Lupasi vesisadetta koko päiväksi, vain aamulla piti olla muutaman tunnin pouta, mikä sai minut lähtemään jo kahdeksalta kulkemaan.
Vahingossa ajauduin pyöräilemään HIukkavaaran, Vaskikankaan ja Kivikkokankaan suunnalle. Suht uusien asuinalueiden, jännän näköisten puisten, värikkäiden ja musta-valkoisten rivi- ja omakotitalojen alueilla kaikki oli hiljaista ja kaikkialla autiota [kaikki koulussa, päiväkodissa, töissä?], kevyenliikenteen mustat, kosteat asfalttiväylät tyhjiä. Melkein tyhjiä. Vain nuoria äitejä vaunulenkillä vauvojen kanssa. Heitä oli lopulta aika monia: näytti että kaikilla oli väsyneet, utuiset silmät, vähän sellainen paleleva olemus. Osa kulki laahustaen raskaasti, osa juoksi pukaten lastenvaunuja tai -rattaita. Oikeastaan yksikään ei näyttänyt uhkuvan äitiyden onnea tai seesteistä rauhaa. Tuli kummasti myötäelettyä heidän tuntojaan.
Oli ihan samanlainen ilmakin kuin lokakuussa 1989. Lämmin, pilvinen, heikkotuulinen syksyinen aamu. Muistin ne aamut, kun Esikoinen oli taas yön valvonut ja valvottanut, kun mies lähti töihin, toki osansa koliikkivauvan hyssyttelystä ja kanniskelusta yöllä tehneenä, kun olin saanut aamupalan syödyksi, enkä jaksanut ryhtyä mihinkään kotitöihin, pyykinpesuun, siivoukseen, vaan puin vauvan ja laitoin vaunuihin, lähdimme kävelylle. Vaunuihin vauva rauhoittui, pystyi nukkumaan levollista voimaannuttavaa unta. Ja kyllä minä kävelystä, ulkoilmasta sain voimaa ja jonkinlaista lepoa kuitenkin.
Ihan niinkuin tänäänkin parin tunnin, neljänkymmenen kilometrin pyöräilystä. Vähän sellainen ”kausi-loppuu-pian, nyt-on-vielä-nautittava”. Vaikka ei paistanut, ei toki satanutkaan, olivat puistot ja pyöräteiden varret kauniita.
Banneriinkin päätynyt Linnanmaan kasvitieteelisen puutarhan takaportti -kuva on minusta hyvinkin symbolinen: syksy, sulkeutuva portti, pyöräily kielletty, väriä, mutta paljon harmaatakin.
Vai onko se sittenkään sulkeutuva portti? – Ehkä se on onkin auki, polku kohti satumetsää, uusia seikkailuja?
