Reija

Lankojen päättelypäivä.

Eikä koske vain riddaria.

Moni vireillä, kesken, aikeissa ollut juttu ja homma on tänään tullut valmiiksi. Ja on tullut onnistumisia ja yksi aika totaalinen floppi.

Jotakin kautta viikolla silmiin sattui ”Kakkukatrin” Instasta toscapullat. Niitähän sitten aikeena leipoa tälle päivälle jälkkäriksi ja pakastimeen valmiina lähtöön mökille. No jos vaan totean, että palovaroittimet osoittivat olevansa kunnossa ja että lainauuni tuli pestyä huolella, niin se riittänee. Ihan kaikkea ei tarvinnut heittää roskiin. Ja lasagne jossa myös vähän Italiasta tuotua tryffelisalamia oli sentään hyvää. Oikeinkin.

Ulkoilukaan ei ollut ihan nappisuoritus: hyvin intensiivisesti ja aktiivisesti tarkkailin koko aamupäivän ja iltapäivän puolelle sääkarttoja, – ja pilvi-sadetutkan kuvaa ja ennustetta. Ihan meteorologina olin puolen päivän jälkeen varma, että NYT on hyvä välämä lähteä lenkille. Olihan se. Mutta ei ennustukseni estänyt sadetta. Tai siis sadetta ei näkynyt, se vain tuntui. Kevytuntuvatoppa aika kostea, ja vielä nytkin hiukset sellaisilla amor-enkeli-kiharoilla, – luonnonkiharat tykkää sumu-tihkusateesta.

Onnistumisten puolelle menee neljännen riddarin (kolmannesta kuva täällä) valmistuminen. Tämän uusimman kaarroke ei ole ihan tarkoin ohjeiden värien mukainen, mutta halusin valkoista enemmän kuin perusohjeen mukaan olisi kuulunut. Tykkään lopputulemasta, on talvisen raikas. Mieluinen mulle. Yhden vielä taidan tehdä, en itselleni sentään kolmatta. Viidennen jälkeen taitaa riddarikiintiöni olla täysi.

Nyt pakkaamaan. Huomenna kohti pohjoista.

Olin tänään shoppailemassa. Jopa heräteostoksilla.

Sehän nyt ei varsinaisesti ole lempipuuhaani, ei todellakaan, mutta tänään oli oikein mukava. Suorastaan viihdyin kaupungilla. Ehkä siksikin että ei ollut ”ihan pakko” löytää jotain tiettyä, eikä siellä vietetty aika ollut pois mistään, eikä siellä ollut kaupat täynnä asiakkaita. Päinvastoin. Oikein laitoin vähän parempaa päälle ja lähdin autolla, en siis vain pyörähtänyt pyörälenkin ohessa gote-texissa ja lenkkareissa, vaan oikein lähdin kaupungille poplarissa, käsilaukku ja kävelykengät mukana. Shoppa, shoppa.

Ja niinhän oli ihan valoisa ja sujava parituntinen. Hain keittiöön Decorasta sinne tulleet/tilatut tyynyt ja istuintason patjan (kuva alhaalla), palautin kirjastoon sukututkimuskirjoja, ostin mökille ison aluslakanan, ostin apteekista allergialääkkeen, Adidaksen valkoisen wind stopperin [riddarin alle ohuenohut tuulitakki], puutarhalta haudalle callunat ja White Housesta RIVIÉRA MAISON´n kellon. Niin ja spesiaaliherkkuja Pekurin K-marketista. Eikä mitään kiirettä.

Kellon hankinta oli oikeastaan Pehtoorin pyynnöstä. Keittiöremontin yhteydessä ulkoistettu (kiertoon!) mikroaaltouuni vei myös kellon keittiöstä, mistä mies ei ole ollut ilahtunut. Päinvastoin: on kaivannut kelloa keittiöön. Kun kerran sisustusliikkeessä oli väreihin ja tunnelmaan sopiva kello, jossa oli vielä 40 % -alennuslappu, niin ostin sen.

Minulla on tänä vuonna kello käynyt aika tarpeettomaksi, olen (vihdoin) oppinut olemaan siitä piittamatta. On enää niin vähän asioita, jolloin tarvisi tietää tarkka kellonaika. Herään ja menen nukkumaan sisäisen kellon mukaan aika lailla samaan aikaan (klo 23 – 7) joka päivä. Se on sitten eri asia, nukunko koko tuon ajan. Viime aikoina taas paremmin kuin esim. vuosi sitten tai kevättalvella. Mutta en katso kellosta, milloin on aika levolle? En katso kellosta, milloin on aika ryhtyä laittamaan ruokaa, siinä se on suunnilleen kahden ja neljän välillä kuitenkin. Lounaskello ”soi” noin 11-12 aikoihin, – se tarkoittaa yleensä jukurttia, croissantia, päärynää tai jotain pyörälenkin varrella olevan kahvilan tarjolla olevaa icecoffeeta tai teetä ja korvapuustia tms.

Lenkkeilyn (pyöräilyn, hiihdon, kävelyn, patikoinnin) kesto ei määräydy kellon mukaan. Keskimäärin aikaa kuluu ehkä puolitoista tuntia. Patikoidessa voi mennä viisi tuntia, hiihtäessä vain kolme varttia, tai kaksi tuntia. Mutta liikkumisen kesto määräytyy fiiliksen, ei kellon mukaan.

Tietysti kelloa tarvitsen silloin kun on sovittu tapaaminen, hammaslääkäri, kuvauskeikka, ja edelleenkin olen tarkka siitä etten myöhästy. Mutta muutoin kellon tarve on aika vähäistä. Tosin rannekello on aina kädessä. Mutta päiviä, viikkoja, vuosia, juhlakausia, vuodenaikoja… niitä minä lasken. Tarkkailen ja hämmästelen niiden nopeaa kulumista, aina vain nopeampaa. Harmittelenkin välillä.

Elämä muuttuu, aika on erilaista. Aika rientää, minä en. Vai miten se meneekään? 🙂

Nyt on puistoissa ja teiden varsilla keltaisen ja vihreän vuoropuhelua, ja lehtiä leijuu hiljalleen kuin lumihiutaleita amerikkalaisissa joululeffoissa.

Eteläinen tuuli teki ulkona kulkemisesta mieluista. Oli juuri sellainen syyspäivä, jollaisina menneinä vuosina alkoi joku uusi kurssi.

Ei ollut mitään ongelmia aloittaa uutta kurssia silloinkin kun elämässä oli muutenkin yllin kyllin tekemistä: kuten nyt esimerkiksi vaikka työ, pahimmoillaan parikin yhtä aikaa (amanuenssi yliopistossa ja paikallishistorian kirjoittaja Iissä/Keminmaassa), leikki- ja alakouluikäiset lapset, kaikki lapsiperhearjen touhut, jonkinlainen viikottainen ”kalenteroitu” liikuntasessiokin (tennis, kuntosali, kävelylenkki ystävän kanssa, uinti, jotain kuitenkin) ja ystävien tapaamistakin harrastettiin jonkin verran. Ja kun kansalaisopistossa tai Oulu-opistossa alkoi joku uusi kurssi, oli sellaiselle vielä aikaa ja intoa osallistua, viitseliäisyyttä ja halua oppia jotain uutta.

Kaikenmoisia tuli aloitettua, ja yleensä kurssilla tuli kyllä sitten lukukausi tai -vuosi käytyä ja kurssi suoritettua. Milloin kurssi ATK-ajokorttia varten, milloin kamerakurssi, milloin italian alkeet, milloin kreikkalaisen ruoan kokkauskurssi, milloin kuvankäsittelyn jatkokurssi, milloin antiikin viini- ja kulttuurihistorian luentosarja, milloin mitäkin. Epälukuinen määrä sekalaisia kurssitodistuksia on portfolio-mapissani.

Kyllä minä nytkin elokuun lopulla jo katselin opistojen tarjonnan, ja vähän harkitsin macarons-kurssia ja yhtä valokuvauskurssia, mutta enpä enää.

Syksyynkin voi liittyä uutta, ja pidän siitä, siitäkin, ihan ”sinällään”. Ja tämä syksy näyttää tällä hetkellä seesteisemmältä, huolettomammalta kuin muutamat edelliset. Toki koronan jälkeen tuntuu olevan tarjolla jos jonkunlaista rientoa ja kulttuuria tarjolla vaikka ja kuinka paljon, mutta aika moni houkutus on tullut jo ohitettua. Mutta ensi viikolla houkuttaa Hangasoja, joten liikkuminen lisääntynee, ja toisaalta samalla on mukavaa, maadoittavaa erakoitumista tiedossa.

Onpa ollut mukavasti touhua ja tekemistä koko päivä. Kaksikin potrettikuvausta ja kuvatoimittajana kirjahankkeessa, ja nyt on moneksi päiväksi repro- yms. -kuvaushommia tiedossa.

Ja kun olisi vire kirjoittaakin, ja intoa pyöräillä syyskauniissa maisemassa, riddarikin ihan viime metreillä, senteillä itse asiassa! Melkein kuin joskus ennen, tuntuu ettei aika, ei päivät riitä.

Ja illalla vielä Iskossa harrastamista parhaassa seurassa.

Päivä on ollut kylläinen, hyviä kohtaamisia, halauksiakin. Koronan jälkeen [tai noh, sen (ja muutaman muun asian) käytyä vähemmän rajoittavaksi] kaikesta liikkumisesta, näkemisestä, kohtaamisesta, koetusta, ilosta ja elosta olen kovin iloinen.

Huomenna jo ehdin ehkä ajatella ja kirjoittaa enemmän…

Uusia näkökulmia, kuvakulmia, kotikaupunkiin – vasta hakusessa siis.

Muutoin koko päivän, ihan koko päivän historian parissa. Niin rauhallista, levollista…

Varmasti kaikilla on tuttava- tai lähipiirissään ihmisiä, jotka aina kun lähellä tai kaukana tapahtuu jotain suurta, surullista, ainutlaatuista, maailman historiaa kohahduttavaa tai kun on henkilökohtaista suurta surua tai ansaittua arvostusta, isoa ilonaihetta tai ihan mitä tahansa mainittavaa, he kertovat omakohtaisia kokemuksia liittyen juuri tähän tapahtumaan, ja jollei ole omakohtaista kerrottavaa, niin ainakin jollekin hyvin läheiselle kummin-kaiman-siskon-pojalle tai ainakin tämän anopin koulukaverille on sattunut jotain vähintään yhtä traagista tai ainutkertaista, minkä perusteella tämä tuttava on sitten kaikkien asioiden kokemusasiantuntija ja vähintään yhtä suuri surija tai iloitsija.

No nyt minäkin aion liittyä tämän jengin jäseneksi! Anteeksi jo etukäteen.

Eilen menehtyneen kuningatar Elisabethin puoliso Korfun saarella syntynyt prinssi Philip oli Kreikan ja Tanskan prinssi, jonka isän veli tunnettiin Tanskan prinssi Vilhelminä ennen valtaannousuaan. (Sikäli kuin muistan oikein ja olen oikein lueskellut:) Hänen pojanpoikansa oli Tanskan kuningas Kristian X, joka oli hallitsijana juuri silloin, kun äitini oli Tanskassa sotalapsena.

Kerran oli äidin kanssa puhetta, tuliko hänelle, vähän toisella vuosikymmenellä olleelle koululaiselle, Tanskan kuningashuone tutuksi, kerrottiinko suomalaisille sotalapsille Tanskan hallitsijasta, muistiko äiti nähneensä jossain hänen kuviaan? – Ja kyllä, sekä koulussa että Tanskan tädin ja sedän kotona oli kuva kuninkaasta. Äiti muisteli, että kuninkaasta annettiin hyvin myönteinen kuva, että Kristian X oli sota-aikana tanskalaisille tärkeä, sellainen yhdistävä tekijä.

Ei, en aio tämän perusteella väittää, että ihan läheltä Elisabethin kuolema koskettaisi, mutta kyllä se kuitenkin on tänään ollut päivän tunnelmassa osana. Siksikin, että tällä viikolla olen taas puuhaillut äidin biografian parissa. Siksi varmaan tuo kytköskin pulpahti ja muistui mieleen.

R. I. P.  Elisabeth II

Enempi omakohtaista on ollut Ainolan puistossa kulkeminen. Olin siellä aika kauan. Siellä oli rauhaa ja levollista tunnelmaa, syksyä ja jotenkin vielä kesän jäähyväisiä… kaunista, mutta jo kuihtuvaa.

Kun apu ei olekaan ihan lähellä

Pehtoori on palannut pohjoisesta, ja minun yksikseen oloiluni on nyt tällä erää ohi. Vähän tähän liittyen tuli eilen pyöräillessä pieni ongelma ja siitä sitten mieleen juttu vuosikymmenien takaa.

Helkamastani on tässä alkuviikolla alkanut kuulua merkillistä rahinaa, ihan kuin joku osa olisi irti tai ”laakereissa jotain häikkää”. Eilen vähän jo mietin, että tietysti just nyt, kun henkilökohtainen korjausmieheni on kaukana pohjoisessa, eikä siis ole kunnostamassa pyörää. – Noh, tänään jo ymmärsin [ja osasinkin! 😀 ] etsiä autotallista tippakannua, jota en kyllä löytänyt, mutta löysin pyörän kettingeille tarkoitetun spray-pullon, ja voila! Kunnossa on, rahinat loppuivat.

Tästä episodista tupsahti mieleen muisto syksyltä 1997 tai ehkä 1998? – Olin Helsingissä työreissulla, tavan mukaan muutama tutkimuspäivä Kansallis- ja/tai sota-arkistossa ja/tai Yliopiston kirjastossa, ja illalla soittelin majapaikasta (yleensä Asema-aukion Sokos-hotelli tai Seurahuone) kotiin ja alakoululainen Juniori halusi myös jutella: ”Milloin tuut takasin kotiin?” Minullahan tietysti läikähti iloisesti ja melkein silmäkulmia pyyhkien kyselin, että ”Voi, että – joko sulla on kova ikävä?”  Mihin poika lakonisesti totesi, että ”No, ei, mutta ku sain J:ltä lainaksi uuden pelin, eikä iskä osaa sitä romppua koneelle asentaa!”

Kaalilaatikkoa kirjailijan ohjeella 

Jo viime syksynä bongasin kirjailija-dekkaristi-kulinaristi Outi Pakkasen FB-sivulta ”Lähes täydellisen kaalilaatikon” -ohjeen, ja ostin jo kaalinkin ohjeen kokeilemiseksi, mutta kun oli juuri noihin aikoihin tehtävä ruokavalion remontti ( IBS > fodmap!), jäi laatikko tekemättä.

Meidän Toivoniemessä asumisvuosina (1981 – 1987) opiskelu- ja raksa-aikana juuri kaalilaatikko oli yksi eniten tekemistäni uuniruoista. Myöhemminkin anopilta saatu ohje oli käytössä vuosikymmeniä, mutta hyvin harvakseltaan viime aikoina.

Tänään kokeilussa uusi resepti!  Tuli hyvää. Oikein hyvää. Ehkä vähän vähemmän haudutan ensi kerralla, pieni ´al denten´ -häivähdys olisi saanut kaaliin jäädä. Ehkä se on juuri se syy, miksi tämä on ”vain” ´Lähes täydellinen´. Toisaalta ihan heti ei tarvitse uudelleen tehdä, sillä annoksesta tuli kaksi vuoallista, joten pakkaseen sujahtaa ainakin parin seuraavan kerran ruoka. Mutta jos tälle syksylle vielä teen, niin sitten tällaisen.

Puolukkasurvoksen tein aika makeaksi. Sellaisesta tykkäämme myös poronkäristyksen ohessa. Kurkkuja ei minun mielestäni olisi edes tarvinnut…