Vanhentumista havaittavissa

”Ihmisellä ei koskaan ole tarpeeksi aikaa olla kotona”

– tämä anoppini kuolematon lausahdus ei minulta unohdu. Ei varsinkaan näinä korona-aikoina, jolloin totta totisesti tekisin mieluusti muutakin kuin olisin vain kotona. Olen kuullut lausahduksen ensimmäistä kertaa vuosikymmeniä sitten, – jo silloin kun M-mummu oli Oulun Sokoksen keittiö- ja kodintarvikeosastolla töissä, jo silloin kun minä olin vasta miniäkokelas tai ehkä sittenkin vain keskimmäisen lapsen tyttöystävä, ”Veera”, joksi Pehtoori minut äidilleen esitteli. Silloin anoppi oli paljon nuorempi (45 v.!!) kuin minä nyt. Kuitenkin, puolessa hänen elämästään olen ollut läsnä. Eikä meillä ole ollut mitään ongelmia anoppi-miniä -suhteessa. Olemme antaneet tilaa, olemme ainakin minun käsitykseni mukaan, arvostaneet toisiamme, koettaneet olla läsnä, olla tyrkyttäytymättä.

Tänään (tai tarkkaan ottaen huomenna) Pehtoorin äidin täyttäessä 90 vuotta kävimme häntä tapaamassa, ison kukkapuskan viemässä ja hulppean tarjoilun äärellä. Anoppi oli herännyt (tapansa mukaan) neljältä, silittänyt pöytäliinan, kattanut pöydän, käynyt suihkussa (90-vuotias yksikseen!!) – kun tiesi meitä odottaa. Lapsensa (Pehtoorin pikkuveli ja isosisko) olivat jakaneet tervehdyskäynnit, ja tänään oli meidän vuoro. Eikä sankari ”vanhana normaalinakaan” olisi sallinut mitään isoja kalaaseja järjestettäväksi… Ei todellakaan. 🙂

rhdr

Eikä näinä aikoinamuutenkaan yhtä aikaa synttärijuhliin riennetä, eikä sankaria halailla. Toisaalta tämä varmasti sankarille sopii paremmin kuin entisen maailmanmenon aikana olisi tapahtunut… . Hän kun ei juhlista paljon perusta: ”tänne ei tarvi tulla”, ”ei mitään juhlimista tämmöisessä”, ”minä en mitään juhlia halua”.

Ja kuitenkin oli kuopuksensa (Pehtoorin veli) sallinut kampaajalle permanenttiin viedä, huushollin (taas kerran) itse siivonnut, pöydän meille kolmelle valmiiksi kattanut ja hiljaa mielessään toivonut, että meidän Juniori pienten kanssa olisi ollut tulossa. Muttaku.

Että minua harmitti kun en sittenkään ottanut mukaani oikeaa kameraa. Kännyotoskin kertonee liki hellyttävästä valmistautumisesta vierailuumme. Toki apujoukkoja tarjoilun järjestämisessä oli taustalla …

Mutta joka tapauksessa: 90 vuotta! Mitä kaikkea Ylivieskan Tuomiperällä kasvaneelle, vuonna 1931 syntyneelle on ehtinyt tapahtua, sattua, mitä kaikkea kaikkea hän on ehtinyt kohdata ja kokea, mitä kaikkea kestää, mistä kaikesta iloita ja miten elää kaikki nämä vuodet?

4 kommenttia artikkeliin ”Vanhentumista havaittavissa”

  1. Tulee vääjäämättä mieleen, että minkälaisia me olisimme (jos vielä eläisimme) kyseisessä iässä?

    Vastaa
    • En oikeastaan halua edes ajatella – ainakaan omalta kohdalta. Mutta toisaalta: on vanhenemista tullut viime vuonna/vuosina tullut aika paljonkin pohdittua ja kyllä, myös pelättyä.

      Vastaa
  2. Kunnioitettava ikä, mittaamaton määrä kokemuksia. Tuo kahvipöytä Juuri tuommoisia mummut ovat.

    Vastaa

Jokainen kommentti on ilo!

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.