lokakuu 2019

Home 2019 lokakuu (Page 2)
Showing: 11 - 20 of 31 RESULTS
Historiaa Oulu

Kyselyn palaute

Perjantaina asettelemiini kysymyksiin tuli mukavasti vastauksia.

Oikeastaan vain postikorttikysymyksiin tuli odotusten mukaiset vastaukset: siis lähes kaikki ostavat ulkomailla postikortteja ja kotikaupungissakin niitä ostaa noin puolet vastaajista.

Vastaajista vain seitsemän on käynyt Madeiralla – ja 21 ei. Ehkäpä koostepostaukseni tässä jonakin tulevana päivänä saa matkakuumeen suuntaamaan sinne… Entäs muutokset lihansyöntiin: olin oikeastaan vähän yllättynyt että jopa kolmannes (12) on muuttanut suhtautumista viimeisen kahden vuoden aikana.

Ja puolet tiesi, puolet ei tiennyt, mitä kruununmakasiinit ovat ja miksi niitä on rakennettu. Suomessa niitä on parikymmentä, ne melkein kaikki ovat kivisiä, rakennettu Venäjän vallan aikana 1800-luvun puolivälin molemmin puolin ja ne ovat yleensä jossain vanhassa kaupungissa. Ihan kuten 1700-luvulla lähes joka pitäjään rakennetut pitäjänmakasiinit, myös kruununmakasiinit liittyivät verotukseen: niihin kerättiin kruununjyvät. Talonpoikien oli maksettava kruunulle verot, ns. kruununjyvät joten makasiinit olivat viljavarastoja.

Pitäjänmakasiinien tehtävä oli monipuolisempi kuin näiden kaupungeissa olleiden kruununmakasiinien. Pitäjänmakasiineihin kerättiin viljaa hyvinä satovuosina, ja sitten kun tulivat katovuodet niin sekä siemen- että syöntiviljaa sai lainaksi – korot kuuluivat silloinkin lainan ehtoihin. Jos pitäjänmakasiiniissa oli ylijäämäviljaa (= hyviä vuosia peräkkäin), se myyntiin huutokaupalla ja saadut varat käytettiin muun muassa köyhäinhoitoon ja koulujen ylläpitoon. Takseerauksella (= verotuksella) kerättiin siis varoja koulutukseen ja sosiaalihuoltoon.

Vuosikymmenen ennen suuria nälkävuosia (1866 – 1868)  määrättiin, että pitäjänmakasiinin yhteydessä tuli toimia erikseen siemenjyvästö ja hätäapujyvästö, ja vaikka määräys pantiin toimeen aika kattavasti, ei tämä varatoimi estänyt nälänhädän tappavan 1860-luvun jälkipuoliskolla noin 150 000 suomalaista ( noin 8 % koko maan väkiluvusta).

Pitäjänmakasiinejahan on vielä paljon tallella, – lähes poikkeuksetta kotiseutumuseoina. Entäs sitten pakkahuoneet? Niitäkinhän on melkein joka kaupungissa?

Tietääkö joku, mikä tämä minun tänään Kasvitieteellisessä kuvaamani marja/hedelmä on?
Se on isossa puussa, mutta en kyllä tunnistanut, eikä siinä alla ollut kylttiä kuten puutarhalla yleensä on….

Niitä näitä Reseptit Ruoka ja viini

Kohti marrasta

Sievä aamu. Sellainen oli tänään.

Ja hänet on haudattu jo kahdeksan vuotta sitten.

Olen siis tänään ollut hautausmaalla – nimiä miettien, marraskuuta kohti mennen, vieden lyhdyn isän haudalle, kävellen, pahoitellen, että on liian liukasta pyöräillä, kävellyt ja miettinyt, että mitä ne vanhemmat, jotka vuonna 1918 antoivat tyttärelleen nimeksi Sievä Aamu, miettivät. Silloin Suomessa oli vielä sisällissota, oli nälkäkevät, jolloin Suomessakin kuoltiin vielä nälkään. Oli vankileiri Raatinsaaressa, ja ensimmäinen maailmasota Euroopassa.  Miksi tytär sai noin kauniin nimen? Oliko keväisessä maaliskuussa 1918 kuitenkin toivoa, iloa, tyttövauvan syntymän tuomaa onnea? Kuinka Sievää kutsuttiin kaveripiirissä? 1930-luvun Oulussa eläneen teinin, Sievän nuoruus – millainen se oli? Millaista oli hänen elämänsä silloin?

Hautausmaasta, ja ”marraksesta”, huolimatta kaunis aurinkoinen päivä.

Huolimatta, että Miniä oli flunssassa, oli meillä pienimuotoinen perhepäivällinen, Apsu ja isänsä tulivat kuitenkin, joten hirvenlihapullia ja omenapiirakkaa oli tarjolla. En ole koskaan ennen – ainakaan muistaakseni – tehnyt hirvenlihapullia, mutta hyviähän niistä tuli. Tänä syksynä kun tuntuu kaupoissa ainakin täällä meidän lähitienoolla olevan hirven lihaa myynnissä tuon tuostakin (eism. pelkästään Hailuotoon on myönnetty 200 kaatolupaa!!) , niin ostinpa kilon jauhelihaa ja pulliksi värkkäsin. Hyviä olivat. Mietin vain, että onko hirvenliha aina niin makeaa? Näistä tuli melkein makeita… Ehkä se hyvin kuullotettu sipuli? En tiedä. Mutta Apsullekin kelpasi oikein hyvin.

HIRVENLIHAPULLAT (tästä kuudelle, tein 3-kertaisena, jäi pakkaseen ja dogibägiin potilaallekin)

    • 1 kpl sipulia
    • 1 rkl rosmariinia (pakkasista huolimatta kotipenkistä vielä hyvää… )
    • 2 tl tuoretta timjamia (pakkasista huolimatta kotipenkistä vielä hyvää…)
    • 1 dl ruokakermaa
    • 1/2 dl korppujauhoja
    • 1 kpl munaa
    • 1 rkl lihafondia
    • 1 tl suolaa
    • 1 tl mustapippuria
    • 1/2 tl maustepippuria
    • 400 g hirvenjauhelihaa

Kuori ja hienonna sipuli. Kuullota sipuli ja yrtit öljyssä pannulla. Anna jäähtyä.

Yhdistä kerma, korppujauhot, muna ja fondi. Anna seoksen turvota hetki. Lisää mausteet ja jauheliha. Sekoita massa tasaiseksi.

Pyörittele massasta isoja lihapullia kostutetuin käsin. Pyörittele (korppu)jauhoissa. Paista lihapullat leivinpaperin päällä pellillä 200-asteisessa uunissa noin 20 – 25 minuuttia.

Olin hankkinut oheen (kovasti tykkäämääni) Tertin kartanon calvados-omenahyytelöä, mutta kyllä kunnon puolukkasurvos oli noiden ohessa parempaa. Lisäksi tarjolla kasvis-perunakiusausta hieman sovellettuna (= yrttejä ja aurajuustoa mukaan).

 

Reseptit Ruoka ja viini

Lokakuussa

Tänään on ollut hyvä päivä olla sisällä, olla kotona, leipoa omenapiirakkaa, katsella muutama reissun aikana tallennettu telkkariohjelma (Sunnuntailounas), istua takkatulen ääressä. Syödä hyvin ja juoda punaviiniä. Pitää totaalinen lepopäivä kaikesta liikkumisesta (milloinhan viimeksi?). Vesisade on ollut liki lohduton, mutta en ole antanut sen häiritä.

Aamupäivän pikaiselta (autolla tehdyltä!) kaupunkireissulta palatessa totesin, että niin jäi talvitakki ostamatta, niin jäi sumu/sadekuvat ottamatta ja niin jäi kirjastossa käymättä. Ei haittaa, sillä ruokakaupassa kävin tuloksekkaasti. Sitä paitsi jälkkärin pääaines, antonovka-omenat! (ah, onnea – tyttären ikiaikaisen bestiksen vanhemmilla on ko. omppulajikkeen puu pihallaan, ja me saamme aina joskus, niinkuin tänäkin vuonna ympärillisen tai pari niitä) olivatkin jo kotona. Ihan parhaita uuniomenoita, ja sopivat piirakkaankin.

Piirakan kun olin päättänyt leipoa, se olisi huomennakin kelpo jälkkäri jätskin kanssa …

Ja sitten Pehtoorikin tulee kaupunkireissulta – kukkakimpun kanssa. – Aivan. Niinhän se onkin: on 43 vuotta meidän ensimmäisistä treffeistä (KLIKS – tuolla vähän juttua niistä). Ihan vaan 43 vuotta! (Pehtoori muisti, minä en.) Se on kuulkaa pitkä aika. Mutta hyvinhän se on yhdessä kulunut. Katseltu samaan suuntaan, katseltu eteenpäin ja yhtä aikaa samaan suuntaan, siten paljon enemmän kuin toisiamme. Niin se minun mielestäni kuuluu mennäkin. Samaan suuntaan, – eikä toisiamme ”päin”.

Piirakan ohje oli tämä vanha tuttu… edelleen toimiva..

Pähkinäinen ompputorttu

150 g voita
1½ dl sokeria
2 munaa
2½ dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
2 rkl kermaa
3 hapanta omenaa
½ dl rusinoita
½ dl pähkinärouhetta

Sulata ja jäähdytä voi. Sekoita voihin sokeri. Lisää munat yksitellen.
Lisää mukaan jauhot (myös leivinjauhe) vuorotellen kerman kanssa.
Lisää taikinaan 2/3 paloitelluista omenoista sekä rusinat ja pähkinät.
Leivitä taikina voideltuun korppujauhotettuun vuokaan.
Sitten loput omenat taikinan päälle.
Paisto 200-asteteisessa uunissa noin 35 minuuttia.

Jätskin kanssa tarjoiltuna piirakka nousee vielä astetta ylemmälle levelille.

 

PS. Eiliseen kyselyyni on tullut kiitettävästi vastauksia. Mielenkiintoista, ehkä hieman yllättävääkin… Palaan vielä asiaan.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Mietittäviä asioita

Milloin minun elämästäni tuli tällaista, että päivässä on vain yksi iso, isompi, isohko, pääasia, jonka saan tehdyksi, ja sitten jotain pientä puuhastelua siihen ympärille. Mihin on multitaskaaja tai ainakin monessa eri lokaatiossa tehtyjä hommia valmiiksi aikaansaapa tyyppi kadonnut? Totta puhuen: kadonnut jo vuosia sitten… Mihin? Vuosiin? Ikävuosiin? Laiskuuteen? Elämänhallinnan oppimiseen – vihdoinkin? Välinpitämättömyyteen? Hetkelliseen syksyyn? Katoavaisuuden käsittämiseen? Intohimon puutteeseen?

–  Tuohan se juuri pelottaa. Siis pelottaa, että ei olisi intohimoa, jota voisi nimittää ehkä tunteeksikin, – siis että se katoaisi. Olenhan täällä blogissa, luentosalissa, lapsille, itselle, kokouksissa, harrastuksissa, kaikkialla, koettanut selittää, että pitää olla intohimoa tekemiseensä. Ei tule hyvää ruokaa, jollei sitä tee intohimolla ja/tai rakkaudella, ei opi (mitään?), jollei oppimiseen tai opittavaan asiaan ole syvää kiinnostusta ja intohimoa, ei jaksa tehdä töitä, ei ainakaan ilolla ja tuloksekkaasti, jollei työhön ole intohimoa. Mikä saa ilon ja intohimon pysymään pinnalla vuodesta ja tekemisestä toiseen?  Tarviiko sen pysyä? Eikö voisi vain kahlata päivästä toiseen? – No ehkäpä ei, ei minun mielestäni niin. Minusta ilo ja elo on hyvä olla yhdessä.  Eikös elämänilo ole ”se juttu”? Olisiko se jopa elämän tarkoitus? Mennä päivästä toiseen hakien elämän iloa ja eloa itselle ja toisille?

Mutta tänäänkin hyvin vähän, pienin askelin tuon ilon saavuttamiseksi.

Elämän iloa ja eloa pienin askelin. Ulkoillen, syöden, kuvaillen, postikorttien parissa duunaten ja sen sellaista. (Tuo ”sen sellaista” ja ”kyllä vain” ovat kyllä eilen mainitsemani kirjasarjan minuun tartuttamia.)

Joka tapauksessa… Tänään meillä taas kalaa. Madeiralla söimme 6/7 päivänä kalaa. Kotona syömme yleensä  2-3/7 päivänä kalaa, 2/7 päivänä lihaa, ja loput päivät menevät kasvis-sieni-juusto-kananmuna -menuilla (kiitetty ja kirottu olkoon juusto! 😉 ) . Tänään pienten tonnikalapihvien ohessa mustekalapastaa, ja ylivertaisen hyvää pecorino-raastetta. Hurjan täyteläisiä makuja olivat. (Mustekala-pennet sopivat hyvin tonnikalan kaveriksi…)

Nyt kun tämän kaiken ”ilmastokouhkaamisen” – kuten jotkut sitä nimittävät, ”naudanlihavastaisuuden” (Helsingin yliopiston ruokaloissa lopetettu naudanlihan käyttö, etc.,)  ja vrt. meidän 50-luvulla syntyneiden lapsuuden ruokavalio KLIKS 

Ei minunkaan lapsuudessani 60-luvulla paljon naudanlihaa ruokapöydässä näkynyt. Tosin oli possun kyljyksiä, lihapullia, liha- ja hernekeittoa… oliko muita liharuokia? Tietysti joulukinkku, saunamakkara, nakkikeitto ja meetwurstisleivät ja suolalihaa joskus (en kyllä edes tykännyt siitä), oliko muuta? Karjalanpaistia joskus. Hyvin harvoin. Maksaa ja munuaisia (molemmat herkkujani jo lapsuudessa) aika usein. Kalaa ainakin kerran viikossa. Mutta ei juuri naudanlihaa.

Nyt kun me Pehtoorin kanssa  täällä lähes oloneuvoksina elelemme ja nimenomaan pääasiassa omien kokkailujen varassa olemme, niin yhä vähemmän taas syömme lihaa. Olihan meillä (minulla) joskus varhaisaikuisuudessani, kuten kunnon humanistille kuuluukin 😉 – parivuotinen vegetaristikauteni, mutta nyt monestakin syystä, ja paljolti huomaamatta, ilman voimallista ”tiedostamista” olemme siirtyneet käyttämään yhä vähemmän lihaa ruokapöydässä. Juhlaruokana ja ravintoloissa liharuoka on usein valintana, mutta kotona lihaa yhä harvemmin. Mitenkäs muilla? Tähänkin asiaan alla pieni kysely. Siinä on kysymyksiä muihinkin minua viime viikkoina mietittyttäneisiin asioihin. Vastannet klikkailemalla, ja kommentointikin on erinomaisen tervetullutta…

Kyselyssä myös oheiseen kuvaan liittyvä kysymys. Kuvassa on Oulun kruununmakasiini 1870-luvulta.


Luettua

Koukussa

Nyt on käynyt niin, että olen taas jäänyt pahasti koukkuun. Reissussa jouduin olemaan ilman tai siis siellä ihan helposti pärjäsin ilmankin, mutta heti kotiin palattua oli taas hankkiuduttava vanhan houkutuksen tarjoamiin fiiliksiin. Tilasin heti muutaman uudenkin ihan valmiiksi ja varmuuden vuoksi, ettei nyt tule katkoksia.

Ja nyt sitten voin tehdä vain sellaista, joka sallii ”sekakäytön” eli kirjojen kuuntelun tekemisen ohessa. Ennen lomaa aloitin Anne B. Radgen viisiosainen sarjan, jonka ensimmäisestä osasta tehty tv-sarja ”Berliininpoppelit” on kuulemma nähty Suomessakin vajaa kymmenen vuotta sitten, mutta eipä ole minulla siitä, siitäkään, mitään havaintoa. Nyt on viides kirja menossa, – kakkonen ja nelonen ovat olleet heikoimpia lenkkejä.

Sukutarina, joka sijoittuu Norjan maaseudulle, jossa eläimillä ja hautausurakoinnilla, tanskalaisilla elitisti-”homppeleilla” (kuten kirjassa todetaan) ja nuorehkon naisen oman elämänsä löytämisellä on keskeinen osansa kerronnassa, ei  lähtökohtaisesti minua kiinnosta, ja olenkin monta kertaa näitä kuunnellessa miettinyt, miksi jäin sarjaan kiinni. Ehkä se on juuri se tarina. Kiinnostus, miten Torrun sekä Neshovin veljeskaarti Tor, Margido ja Erlend sekä vanhus Tormor pärjäävät, miten heille ”käy”. Ihmiset ja heidän ratkaisunsa kiehtovat. Ja on kirjassa merkillisestä hassua huumoriakin, jos kohta maaseudun ankeudesta ja kuolemasta melkein inhorealististakin kuvausta.

Joka tapauksessa hyvin vähän mitään kanssakäymistä tänään, sillä olen laitellut kuvia, kokkaillut, pyöräillyt, käynyt kaupassa ja koko ajan nappikuulokkeet korvissa. Sen, että Pehtoori pihlajien kaatopuuhista kävi iltapäivällä sisällä syömässä, olen  muutoin ollut kirjojen maailmaan uppoutuneena.

 

Niitä näitä Reseptit

Kaupungissa

Kaupunkielämää monessa muodossa… postikorttimetsästys jatkui tänään, paremmin tuloksin kuin eilen. Aika isot niput niitä olin tilaillut, joten tietysti jännitti, millaista laatua, onko myyntiin laitettavaa? – Helpotus oli kun ihan kelpo painatus niissä on, sellainen samettimatta.

Cayocanissa oltiin sisaren kanssa lounaalle, tai minun (ruoka-)aikataulussani varhaisella lounaalla. Nyt kun hänkin asuu Oulussa, eikä Iissä, on tapaaminen entistä helpompaa.

Iltapäivällä sitten äidin luo. Kovasti hän on käynyt väsyneemmäksi viime kuukausina: talven tulo ja 90 ikävuoden lähentyminen ovat eittämättä siihen syynä. Vein hänelle taas soppasatsin, jonka eilen keittelin. Ja taas kerran totesin, että paahtamalla kasviskeittoihin saa ihan erityisen hyvän maun. Pilkoin pellillisen kasviksia ja juureksia (porkkanoita, lanttua, bataattia, palsternakkaa, makeaa sipulia) aika isoiksi lohkoiksi ja laittelin uuniin 250 asteeseen. Kuinkahan kauan olisivat olleet uunissa? – No niin kauan, että osassa oli jo vähän mustuneita ohuita reunoja. Polttaa ei saa. Palanut ja paahdettu on eri asia. 🙂 Sitten soppa ihan tavalliseen tapaan: palaset kiehuvaan veteen 2-3 litraa, mukaan kasvisfondia (2 cups) ja lopuksi paketti Koskenlaskijaa (voimakas) ja sitten sauvasekoittimella samettiseksi sopaksi. Hyvää tuli, parempaa paahdettuna kuin ilman.

Talven lähestyminen ei tänäänkään kyllä kaupunkimaisemassa juuri haitannut. Ihan mahdottoman kaunista oli illansuussa, semminkin kun oli vielä ihan tyvenkin.


Niitä näitä

Paluu maan pinnalle

Paluu vuorilta, kukkukoilta, kattoterassilta ja lennoilta maan pinnalle, etelän lämmöstä pohjoisen kirpeään lokakuuhun ei ollut lopulta kovinkaan vaikeaa, vaikka siitä kun hotellista lähdimme ja kotiovella oltiin, oli kulunut hyvinkin kellonympärys. Yöllä kahdelta kotipihalla paluu pohjoiseen ja maan pinnalle tuntui kovin pimeältä ja kylmältä, mutta tänään kotikaupunki on näyttänyt kauniina, eikä niin kovin kylmänäkään.

Päivän teemana on ollut kaikenmoinen siistiminen ja järjestely. Patikkalomalta pyykkiä on aina tavallista enemmän, ja samalla kesä(ulkoilu)kamppeiden pois pakkaamista. Pehtoorilla on pihalla ollut taas lehtiä yltä paljon haravoitava kuin minulla kuvattavana lenkillä. 😉

Reissun aikana tulleita ja vastaanottamattomuuden vuoksi palautuneita kortti- ja kalenteripaketteja olen koettanut löytää kierrellen pitkin kaupunkia eri toimipisteissä. Pikkuisen huolettaa, sillä huomenna pitäisi olla jo myynnissä mm. Tuira-kortteja. Noh, vasta huomenna.

Pikkuperhe piipahti illansuussa; tuliaiset sopivia ja mieluisia, mikä on tietysti hyvä asia. Lastenvaatteiden vaihtoreissu olisi vähän turhan pitkä, eikä ehkä riittäsi syyksi lähteä takaisin Madeiralle. 😉

Hautausmailla Madeira

Castanheiro ja Funchal jäivät…

Hotelli Castanheiron (suom. ~ kastanja) aamiainen viimeistä kertaa – ainakin tällä lomalla. Sekä hotelli että sen aamiaiset ovat suositeltavia. Jos lomalla ykkösjuttu ei ole auringonotto ja meressä uinti, ei parveke merinäköalalla eikä rantakatu, jonka varrella on rantahotelleja ja niiden oheispalveluja vieri vieressä, niin Castanheiro on kyllä hyvä valinta.

 

Jokaisella aamiaisella yksi pasteis de nata  – tänään kaksi. Ikävä niitä tulee, mutta Lidlista saa melkein yhtä hyviä. Olen kerran kokeillut näitä leipoakin. 😀

Edellisellä Madeiran lomalla oltiin Cliff Bayssä, joka oli sekin oikein hyvä (pääsy mereen uimaan, alakerrassa Michelin tähden ravintola, isot huoneet, merinäköala, upea allasalue – sijainti Lidon ja kaupungin keskustan puolivälissä), mutta kyllä tämä Castanheiro meidän patikka- ja ruokaravintolatoiveisiin vastasi vielä paremmin. Tässä iässä ja mukavuuden halussa hotellivalinta on tärkeä osa onnistunutta lomaa, – levollinen nukkuminen, hyvät aamiaiset, siisti ja iso kylppäri sekä parveke ovat tärkeitä pointteja – ja sijainti!

Aamiaiset hedelmineen, lämpimine leipineen, monenlaisine tuorepuristettuine mehuineen, puuroakin Pehtoori löysi, olivat hyvä alku päivälle. Ilman erillistä maksua olisi saanut tilattua lettuja , hedelmiä ja kermavaahtoa tai munakkaita tai parsaa ja kinkkua, mutta eipä tätä mahdollisuutta käytetty.

Alkuviikon asuimme valitsemassamme de luxe -huoneessa (20 neliöttä), jonka kylppärissä suihkukaivo ei oikein pelittänyt, minkä vuoksi/ansiosta pääsimme loppulomaksi Junior-sviittiin (30 neliötä). Kuvat jälkimmäisestä. Pienen pieneltä parvekkeelta oli näkymä kirkon ja jesuiittakoulun takapihalle.

Uima-allas oli kattoterassilla ja spa kellarikerroksessa; vaikka aioin, jäi madeira-hieronta juiliville olkapäilleni testaamatta.

 

Tänä aamuna lähdimme hotellilta yhdeksän jälkeen, ja meillä oli pari tuntia aikaa ennen kuin oli lentokenttäkuljetuksen aika. Lähdimme vielä kerran yrittämään englantilaiselle hautausmaalle: löysimme sen perjantaina lenkillämme, mutta silloin portit olivat kiinni. Tänä aamuna olivat avoinna.

 

 

Aurinkoisesta aamusta huolimatta näkymä jotenkin lohduton, – dekadenssia, rähjäisyyttä, unohdusta, hylättyjä, vieraalle maalle kulkeutuneita, sinne jääneitä, yksi oululainenkin nuori nainen sinne haudattu, … Olipa joukossa aatelisten ja yhden prinsessankin hauta.

Kun oli aikaa, kävelimme keskustan katuja ristiin rastiin – pienenä toiveenani löytää kauppa, jonka ikkunassa olin nähnyt kauniin kaulakorun. Sellainen artesaani-liike, mutta jäipä löytymättä. Säästyipä nekin kympit lentokentän tax-freehen. Perheelle jouluherkkuja! Kyllä, Madeira 15 years Malmsey ja Bolo de meil (hunajakakku). Ja Juniorille neljän pikkupullon lajitelma eri madeira-laatuja (Sercial, Verdeldo, Bual ja Malmsey) – ihan vain ammatillisen tietämyksen lisäämiseksi. 😉 Miniälle, tyttärelle ja Apsulle makeaa. 😉

Madeiran lentokenttä on siitä mukava, että siellä pääsee kattoterassille, nauttimaan vielä maisemista ja lähdön tunnelmasta, katselemaan lähteviä ja palaavia koneita.

Kone tuli lähes tunnin myöhässä; oli ollut ”ihan mahdottoman kova vastatuuli”, mutta olipa sitten paluumatkalla niin reipas myöntäinen, että lentoaikaa ei ollut ihan viittäkään tuntia. Puoli kahdeksalta meidän/Madeiran aikaa, eli puolikymmenen Suomen aikaa, olimme Helsinki-Vantaalla.

Nyt odotellaan, että pääsemme Oulun lennolle. Jos kaikki menee hyvin, ollaan Oulussa yhden aikoihin, ja kesärenkaisella Beetlellä hurruutellaan kotiin yösydännä.

Madeira oli taas meille hyvä: liikuttu ja levätty, säät suosiolliset, merenantimista nautittu ja kukkuloilla ja poluilla kuljettu. Madeira on monena vuonna valittu maailman parhaaksi lomasaareksi, voidaan kyllä mekin äänestää ykkössijan säiyttämiseksi. Tässä joku päivä kerron vielä lisää miksi.

Madeira Ravintolat Ruoka ja viini

Funchalissa – toivottavasti ei viimeistä kertaa…

Sateiseen sunnuntaiaamuun heräsimme pitkien unien jälkeen, ja aamiaisella (sisällä eka kertaa) vasta kun suurin osa tämän hotellin muistakin vieraista oli paikalla. Monina aamuina olemme (kahdeksalta) olleet hyvin harvalukuisessa seurassa.

Sade taukosi ennen kymmentä kuten säätiedotus oli luvannutkin, ja me lähdimme sunnuntaiaamukävelylle kaupungille – yhdessä. Mitä ei koskaan Oulussa kyllä tehdä. Aamukävely sunnuntaisin on kyllä tapa, mutta ei yhdessä, eikä kaupungille. Noh, tänään siis Funchalin puistoihin, rantakadulle ja vanhaan kaupunkiin.

Kaupungin puistossa (Jardim Municipal do Funchal) on Avenida Arriagan (pääkatu) varrella ja se on vanhan luostarin paikalla, ja siellä tuoksui sateen jälkeen huikealta. Ja näytti vähän syksyiseltä, mutta vain vähän. 😉

Kadun toisella puolella on The Ritz, jossa eilen istuimme …

Santa Catarinan puisto vähän ylempänä lännessä on laaja, siellä on isoja nurmikenttiä, lampi, kivettyjä nupukivikäytäviä, joiden ylle puut ja pensaat kaartuvat kauniisti. Kauniita yhden kukan kukkapenkkejä, ei rönsyilyä vaan kaunista harmoniaa…

Tuo kukka on niin Madeiran symboli minulle kuin olla ja voi. Ensimmäisen Madeiran reissun jälkeen vein töihin sen tavallisen suklaarasian lisäksi yhden tällaisen, ja muistan kuinka kollegat olivat ihastuksissaan. Veinpä myös edellisen Madeiran reissun jälkeen kuusi vuotta sitten, eikä kukaan oikeastaan isommasti reagoinut – niin moni oli itsekin jo käynyt Madeiralla – ei enää uutuuden viehätystä. Mutta ehkäpä huomenna lentokentällä muutaman ostan kotiin viemiseksi – ne kun säilyvät monta viikkoa maljakossakin.

Puolelta päivin sade palasi, ja me vetäydyimme hotellille, – postailemaan, perusteelliseen kylpyyn, kuvien purkuun, Pehtoori unosillekin, postikortit (ettei jää viime tinkaan) ja sitten kun kova sade (ei ukkosta) loppui, lähdimme taas kaduille ja kujille.

Lomaviikon viimeiseksi ruokapaikaksi valikoitui oppaan toissapäivänä mainostama Casa Portuguesa. Eipä ollut mikään kansanravintola, eikä paikallisten suosikki, mutta oikein hyvä vähän teatraalisen oloinen lopetus tälle hyvälle lomalle.

Olimme – tietysti – ensimmäiset asiakkaat pienessä ravintolassa, mutta sehän tarkoitti ystävällistä, rauhallista aloitusta dinnerillemme. Anna Bel (jo ikääntynyt – eli ikäisemme? ) lady toivotti meidät tervetulleeksi, jutusteli, suositteli ruokia ja viinejä, mutta antoi myös olla rauhassa. Kertoi toimineensa yrittäjänä samalla paikkaa pian 20 vuotta ja pian puoli vuosisataa alalla… palvelualttius oli selkäytimessä.

Liki jouluiselta näyttävän kattauksen keskellä saimme alkuun parsaa ja pikku kotiloita tai simpukoita tai mikähän noiden nimi suomeksi onkaan. Any way – me molemmat olimme tyytyväisiä. Ja viikon paras valkoviini oli Quinta do Carmo. Maksoikin se sen liki kaksi kertaa kuin mikään kuluneella viikolla (28 €).

Pääruokana meillä molemmilla douradaa. Taas kerran todettiin, että pitäisi opetella, tehdä lista, oma sanakirja näille eteläisten maiden kalaruokalistoille. Ehkä minä sen vielä teenkin. Mutta siis dourada (kultaotsa-ahven) oli niin hyvää. Siinä oli grillatun maku, siinä oli tarpeeksi suolaa, se oli sopivan kuivaa mutta mehevää. Sellaista olemme tällä viikolla saaneet ennen, aika lähelle ainakin, mutta tänään myös lisukkeet suuremmoisia. Ilman kalaakin annos olisi ollut herkullinen: ette ehkä usko, mutta täälläkin pottumuusi voi olla hyvää, ja parsakaali, ja pimpinella ja pavut ja pinaatti. Niin hyvä annos. Vähempikin olisi riittänyt.

Mutta jaksoimmehan me vielä jälkkäritkin kun oikein reippaita oltiin: tässä Pehtoorin jälkiruoka, joka oli appelsiinia ja jätskiä Grand Marnier kastikkeessa.

Aion testailla kotona – ja minun jäkiruokani! Voila – passionhedelmä-pudding. Kyselin reseptiä, ”but it´s secret” totesi rouva ravintoloitsija, ja kuitenkin kertoi yhtä sun toista siitä, mitä ruokaan tulee. Minähän kokeilen kotona, ja palaan asiaan.

Ja kun maksoimme laskua ja kun kerroin että huomenna tulen blogissani lämpimästi suosittelemaan tätä ravintolaa, me saimme tarjouksen kyydistä: for free. Ja land-lady soittaa kilautti (miehelleen?) ja saimme kuin saimmekin autokyydin hotellille. Muutaman kilometrin kävely olisi toki tehnyt meille hyvää, mutta mikseipä kyytikin… olihan ne päivän kiintiöaskeleet jo aiemmin saatu täyteen. 😉

Niinpä jaksoimme vielä hotellin kattoterassille katselemaan kuutamoa: Pehtoori kokosi minulle ”kuvausjalustan” baarin tuoleista ja pöydistä. ; ) Tässä yksi kuvaustulos.

Funchal sulkeutuu, näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Toivon mukaan vielä joskus toiste näistä maisemista…..

 

Liikkuminen Madeira

Liikkuminen jatkukoon – Monte huiputettu

Vastoin tapojamme  — olemme kuljeskelleet kaupungilla, istuskelleet yömyssyllä vielä liki kymmeneltä.

Kävimme ensin syömässä – sekin vastoin tapojamme – eräässä rantabulevardin ravintolassa, ihan ilman ennakkotutkintaa asiasta.  Ei mitään tripadvisoreita, ei kokeneiden Madeiran kävijöiden kommentteja, ei perehdytttäviä matkatoimiston oppaita, vaan ihan ilman perusteellista nettisurffailua vain istahdimme syömään. Noh, — oli se oikeasti hyvä kalalautanen, joka tilattiin kahdelle, — siinä oli äyriäisiä, simpukoita, lohta, meriahventa, espadaa… ja oheen kasviksia, jotka sitten melkein jäivät syömättä. Mutta muutoin aika hyvä.

Jälkkäriäkin päätimme tänään nauttia, mutta sitä varten vaihdoimme Ritzin terassille. Ja olipa ylellinen olo: Pehtoorille Irish Coffee ja minulle Caipiroska, joka oli tehty – uudesta suosikistani – passionhedelmästä.

Charleston ja elokuvamusiikki soivat (livenä), ilta oli samettinen, rauhallinen, täysikuu paistoi, oli hyvä, liikkunut olo (taitaa olla ennätys askelmittarissani 😉 ) ,  tunnelma sellainen vähän haikea ”loman lopulla”… Kannatti herätä – ja valvoa!! Mekin, – kerrankin.

 

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Mutta palataanpa aamuun.

Tälle päivällle olimme suunnitelleet viikon pisimmän patikan, ja onnistuihan se – huolimatta siitä, että lauantaisin ei paikallisliikenne (ainakaan juuri bussi numero 129) liikennöi. Niinpä ensin kävelimme Kauppahalliin; lauantaiaamun kalatorin halusin käydä kuvaamassa (palaan asiaan kuvien kera) ja haimme vähän vettä, tuoremehua ja pähkinöitä retkievääksi. Sitten teimme taksarin kanssa sopimuksen: 30 euroa kyyti Camachaan. Okei, sopii meille.

Eikä mennyt kuin parikymmentä minuuttia jyrkkää ylämäkeä kohti kukkuloita ja vuoria, ja olimme Camachan pienen kylän keskusaukiolla. Siellä oli paljon muitakin turisteja; ryhminä, vuokra-autoilla ja muutamat muut kaltaisemme valmiina patikalle.


Patikkaoppaan/kirjan opastamana löysimmme reitin alun: Levada Da Serra Faial. Sitä kohti.

Camachan kylä oli reunoiltaan aika köyhän oloinen, näimme muutakin kuin Funchalin turismilla elävää keskustaa. ja sitten metsään.

Tuollaisen ”luomulevadan” (siis ei leveitä betonireunoja) varrella oli helppo ja hyvä kävellä. Aurinko siivilöityi kauniisti polulle, tuuli leyhytteli mukavasti, vällillä tuoksui eucalyptus, välillä meri, maanviljelys. Ilmanala tuntui vaihtuvan aika tiuhaan: kuin suomalaisessa metsässä, kuin lämpimällä niityllä, kuin tuulisen suolaisen merenrannalla, savuisessa ja nokisessa metsänreunassa (metsäpalon jälkeen) …

Reitin varrella (Camacha – Monte, noin 14 – 16 km) oli muutamia pikkukyliä, joissa oli lauantaitori.

Reitillä ei ollut kovinkaan paljon kulkijoita. Mutta täällä tervehdittiin vastaantulijoita, toisin kuin Sao Laurencion reiteillä, joissa turistit vain kulkivat toistensa ohi vilkaisemattakaan .

Tapasimme suomalaispariskunnan, ruotsalaisia, vastaan tuli muutama maastopyöräilijä, yksi motocrossaaja (mikä tomu- ja metelipilvi jäljessään!!) ja ikiaikainen skottipariskunta, joka oli syvän kuparinruskea, pelkkää patikoijan lihasta, varmaankin yli 80-vuotiaita, ja silmin nähden he nauttivat matkasta. Heistä oli hienoa, että ollaan samalla ”levelillä”. Siis Suomi ja Skotlanti. 😉

Yllä kuvassa eucalyptuspuun pieni oksa. Paikoin, varsinkin reitin alussa tuoksui tuore, raikas eucalyptus. Kun puu kasvaa isommaksi tuoksu hiipuu, mutta tänään kuljimme tuoreiden puuntaimien täyttämien pätkien läpi (erityisesti muutaman vuoden takaisen ison metsäpalon jälkeisellä alueella) ja siellä uudet puiden alut tuoksuivat voimakkaasti.

Levadataivalta metsässä, puiden varjostamilla poluilla, oli ehkä vähän liikaakin. Kun suunnilleen kahdeksan kilometirä oli kuljettu edellisen kuvan kaltaisessa tasaisessa, toki helpossa, liki koko ajan samankaltaisessa, tasaisessa, maitohapottomassa, leppeässä maisemassa, alkoi tuntua, että johan tämä on nähty, ja yhtäkkiä edessä tämä maisema!

Funchal jalkojen juuressa! Mutta miten ja mistä pääsemme Montelle? Opaskirja on ollut viikon aikana aika verraton, mutta näillä tienoilla (tai vähän ennen) oli vähän ongelmia….

Tämä reitin osahan on ollut meille ”kohtalokas”: kuuden vuoden takainen, ikimuistoinen, pelottavakin levada-vaellus tuskin meiltä unohtuu. Täällä kertomus siitä: KLIKS

Tänään siis osin samaa reittiä. Nyt edelistä kertaa vähemmän dramaattisin seurauksin. Pääsimme tänään Montelle. Monta tuntia ja kilometrejä siihen kului. Kahden aikoihin Apsulta tuli meille ääniviesti: ”Mummi ja pappa, miten te siellä pärjäätte?” – Oli pikkuperheen ja Esikoisen kanssa (juurikin tuon aiemman aika vaarallisen kokemuksen jälkeen viisastuneena) sovittu, että aamuisin ilmoitamme, mihin lähdemme ja milloin on aikomus palautua… Ja kiitettävästi ovat lapset vanhempien patikoinnista kyselleet koko viikon. Ja sitten Apsukin tänään. 😀

No hyvin pärjäsimme. Tässä ”viimein nousu”, kivetty tie viimeisellä kilometrillä kohti Montea. Eikä minulla mitään kannettavaa: ei edes kameraa, kun se  tämän hetken oli Pehtoorilla. 😉

Monten kirkolla kävimme.

 

Ja minäkin halusin oikean lounaan paikallisessa turistiravintolassa! Huikea katkasalaatti tuli tarpeeseen.

Funicularilla (Teleferico) laskeuduimme kaupunkiin, ja tepastelimme rannasta hotellille. Vähän ripsi vettäkin, mutta ei sillä tässä välissä mitään väliä… Aika siirtyä iltapäivätorkuille ja -uinnille hotellin kattoterassille. Ah, onnea taas kerran.

Nyt kellon lähestyessä puolta yötä matkakirjeenvaihtajanne alkaa olla unen tarpeessa. Siispä huomenissa tähänkin lisää kuvia, ja huomenna viimeisen (ukkosrintaman uhkaaman) Madeiran  päivämme kuulumisia.