Reija

Palkkioksi pizzalle

Tänään palavereiden päivä. Tietojen hakemisen, saamisen ja jakamisen päivä, lopulta aika helpottavakin. Nyt on vähän takki tyhjä.

Illansuussa hommieni jälkeen päätimme Pehtoorin kanssa mennä pizzalle. Kauppurienkadulle on kai jo ennen joulua avattu uusi, uudenlainen pizzeria: Levanto

On tullut syötyä pizzoja jos jonkinlaisia, ympäri maailmaa maisteltua ja koettua erilaisia versioita. Italiassa ja pelkästään Roomassa monen monia erityylisiä, ja tänään Oulussa aivan uudenlainen ”authentic rome pizza”.

Se oli kuin pannupizza, paksu pohja, ja tavallista pienempi, mutta … pohja olikin ilmava, ei patonkinen tai leipämäinen, vaan rapea ja silti kevyen oloinen. Pohja ja tomaattikastike oli paistettu ja vasta sitten lisätty lisukkeet. Me molemmat otimme ”Prosciutton”. Siinä ei ollut rasvaista juustokerrosta, vaan juusto raastettuna, mozzarella viipaleina, sulamattomana, tomaatit ja neidonsalaatti (=rucola) tuoreita, kinkku mehevää ja paistumatonta. Kaiken kaikkiaan hyvä. Otimme vain ”pienen” version (16 €), mutta näin iso se oli. Isompi olisi maksanut 19 €.

Paikassa on myös salaattia ja gelatoa. Sisustus oli mukava ja sijainti niin keskellä kuin voi. Voimme suositella.

Nyt alkaa olla aika suunnitella tulevaa. Viikonloppua, viikkoa, toukokuuta, kesää, matkaakin? – Yesh!

Ystävien ja viinien kanssa

Olemme palanneet viininmaistiaisista. Olimme ystävien kanssa. Olimme pitkästä aikaa yhdessä. Olimme hyvien, todella hyvin viinien äärellä. Puhuimme paljon, puhuimme menneestä, tulevasta, hyvistä hetkistä, peloistakin. Kokemuksia idästä ja lännestä, avusta, sen saamisesta ja antamisesta. Eiväkä jutut tällä kertaa liittyneet (vain) ruokaan ja juomaan.

Mutta kaikkinensa – olipa hyvä. Yhdenlainen ´arki´, arki ystävien kanssa on palannut. Sitä on jatkunut yli 30 vuotta, ja se jatkuu.

Järjestävä osapuoli (Karjasillalla) tarjoili ihan huippuviiniä matkoiltaan Ranskaan – ja Espanjaan. Varsinkin valkoviinit (Domaine Laroche, Chateau de Santenay, Puligny-Montrachet ja Mersault) olivat ihan hurjan hienoja, ja mikä herätti huomiota ”chardonnayn uusi tuleminen”! Minähän olen tästä puhunut, kun syksyn aikana ja sen jälkeen viiniharrastuneisuus on olennaisesti kaventunut (sitä se ikä teettää, vatsa ei enää hyvillä mielin hyväksy kaikkea): Chardonnay on oivallista.

Me puhuimme viinistä, mutta myös linnuista, vanhusten huollosta, Tieto Finlandiasta, eläköitymisestä, Karjalasta, yliopistosta, tieteen tekemisestä, kasvitieteestä ja koirista, reissaamisesta, Lapista, apteekista, tauluista, Olympian matkatoimistosta, lastenlapsista, historiasta, Viipurista, kukista, muttei kyllä mehiläisistä. Niin ja ruoasta ja viinistä – lienenkö tästä jo mainitsinkin. 🙂 Tulevastakin.

On kuulkaa erinomaisen hyvä, että on tällainen ystäväporukka.

Niitä näitä

Muistoissa monessa paikassa

Muistoissa koko päivä, – tai noh, ladulla meni ihan liikkumisen, auringon ja kirjan maailmassa. Sen jälkeen kun ladut perinteiselle hiihdolle Oulussa vuodenvaihteessa saatiin valmiiksi on tullut käytyä hiihtelemässä kolme-neljä kertaa viikossa. Enhän minä pitkästi hiihdä, mutta tänään jo alkoi tuntua, että hiihtokuntoa on. Kevyesti Kuivasrannasta Auranmajalle ja takaisin. Eikä olkapäässä mitään kipua koko matkalla. Jihuu!!

Muistoihin veivät vanhat valokuvat – skannailin äidin ja omista albumeista kuvia, ja niihin liittyen soittelin paitsi tädilleni myös chattailin messengerissa lapsuuteni naapurinpojan kanssa. Lisäksi ”Face Book-paastoni”, joka on kyllä liki päivittäin lipsunut, tosin vain pikaisiin piipahduksiin, ratkesi totaalisesti. Äidin kotikylällä on oma FB-ryhmä ja sitä kautta lähdin hakemaan tietoja: osui ja upposi!

Ja piipahdin sitten myös Helmet-lukuhaasteessa ja Saariselkä-ryhmässä: sattuipa sieltä silmiin ilouutinen. Nyt on mainoksessakin ”pikku Kuukkeli”.

Ja toinenkin Saariselkä FB-ryhmästä poimittu tiedotus.

JOS me ensi viikolla pääsemme mökille asti niin kyllä on legendaarisiin monotansseihin hiihdettävä. Meidän möksältähän ei ole kuin viitisen kilometriä näihin rientoihin. Monotansseihin liittyy slogan ”Monona sisään streona ulos”, mutta me aateltiin kyllä ihan kimpassa mennä ja tulla. 🙂 Monotansseihin liittyy paljon muistoja, vaikkei koskaan siellä ole tullut tanssittuakaan. JOS ensi viikolla, niin kerron sitten – muistoista ja kokemuksista.

Niitä näitä

Maanantainen leipämme

Aikamoinen säläpäivä. Enkä minä oikein viihdy sellaisissa päivissä.

Ainoa asia joka hoitui asianmukaisesti oli kun kävin asiakkaan luona sopimassa ruokakuvauksista, jotka on parin viikon päästä. Projektiin tehtiin suunnitelma, ja vaikuttaa ihan mukavalle.

Mutta kotosalla ei sitten kovin järjestelmällistä – ei mikään.

No tein sentään leivän. Kaapissa on pitkäääään lojunut leipäjauhosekoitus-paketti: Fazerin kaura-karpaloleipä Nyt oli sen aika.

Eilen iltasella ohjeen mukaisesti laitoin jauhosekoituksen tekeytymään eli nousemaan huoneen lämpöön, ja tänään iltapäivällä leivoin (nostin taikinan pataan) ja paistoin. Johan oli tuhtia ja tymäkkää, mahdottoman hyvää leipää. Syntisen hyvää. Liian hyvää. Olen syönyt monta viipaletta.

Minähän en näinä koronavuosina ole hurahtunut hapanjuurileivän tekoon, kuten tuntuu ainakin kaikki rotissööriystävät tehneen. Olen vain ostanut Hallista juurileipää, leiponnut sitten jotain satunnaisesti milloin mitäkin. Mutta tällaista jauhaseosleipää voisi kyllä tehdä toistekin.

Luettua

Lukuhaasteen edetessä

Maaliskuun kirjasaldossa on tähän mennessä kymmenen kirjaa, joten näyttää siltä, että ennen vappua saan koko haasteen (50 kirjaa) valmiiksi, ihan kuten viime vuonnakin. VAIKKA en ole mitenkään yrittänyt kiirehtiä tai suorittaa hommaa. Tämä on nyt se tahti, jolla kirjoja nykyisin kuluu: hiihtäessä, siivotessa, ruokaa laittaessa, kutoessa, kuvia tehdessä. Noista kymmenestä kirjasta aika moni oli aika ohuita ( keskimäärin, ehkä 220 sivua ~ 9 tuntia). Tässä kuussa aika monta kirjaa, jotka aloitin, kuuntelin tunnin tai pari, mutta ei ollut kiinnostusta jatkaa loppuun…

Taas joukkoon mahtuu tietokirjoja, elämäkertoja, nykyromaaneja, historiallisia romaaneja.

Elizabeth Gilbert, Tämä kokonainen maailmani ***3½
(Kirja on aiheuttanut keskustelua tai kohua)

Kirjailija on valittu The Timesin artikkelissa 100 vaikutusvaltaisimman naisen joukkoon.
Tämäkin on sellainen kirja, johon tuskin olisin tarttunut ilman Helmet-lukuhaasteen FB-ryhmässä käytyä keskustelua ja suosituksia.

Kirja on oppihistoriallinen, mielenkiintoinen, naiset tieteentekijöinä Darwinin aikaan ja paljon luontokuvausta ja paljon muuta. Itseasiassa tuo ”paljon” on se minkä vuoksi kirja ei ollut minusta saamansa hypetyksen väärti. 100 sivua olisi ihan hyvin voinut karsia.

Laura Malmivaara lukijana oli tähän suunnilleen paras mahdollinen.

Karin Smirnoff, Viedään äiti pohjoiseen ****
(Kirjan nimessä on ilmansuunta)

Smirnoffin Jana Kippo -trilogian toinen osa ei enää järkyttänyt niin kuin ensimmäinen.

Edelleen ollaan pohjoisruotsalaisessa mielenmaisemassa, pikkupaikkakunnan sotkuisissa ihmissuhteissa ja ”uskonyhteisössä”. Pohditaan lapsuuden ja perimän sekä yhteisön vaikutusta ihmisen valintoihin ja tekoihin, kykyyn rakastaa.

Railakas ja raastava meno jatkuu ja kuvauksessa on paljon tunnistettavaa. Tykkäsin enemmän kuin ensimmäisestä.

Jeffrey Archer, Totta vai tarua ***
(Novellikokoelma)

Knalleja, petoksia, postimerkkejä, sateenvarjoja, juonittelijoita, perienglantilaista kuvastoa… Nokkelasti rakennettuja novelleja, hyvää kerrontaa, mutta … Vaikka Archerin Clifton-sarjasta pidin kovastikin, niin tämä ei kolahtanut. Novellit ei ehkä sittenkään ole lempparigenre minulle.

TJ Klune, Talo taivaansinisellä merellä ****½
(Henkilö(i)llä on yliluonnollisia kykyjä)

Aikuisten satukirja, jossa on paljon viisaita ”opetuksia”; eriarvoisuuden ja erilaisuuden hyväksyntään vievää. Lämminhenkinen, hauskakin. Tähän haastekohtaan oikein hyvä kirja. Uusi kirjailija minun maailmassani.

Viola Wallenius, Koti Keniassa ****
(Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan)

Tämä kirja on laitettu ”elämäkerrat”-genreen. Alle 30-vuotias nainen kertoo elämästään Afrikassa. Nuoren naisen rohkeista ratkaisuista, avusta ja kyvystä auttaa, opiskella, ryhtyä kahdeksan lapsen ottoäidiksi…

Viola Wallenius kertoo pienen kenialaisen kylän elämästä, elämäntavasta, perheistä, humanitaarisesta avusta, vapaaehtoistyöstä. Hän kertoo tyttöjen ja naisten elämästä ja asemasta, vanhoista asenteista.

Hän ei glorifioi omaa tekemistään, mikä on ehkä yksi syy siihen, ettei voi kuin ihmetellä ja kunnioittaa kaikkia valintojaan.

Tämä jos joku on sellainen kirja, jota en olisi löytänyt ilman haasteen ”velvoitetta” ´sijoittuu Afrikkaan´.

Eeva Kilpi, Punainen muistikirja **** (tai ***½)
(Kirjan kannen pääväri on punainen.)

Eeva Kilven, vanhan naisen tajunnanvirtaa, olen lukenut aiemminkin. Tälläkin kertaa tuli mieleen, että nämä hänen ”Muistikirjansa” (valkoinen, sininen, punainen) ovat hänen bloginsa. Kirja on muistikirja, päiväkirja, tuokioita, satunnaisia sanoja, hyviä sanoja. Kiireettömyys, luopuminen, elämä, muistot. Paljon hienoa tuokioita ja ajatuksia.

Bea Uusma, Naparetki – minun rakkaustarinani ****
(Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä osassa)

Jännittäväksi kirjoitettu kuvaus ja tutkimusprosessi Andren retkikunnan matkasta, jonka päämäärä oli Pohjoisnapa vuonna 1897. Ja Uusman ”rakkaustarina”, joka oli selvittää retkikunnan miesten kohtalo ja kuolinsyy. Selkeä, hyvin argumentoitu ja mielenkiintoinen kirja. Häivähdys jotain samaa kuin ”Naiset joita ajattelen öisin” -kirjassa, joka on yksi viime vuosien parhaista lukukokemuksista.

Anniina Holmberg ja Johannes Lahtela, Pää pilvissä, kiviä kengissä, Pyhiinvaelluksia saunoista luostareihin *****

Pyhiinvaelluksia! Tässä oli kirjoitettu – kauniisti, hyvin, perustellusti – auki se mitä minä usein ajattelen kävellessäni merenrannassa tai kavutessani tunturin laelle: pyhiinvaellus. Holmberg ja Lahtela ovat molemmat kääntyneet ortodokseiksi aikuisiällä, heille kristillisellä uskolla on sijansa pyhiinvaelluksissa. Mutta pyhää on myös vaellus luonnossa, pyhää on saunassa ja elokuvien kuvauspaikoilla. Tämä on kahden syvästi ajattelevan ihmisen vuoropuhelu, ystävysten hieno ajateltu kirja. He itse myös lukevat kirjan. Erityisesti pidän Holmbergin tekstistä, äänestä, ajatuksista. Tässä oli paljon ajatuksia, ajattelemisen aihetta, lohtua, toivoa. Luulen, että palaan vielä tähän jossain postauksessani.

Nita Prose, Huonesiivooja *****
(Kirjaa on suositellut toinen lukuhaasteeseen osallistuva)

Hauska kirja, mainio. Ei tekohuumoria, vaan vähän sellainen ”tahatonta komiikkaa” -juttu. Moppi-Molly, joka on hotellisiivooja löytää hotellihuoneesta murhatun miehen. Molly on sosiaalisilta taidoiltaan varsin surkea, ja juuri hän joutuu keskelle vyyhtiä, jossa juonenkäänteitä ja lurjuksia riittää. Silti en ajattele tätä dekkarina.

Tästä tulee mieleen kirjat ”Eleanorille kuuluu hyvää” ja ”Lähikaupan nainen”. Tämä on hyvää viihdettä, ei ennalta-arvattavaa.

Lukeminen kannattaa aina!

Niitä näitä Vanhemmuus

Maaliskuun lopulla – tänään tällainen

Päivässa oli kaksi teemaa. 1) Vihoviimeinen nurkka huushollista on ollut syynin alla. Tämän työhuoneeni takana on ”vaatehuone” [kuvasta oikealle], iso kaappi, jossa on kaikki, paino sanalla Kaikki, mennyt elämäni (myös lasteni ja vanhempieni) kirjallisina ja kuvallisina dokumentteina.

Se saakelin savotta on vihoviimeinen tässä minun suuressa konmarituksessani. Ja se on vaikein. On kyse tunteista, niiden jättämistä jäljistä, muistoista, elämän highlighteista… Paljosta. Joudutte vielä kuulemaan tästä enemmänkin.

Kuvassa on tärkeää tuo valo. Kevään valo! Se ei enää ole kova, eikä raastava.

Eikä projekti vielä ole valmis, ei todellakaan, mutta nyt jo lähellä valmistumista.

Päivän toinen juttu on ollut Juniorin synttärit. Eka kertaa ikinä kuopus kutsui [eikä tarvinnut kovinkaan monta kertaa hoksauttaa 😉 ] synttäreilleen kotiinsa. Kyllähän me iltapäiväkävelyn enemmän kuin mielellämme suuntasimme kohti pohjoista, matkaahan ei ole kuin reilu kilometri.

Siellä meitä odotti amuse bouche – pientä hyvää suolaista ja ihan huippusamppanja. Että Juniori raski moisen avata: vuoden 2006 Moet Chandon magnum. Oi joi.

Melkein hassu tunne. Mutta olipa mukava.

Samppanja oli vähintääkin odotusten mukaista. Meillä paljon jutskattavaa juomasta ja tulevasta. Kesäsuunnitelmista, historiapläjäyksistä, lomista…

Paluumatkalla pohjoistuuli ei ollut kovinkaan kylmä. Nyt hetki kohti valoisaa tulevaa…

EDIT 27.3.2022 aamulla: Oltiinhan me viime vuonnakin samppanjalla Juniorin synttäreillä. Todella vanhan ja ISON samppanjan äärellä.

Niitä näitä

Naapureista

Meidän kujalla on seitsemän taloa. Muutama vuosi sen jälkeen kun me olimme tänne talon tehneet ja uuteen kotiimme muuttaneet (1987) kujalla lisääntyminen vauhdittui muidenkin kuin meidän toimesta. 1990-luvun puolivälissä ”kujalaisia” oli yhteensä 29. Meidän tänään 31 vuotta täyttävä Juniori oli nuorin koko sakista. Nyt kujallamme asuu enää 11 henkeä, meitä ”alkuasukkaita” on vain seitsemän. Nuorimmat ovat muuttaneet pois, muutamia joukostamme on jo edesmenneitäkin. Eksnaapurit ovat muuttaneet kerrostaloon. Väki vähenee…

1990-luvulla ja 2000-luvun alussa oli moniakin yhteisiä juhlia, eivätkä ne aina olleet vain rippijuhlia tai lakkiaisia, vaan oli uudenvuoden kekkereitä, kesäjuhlia, Tupperware-kestejä, piknikkejä Iihin, grillijuhlia, vappubrunsseja. Aika usein on me taidettu olla promoottoreina/järjestävänä osapuolena. Eivät aina kaikki olleet paikalla, eikä juhlia tai muuta aktiviteettia koko porukalla ollut kovin usein, mutta oli kuitenkin. Lapset kulkivat talosta toiseen, usein kyllä juurikin meille, vanhemmat pysähtyivät postilaatikolla ja lumitöitä tehdessä juttelemaan. Jonkinlaista yhteisöllisyyttä siis.

Viime vuosina kanssakäyminen on vähentynyt, onhan väkikin vähentynyt…

Onhan tässä pitkään ollut mielessä kutsua naapuri, leskeksi jäänyt P. meille lasilliselle, mutta tänään se vasta saatiin aikaiseksi.

Tein meille kolmelle pienen päivällisen, hyvää yritin, ei tullut priimaa, mutta syötävää kuitenkin. Mutta eipä se ruoan laatu nyt ollutkaan tärkeintä. Oli hyvä puolin ja toisin jutella, kuulla kuulumisia ja vaihdella tietoja, – myös kauempaa kuin vain kotikujan piiristä.

Ruokapöytä on aina hyvä tapa viettää aikaa yhdessä.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Vuotuisjuhlat ajallaan

Vuotuisjuhlat, joulut, juhannukset, pääsiäiset, pyhäinpäivät rytmittävät ruokavuotta.

Ehkä blogiani vuosikausia seuranneet muistavat, että suunnittelin joskus tekeväni niistä tietokirjankin. Ainakin haaveilin sellaisen aikaansaamisesta. En saanut aikaiseksi. Mutta lehtijuttuja, artikkeleita, esitelmiä ja luentoja niihin liittyen tein. Ja monista vuotuisjuhlista ja niiden historiasta ja perinteistä olen täällä blogissakin kirjoittanut (ks. esim. aprillipäivä, pääsiäinen, pyhäinpäivä)

Vuotuisjuhliin liittyvistä perinneruuista ja uusista herkuista olen myös kirjoitellut, reseptejä jaellut. Vuosi vuodelta meillä syödään yhä enemmän mukaillen sesonkeja: syksyllä syyssiikaa, sieni- ja kasvisruokia. Talvella pataruokia leivinuunista, sitten tulevat blinit, ja sitrusten aika, rahka kuuluu ruokavalioon ympärivuoden, mutta maalis-huhtikuussa rahkaruokia on enemmän kuin muulloin jne., jne. Onko muilla tällainen ruokavuoden jako erilaisiin kausiin käytössä? Muutenkin kuin joulun ja uusien perunoiden osalta?

Tänä vuonna pääsiäinen on hyvin myöhään, mutta minun ”sisäinen ruokakalenterini” jo huutaa pääsiäisherkkujen perään. Paastosta ei tietoakaan, vaan nytkin suunnittelen viikonlopuksi jotain keväistä ruokaa, jotain keltaista, jotain ´pääsiäismäistä´. Pääsiäisen ruokalistoissa on monia minulle mieluisia ruokia, joten nyt kun pääsiäispyhiin on vielä melkein kuukausi aikaa, ehdimme herkutella monilla hyvillä, aika yksinkertaisilla ruuilla monta kertaa.

Tänään lähdin kauppaan pitkän kauppalapun kanssa. En hamstraustarkoituksessa, en vaikka ruoka-ammattilaisten (sekä tuottajien että ravintoloitsijoiden ja kokkien) juttuja rotissöörikokouksessa kuunneltuani todella tajusin, kuinka paljon ja pian ruoan hinta todella tulee nousemaan. En myöskään varmuusvarastojen täydentämiseksi, – meillä on yleensäkin suunnilleen viikoksi kuivamuonaa ja tuoretavaraa, mikä on tietysti liian vähän jos haluaa oikean varmuusvaraston luoda, mutta en sellaistakaan varten kauppaan roudausreissulle lähtenyt. Kunhan nyt raaka-aineita viikonlopun (”pääsiäisluontoisia”) ruokia varten hankin. Ehkä palaan aikaansaannoksiini …

Ja kyllä minä melkein mieleni pahoitin, kun kaupassa oli jo simat ja tippaleivätkin. Joku roti pitäisi olla ennakoinnissa.

Meillä on vähän merkkejä pääsiäisen tulosta muuallakin kuin vain ruokapöydässä: pupuja on jo pomppinut pöydille. 🙂

Niitä näitä

Välipäivä

On yhdistysten vuosikokousten aika. Eivätkä ne, eivät ainakaan kaikki, tänä vuonna ole Teamsissa ja Zoomissa, eivät siis kotona koneen ääressä. Minä osallistuin eilen rotissöörien vuosikokoukseen, tapasin tuttuja ja suunnittelimme tulevia tapahtumia. Ja nautimme kakkua. Se oli tavattoman hyvää brita-kakkua. Siitä tuo bannerikuva.

Huolimatta siitä että ollut lämmin ja aurinkoinen kevättalven päivä, en ole kotipihaa pidemmälle liikkunut. Kotipiha ei näytä siltä, että vappuun on reilu kuukausi.

Kotoilussa ei juuri mainittavaa.

Niitä näitä

Ikävä muuttaa muotoaan

On tasan kaksi kuukautta äidin lähdöstä.
Moni asia on muuttunut, mutta minä en vielä ihan ole siihen tottunut.

Edelleen käy monta kertaa niin, että otan kuvan/kuvia mökillä tai lapsista tai kauniista auringonpaisteesta kaupungilla, nimenomaan sillä ajatuksella, että näytänpä sitten äidille. Mökillä otin pitkän videopätkän mökin pihapiiristä, kuten olen melkein aina viimeisen parin, kolmen vuoden aikana tehnyt, ihan vaan, että voin sitten näyttää äidille; hän kun kuitenkin aina halusi pihapiirissä ”edes kuvissa käydä”. Viime mökkireissulla kesti tovin, että hoksasin, eipä nyt enää ole näistä videoklipeistä iloa.

Kerran olen kauppareissulla ajanut meidän lähimarketin ohi, melkein Vuoksin (äidin hoivakodin) pihaan asti, ennen kuin havahduin olevani menossa väärään paikkaan.

Tänään ajattelin kylvää vehnän oraita ja rairuohoa, luonnollisesti etsin valmiiksi myös koristelautasen, johon aina äidille pääsiäisruohot kylvin.

Yhden kerran olen kirjoittanut omaa asiaani koskevaan lomakkeeseen (magneettikuvaan mennessäni) äidin sotu-tunnuksen. Sen olen viimeisen vuoden aikana kirjoittanutkin monia, monia kertoja enemmän kuin omaani, joten automaattitoiminto ei ole ihme.

Äidin mentyä käyn haudalla paljon harvemmin kuin silloin kun isä oli kuollut. Silloin minulla oli koko edessä olevan talven (isä kuoli lokakuussa) kummallinen pakkomielle käydä niin usein, ettei kynttilä lyhdyssä ehdi sammua. Ja iskälle mulla oli silloin paljon juteltavaa. Hänen lähtönsä oli niin yhtäkkinen, että ehkä senkin vuoksi minun oli käytävä asia hautausmaalla kulkien todentamassa. Olenkohan nyt kahden kuukauden aikana käynyt neljä tai viisi kertaa – nyt suru on erilainen.

En enää itkeskele, paljoakaan. Kaikkein pahin ikävä ja itku oli kun olimme tyhjentämässä äidin hoivakodin huonetta. Silloin siellä toisaalta tyhjyys ja toisaalta läsnäolo liikuttivat niin, että oli vaikea tehdä mitään. Näin siitä huolimatta, että juuri siellä olin surutyötä tehnyt ja hyvästejä jättänyt jo pitkin syksyä.

Aikaa tuntuu nyt olevan enemmän, iltapäivisin pitää välillä oikein miettiä, mitähän tekisi. Puhelimesta en enää koko ajan huolehdi, saattaa mennä useampi tunti, etten edes tiedä, missä se on. Eikä puhelimen soitto enää säikähdytä, ei arveluta, ei vaadi vastaamaan.

Jos-sanojen määrä on vähän vähentynyt suunniteltaessa jotain tulevaa. Tuntuu, että voi lähteä liikkeelle.

Näitäkin mietin kun olin hiihtämässä.

Kuva ei selfie. 🙂 Minä en koskaan ole noin tyylikäs kuin äiti oli hiihtäessäänkin.