiini rajoihin. Kerro vaikka vain ruoan nimi, laita kommenttiin mielellään myös ohje tai ainakin raaka-aineet, joista sen teet. Tai laita linkki, jos ruoan ohje on netissä. Kaikki sunnuntai-iltapäivä neljään mennessä vastanneet ovat mukana arvonnassa, jossa on palkintona aika muhkea korttipaketti, mm. ystävänpäiväkortteja 10 kpl.

Uusitaanpa porukalla arkiruokalistamme! 🙂

Niitä näitä

Kuvia kaiken päivää

Aamulla pakkasmittarin lukema (- 24,6 C) salli hyvllä mielin jättää hiihtäminen sikseen ja ryhtymisen kuvaprojektien pariin … Puoleltapäivin auringonpaiste ja kimmeltävät hanget houkuttivat, joten ei muuta kuin toppaa ja kaikkea muuta ylle niin paljon kuin mahdollista ja ulos.

Siirryin miljööstä toiseen autolla, käveleskelin siellä sun täällä. Ja mietin, kuinka nyt olisikaan hienoa kun olisi potkuri! Kaikki jalkakäytävät sellaisia kuin muistaa niiden olleen lapsuudessa ”aina”. Mikä ei tietenkään pidä paikkaansa, mutta muisto on tosi ja kaunis. Ja kaunista oli tänäänkin. Parituntinen humahti nopeasti.

Silloilla ja Kuusisaaressa tuntui kylmemmältä kuin muualla. Joki on vielä avoin, joten pakkashöyry on paitsi kuvauksellista myös kylmää. Ja tekee puista satukirjamaisia. Kuusisaaressa näytti oleva konelatukin, ja puolenkymmentä hiihtäjääkin. Saisi kyllä aika monta kierrosta suksia, että saisi kympin täyteen. Toisaalta olisihan se mukava hiihtää keskellä kaupunkia.

Muutoin päivä kulunut tässä näytön ääressä, niin että nyt on silmät sirrillään.

Muistikuvia Valokuvaus

Poissa kotoa koko päivä

Nallikari Bakery & Bistro avautuu jälleen huomenna. Ja kakkubuffet ja pizzapuffet ovat tarjolla viikonloppusin. Ja nettisivujakin on tarkoitus uusia. Siksi minä kamerakaluston kanssa sain mennä paikalle jo tänään. Se on mukava paikka. Siellä on paljon pientä hyvää, ruokaa – ja kakkuja sekä leivoksia. Niitä kuvailin. Iltapäivä siellä, aamupäivä Caritaksen huoltojoukoissa, ilta kuvia tehdessä, ja välillä pihalla piipahdellen: Auroras-vahti ilmoittelee, että olisi reposia näkyvillä. Eipä ole vielä näkynyt.

Viime aikoina meillä on Pehtoorin kanssa ollut vähän sumplimista harvojen menojemme kanssa (äidit, mun hiihtoreissut, Pehtoorin kahvittelut kaverin kans, kauppa yms.) koska meillä on poikkeuksellisesti vain yksi auto käytettävissä. Minun ”pieni Beetleni on Suurella Seikkailulla Lapissa” kuten Tyär asian ilmaisee. Kohta jo kuukauden ovat nörtteilijät mökkeilleet, ja auto on siis heidän käytössään. Hyvin me on yhdelläkin autolla pärjätty: minä en viime vuonna omallani juuri ajellut, alle 2000 kilometriä, – kilometrejä kertyi pyörään melkein kolme kertaa enemmän ja mökkireissut tehtiin Pehtoorin autolla, joten kokemusta ”autottomasta” olosta on jo olemassa. Mutta on tämä yhden auton talvinen vaihe kuitenkin vähän uusi, mutta ei millään muotoa mahdoton.

Niitä näitä

Helmikuu alulla

Sieltä se pilkistää, tosin vielä aika matalalta puolenpäivän aikaan. Mutta kirkkaasti, aurinkolasit eivät olisi olleet tarpeettomat.

Helmikuun vaakasuorassa paistava aurinko oli tänään – kuitenkin – aika lempeä. Toiveille valoa näyttävä.

Puistoissa (kuva Ainolasta) ja jalkakäytävillä puhdasta, pehmeää, valkoista lunta. Olisipa ollut potkuri. Se olisi vielä lisännyt muistoja lapsuuteen liittyen – tänään niitä on kummasti pulpahdellut mieleen.

Lauantain kuvauskeikalta Kauppahallista sain otokset tehdyksi ja eteenpäin toimitetuksi – paljon muutapa en sitten olekaan saanut aikaiseksi. Mutta ei aina tarvi.

Luettua

Tammikuun lukuhaaste…

Tammikuun viimeinen.

Minun ensimmäisen Helmet-lukuhaastevuoteni ensimmäisen kuukauden saldo on hyvä, – omasta mielestäni ihan erinomainen. Eikä niinkään määrällisesti, vaikka sitenkin ennätyksellinen, vaan koska lukemieni/kunntelemieni kirjojen joukossa on montakin sellaista, joihin en olisi tarttunut ilman tätä haastetta. Olen siis rohjennut hieman oman mukavuusalueeni ulkopuolelle, muutaman kohdalla myös miellyttävästi ilahtunut ja onnistunut.

Haasteessa on aiheita, joihin jokaiseen on tarkoitus lukea yksi kirja… Tai vaikka vain joka toiseen. Tai lukea juuri niin monta kirjaa kuin huvittaa, mutta ideana on löytää lukemista monipuolisesti. Tai ainakin minä näen haasteen siten. Hyvä esimerkki tästä on tänään loppuun kuuntelemani Merete Mazzarellan kirja ”Aurinkokissan vuosi”. Valitsin kirjan koska haasteen kohta 32 kuuluu näin: Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa. No toki olisin saattanut, ehkä, tarttua tähän kirjaan muutenkin, mutta nyt myös tästä syystä. Kirja ”täyttää myös ”ehdon”: ”Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta” siis että se kertoo samasta aiheesta kuin joku toinenkin valitsemani kirja. Itse asiassa tässä kuussa lukemistani kirjoista yhteensä KOLME kertoo samasta aiheesta: vanhenemisesta. Olen siis siinä iässä. 🙂

Tässä kuussa joukkoon mahtuu elämäkertoja, nehän ne on minun mielestäni useimmiten parasta, muutama dekkari, yksi ihastuttava satukirja…

En ole vielä ihan varma, mihin kohtaan haastetta minkäkin kirjan laitan, sillä jokainen mahtuu vähintääkin kahteen kohtaan, mutta tässä ne luetut ovat. Kirjan nimen jälkeen on arvosanani (asteikolla 0 – 5) kirjasta.

Merete Mazzarella, Aurinkokissan vuosi, 3½, 31.1.2021

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan
32. Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa
47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta

Mazzarella on tuttu. Ja hänen ajatuksensa vanhuudesta, sivistyksestä, humanismista, lukeneisuudesta, ihmisyydestä ovat tuttuja. Tässä kirjassa uutta oli hänen ”vanhan iän rakkaus”. Saako vanhat rakastua, jättää,… Tässä sellainen levollinen pohdinta, hiljalleen ajatteleminen ei ollut niin läsnä kuin hänen kirjoissaan yleensä. Mutta onneksi tässä ei kissakaan ollut pääosassa; en juuri piittaa/pidä kissoista. Tällainen kirja olisi parempi lukea, pieni pala kerrallaan, ei niinkään kuuntelukirja. Ihmettelin muutaman kerran, miten Mazzarella voi hetkessä siirtyä Ruandan kansanmurhasta tapaamiseen edellisen miehensä kanssa Upsalassa. Kummasti jäi vähän sekava tunne…

Claes Andersson, Oton elämä 3, 4, 28.1.2021

Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan
30. Kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen
47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta

Claes Anderssonin kaksi edellistä omakerrallista ”Oton tarinaa” olen lukenut. Niistä pidin vielä enemmän kuin tästä. Hänkin pohtii vanhenemista. Ja on rehellinen pohdinnoissaan. Hän on – oli – humanisti, tunneälyinen pohdiskelija. Pidän hänen tavastaan kertoa suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta viimeisen 80 vuoden aikana. Hänen näkökulmansa on laaja. Monta kertaa kuunnellessani keittiössä, ladulla tai imuroidessa mietin, että ”tuo lause pitäisi kirjoittaa muistiin”. Siis ajatuksia herättävä kirja.

Anni Kytömäki, Margarita, 5, 27.1.2021

Kirja, jossa maailma on muutoksessa
12. Kirjassa ollaan metsässä
34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa

FInlandia-palkittu. Eikä turhaan! Monikerroksinen, ajankohtainenkin (polio – korona). Yksi parhaista tässä kuussa. Runollinenkin, luonnon kuvaus keskeistä. Samoin naisen asema, tai mahdollisuudet.

Päivi Alasalmi, Joenjoen laulu, 4½, 25.1.2021

Kirja, jossa maailma on muutoksessa
29. Kirjan henkilön elämä muuttuu
36. Kirjassa liikutaan ajassa

Jokaisen Lapissa kävijän olisi hyvä lukea tämä. Ja muistaa, että me lantalaiset tulimme, saamelaiset olivat, he jo olivat lantalaisten tullessa täällä, siis Suomenniemellä, eivät ”vain” Lapissa. Tämä on liki runollinen. Kirjan kolmesta osasta pidin varsinkin ensimmäisestä. Olisipa se jatkunut… Mutta toisaalta kirjan kolme näkökulmaa olivat avaavia, ymmärrystä lisääviä. Ja niin kauniisti kirjoitettu. Tämä olisi oikeastaan mökkikirja vailla vertaa…

Joël Dicker, Totuus Harry Quebertin tapauksesta, 5, 23.1.2021

Kirja, jossa maailma on muutoksessa
31. Jännityskirja tai dekkari

Kovin erilainen kuin mikään, mitä olen pitkään aikaan lukenut, kohdannut, kuunnellut. Rikosromaani, romaani rikoksesta, – ja rakkaudesta. Pienen yhteisön monimutkaiset kudokset ja kudelmat. Tykkäsin ihan mahdottomasti siitä, miten kirjailija oli onnistunut luomaan eri tasoja ajan, paikan ja ihmisten ajatusten välille tekemättä paksusta opuksesta sotkuista tai sekavaa. Henkilöiden kuvaus oli tarkkaa, minä ”näin” kaikki romaanin hahmot ja heidän piirteensä ja luonteensa tarkasti. Voisin suositella tätä lomalukemiseksi.

Mari Koppinen ja Anna Puu, Minä olen Anna Puu, 3, 20.1.2021

Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan
17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi
26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa
37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa
39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia

Olen kuunnellut aika monen rokkarin, artistin (Miglu, Samu Haber, Hector, …) elämäkerrat ja tämä oli ehkä heppoisin. Olen tykännyt ja tykkään Anna Puusta, mutta tämän jälkeen ehkä entistä vähemmän. No sehän ei tarkoita, että kirja olisi huono, mutta jotenkin… Noh, nyt tiedän hänestä enemmän. Ja parasta oli ääninäytteet, laulut kirjassa … äänikirjan plussia!

Markku Mantila, On toinenkin tie taivaaseen, 4½, 19.1.2021

Kirja, jossa maailma on muutoksessa

Että minä tykkäsin tästä. Jonkinlainen epookkiteos. Jos vielä luennoisin ”Arjen historiaa”, suosittelisin tätä melkoisen massiivista saagaa pohjalaisesta elämänmenosta kaikille luettavaksi. Mantila on (Kalevan ent. pää) toimittaja, journalisti, politiikan toimittaja ja se näkyy tekstissä. Mutta myös se, että hän on perehtynyt suomalaisen yhteiskunnan murrokseen ja poliittiseen historiaan sodan jälkeisinä vuosina. Tämä on mitä koukuttavin kertomus suomalaisen maaseudun muutoksesta… Henkilöt ovat todentuntuisia, sympatiseerattavia, – hyvä kirja!

Donna Leon, Kultamuna, 3½, 17.1.2021

Jännityskirja tai dekkari
49. Kirja on julkaistu vuonna 2021

Olen lukenut kaikki Donna Leonin dekkarit. Tämä ei ole parhaita, mutta parempi kuin muutamat edelliset. Tässä on enemmän tunnetta, inhimillisyyttä, ruokaa kuin muutamassa edellisessä. Eikä väkivaltaa juuri nimeksikään.

Sun-Mi Hwang, Kana, joka tahtoi lentää, 2½, 14.1.2021

Kirja kertoo rakkaudesta
12. Kirjassa ollaan metsässä
27. Kirjan päähenkilö on eläin
42. Satukirja

Tämä on se kirja, johon en olisi koskaan ilman tätä haastetta tarttunut, muttaku: ”Kirjan päähenkilö on eläin”. Liki koko kirjan mietin, mitä tämä symboloi? – Maahanmuuttoa, syrjäytymistä vai onko kyse lihansyönnin vastustuksesta… Jossain välissä tajusin, että onkin kyse äidiksi tulemisen tarpeesta vai onko sittenkään siitä? No mutta, ei mun kirja.

Lasse Lehtinen, Salakapakoita ja tappaiskeittoa, 5 12.1.2021

Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan
9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella
44. Kirjassa on reseptejä
46. Kirjassa syödään herkkuja

Kirja minun makuuni. Matkoja, ruokaa, historiaa, maailmanmenoa, yhteiskuntien ja poliittisten järjestelmien sujuvaa, ei niin teoreettista kuvausta, … Lehtisen letkeä tapa kirjoittaa, sarkasmia, ravintolavinkkejä, matkakokemuksia. Ja sainpahan kohtaan ”Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella” jonkun opuksen. Mutta toki muutenkin suosittelen.

Eero Huovinen, Äitiä ikävä, 4 10.1.2021

Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan
6. Kirja kertoo rakkaudesta
47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta

Huovisen kirjaa olen kiertänyt Book Beatin ”inspiraatio”-kohdassa, vältellyt sen aloittamista. Vältellyt vaikka Eero Huovisesta, hänen kommenteistaan, puheenvuoroistaan, ajattelustaan olen tykännyt – sen vähän perusteella, mitä median kautta on tullut seuratuksi, olen häneen tykästynyt, mutta ajatus, että vanha mies, piispa, pappi, kirjoittaa kirjan nimellä ”Äitiä ikävä” ei ole minua houkuttanut.

Ehkä juuri tämä haaste sai sitten lataamaan kirjan kuunneltavaksi – vastauksena haasteeseen: ”Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta”. Kuuntelin ensin Petri Tammisen ”Musta vyö” -kirjan, jossa kirjailija tekee ”tiliä” isäsuhteestaan, sukupolvien välisestä erosta, etäisyydestä ja haluttomuudesta kuunnella ja ymmärtää toisia ja sitten annoin Huoviselle ja hänen äiti-muisteluilleen mahdollisuuden. Kannatti. Inhimillinen, rehellinen tilitys. Eikä mikään yltiörakastava.

Sayaka Murata, Lähikaupan nainen 3½ 9.1.2021

Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

Naisiin kohdistuvat odotukset ja työstä saatava elämäntehtävä ovat tämän vähän kummallisen kirjan sisältö. Tätä on kehuttu hauskaksi kirjaksi, minusta se on enemmänkin surullinen. Mutta kovin tarkkasilmäisesti ”dokumentoitu”. Kertoo japanilaisesta yhteiskunnasta ja sen moraali- ja sukupuolikäsitteistä paljon. Opin paljon uuttakin. Kuitenkin… vähän petyin.

Petri Tamminen, Musta vyö 4 6.1.2021

Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi
43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä
47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta

Tosiasia on se, että äänikirjojen suurkuluttajana kirjan ”laatuun” vaikuttaa myös lukija. On kirjoja, jotka olen jättänyt alkuunsa kesken, koska lukija on ollut huono/väärä tms. Tämä on hyvä ottaa huomioon juuri tämän kirjan kohdalla, koska lukijana on Antti Virmavirta. Ehkä kirja olisi minusta vain 3½ tai 3 arvoinen ilman Virmavirtaa.

Mutta miehen pohtiessa isäsuhdettaan, isänsä kuolemaa, sen vaikutusta omaan elämäänsä, lapsen ja vanhemman välistä, joskus vaikeasti ymmärrettävää sidettä, ei ole yhdentekevää, miten pohdinta tehdään ja miten se ”tulkitaan”. Tämä kirja oli minulle jatko-osa edellisestä, edeltävän sukupolven kirjasta, joka on:

Petri Tamminen ja Antti Rönkä, Silloin tällöin onnellinen 4½ 5.1.2021

Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa
28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä
37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

Petri Tammisen teksteistä olen pitänyt aina. Luettuani Helmet-lukuhaasteen FB-ryhmästä tästä kirjasta päätin ladata kirjan kuunteluun. Opin kirjoittamisesta, koulukiusaamisesta, humanistiopiskelijoista, vanhempien mahdottomuudesta tietää, miten aikuiset lapset elävät ja voivat. Mietin, kuinka paljon isän-pojan välinen kirjeenvaihto oli fiktiivistä, kuinka paljon faktaa. Kadehdin sitä [kirjeenvaihtoa] joka tapauksessa. Kirja kosketti, olen entistä enemmän Petri Tamminen fani, poikansa Antin esikoisromaania en uskalla kuunnella. Minä kun suojelen itseäni liialta…

Marko Leino, Joulutarina 4½ 3.1.2021

Satukirja

Tätä minä en unohda! Onneksi aloitin ja kuuntelin tämän mökillä, Lapissa, joulun tienoilla. En ole nähnyt elokuvaa, enkä tiedä haluankokaan. Hannu-Pekka Hännisen lukemana tämä oli Tarina isolla T:llä. Enkä se että olen jouluun ja tuntureihin hurahtanut selittävät miksi tämä kaunis ”vanhanaikainen” tarina oli kaunis, hienosti epätosi, tarinallinen. Ehkä ensi joulun tienoilla luen uudelleen.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Hallista herkkkua

Kauppahallissa.

Olin siellä aamusella, aika varhain. Tunnelma levollinen. En ollut ainoastaan kalaostoksilla, vaan myös kuvailemassa. Tuttuakin tutumman kalapuodin tuotteita ja tiloja kuvailin. Ottakaapa FB:ssa tai Instassa seurantaaan ”kalaliike Pekuri”. Saattaa tulla ideoita arjen ja viikonlopun ruokaruljanssiin.

Sainpa sitten lähtiessä pussukallisen tuotteita mukaani… ennen kokemattomia lohipihvejä. Mozzarella-aurinkokuivattutomaatti ja feta-oliivi. Isoja pihvejä, joista M. sanoi, että kannattaa syödä kylmänä. Niin teimme. Tein oheen Siggpac-kurkkusalaatin (yhdenlainen versio tsatsikista), pinaattisalaattia, avokadon puolikkaat ja kananmuna, sekä tuoretta maalaisleipää (Hallissa Puistola Bakeryssä on ihanaa vehnähapanjuurileipää! tai K-kaupan Lombardian leipä) sekä Kitkan levitettä (jota sitäkin saa kalapuodista, se on monikäyttöinen, voileipäkakkuihin, croissantin väliin, uuniperunoiden kanssa, paahtoleivälle, – vuosia sitten taisin käyttää sitä kyllästymiseen asti. Nyt tauon jälkeen maistui taas oikeinkin hyvälle). Kaikkinensa olipa helppoa, hyvää lauantairuokaa. Sen ohessa espanjalainen Turonia Albariño En epäile, ettenkö hankkisi ko. viiniä uudelleenkin.

Samoin kalapihvit tulevat toistekin olemaan meidän ruokapöydässä. Minä feta-friikki pidin enemmän feta-lohipihvistä, Pehtoori mozzarella-versiosta. Niinä kertoina kun saattaisi tulla mieleen tilata Voltin kautta pizzaa tai muuta noutoruokaa (ei olla vielä ikinä tilattu 🙂 ), niin taidamme hakea hallista näitä. Tai jotain muuta.

Niitä näitä

Vanhentumista havaittavissa

”Ihmisellä ei koskaan ole tarpeeksi aikaa olla kotona”

– tämä anoppini kuolematon lausahdus ei minulta unohdu. Ei varsinkaan näinä korona-aikoina, jolloin totta totisesti tekisin mieluusti muutakin kuin olisin vain kotona. Olen kuullut lausahduksen ensimmäistä kertaa vuosikymmeniä sitten, – jo silloin kun M-mummu oli Oulun Sokoksen keittiö- ja kodintarvikeosastolla töissä, jo silloin kun minä olin vasta miniäkokelas tai ehkä sittenkin vain keskimmäisen lapsen tyttöystävä, ”Veera”, joksi Pehtoori minut äidilleen esitteli. Silloin anoppi oli paljon nuorempi (45 v.!!) kuin minä nyt. Kuitenkin, puolessa hänen elämästään olen ollut läsnä. Eikä meillä ole ollut mitään ongelmia anoppi-miniä -suhteessa. Olemme antaneet tilaa, olemme ainakin minun käsitykseni mukaan, arvostaneet toisiamme, koettaneet olla läsnä, olla tyrkyttäytymättä.

Tänään (tai tarkkaan ottaen huomenna) Pehtoorin äidin täyttäessä 90 vuotta kävimme häntä tapaamassa, ison kukkapuskan viemässä ja hulppean tarjoilun äärellä. Anoppi oli herännyt (tapansa mukaan) neljältä, silittänyt pöytäliinan, kattanut pöydän, käynyt suihkussa (90-vuotias yksikseen!!) – kun tiesi meitä odottaa. Lapsensa (Pehtoorin pikkuveli ja isosisko) olivat jakaneet tervehdyskäynnit, ja tänään oli meidän vuoro. Eikä sankari ”vanhana normaalinakaan” olisi sallinut mitään isoja kalaaseja järjestettäväksi… Ei todellakaan. 🙂

Eikä näinä aikoinamuutenkaan yhtä aikaa synttärijuhliin riennetä, eikä sankaria halailla. Toisaalta tämä varmasti sankarille sopii paremmin kuin entisen maailmanmenon aikana olisi tapahtunut… . Hän kun ei juhlista paljon perusta: ”tänne ei tarvi tulla”, ”ei mitään juhlimista tämmöisessä”, ”minä en mitään juhlia halua”.

Ja kuitenkin oli kuopuksensa (Pehtoorin veli) sallinut kampaajalle permanenttiin viedä, huushollin (taas kerran) itse siivonnut, pöydän meille kolmelle valmiiksi kattanut ja hiljaa mielessään toivonut, että meidän Juniori pienten kanssa olisi ollut tulossa. Muttaku.

Että minua harmitti kun en sittenkään ottanut mukaani oikeaa kameraa. Kännyotoskin kertonee liki hellyttävästä valmistautumisesta vierailuumme. Toki apujoukkoja tarjoilun järjestämisessä oli taustalla …

Mutta joka tapauksessa: 90 vuotta! Mitä kaikkea Ylivieskan Tuomiperällä kasvaneelle, vuonna 1931 syntyneelle on ehtinyt tapahtua, sattua, mitä kaikkea kaikkea hän on ehtinyt kohdata ja kokea, mitä kaikkea kestää, mistä kaikesta iloita ja miten elää kaikki nämä vuodet?

Niitä näitä

Pojasta polvi …

Samalla kun Pehtoori lähti aamusella viemään Juniorin sairaalaan polvileikkaukseen (jo kolmas kerta!), hän vei minut Auranmajalle. Hiihtelin pienessä lumisateessa kohti kotia. Ei ihan kymppiä tullut täyteen, mutta tulipahan oltua ulkona.

Tällä kertaa kahvitreffit systerin kanssa hänen luonaan. On ostanut uuden hienon kahvikoneen, joten olihan se käytävä testaamassa. Pehtoori, joka on erilaisiin kahveihin hurahtanut ja erikoistunut, on jo erikoiskeittimen nähnyt, kun kävi viime viikolla IKEA-kaapin kokoamassa ja kyllä luulen, että vakavasti pohtii samanlaisen hankkimista. Mikäpä siinä.

Jospa pojasta polvi paranisi ja minulla hiihtokunto hiljalleen nousisi. Muutoin kotoilua, kotoilua, kotoilua…