Month

lokakuu 2019

Showing: 1 - 31 of 31 RESULTS
Ruoka ja viini

Shoppailun merkeissä

 

On niin pimeää.

Ja aika ”pimeitä” juttujakin tänään on ollut. Kaikkea sitä.

Joko muilla on kausivaloja ripustettuna, sytytettynä? Me olemme tällä viikolla niitä laitelleet – naapurustossa kun aloitettiin jo viime viikolla, mistä rohkaistuneena mekin lähdimme mukaan piha- ja kotivalaisuun. Ja paljon kynttilöitä ostin Ideaparkin reissulla tänään. Menin sinne hakemaan istuintyynyä kirjoituspöydän tuoliin, ja innostuinpa shoppaamaan. En ole ennen tiennyt (kun olen vissiin kerran ennen käynytkään), että Luhta Outletissa on Ril´s vaatteita: 229 euron ”paremmat” housut 67 eurolla, ja kokoa 38! Jihuu! Mutta talvitakki jäi taas ostamatta. Pianhan se jo päivä pitenee ja kelit lämpenee… ei vai?

Illalla kävin vielä REKOssa: nyt ostin ison kassillisen kaikenmoista. Kalakauppiaita siellä ei tällä kertaa ollut 🙁 , mutta karitsan lihaa ja Sydänmaan Highlander nyhtölihaa olin varaillut. Se on sellaista puoliriistaa, kuulemma. En ole kuin kerran sitä maistanut (proomotiossa tai jossain muussa isossa yo:n juhlassa). Nyt päästään testaamaan. Sinisiä perunoita, vihanneksia, tyrniä, hunajaa, jauhemaksaa, kananmunia, – ja niiden oston vuoksi jouduin sitten Kauppalehteen… Olivat tekemässä sinne juttua, ja VAT-näyttöjen ”tuomari” oli kuvauskeikalla, eikä ollut puhettakaan, että olisi päässyt kameraansa pakoon. Argh!

On tulossa ruokajuhlaviikonloppu: huomenna on paistinkääntäjien kekri-juhla, lauantaina viinikerhon maistiaiset Iskossa, mikä merkitsee myös hyvää ruokaa ja sitten sunnuntaina pikkuperhe saa nyhtötortilloja ja/tai jotain muuta hyvää. Pimeällä on hyvä syödä hyvin. 😉 Ja kuvailla. Kiitokset 10 haasteaiheesta, yksi kuvista on jo otettu. Saapa nähdä…

Oulu Valokuvaus Yliopistoelämää

Vastauksia vailla

Auringonnousu tänään 7:58. Auringonlasku tänään 16:04. Päivän pituus on 8 h 6 min.

Auringolla on Oulussa tänään kahdeksan tunnin työaika, ihan virastotyöaika. Ja virastoissa olevat ihmiset eivät voi minulle vastata. Minulla on kolme sähköpostia ja/tai soittopyyntöä vetämässä, kaikki pantu alulle jo ennen Madeiralle lähtöä, sieltä palattua kyselyt uudistettu, eikä vieläkään mitään. Ja ne on sellaisia juttuja, joihin ko. tahon ”kuuluu” vastata. Minusta sellainen on piittaamattomuutta, välittämättömyyttä, asiantuntemattomuutta, huonoa asioiden hoitoa ja mitäs vielä. Voisi edes lähettää ”kuittauksen” tyyliin ´palaan asiaan paremmalla ajalla´ tms. Mutta ei mitään.

Minunhan ei nykyään juuri ”kuulu” vastata mihinkään, eikä minulle paljon mitään vastattavaa koskaan tulekaan, mitä nyt blogin aina ilahduttavat kommentit ja satunnaiset muut some-maailman jutut, mutta kyllä minä yritän vuorokaudessa vastata niihin ja kaikkiin muihinkin.

Töissä tsekkasin ja vastasin sähköpostit (vähintään) kolmesti päivässä: töihin tullessa, lounaseväiltä palatessa ja ennen töistä lähtöä. Kone oli tietysti auki työhuoneessa, palavereissa ja kokouksissa ihan näköetäisyydellä, joten sähköpostien tulon näin reaaliajassa, mutta yritin keskittää vastaamisen noihin kolmeen kertaan päivässä. Ja minä vastailin helppoihin opinto-ohjaus-, yms- kysymyksiin yleensä myös möksällä ja viikonloppuisin kotosalla. Mikä ei tietenkään ollut ihan oikein, tai noh, oikein ja oikein, mutta koin sen helpommaksi noin, kuin että lomasen jälkeen tai syys- tai toukokuun maanantaisin olisi aina ollut odottamassa pitkä lista vastattavia. Pikkujutuista ei päässyt tulemaan jonoa. Minulle – ja opiskelijoille – semmoinen rytmi sopi.

Kommenteista puheenollen: eiliseen fotomaraton-kyselyyni on tullut jo monta ehdotusta kuvattavaksi. Vaikeita ovat ehdotukset, – tunnelmat, tekemiset ja muutokset, muuten kuin näkemällä aistittavat jutut pitäisi saada kuviin, haastetta on, mutta sitähän minä pyysin. Ja vielä saa tulla lisää. Huomenna aamulla vielä ehtii ehdottaa ja sitten viikonloppuna on Canonille ja minulle tekemistä. 😀

 

 

Valokuvaus

Kuvausmotivaatiota…

Kuin maaliskuussa! Aurinko paistoi ja lämmitti tänään. Mutta toisin kuin maaliskuussa, lumi ei sula, ja meri alkaa jo hiljalleen jäätyä, – ei vapautua jäästä.

 

Ja joutsenet lentävät väärään suuntaan.

Tämä oli taas niitä hetkiä kun mietin, että jos myisin vanhan kamerani rungon (Canon 5D Mark II, tarvisiko joku? – 450 eurolla järeän järkkärin saa laukkuineen) ja yhden käyttämättömän obiskan ja käyttäisin tämän vuotisia ”valokuvaustulojani” ja ostaisin itselleni jonkun ”putken”. Noh, ei taida minusta lintukuvaajaksi olla vaikka olisi minkälainen tele kamerassa. Mutta muutoin voisi jotain uutta kalustoa hankkia – valovoimaa lisää, kun se luonnosta nyt hiipuu. Innostaisi ehkä johonkin uudenlaiseen kuvaamiseen.

Kävelyllä Nallikarissa tänään kyllä totesin, että eiköhän siellä otettuja kuvia kaikkina vuoden aikoina, kaikenlaisessa valossa ole jo tarpeeksi.

Jotta katselisin tutuilla lenkkipoluilla asioita uusin silmin, ajattelin, että voisitte taas auttaa minua. Fotomaraton! Muistatteko? – joskus paljon ennen VATtia sellaisiin osallistuin Setlementin kamerakurssilla ja sitten järjestin omia fotomaratoneja täällä blogissanikin: FOTOMARATON.

Kun tämä on nyt mun ihan oma maraton, niin laadin sitten itse säännötkin. 😀 Siis nyt toivoisin, että mahdollisimman moni teistä esittäisi aiheen, joka minun tulisi kuvata. Yksi tai kaksi sanaa (edellisissä oli mm. sellaisia kuin ”punainen”, ”uskollinen ystävä”, ”ilo”, ”portti”, ”kello neljä”, ”intohimoinen”, ”poikkeava”). Eikä tarvitse välttämättä olla mikään ulkoiluun liittyvä aihe. Kirjoita kuvausehdotuksesi kommentteihin. Ehdotukset torstaiaamuun mennessä. Minulla on sitten neljä päivää aikaa yrittää kuvata ne: julkaisen tulokset sunnuntai-iltana.

Kaikkien ehdottaneiden kesken arvon uusista postikorteistani viiden kortin paketin.

Madeira Valokuvaus

Bom dia – vielä kerran Madeira, por favor!

Madeirasta vielä kerran. Nyt kuvakansiot ovat jotensakin kunnossa, nekin kertonevat, miksi Madeiraa niin lämpimästi voin suositella lomakohteeksi.

Meillehän Madeira on mieluisa lomakohde paljolti hyvien patikkamahdollisuuksien vuoksi. Mahdollisuuksia on paljon ja reittejä monenlaisia, ja (levada)polut on aika helposti saavutettavissa Funchalista. Ehdottomasti kannattaa vaikka vain yhtenä päivänä hankkiutua levadareitille.

Täällä on hyvä suomalainen blogi, jossa paljon tietoa levadoista ja niillä vaeltamisesta. Hyväksi havaittiin Rolf Goetzin kirja Madeira, retkeilyopas, 50 kauneinta levada- ja vuoristoreittiä.  Ostin ja latasin sen puhelimeeni (sitä saa myös kirjakirjana), joten se kulki helposti mukana, ja reittejä oli helppo seurailla. Muutamissa kohdissa kirja opasti hieman pieleen, esim. Camicha-patikalla reitillä oli jokunen vuosi sitten roihunut metsäpalo, mikä oli muuttanut reitin kulkua, mutta löysimme takaisin polulle aika helposti.

Levadojen varrella on pieniä kyliä, erilaisia metsätaipaleita, näkymiä merelle, kallioita, paljon kukkia, nytkin vielä agapanthukset ja hortensiat kukkivat villeinä, eucalyptykset tuoksuivat, ruskaiset viini- ja pengerviljelykset tekivät maisemaan tilkkutäkkejä, purot solisivat. Funchalissa ja Monten rinteillä on huikeita puutarhoja.

Cabo Girãolle turistit yleensä viedään: onhan siellä Euroopan korkein suora pudotus (580 m) ja komea näköalapaikka. Me kävimme siellä jo syksyllä 2003, silloin turistikiertoajelulla ja sumu oli niin kova, ettei mitään näkynyt. Tällä kertaa käveltiin sinne levadoja pitkin. Ja näköala oli hieno!

Lähes joka iltapäivä Funchalin satamaan, joka on ihan keskustassa, tulee yksi tai kaksi risteilyalusta, joten satamassa ja rantapromenadilla on elämää. Museoita ja kauppakeskuksia riittää kaupungissa. Mitäkö sieltä kannattaa ostaa? No Madeiraa! 😀 Ja kenkiä, kuulemma. Korkista on tehty kaikkea mitä ajatella saattaa. Ostin yhden vyön.

Ja sitten Eevikselle ja Apsulle tuliaisia, ihania lasten vaatteita ja vaatekauppoja on paljon, niin ja ostin niitä passionhedelmiä. Kukkia ei tällä kertaa tuotu, mutta kyllä paluulennolla monella niitä näytti olevan kotiin tuomisina.

Ruoka ja juoma ovat erinomaisia, ja ravintolassa syöminen (jopa turistialueilla: Lido, Rua do Santa Maria ja vanha kaupunki) on halvempaa kuin Suomessa, suunnilleen Italian hinnoissa. Hedelmiä on kaikkialla, hotellin aamisella ja kauppahallissa – ne ovat mehukkaita, makeita ja puoli-ilmaisia. Kalaruoka on herkullista: espada (mustahuotrakala (näkyy kauppahallikuvissa) tarjotaan mieluusti banaanin tai mangon kera, ja pitäähän sekin testata, mutta mielummin madeiralaisittain = ilman hedelmiä. Jäätelö on hyvää.

Paikallinen leipä bolo on vehnäleipää, joka perusmuodosssaan tarjoillaan usein ennen kuin (alku)ruoka tarjoillaan. Se on lämmin halkaistu pyöreä leipä, jonka välissä on valkosipulia (kohtuullisesti) ja joskus hunajaa. Joskus todella hyvää, joskus mitäänsanomatonta. Sitä myydään myös täytettynä, isoina versioina.

Madeiralla on rauhallista, ja madeiralaiset eivät meuhkaa kuten minun mielestäni espanjalaiset usein tekevät. Funchal – vaikka onkin saaren pääkaupunki ja yli 100 000 asukkaan kaupunki (+ turistit päälle) –  on leppoisa, kaunis, historiallinen ja siisti. Tällä kertaa siellä ei – sattuneesta syystä – ollut juurikaan brittejä, joita edellisillä kerroilla oli selkeästi eniten. Nyt oli paljon saksalaisia, tai ainakin saksankielisiä ja pohjoismaalaisia. Ei aasialaisia eikä jenkkejä. Siis varsin rauhallista menoa.

Ja saarella on paljon pieniä kyliä, joihin pääsee paikallisbussilla tai vuokra-autolla. Saari on vain 60 x 40 km, joten päivässäkin sen kiertää, mutta näkemistä riittää kuljettavaksi useammallekin autoilupäivälle.

Ja Madeiran sää? Me ollaan nyt oltu yhteensä kolme viikkoa siellä, ja lähes joka päivä on satanut. Mutta sade on yleensä/useimmiten vain pieni iltapäiväräpsähdys. Saaren pohjoispuolla sataa enemmän ja usein, siksihän ne levadatkin on tehty! 🙂 Tällä lomalla San Lorenzon niemimaan patikalla satoi mennessä niin paljon, että se jo haittasi kulkemista, esti näkemästä ja harmitti, mutta palatessa sää oli (enimmäkseen) lämmin ja aurinkoinen. Korkeuserotkin jo ehkä näkyvät kuvissa. Mutta kaikkinensa Madeiran ilmanala on mitä miellyttävin, leppeä ja lempeä.

 

Ja hyväksi (?) lopuksi: minähän en juuri selfieitä harrastele, liekö koskaan ennen sellaista peilin kautta olen ottanut, saatikka ravintolan vessassa, mutta sellainenkin tuli viimeisenä Funchalin iltana tehtyä.

Casa Portugese -ravintolassa, kuten monessa muussakin paikassa Madeiralla ja Portugalissa, on kauniita sinivalkoisia azulejoja – kaakeleita. Ja siinä käsiä pestessäni huomasin, että olinpa sävyttänyt pukeutumiseni ihan täydellisesti – vessan kaakeleihin! 😀 😀

Tästä kuvakansioihin – mukavaa nojatuolimatkaa!

(kansion eka kuva kaksoisklikkaamalla auki, ja sitten oikean reunan nuolella isosta kuvasta toiseen…)

Reseptit Ruoka ja viini

Sadonkorjuun aikaan

Niinhän siinä sitten on käynyt, että minä vannoutunut Halloweenin vastustaja olen jo tänä viikonloppuna leiponut ”kumpitsa”-kakun.

Ihan vaan ”kuvatoimistollisista” syistä. 😉 No ei vaiskaan. En keksinyt jälkiruoaksi muutakaan kuin täykkärin. Joten sitten tällainen ratkaisu. Kuvatoimiston liki miljoonan kuvan joukossa ei vielä ole kumpitsa-kakkua, eikä edes Halloween-kakkua, mutta nyt sekin homma tehty. 😀

Eikä siinä vielä kaikki! Hommasin ison talvikurpitsan, jotta ruokavieraat saivat jälkiruoan jälkiruoaksi vähän askarrella. En tiedä, kumpi oli enemmän täpinöissään Apsu vai (liki-ammattilais)askartelija-sisareni, jotka lyhdyn yhdessä tekivät. Hieno tuli, näette vielä kuvia lyhdystä ”toiminnassa”.

Menussa oli muutakin uutta. REKOsta ostamani lampaanliha oli testissä: olivatpa hyviä fileitä. Laitoin marinadiin aamulla, ja paistoin pannnulla. Grilli olisi ehkä ollut vielä parempi, mutta ”pihakeittiö” on jo suljettu. Pakkasöistä huolimatta en ole saanut vielä yrttipenkkejäni putsattua, joten pakkasen puremia yrttejä marinadiin oli vielä käytettävissä, liki tuoreiden veroisia.

Lampaanfileet 

4 kpl lampaan (luomu)sisäfileitä

Marinadi

3 rkl soijaa
1 dl rypsiöljyä
paljon yrttejä (rosmariinia, timjamia, ruohosipulia) 
1 rkl hunajaa
3  valkosipulinkynttä halkaistuna 

Sekoita marinadin ainekset, poista fileistä kalvot, laita fileet marinadiin muutamaksi tunniksi, mieluiten yön yli. Ota huoneen lämpöön pari tuntia ennen paistamista. Valuta neste pois, ja pyyhi fileet, jottei valkosipuli pala pannulla ja tuo kitkerää makua lihaan. 

Paista voinokareessa pari minuuttia puoleltaan, nosta foliolla vuorattuun uunivuokaan ja laita 225-asteiseen uuniin jälkikypsymään. Noin 3 – 10 minuuttia riippuen toivotusta kypsyysasteesta. 

Lisukkeena meillä oli tsatsikia (ehdottomasti jotain valkosipulista-jukurttisoosia tms. on hyvä olla), ruusukaalia, porkkanoita (jotta Apsullakin olisi mieluista syömistä) ja feta-salaattia. Siis aika kreikkalaisella menulla tänään.

Ja mitä opimme tästä: menen ensi torstainakin REKOON, ostamaan ainakin kananmunia, lampaanlihaa, kalaa ja hunajaa. Karjalanpiirakat eivät olleet niin erikoisia, että välttämättä tarvittaisiin, mutta ehkä kokeilen jotain muuta leipätuotetta.

Madeira

Madeira ei oikein onnistu

Nyt kyllä hieman harmittaa…

Olen käyttänyt sateisesta lauantaista ison osan, isoimman osan, Madeira-kuvaston saamiseksi valmiiksi, toiveenani tarjoilla – vihdoin – nojatuolimatka aurinkoon ja patikkapoluille, mutta!

Kaksi aiemmin tekemääni kansiota ovat ok, mutta tänään ”valmistuneet” kolme ovat väreiltään ihan karseita. Jossain (missä hitossa?!) on jo bugi, täppä väärässä paikassa, tallennuksessa tai jossain väriprofiilissa joku ongelma, jonka olen todennäköisesti ihan itse saanut aikaiseksi, ja nyt kuvat ovat julkaisukelvottomia. Argh!

Tässä kuitenkin maistiaisia. …

 

 

 

 

 

 

Tämä viimeinen kuva symboloikoon tietoliikenneverkkoja, bittiavaruutta, piuhoja koneissa ja minussa jotka ovat jotenkin sekaisin, koska kuvakansiot ovat vielä kesken.

Tässä linkki kahteen ensimmäiseen kuvakansioon… KLIKS

 

onhan niissäkin valoa ja lämpöä ihan eri lailla kuin lokakuisessa kotimaassa…

Klikkaa kansiossa ensimmäinen kuva auki,

 – sen jälkeen voit klikata oikean reunan nuolesta kuvasta toiseen. Mukavaa matkan alkua…

 

Reseptit Ruoka ja viini Yliopistoelämää

Syksy maistuu hyvälle

Spaghetti alla carbonara 

Siitä tuli tämän päivän high light. Paljon muuta valoa ei ole ollutkaan. Valokuvia toki, tai siis digikuvia niin paljon, että silmissä vilisee: Madeira muistoissa ja ruudulla, – ei valitettavissa vielä kansioissa.

Päivä on ollut pimeä, sateinen, mutta mukavan lämmin, ja keskipäivällä sade piti vähän taukoa, mikä mahdollisti ulkoilun. Käveleskelin Linnanmaan suunnalla, kiertelin yliopistokampusta aika kaukaa. Mietin mennyttä, ja sitä, että nyt on monessa HITU = Historiantutkijoiden valtakunnallinen konferenssi, jossa ovat ”kaikki” Suomen historioitsijat ja muutamia (keynote -puheenvuoronpitäjät) kansainvälisiä osallistujia.

JOS en olisi luopunut virastani, olisi minulla nyt varmasti kiirepäivät, ja olisi ollut tämän asian tiimoilta jo pari vuotta aika lailla tekemistä. Nyt osallisuuteni ko. konferenssiin on vain se, että myin kuvia käytettäväksi konferenssin julkaisuihin ja nettisivuille, ja että kävelin ”kurakamppeissa” ja kamera kaulalla kaukana luentosaleista, joissa työryhmät kokoontuivat.

Miltäkö tuntu? – Oikein hyvältä. Vaikka toki HITU-päivissä oli aina hohtonsa. Puurtamisen ohessa ennen kaikkea kohtaamisia. Mutta minulta se on ohi.

Minun päiväni oli tänään ulkona. Yksin.

 

Syksyn ankeudessakin on viehätyksensä. Ja parasta on sisällä kynttilän valossa. Hyvän ruoan ja viinin äärellä.

Italiassa ja muuallakin Pehtoorin yksi vakioravintola(lounas)ruoka on Spaghetti alla Carbonara eli Miilunpolttajan pasta. En muista, milloin viimeksi olisin sitä kotona tehnyt, mutta tänään tein. Ja oikein ohjeen etsin sen oikeaoppiseksi kokkaamiseksi. Saku Tuomisen (et al.) ”Aglio & Olio” -kirjan sain Juniorilta ja Miniältä jokunen vuosi sitten joululahjaksi, ja siinähän on pasta ja sen historia etc. varsin perusteellisesti selvitetty. Ei mikään kiiltokuvakeittoski, vaan asiaa.

”Carbonara on kaivostyöläisten pasta, proosallisemmin ”miilunpolttajan spagetti”, jonka syntytarinasta on olemassa ainakin kaksi versiota. Toisen mukaan carbonara oli muinaisten [muinaisten? – kyllä historioitsija vierastaa moista ilmausta] kaivostyöläisten suosikkipasta, koska se oli täyttävä ja sen pääraaka-aineet säilyivät hyvin. Toisen mukaan ohje on itse asiassa varsin nuori ja syntyi vasta toisen maailmansodan aikana tilaustyönä amerikkalaissotilaille, jotka ikävöivät pekoni ja muna -aamiaisia.” [vrt. selitys Caesar-salaatin synnystä!]


Ja lopulta tein kuitenkin vähän niin kuin omalla tavallani. Ja muistin, että ”oikea” Carbonara ei ole kermaista. Tässä minun versioni (joka oli kyllä hyvää….! ja kalorista!)

Spaghetti alla Carbonara

Spagetti keitetään ohjeen mukaan – öljyä ja suolaa keitinveteen.

Ja sen kiehuessa valmistellaan ”kastike”.

Laita uuni kuumenemaan 250 C -asteeseen tai vielä parempi jos uunissa on grillivastukset.
Levitä pekoniviipaleet (Snellman on todettu parhaaksi) leivinpaperille ja laita ne uuniin – noin viideksi minuutiksi. Siis kunnes saavat pieniä mustumia pintaansa.
Nostele leivinpaperin päälle ja valuta rasva pois.
Sekoita keskenään yksi munankeltuainen, 2 rkl ranskankermaa ja 2 rkl parmesaania.

Kun pasta on kypsää al -dente, valuta se, kaada takaisin kattilaan ja sekoita em. keltuais-creme fraiche-parmesan -kastike pastaan.

Annostele pasta lautasille, ripottele pinnalle parmesaania (tai hyvää pecorino-raastetta) ja myllystä mustapippuria ja asettele päälle munankeltuainen kuoressa (valuta valkuainen pois, siitä tulee ikävän näköinen ja makuinen kun se kypsyy kuuman pastan pinnalla).

Ja jälkkäriksi pari pikku pikarillista tätä mahdottoman hyvää uutuuspunaviiniä. Luulin italialaiseksi, mutta olikin Saksasta. Yllättävän raikasta, eikä ällömakeaa. Pitkään aikaan en ole syönyt suklaata tai karkkia, joten makea ei juuri maistu, mutta voin vain kuvitella, kuinka hyvin tämä sopii suklaakakun, sacherin tai joulukonvehtien kaveriksi:  Rosso Nobile al Cioccolata

Bon appetito!

 

Niitä näitä

Syysmyrsky ja talven tulo

 

 

 

 

 

Niin oli, ja minä aloitin kerran lukiossa aineeni noilla Ressun käsikirjoituksen aloitussanoilla.

Opettaja ei pitänyt sitä hyvänä ideana. Varsinkaan kun aineen aihe oli joku yhteiskunnallinen juttu tyyliin Koulutuksen merkitys aluepolitiikassa tai Suomalaisten lomanviettotavat tai mitä näitä aiheita nyt olikaan. Minulla oli ainekirjoitus melkein aina ysi, niitä harvoja aineita, joissa sain kiitettäviä arvosanoja. Mutta ”synkkä ja myrskyinen yö” -aloitus ei saanut kiitosta. Eikä saanut kyllä minulta viime yönäkään. Moneen kertaan heräilin, ja kaikkinensa huonouninen yö. Mutta kerrankos sitä.

Tänään oli kuitenkin kaunis ja melko lämmin päivä.

Ja koskapa Pehtoori sai puutarha- ja pihahommat tälle syksylle tehdyksi, vielä yhden peräkärryllisen lehtisäkkejä ja karsimisroskia Ruskoon, minä vein pyöräni piiitkän jäähyväislenkin jälkeen vihdoin huoltoon, minkä jälkeen sekin on puutarhakalusteiden kaveriksi vietävä varastoon tai autotalliin.

Kerta kaikkinen laidunkauden lopettajaispäivä meillä molemmilla. Leivoinpa sitten Pehtoorin hommien valmistumista juhlistamaan ja minun pyöräilystä luopumisen tuskaa lieventämään omppupiirakan. Kyllä se hetkellisesti auttoi.

Kävin myös XXL:ssä ostamassa talvikerrastoa ja sukkia, katselemassa jos löytyisi mukavat, kahisemattomat ulkoiluhousut ja kyllä kummastelin kamppeissa olleita lappuja: crew-sukat, ikoniset kankaat ja housut, ultra-dry puserot, ja ties mitä kaikkea. Ja niin minäkin sitten ostin crew-sukat (nilkkasukat). Ja ikoniset verkkahousut (eikä ikoninen tarkoittanut tässä tapauksessa Adidasta, joka sekin näytti olevan yksi ikoninen). Mikähän verkkareiden oikea nimi on? – Tai siis joku uusi nimi.

Että näin suuria asioita tänään.

 

Historiaa Isovanhemmuus Oulu

Syyslomapäivä

APSUN JA MUMMIN SYYSLOMAPÄIVÄ

KIRJASTOSSA reilun tunnin leikkimisen ja kirjojen valitsemisen jälkeen, kun mummi vitkuttelee vaatenaulakolla.
– Mummiiiiiii, NYT me lähdetään jo sinne museoon! Haluan lähteä MUSEOON!
(Kuinka moni muu 4-vuotias vaatii päästä museoon.)

MUSEOSSA (ainakin tunnin osastolta toiselle kulkemisen jälkeen)
– Ens kerralla mennään kyllä Leo´s Leikkimaahan, mutta sitten tullaan taas tänne.

MÄKKÄRILLÄ
– Otatko maitoa vai vettä siihen HappyMealiin.
– Maitoa. Lakkoositonta. …    Isi tykkää samppanjasta. Niinku valkoviinistä, ja se on juonu toomperinnoonia.

MUMMI-PAPALLA kun olisi aika lähteä kotiin
– No niin, Aatu, jos lähetään kotiin?
– En halua lähetä.

 

Viikko 43. Syyslomaviikko, jolloin meidän perheessä on aina ollut joku syyslomalla. Tänä vuonna se olisi tietysti voinut olla tytär, mutta hän ei ole tällä toisella opiskelurupeamallaan paljon lomia pidellyt – aikoo tehdä kolmivuotisen kandin kahdessa vuodessa, joten syyslomaviikkokin on opiskeluviikko. Mutta onneksi on Apsu! Meidän puolipäiväinen päiväkotilapsi on lomalla tämän viikon. Äitinsä on flunssassa, pikkusiskonsa flunssassa (tekee hampaita vähän rajummin?)  ja iskä kahden päivän työreissulla, joten katsoin sopivaksi hetkeksi ja iloksi itselleni hakea pojanpojan viettämään lomapäiväänsä kodin ulkopuolelle.

Kun ulkona oli karsea keli ja Apsukin vielä korvatulehduksen ja yskän jälkeisessä toipilasvaiheessa, päätettiin viettää päivä sisällä, eikä kovin paljoa touhuilla. Ei siis Leo´s Leikkimaahan, ei Tietomaahan eikä kylpylään, vaan päätimme lähteä kirjastoon. Siellä leikkihuoneessa oli aika paljon lapsia ja äitejä, – lomaviikko näkyi. Ja oli kyllä mielenkiintoista katsella leikin ohessa, kuinka Apsu suhtautui muihin lapsiin. Itse asiassa, kuinka vähän heistä tänään välitti tai siis piti muita lapsia ihan luonnollisina, – aiempi arkailu, avoin tuijottaminen, ujous tai hienoinen syrjään vetäytyminen olivat tipotiessään.

Museossa oli perinteinen herra Hakkarais-osasto, leikkimökki pikkukeittiöineen ei enää kiinnostanut, mutta Oulun pienoismalli entistäkin enemmän. Gorbatsov- ja ”Minun aarteeni”-näyttelyt eivät oikein iskeneet Apsuun, mutta uusi toukokuuhun asti avoinna Kakaravaara-osasto* sitäkin enemmän. Hienosti rakennuttu näyttely, ja mikä parasta, siellä sai moniin esineisiin myös koskea! Nostalgiaa mummille ja Apsulle kiinnostavia kohteita: junarata ja vanha toimiva kaupan kassa.

Mummille parasta oli pojan seura ja jutut. 😉

 

*Museon Kakaravaara-näyttelyn menen joku kerta katsomaan yksikseni oikein ajan kanssa. Suosittelen muillekin – aikuisellekin! Ja Kalevan kuva-arkistossa on kuvia Oulun ”oikeasta” Kakaravaarasta.

Historiaa Oulu

Kyselyn palaute

Perjantaina asettelemiini kysymyksiin tuli mukavasti vastauksia.

Oikeastaan vain postikorttikysymyksiin tuli odotusten mukaiset vastaukset: siis lähes kaikki ostavat ulkomailla postikortteja ja kotikaupungissakin niitä ostaa noin puolet vastaajista.

Vastaajista vain seitsemän on käynyt Madeiralla – ja 21 ei. Ehkäpä koostepostaukseni tässä jonakin tulevana päivänä saa matkakuumeen suuntaamaan sinne… Entäs muutokset lihansyöntiin: olin oikeastaan vähän yllättynyt että jopa kolmannes (12) on muuttanut suhtautumista viimeisen kahden vuoden aikana.

Ja puolet tiesi, puolet ei tiennyt, mitä kruununmakasiinit ovat ja miksi niitä on rakennettu. Suomessa niitä on parikymmentä, ne melkein kaikki ovat kivisiä, rakennettu Venäjän vallan aikana 1800-luvun puolivälin molemmin puolin ja ne ovat yleensä jossain vanhassa kaupungissa. Ihan kuten 1700-luvulla lähes joka pitäjään rakennetut pitäjänmakasiinit, myös kruununmakasiinit liittyivät verotukseen: niihin kerättiin kruununjyvät. Talonpoikien oli maksettava kruunulle verot, ns. kruununjyvät joten makasiinit olivat viljavarastoja.

Pitäjänmakasiinien tehtävä oli monipuolisempi kuin näiden kaupungeissa olleiden kruununmakasiinien. Pitäjänmakasiineihin kerättiin viljaa hyvinä satovuosina, ja sitten kun tulivat katovuodet niin sekä siemen- että syöntiviljaa sai lainaksi – korot kuuluivat silloinkin lainan ehtoihin. Jos pitäjänmakasiiniissa oli ylijäämäviljaa (= hyviä vuosia peräkkäin), se myyntiin huutokaupalla ja saadut varat käytettiin muun muassa köyhäinhoitoon ja koulujen ylläpitoon. Takseerauksella (= verotuksella) kerättiin siis varoja koulutukseen ja sosiaalihuoltoon.

Vuosikymmenen ennen suuria nälkävuosia (1866 – 1868)  määrättiin, että pitäjänmakasiinin yhteydessä tuli toimia erikseen siemenjyvästö ja hätäapujyvästö, ja vaikka määräys pantiin toimeen aika kattavasti, ei tämä varatoimi estänyt nälänhädän tappavan 1860-luvun jälkipuoliskolla noin 150 000 suomalaista ( noin 8 % koko maan väkiluvusta).

Pitäjänmakasiinejahan on vielä paljon tallella, – lähes poikkeuksetta kotiseutumuseoina. Entäs sitten pakkahuoneet? Niitäkinhän on melkein joka kaupungissa?

Tietääkö joku, mikä tämä minun tänään Kasvitieteellisessä kuvaamani marja/hedelmä on?
Se on isossa puussa, mutta en kyllä tunnistanut, eikä siinä alla ollut kylttiä kuten puutarhalla yleensä on….

Niitä näitä Reseptit Ruoka ja viini

Kohti marrasta

Sievä aamu. Sellainen oli tänään.

Ja hänet on haudattu jo kahdeksan vuotta sitten.

Olen siis tänään ollut hautausmaalla – nimiä miettien, marraskuuta kohti mennen, vieden lyhdyn isän haudalle, kävellen, pahoitellen, että on liian liukasta pyöräillä, kävellyt ja miettinyt, että mitä ne vanhemmat, jotka vuonna 1918 antoivat tyttärelleen nimeksi Sievä Aamu, miettivät. Silloin Suomessa oli vielä sisällissota, oli nälkäkevät, jolloin Suomessakin kuoltiin vielä nälkään. Oli vankileiri Raatinsaaressa, ja ensimmäinen maailmasota Euroopassa.  Miksi tytär sai noin kauniin nimen? Oliko keväisessä maaliskuussa 1918 kuitenkin toivoa, iloa, tyttövauvan syntymän tuomaa onnea? Kuinka Sievää kutsuttiin kaveripiirissä? 1930-luvun Oulussa eläneen teinin, Sievän nuoruus – millainen se oli? Millaista oli hänen elämänsä silloin?

Hautausmaasta, ja ”marraksesta”, huolimatta kaunis aurinkoinen päivä.

Huolimatta, että Miniä oli flunssassa, oli meillä pienimuotoinen perhepäivällinen, Apsu ja isänsä tulivat kuitenkin, joten hirvenlihapullia ja omenapiirakkaa oli tarjolla. En ole koskaan ennen – ainakaan muistaakseni – tehnyt hirvenlihapullia, mutta hyviähän niistä tuli. Tänä syksynä kun tuntuu kaupoissa ainakin täällä meidän lähitienoolla olevan hirven lihaa myynnissä tuon tuostakin (eism. pelkästään Hailuotoon on myönnetty 200 kaatolupaa!!) , niin ostinpa kilon jauhelihaa ja pulliksi värkkäsin. Hyviä olivat. Mietin vain, että onko hirvenliha aina niin makeaa? Näistä tuli melkein makeita… Ehkä se hyvin kuullotettu sipuli? En tiedä. Mutta Apsullekin kelpasi oikein hyvin.

HIRVENLIHAPULLAT (tästä kuudelle, tein 3-kertaisena, jäi pakkaseen ja dogibägiin potilaallekin)

    • 1 kpl sipulia
    • 1 rkl rosmariinia (pakkasista huolimatta kotipenkistä vielä hyvää… )
    • 2 tl tuoretta timjamia (pakkasista huolimatta kotipenkistä vielä hyvää…)
    • 1 dl ruokakermaa
    • 1/2 dl korppujauhoja
    • 1 kpl munaa
    • 1 rkl lihafondia
    • 1 tl suolaa
    • 1 tl mustapippuria
    • 1/2 tl maustepippuria
    • 400 g hirvenjauhelihaa

Kuori ja hienonna sipuli. Kuullota sipuli ja yrtit öljyssä pannulla. Anna jäähtyä.

Yhdistä kerma, korppujauhot, muna ja fondi. Anna seoksen turvota hetki. Lisää mausteet ja jauheliha. Sekoita massa tasaiseksi.

Pyörittele massasta isoja lihapullia kostutetuin käsin. Pyörittele (korppu)jauhoissa. Paista lihapullat leivinpaperin päällä pellillä 200-asteisessa uunissa noin 20 – 25 minuuttia.

Olin hankkinut oheen (kovasti tykkäämääni) Tertin kartanon calvados-omenahyytelöä, mutta kyllä kunnon puolukkasurvos oli noiden ohessa parempaa. Lisäksi tarjolla kasvis-perunakiusausta hieman sovellettuna (= yrttejä ja aurajuustoa mukaan).

 

Reseptit Ruoka ja viini

Lokakuussa

Tänään on ollut hyvä päivä olla sisällä, olla kotona, leipoa omenapiirakkaa, katsella muutama reissun aikana tallennettu telkkariohjelma (Sunnuntailounas), istua takkatulen ääressä. Syödä hyvin ja juoda punaviiniä. Pitää totaalinen lepopäivä kaikesta liikkumisesta (milloinhan viimeksi?). Vesisade on ollut liki lohduton, mutta en ole antanut sen häiritä.

Aamupäivän pikaiselta (autolla tehdyltä!) kaupunkireissulta palatessa totesin, että niin jäi talvitakki ostamatta, niin jäi sumu/sadekuvat ottamatta ja niin jäi kirjastossa käymättä. Ei haittaa, sillä ruokakaupassa kävin tuloksekkaasti. Sitä paitsi jälkkärin pääaines, antonovka-omenat! (ah, onnea – tyttären ikiaikaisen bestiksen vanhemmilla on ko. omppulajikkeen puu pihallaan, ja me saamme aina joskus, niinkuin tänäkin vuonna ympärillisen tai pari niitä) olivatkin jo kotona. Ihan parhaita uuniomenoita, ja sopivat piirakkaankin.

Piirakan kun olin päättänyt leipoa, se olisi huomennakin kelpo jälkkäri jätskin kanssa …

Ja sitten Pehtoorikin tulee kaupunkireissulta – kukkakimpun kanssa. – Aivan. Niinhän se onkin: on 43 vuotta meidän ensimmäisistä treffeistä (KLIKS – tuolla vähän juttua niistä). Ihan vaan 43 vuotta! (Pehtoori muisti, minä en.) Se on kuulkaa pitkä aika. Mutta hyvinhän se on yhdessä kulunut. Katseltu samaan suuntaan, katseltu eteenpäin ja yhtä aikaa samaan suuntaan, siten paljon enemmän kuin toisiamme. Niin se minun mielestäni kuuluu mennäkin. Samaan suuntaan, – eikä toisiamme ”päin”.

Piirakan ohje oli tämä vanha tuttu… edelleen toimiva..

Pähkinäinen ompputorttu

150 g voita
1½ dl sokeria
2 munaa
2½ dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
2 rkl kermaa
3 hapanta omenaa
½ dl rusinoita
½ dl pähkinärouhetta

Sulata ja jäähdytä voi. Sekoita voihin sokeri. Lisää munat yksitellen.
Lisää mukaan jauhot (myös leivinjauhe) vuorotellen kerman kanssa.
Lisää taikinaan 2/3 paloitelluista omenoista sekä rusinat ja pähkinät.
Leivitä taikina voideltuun korppujauhotettuun vuokaan.
Sitten loput omenat taikinan päälle.
Paisto 200-asteteisessa uunissa noin 35 minuuttia.

Jätskin kanssa tarjoiltuna piirakka nousee vielä astetta ylemmälle levelille.

 

PS. Eiliseen kyselyyni on tullut kiitettävästi vastauksia. Mielenkiintoista, ehkä hieman yllättävääkin… Palaan vielä asiaan.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Mietittäviä asioita

Milloin minun elämästäni tuli tällaista, että päivässä on vain yksi iso, isompi, isohko, pääasia, jonka saan tehdyksi, ja sitten jotain pientä puuhastelua siihen ympärille. Mihin on multitaskaaja tai ainakin monessa eri lokaatiossa tehtyjä hommia valmiiksi aikaansaapa tyyppi kadonnut? Totta puhuen: kadonnut jo vuosia sitten… Mihin? Vuosiin? Ikävuosiin? Laiskuuteen? Elämänhallinnan oppimiseen – vihdoinkin? Välinpitämättömyyteen? Hetkelliseen syksyyn? Katoavaisuuden käsittämiseen? Intohimon puutteeseen?

–  Tuohan se juuri pelottaa. Siis pelottaa, että ei olisi intohimoa, jota voisi nimittää ehkä tunteeksikin, – siis että se katoaisi. Olenhan täällä blogissa, luentosalissa, lapsille, itselle, kokouksissa, harrastuksissa, kaikkialla, koettanut selittää, että pitää olla intohimoa tekemiseensä. Ei tule hyvää ruokaa, jollei sitä tee intohimolla ja/tai rakkaudella, ei opi (mitään?), jollei oppimiseen tai opittavaan asiaan ole syvää kiinnostusta ja intohimoa, ei jaksa tehdä töitä, ei ainakaan ilolla ja tuloksekkaasti, jollei työhön ole intohimoa. Mikä saa ilon ja intohimon pysymään pinnalla vuodesta ja tekemisestä toiseen?  Tarviiko sen pysyä? Eikö voisi vain kahlata päivästä toiseen? – No ehkäpä ei, ei minun mielestäni niin. Minusta ilo ja elo on hyvä olla yhdessä.  Eikös elämänilo ole ”se juttu”? Olisiko se jopa elämän tarkoitus? Mennä päivästä toiseen hakien elämän iloa ja eloa itselle ja toisille?

Mutta tänäänkin hyvin vähän, pienin askelin tuon ilon saavuttamiseksi.

Elämän iloa ja eloa pienin askelin. Ulkoillen, syöden, kuvaillen, postikorttien parissa duunaten ja sen sellaista. (Tuo ”sen sellaista” ja ”kyllä vain” ovat kyllä eilen mainitsemani kirjasarjan minuun tartuttamia.)

Joka tapauksessa… Tänään meillä taas kalaa. Madeiralla söimme 6/7 päivänä kalaa. Kotona syömme yleensä  2-3/7 päivänä kalaa, 2/7 päivänä lihaa, ja loput päivät menevät kasvis-sieni-juusto-kananmuna -menuilla (kiitetty ja kirottu olkoon juusto! 😉 ) . Tänään pienten tonnikalapihvien ohessa mustekalapastaa, ja ylivertaisen hyvää pecorino-raastetta. Hurjan täyteläisiä makuja olivat. (Mustekala-pennet sopivat hyvin tonnikalan kaveriksi…)

Nyt kun tämän kaiken ”ilmastokouhkaamisen” – kuten jotkut sitä nimittävät, ”naudanlihavastaisuuden” (Helsingin yliopiston ruokaloissa lopetettu naudanlihan käyttö, etc.,)  ja vrt. meidän 50-luvulla syntyneiden lapsuuden ruokavalio KLIKS 

Ei minunkaan lapsuudessani 60-luvulla paljon naudanlihaa ruokapöydässä näkynyt. Tosin oli possun kyljyksiä, lihapullia, liha- ja hernekeittoa… oliko muita liharuokia? Tietysti joulukinkku, saunamakkara, nakkikeitto ja meetwurstisleivät ja suolalihaa joskus (en kyllä edes tykännyt siitä), oliko muuta? Karjalanpaistia joskus. Hyvin harvoin. Maksaa ja munuaisia (molemmat herkkujani jo lapsuudessa) aika usein. Kalaa ainakin kerran viikossa. Mutta ei juuri naudanlihaa.

Nyt kun me Pehtoorin kanssa  täällä lähes oloneuvoksina elelemme ja nimenomaan pääasiassa omien kokkailujen varassa olemme, niin yhä vähemmän taas syömme lihaa. Olihan meillä (minulla) joskus varhaisaikuisuudessani, kuten kunnon humanistille kuuluukin 😉 – parivuotinen vegetaristikauteni, mutta nyt monestakin syystä, ja paljolti huomaamatta, ilman voimallista ”tiedostamista” olemme siirtyneet käyttämään yhä vähemmän lihaa ruokapöydässä. Juhlaruokana ja ravintoloissa liharuoka on usein valintana, mutta kotona lihaa yhä harvemmin. Mitenkäs muilla? Tähänkin asiaan alla pieni kysely. Siinä on kysymyksiä muihinkin minua viime viikkoina mietittyttäneisiin asioihin. Vastannet klikkailemalla, ja kommentointikin on erinomaisen tervetullutta…

Kyselyssä myös oheiseen kuvaan liittyvä kysymys. Kuvassa on Oulun kruununmakasiini 1870-luvulta.


Luettua

Koukussa

Nyt on käynyt niin, että olen taas jäänyt pahasti koukkuun. Reissussa jouduin olemaan ilman tai siis siellä ihan helposti pärjäsin ilmankin, mutta heti kotiin palattua oli taas hankkiuduttava vanhan houkutuksen tarjoamiin fiiliksiin. Tilasin heti muutaman uudenkin ihan valmiiksi ja varmuuden vuoksi, ettei nyt tule katkoksia.

Ja nyt sitten voin tehdä vain sellaista, joka sallii ”sekakäytön” eli kirjojen kuuntelun tekemisen ohessa. Ennen lomaa aloitin Anne B. Radgen viisiosainen sarjan, jonka ensimmäisestä osasta tehty tv-sarja ”Berliininpoppelit” on kuulemma nähty Suomessakin vajaa kymmenen vuotta sitten, mutta eipä ole minulla siitä, siitäkään, mitään havaintoa. Nyt on viides kirja menossa, – kakkonen ja nelonen ovat olleet heikoimpia lenkkejä.

Sukutarina, joka sijoittuu Norjan maaseudulle, jossa eläimillä ja hautausurakoinnilla, tanskalaisilla elitisti-”homppeleilla” (kuten kirjassa todetaan) ja nuorehkon naisen oman elämänsä löytämisellä on keskeinen osansa kerronnassa, ei  lähtökohtaisesti minua kiinnosta, ja olenkin monta kertaa näitä kuunnellessa miettinyt, miksi jäin sarjaan kiinni. Ehkä se on juuri se tarina. Kiinnostus, miten Torrun sekä Neshovin veljeskaarti Tor, Margido ja Erlend sekä vanhus Tormor pärjäävät, miten heille ”käy”. Ihmiset ja heidän ratkaisunsa kiehtovat. Ja on kirjassa merkillisestä hassua huumoriakin, jos kohta maaseudun ankeudesta ja kuolemasta melkein inhorealististakin kuvausta.

Joka tapauksessa hyvin vähän mitään kanssakäymistä tänään, sillä olen laitellut kuvia, kokkaillut, pyöräillyt, käynyt kaupassa ja koko ajan nappikuulokkeet korvissa. Sen, että Pehtoori pihlajien kaatopuuhista kävi iltapäivällä sisällä syömässä, olen  muutoin ollut kirjojen maailmaan uppoutuneena.

 

Niitä näitä Reseptit

Kaupungissa

Kaupunkielämää monessa muodossa… postikorttimetsästys jatkui tänään, paremmin tuloksin kuin eilen. Aika isot niput niitä olin tilaillut, joten tietysti jännitti, millaista laatua, onko myyntiin laitettavaa? – Helpotus oli kun ihan kelpo painatus niissä on, sellainen samettimatta.

Cayocanissa oltiin sisaren kanssa lounaalle, tai minun (ruoka-)aikataulussani varhaisella lounaalla. Nyt kun hänkin asuu Oulussa, eikä Iissä, on tapaaminen entistä helpompaa.

Iltapäivällä sitten äidin luo. Kovasti hän on käynyt väsyneemmäksi viime kuukausina: talven tulo ja 90 ikävuoden lähentyminen ovat eittämättä siihen syynä. Vein hänelle taas soppasatsin, jonka eilen keittelin. Ja taas kerran totesin, että paahtamalla kasviskeittoihin saa ihan erityisen hyvän maun. Pilkoin pellillisen kasviksia ja juureksia (porkkanoita, lanttua, bataattia, palsternakkaa, makeaa sipulia) aika isoiksi lohkoiksi ja laittelin uuniin 250 asteeseen. Kuinkahan kauan olisivat olleet uunissa? – No niin kauan, että osassa oli jo vähän mustuneita ohuita reunoja. Polttaa ei saa. Palanut ja paahdettu on eri asia. 🙂 Sitten soppa ihan tavalliseen tapaan: palaset kiehuvaan veteen 2-3 litraa, mukaan kasvisfondia (2 cups) ja lopuksi paketti Koskenlaskijaa (voimakas) ja sitten sauvasekoittimella samettiseksi sopaksi. Hyvää tuli, parempaa paahdettuna kuin ilman.

Talven lähestyminen ei tänäänkään kyllä kaupunkimaisemassa juuri haitannut. Ihan mahdottoman kaunista oli illansuussa, semminkin kun oli vielä ihan tyvenkin.


Niitä näitä

Paluu maan pinnalle

Paluu vuorilta, kukkukoilta, kattoterassilta ja lennoilta maan pinnalle, etelän lämmöstä pohjoisen kirpeään lokakuuhun ei ollut lopulta kovinkaan vaikeaa, vaikka siitä kun hotellista lähdimme ja kotiovella oltiin, oli kulunut hyvinkin kellonympärys. Yöllä kahdelta kotipihalla paluu pohjoiseen ja maan pinnalle tuntui kovin pimeältä ja kylmältä, mutta tänään kotikaupunki on näyttänyt kauniina, eikä niin kovin kylmänäkään.

Päivän teemana on ollut kaikenmoinen siistiminen ja järjestely. Patikkalomalta pyykkiä on aina tavallista enemmän, ja samalla kesä(ulkoilu)kamppeiden pois pakkaamista. Pehtoorilla on pihalla ollut taas lehtiä yltä paljon haravoitava kuin minulla kuvattavana lenkillä. 😉

Reissun aikana tulleita ja vastaanottamattomuuden vuoksi palautuneita kortti- ja kalenteripaketteja olen koettanut löytää kierrellen pitkin kaupunkia eri toimipisteissä. Pikkuisen huolettaa, sillä huomenna pitäisi olla jo myynnissä mm. Tuira-kortteja. Noh, vasta huomenna.

Pikkuperhe piipahti illansuussa; tuliaiset sopivia ja mieluisia, mikä on tietysti hyvä asia. Lastenvaatteiden vaihtoreissu olisi vähän turhan pitkä, eikä ehkä riittäsi syyksi lähteä takaisin Madeiralle. 😉

Hautausmailla Madeira

Castanheiro ja Funchal jäivät…

Hotelli Castanheiron (suom. ~ kastanja) aamiainen viimeistä kertaa – ainakin tällä lomalla. Sekä hotelli että sen aamiaiset ovat suositeltavia. Jos lomalla ykkösjuttu ei ole auringonotto ja meressä uinti, ei parveke merinäköalalla eikä rantakatu, jonka varrella on rantahotelleja ja niiden oheispalveluja vieri vieressä, niin Castanheiro on kyllä hyvä valinta.

 

Jokaisella aamiaisella yksi pasteis de nata  – tänään kaksi. Ikävä niitä tulee, mutta Lidlista saa melkein yhtä hyviä. Olen kerran kokeillut näitä leipoakin. 😀

Edellisellä Madeiran lomalla oltiin Cliff Bayssä, joka oli sekin oikein hyvä (pääsy mereen uimaan, alakerrassa Michelin tähden ravintola, isot huoneet, merinäköala, upea allasalue – sijainti Lidon ja kaupungin keskustan puolivälissä), mutta kyllä tämä Castanheiro meidän patikka- ja ruokaravintolatoiveisiin vastasi vielä paremmin. Tässä iässä ja mukavuuden halussa hotellivalinta on tärkeä osa onnistunutta lomaa, – levollinen nukkuminen, hyvät aamiaiset, siisti ja iso kylppäri sekä parveke ovat tärkeitä pointteja – ja sijainti!

Aamiaiset hedelmineen, lämpimine leipineen, monenlaisine tuorepuristettuine mehuineen, puuroakin Pehtoori löysi, olivat hyvä alku päivälle. Ilman erillistä maksua olisi saanut tilattua lettuja , hedelmiä ja kermavaahtoa tai munakkaita tai parsaa ja kinkkua, mutta eipä tätä mahdollisuutta käytetty.

Alkuviikon asuimme valitsemassamme de luxe -huoneessa (20 neliöttä), jonka kylppärissä suihkukaivo ei oikein pelittänyt, minkä vuoksi/ansiosta pääsimme loppulomaksi Junior-sviittiin (30 neliötä). Kuvat jälkimmäisestä. Pienen pieneltä parvekkeelta oli näkymä kirkon ja jesuiittakoulun takapihalle.

Uima-allas oli kattoterassilla ja spa kellarikerroksessa; vaikka aioin, jäi madeira-hieronta juiliville olkapäilleni testaamatta.

 

Tänä aamuna lähdimme hotellilta yhdeksän jälkeen, ja meillä oli pari tuntia aikaa ennen kuin oli lentokenttäkuljetuksen aika. Lähdimme vielä kerran yrittämään englantilaiselle hautausmaalle: löysimme sen perjantaina lenkillämme, mutta silloin portit olivat kiinni. Tänä aamuna olivat avoinna.

 

 

Aurinkoisesta aamusta huolimatta näkymä jotenkin lohduton, – dekadenssia, rähjäisyyttä, unohdusta, hylättyjä, vieraalle maalle kulkeutuneita, sinne jääneitä, yksi oululainenkin nuori nainen sinne haudattu, … Olipa joukossa aatelisten ja yhden prinsessankin hauta.

Kun oli aikaa, kävelimme keskustan katuja ristiin rastiin – pienenä toiveenani löytää kauppa, jonka ikkunassa olin nähnyt kauniin kaulakorun. Sellainen artesaani-liike, mutta jäipä löytymättä. Säästyipä nekin kympit lentokentän tax-freehen. Perheelle jouluherkkuja! Kyllä, Madeira 15 years Malmsey ja Bolo de meil (hunajakakku). Ja Juniorille neljän pikkupullon lajitelma eri madeira-laatuja (Sercial, Verdeldo, Bual ja Malmsey) – ihan vain ammatillisen tietämyksen lisäämiseksi. 😉 Miniälle, tyttärelle ja Apsulle makeaa. 😉

Madeiran lentokenttä on siitä mukava, että siellä pääsee kattoterassille, nauttimaan vielä maisemista ja lähdön tunnelmasta, katselemaan lähteviä ja palaavia koneita.

Kone tuli lähes tunnin myöhässä; oli ollut ”ihan mahdottoman kova vastatuuli”, mutta olipa sitten paluumatkalla niin reipas myöntäinen, että lentoaikaa ei ollut ihan viittäkään tuntia. Puoli kahdeksalta meidän/Madeiran aikaa, eli puolikymmenen Suomen aikaa, olimme Helsinki-Vantaalla.

Nyt odotellaan, että pääsemme Oulun lennolle. Jos kaikki menee hyvin, ollaan Oulussa yhden aikoihin, ja kesärenkaisella Beetlellä hurruutellaan kotiin yösydännä.

Madeira oli taas meille hyvä: liikuttu ja levätty, säät suosiolliset, merenantimista nautittu ja kukkuloilla ja poluilla kuljettu. Madeira on monena vuonna valittu maailman parhaaksi lomasaareksi, voidaan kyllä mekin äänestää ykkössijan säiyttämiseksi. Tässä joku päivä kerron vielä lisää miksi.

Madeira Ravintolat Ruoka ja viini

Funchalissa – toivottavasti ei viimeistä kertaa…

Sateiseen sunnuntaiaamuun heräsimme pitkien unien jälkeen, ja aamiaisella (sisällä eka kertaa) vasta kun suurin osa tämän hotellin muistakin vieraista oli paikalla. Monina aamuina olemme (kahdeksalta) olleet hyvin harvalukuisessa seurassa.

Sade taukosi ennen kymmentä kuten säätiedotus oli luvannutkin, ja me lähdimme sunnuntaiaamukävelylle kaupungille – yhdessä. Mitä ei koskaan Oulussa kyllä tehdä. Aamukävely sunnuntaisin on kyllä tapa, mutta ei yhdessä, eikä kaupungille. Noh, tänään siis Funchalin puistoihin, rantakadulle ja vanhaan kaupunkiin.

Kaupungin puistossa (Jardim Municipal do Funchal) on Avenida Arriagan (pääkatu) varrella ja se on vanhan luostarin paikalla, ja siellä tuoksui sateen jälkeen huikealta. Ja näytti vähän syksyiseltä, mutta vain vähän. 😉

Kadun toisella puolella on The Ritz, jossa eilen istuimme …

Santa Catarinan puisto vähän ylempänä lännessä on laaja, siellä on isoja nurmikenttiä, lampi, kivettyjä nupukivikäytäviä, joiden ylle puut ja pensaat kaartuvat kauniisti. Kauniita yhden kukan kukkapenkkejä, ei rönsyilyä vaan kaunista harmoniaa…

Tuo kukka on niin Madeiran symboli minulle kuin olla ja voi. Ensimmäisen Madeiran reissun jälkeen vein töihin sen tavallisen suklaarasian lisäksi yhden tällaisen, ja muistan kuinka kollegat olivat ihastuksissaan. Veinpä myös edellisen Madeiran reissun jälkeen kuusi vuotta sitten, eikä kukaan oikeastaan isommasti reagoinut – niin moni oli itsekin jo käynyt Madeiralla – ei enää uutuuden viehätystä. Mutta ehkäpä huomenna lentokentällä muutaman ostan kotiin viemiseksi – ne kun säilyvät monta viikkoa maljakossakin.

Puolelta päivin sade palasi, ja me vetäydyimme hotellille, – postailemaan, perusteelliseen kylpyyn, kuvien purkuun, Pehtoori unosillekin, postikortit (ettei jää viime tinkaan) ja sitten kun kova sade (ei ukkosta) loppui, lähdimme taas kaduille ja kujille.

Lomaviikon viimeiseksi ruokapaikaksi valikoitui oppaan toissapäivänä mainostama Casa Portuguesa. Eipä ollut mikään kansanravintola, eikä paikallisten suosikki, mutta oikein hyvä vähän teatraalisen oloinen lopetus tälle hyvälle lomalle.

Olimme – tietysti – ensimmäiset asiakkaat pienessä ravintolassa, mutta sehän tarkoitti ystävällistä, rauhallista aloitusta dinnerillemme. Anna Bel (jo ikääntynyt – eli ikäisemme? ) lady toivotti meidät tervetulleeksi, jutusteli, suositteli ruokia ja viinejä, mutta antoi myös olla rauhassa. Kertoi toimineensa yrittäjänä samalla paikkaa pian 20 vuotta ja pian puoli vuosisataa alalla… palvelualttius oli selkäytimessä.

Liki jouluiselta näyttävän kattauksen keskellä saimme alkuun parsaa ja pikku kotiloita tai simpukoita tai mikähän noiden nimi suomeksi onkaan. Any way – me molemmat olimme tyytyväisiä. Ja viikon paras valkoviini oli Quinta do Carmo. Maksoikin se sen liki kaksi kertaa kuin mikään kuluneella viikolla (28 €).

Pääruokana meillä molemmilla douradaa. Taas kerran todettiin, että pitäisi opetella, tehdä lista, oma sanakirja näille eteläisten maiden kalaruokalistoille. Ehkä minä sen vielä teenkin. Mutta siis dourada (kultaotsa-ahven) oli niin hyvää. Siinä oli grillatun maku, siinä oli tarpeeksi suolaa, se oli sopivan kuivaa mutta mehevää. Sellaista olemme tällä viikolla saaneet ennen, aika lähelle ainakin, mutta tänään myös lisukkeet suuremmoisia. Ilman kalaakin annos olisi ollut herkullinen: ette ehkä usko, mutta täälläkin pottumuusi voi olla hyvää, ja parsakaali, ja pimpinella ja pavut ja pinaatti. Niin hyvä annos. Vähempikin olisi riittänyt.

Mutta jaksoimmehan me vielä jälkkäritkin kun oikein reippaita oltiin: tässä Pehtoorin jälkiruoka, joka oli appelsiinia ja jätskiä Grand Marnier kastikkeessa.

Aion testailla kotona – ja minun jäkiruokani! Voila – passionhedelmä-pudding. Kyselin reseptiä, ”but it´s secret” totesi rouva ravintoloitsija, ja kuitenkin kertoi yhtä sun toista siitä, mitä ruokaan tulee. Minähän kokeilen kotona, ja palaan asiaan.

Ja kun maksoimme laskua ja kun kerroin että huomenna tulen blogissani lämpimästi suosittelemaan tätä ravintolaa, me saimme tarjouksen kyydistä: for free. Ja land-lady soittaa kilautti (miehelleen?) ja saimme kuin saimmekin autokyydin hotellille. Muutaman kilometrin kävely olisi toki tehnyt meille hyvää, mutta mikseipä kyytikin… olihan ne päivän kiintiöaskeleet jo aiemmin saatu täyteen. 😉

Niinpä jaksoimme vielä hotellin kattoterassille katselemaan kuutamoa: Pehtoori kokosi minulle ”kuvausjalustan” baarin tuoleista ja pöydistä. ; ) Tässä yksi kuvaustulos.

Funchal sulkeutuu, näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Toivon mukaan vielä joskus toiste näistä maisemista…..

 

Liikkuminen Madeira

Liikkuminen jatkukoon – Monte huiputettu

Vastoin tapojamme  — olemme kuljeskelleet kaupungilla, istuskelleet yömyssyllä vielä liki kymmeneltä.

Kävimme ensin syömässä – sekin vastoin tapojamme – eräässä rantabulevardin ravintolassa, ihan ilman ennakkotutkintaa asiasta.  Ei mitään tripadvisoreita, ei kokeneiden Madeiran kävijöiden kommentteja, ei perehdytttäviä matkatoimiston oppaita, vaan ihan ilman perusteellista nettisurffailua vain istahdimme syömään. Noh, — oli se oikeasti hyvä kalalautanen, joka tilattiin kahdelle, — siinä oli äyriäisiä, simpukoita, lohta, meriahventa, espadaa… ja oheen kasviksia, jotka sitten melkein jäivät syömättä. Mutta muutoin aika hyvä.

Jälkkäriäkin päätimme tänään nauttia, mutta sitä varten vaihdoimme Ritzin terassille. Ja olipa ylellinen olo: Pehtoorille Irish Coffee ja minulle Caipiroska, joka oli tehty – uudesta suosikistani – passionhedelmästä.

Charleston ja elokuvamusiikki soivat (livenä), ilta oli samettinen, rauhallinen, täysikuu paistoi, oli hyvä, liikkunut olo (taitaa olla ennätys askelmittarissani 😉 ) ,  tunnelma sellainen vähän haikea ”loman lopulla”… Kannatti herätä – ja valvoa!! Mekin, – kerrankin.

 

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Mutta palataanpa aamuun.

Tälle päivällle olimme suunnitelleet viikon pisimmän patikan, ja onnistuihan se – huolimatta siitä, että lauantaisin ei paikallisliikenne (ainakaan juuri bussi numero 129) liikennöi. Niinpä ensin kävelimme Kauppahalliin; lauantaiaamun kalatorin halusin käydä kuvaamassa (palaan asiaan kuvien kera) ja haimme vähän vettä, tuoremehua ja pähkinöitä retkievääksi. Sitten teimme taksarin kanssa sopimuksen: 30 euroa kyyti Camachaan. Okei, sopii meille.

Eikä mennyt kuin parikymmentä minuuttia jyrkkää ylämäkeä kohti kukkuloita ja vuoria, ja olimme Camachan pienen kylän keskusaukiolla. Siellä oli paljon muitakin turisteja; ryhminä, vuokra-autoilla ja muutamat muut kaltaisemme valmiina patikalle.


Patikkaoppaan/kirjan opastamana löysimmme reitin alun: Levada Da Serra Faial. Sitä kohti.

Camachan kylä oli reunoiltaan aika köyhän oloinen, näimme muutakin kuin Funchalin turismilla elävää keskustaa. ja sitten metsään.

Tuollaisen ”luomulevadan” (siis ei leveitä betonireunoja) varrella oli helppo ja hyvä kävellä. Aurinko siivilöityi kauniisti polulle, tuuli leyhytteli mukavasti, vällillä tuoksui eucalyptus, välillä meri, maanviljelys. Ilmanala tuntui vaihtuvan aika tiuhaan: kuin suomalaisessa metsässä, kuin lämpimällä niityllä, kuin tuulisen suolaisen merenrannalla, savuisessa ja nokisessa metsänreunassa (metsäpalon jälkeen) …

Reitin varrella (Camacha – Monte, noin 14 – 16 km) oli muutamia pikkukyliä, joissa oli lauantaitori.

Reitillä ei ollut kovinkaan paljon kulkijoita. Mutta täällä tervehdittiin vastaantulijoita, toisin kuin Sao Laurencion reiteillä, joissa turistit vain kulkivat toistensa ohi vilkaisemattakaan .

Tapasimme suomalaispariskunnan, ruotsalaisia, vastaan tuli muutama maastopyöräilijä, yksi motocrossaaja (mikä tomu- ja metelipilvi jäljessään!!) ja ikiaikainen skottipariskunta, joka oli syvän kuparinruskea, pelkkää patikoijan lihasta, varmaankin yli 80-vuotiaita, ja silmin nähden he nauttivat matkasta. Heistä oli hienoa, että ollaan samalla ”levelillä”. Siis Suomi ja Skotlanti. 😉

Yllä kuvassa eucalyptuspuun pieni oksa. Paikoin, varsinkin reitin alussa tuoksui tuore, raikas eucalyptus. Kun puu kasvaa isommaksi tuoksu hiipuu, mutta tänään kuljimme tuoreiden puuntaimien täyttämien pätkien läpi (erityisesti muutaman vuoden takaisen ison metsäpalon jälkeisellä alueella) ja siellä uudet puiden alut tuoksuivat voimakkaasti.

Levadataivalta metsässä, puiden varjostamilla poluilla, oli ehkä vähän liikaakin. Kun suunnilleen kahdeksan kilometirä oli kuljettu edellisen kuvan kaltaisessa tasaisessa, toki helpossa, liki koko ajan samankaltaisessa, tasaisessa, maitohapottomassa, leppeässä maisemassa, alkoi tuntua, että johan tämä on nähty, ja yhtäkkiä edessä tämä maisema!

Funchal jalkojen juuressa! Mutta miten ja mistä pääsemme Montelle? Opaskirja on ollut viikon aikana aika verraton, mutta näillä tienoilla (tai vähän ennen) oli vähän ongelmia….

Tämä reitin osahan on ollut meille ”kohtalokas”: kuuden vuoden takainen, ikimuistoinen, pelottavakin levada-vaellus tuskin meiltä unohtuu. Täällä kertomus siitä: KLIKS

Tänään siis osin samaa reittiä. Nyt edelistä kertaa vähemmän dramaattisin seurauksin. Pääsimme tänään Montelle. Monta tuntia ja kilometrejä siihen kului. Kahden aikoihin Apsulta tuli meille ääniviesti: ”Mummi ja pappa, miten te siellä pärjäätte?” – Oli pikkuperheen ja Esikoisen kanssa (juurikin tuon aiemman aika vaarallisen kokemuksen jälkeen viisastuneena) sovittu, että aamuisin ilmoitamme, mihin lähdemme ja milloin on aikomus palautua… Ja kiitettävästi ovat lapset vanhempien patikoinnista kyselleet koko viikon. Ja sitten Apsukin tänään. 😀

No hyvin pärjäsimme. Tässä ”viimein nousu”, kivetty tie viimeisellä kilometrillä kohti Montea. Eikä minulla mitään kannettavaa: ei edes kameraa, kun se  tämän hetken oli Pehtoorilla. 😉

Monten kirkolla kävimme.

 

Ja minäkin halusin oikean lounaan paikallisessa turistiravintolassa! Huikea katkasalaatti tuli tarpeeseen.

Funicularilla (Teleferico) laskeuduimme kaupunkiin, ja tepastelimme rannasta hotellille. Vähän ripsi vettäkin, mutta ei sillä tässä välissä mitään väliä… Aika siirtyä iltapäivätorkuille ja -uinnille hotellin kattoterassille. Ah, onnea taas kerran.

Nyt kellon lähestyessä puolta yötä matkakirjeenvaihtajanne alkaa olla unen tarpeessa. Siispä huomenissa tähänkin lisää kuvia, ja huomenna viimeisen (ukkosrintaman uhkaaman) Madeiran  päivämme kuulumisia.

Madeira

Turisteillen

Turisteilua koko päivä. Tälle päivälle oli luvattu pilvistä, sadekuuroja, vähän viilenevää. Varasimme tälle päivälle Aurinkomatkojen retken, – milloinhan viimeksi on oltu?  – Auton vuokraustakin harkittiin, pyörävuokraamokin oli jo löydetty, mutta päädyimmekin tähän helppoon ja tietoa lisäävään puolipäiväretkeen. Ja hyvä valinta se oli.

Auringon noustessa olimme oikeustalon pysäkillä, josta kierros alkoi. San Antonion kaupunginosan (Ronaldon kotihuudeilla) näköalantasanteella Pico dos Barcelos (355 mpy) oli ensimmäinen pysähdys. Pilvisestä säästä huolimatta hyvä näkyvyys aika kauas, mm. eilisiin patikkamaastoihin.

Ja sitten matka yhä ylemmäs, yli kilometrin korkeuteen, ihan vaan pikkubussin kyydissä istuskellen. 😉  Eira do Serradolta on hieno näkymä Madeiran kolmen korkeimman syleilyssä olevaan Nunnien laaksoon. Ei siellä mitään nunnia kyllä ole, eikä siellä ole koskaan ollut luostariakaan, mutta vuosisatoja sitten (1500-luvulla?) sinne oli rannikon luostareista nunnia paennut merirosvoja. Siispä Nunnien laakso.

Maisema oli huikea, mutta onneksi oli kaiteet ja hyvä pieni reitti. Matkamuistomyymälän huikeista valikoimista ostimme korkkikortin ystäville ja minulle korkkivyön. Kaikkea mahdollista oli korkista. Niin kuin täällä kaikkialla näyttää olevan: lippiksiä, lenkkareita, koteloita, kortteja, solmioita, kaikkea…

Ja matka jatkui alas laaksoon (CurraL das Feiras). Pieni uinuva kylä, jonka kirkossa, hautausmaalla, kirjastossa, minimuseossa ehdimme Pehtoorin kanssa käydä vajaassa tunnissa. Turistimeininkiä!

Olipa taas kerran ihan omanlaisensa hautaustapa. Kerronpa joskus tästä ja madeiralaisten katolisessa elämästä, ja varsinkin lasten kasvatuksesta …

Kahvilassa tilasimme kahvit, kastanjakakkuset kastanjajätskillä ja -siirapilla – (nam! – todella makoisa lounas oli tuo…)

ja  sitten tilaamatta, pyytämättä ja maksamatta – saimme myös liköörimaistiaiset. Eukalyptys-likööri tuoksui ja maistui Vicksille. Eivätkä muutkaan juomat innostaneet ostoksille. 😉

Puolipäiväretken viimeinen kohde oli Christo Rei. Tämä oli vaatimattomampi ja vanhempi kuin Rio de Janeiron vastaava, tämän seuraaja. Patsas on merenrannasa ja annoimme kertoa, että kun kävelee patsaan juurelta portaat (230 porrasta) niemen kärkeen, Kristus patsaan alapuolelle, ja kapuaa takaisin ylös, niin kehon kaikki seitsemän chakraa (voimakeskusta) puhdistuu. No kyllä! Hyvää portaiden kapuaminen tuntui tekevän ainakin vähän jumissa oleville pohjelihaksille. 🙂

Palattuamme Funchaliin heti puolenpäivän jälkeen ei kaupungissa ennusteista huolimatta satanut; oli toki pilvistä – mutta lämmintä. Päätimme käydä hotellilla, minä suihkutella ja sitten lähtisimme perjantai-iltapäivän shoppailukierrokselle. Pienille ostamaan tuliaisia ja ehkä jotain herkkuja kotiin.

Ja kuinka ollakaan jo toisen kerran meidän huoneen suihkukaivo ei pelittänyt, vaan vettä valui kylppäristä huoneen puolelle. Ihan kunnolla. Jo toissapäivänä housekeeper ja kerrossiistijä olivat käyneet sitä korjailemassa, mutta eipä ollut vieläkään kunnossa. Kun olimme sitten lähdössä kaupungille, ilmoitin asiasta respassa. Emme edes isommasti reklamoineet tai valittaneet, sanoimme vain, että olisi tehtävä jotain. Ja voila! Erinäisten järjestelyjen, odottamisten ja puhelujen jälkeen saimme vaihtaa huonetta. Saimme Junior-sviitin! Viikonlopuksi muutimme toiseen lokaatioon.  😉 Hyvä oli edellinenkin huone,  mutta tämä on vielä parempi. 😉 Ja molemmille omat peitot. 😉

Kuvassa alla meidän parveke keskellä ja oikealla ”oleskelunurkkauksen” soikea ikkuna. Kyllä kelpaa….

Ja sitten kaupungille. Tällä lomalla on Funchalin keskusta oivallettu isommaksi kuin kahdellla edellisellä reissulla on tajuttu. Ja – luullakseni – edellisen kerran jälkeen on rakennettu pari kauppakeskustakin, toisessa kävimmekin tänään, mutta muutoin kiertelimme kävelykaduilla ja pienten putiikkien tienoilla. Ja löytyihän sekä Eeville että Apsulle vaatetuliaisia, Apsulle toki muutakin kuin kollege.

Ja hallissa oli luonnolilsesti käytävä. Kymmeniä, kymmeniä kuvia.

 

Tuntui, että jo nähdessä niitä kaikkia ihania, värikkäitä herdelmiä ja vihanneksia tuli ammennettua terveyttä. D-vitamiinia pelkistä väreistä? – Ehkei, mutta hyvää mieltä niistä tuli. Ja ostin kotiinkin vietäväksi passionhedelmiä – en ole ennen tiennyt, että niitä on monen värisiä ja makuisia. Sitruunapassionista aion tehdä sitä kalakastiketta, josta joku jokunen päivä sitten mainitsin.

Shoppailullakin on rajansa, parin tunnin päästä palailimme hotellille, ja siirryimme sen kattoterassille. Sitten huoneen ja pienen elvytyshetken jälkeen kohti illan ruokanautintoja… Estepades. Grillivartaat. Kaikkien Madeiran kävijöiden on tämä testattava; tänään vähän halpisversio, mutta todellakin nälkä lähti, ja hyvää oli. Viikonlopun liharuoka on nyt nautittu.

Huomenna vuorille, I hope.

 

Niitä näitä

Kohti Cabo Giroa – omin neuvoin

Olen joskus aiemmin sanonut ja tänne blogiinkin kirjoittanut ”puolustuspuheenvuoron” valmiiksi järjestetyille vaellusalomille: että on hyvä kun sinun on joka aamu vain oltava valmiina hotellin edessä tai muussa sovitussa paikassa, ja sen jälkeen sinut johdatetaan patikoinnin ja vaeltamisen äärelle, kyydit reittien alkuun ja loppuun ovat valmiina, reitillä on sopivasti mahdollisuus lounaalle ja/tai välipalalle, sinulle kerrotaan ko, kohteen kasvillisuudesta ja historiasta ja voit täysin ”ajatuksettomana” kulkea vuoren rinnettä ylös – alas ja ihailla ja kuvata metsäisiä taipaleita kulkien toinen toistaan viehättävämpien kylien ja maisemien läpi.

Tänään sitten muistin, miksi noin voimallisesti olen puolustanut valmismatkoja.

Eilen hieman otimme selvää, miten pääsisimme jonnekin sopivaan patikkakohteeseen, jonnekin, jossa ei olla ennen käyty ja joka olisi taas tavoitettavissa paikallis- tai lähiliikennebussien kyydillä. No hyvä! Olimme aamiaisella varmoja, että Rodoesto-yhtiön bussi numero 96 Rua do Eduardolta lähtisi kohti Estreito de Cara de Lobosta. Sieltähän pääsisimme hyvin Levada Nortelle, joka edellisellä Madeiran lomalla jäi kokematta… Ainakin osa siitä olisi nyt hyvä tepastella.

Mehän olimme ajoissa siellä, mistä luulimme ysikutosen kulkevan. Ei oltu – tai siis me olimme mutta ysikutonen ei. Käveltiin toisen bussiyhtiön asemalle, siellä saimme ohjeita, jatkoimme kävelyä rantabulevardia pitkin, no mikäs siinä: aurinko paistoi, meri kimmelsi ja oli lämmin. Oltiin jo hyppäämässä taksin kuljetettavaksi, koska sopivaa bussikyytiä ei löytynyt ja kello läheni kymmentä… Mutta sitten: oikea pysäkki löytyi, ostimme kioskista liput ja pääsimmekin kolmosella kylään, jonne oli tarkoitus. Matka kesti kolme varttia, paljon nähtävää jo sen varrella. Pieni huoli siitä, että osaammeko nousta oikealla pysäkillä pois, mutta ystävällinen kuljettaja kailotti meille ja muille patikkapolulle aikoville: ”Levada Norde”. Hyppäsimme ulos.

Näillä rinteillä kasvavat rypäleet Madeira-viineihin.

Levada-opas (kirja, joka on ladattuna kännykkääni ja josta voin kertoa ja kehua sitä joku toinen kerta) johdatti meidät reitille. Hyvä reitti oli: halki ruskaisten viininviljelysten, pikku kylien, laakson reunaa ja sen ympäri, vain muutama hieman turhan kapea ja suojaamaton pätkä, mutta kaikkinensa oikein hyvä liki neljän tunnin patikka.

 

Sen päätepiste oli Cabo Giro. Se on Funchalista länteen oleva tasanne, josta on suora pudotus 580 metriä alas (Euroopan korkein). Olemme käyneet siellä 16 vuotta sitten, mistä Pehtoorilla ei  ollut mitään muistikuvaa, mikä ei ole ihme, sillä silloin siellä oli sankka sumu ja kohde oli vain yksi ”Madeiran saarikierros” -turistiretken pysähdyspaikka. Eikä silloin nähty sitä pudotusta. Tänään nähtiin ja koettiin. Se oli patikkapolkumme kulminaatiopiste.

Paikalla on tietysti matkamuistomyymälä ja kahvila: jääkaappimagneetti ja muutama keittiöpyyhe ostettiin ja nautittiin lounaaksi Boco-leipää, olut ja skumppa. Samaan aikaan alkoi ripsiä. Turhaan ei Pehtoori ollut repussa sateenvarjoja rahdannut. Vaikka oppaan ohjeet paluukyydille olivat selkeät. Siitä huolimatta emme oikeaa kylää ja/tai pysäkkiä muutaman kilometrin portaiden ja polkujen tarpomisella löytäneet. Ja juuri tässä kohden minä mietin omatoimimatkailun etuja ja haittoja.

No onneksi ei – ainakaan vielä – väsyttänyt, kyselin muutamalta paikalliselta englantia taitamattomalta paikalliselta maajussilta neuvoja, ja niinhän siinä taisi käydä, että eivät kysyjä eikä vastaaja ymmärtäneet, mistä puhuttiin. Noh, joka tapauksessa lähdimme laskeutumaan: Camara de Lobos näkyi alhaalla, tosin kilometrien päässä, ja ajateltiin, että kävellään nyt vaikka sinne, jollei muuta…

Ja sitten yhtäkkiä, laskeutuessamme yhdet portaat jonnekin pikkukylään näemme ”Rodoeste-Paragem”. Siis ”oikean” Funchaliin liikkennöivän bussifirman pysäkin ja kun etsimme aikataulua jostain tolpasta tms. niin sieltähän se dösä tulee mutkan takaa! Tuosta vaan, juuri sopivasti! Pääsimme kyydille, maksoimme yhteensä vitosen ja paluumatka hotellille oli turvattu! Ennen neljää olimme Castanheirossa.  Perfetto! Hyvä päivä tänään!

Sateen ripsiminen oli jäänyt vuorille, mutta sen verran pilvessä oli Funchal, että tänään uinti ja aurinkokylpy jäivät väliin.

Kun lounas oli jäänyt aika kevyeksi päätimme tietysti lähteä syömään kaupungille, ja kuinka ollakkaan: Rua de Santa Maria oli taas kohteena. Ehkä viikon tähän astisista vaatimattomin kokemus. Tai noh, ainakin minun annokseni oli valtaisa; annoksen koolla ei korvattu laatua. Sitä paitsi palvelu oli aika hidasta, eikä sellaista huomioonottavaa ja ystävällistä kuin täällä yleensä. Siis ei suositusta tälle (Santa Maria).

Huomenna tiedossa patikaton päivä. Saapa nähdä! …

Liikkuminen Madeira Niitä näitä

San Lorenzo jälleen elämässämme

Olemme juuri palanneet syömästä. Katu ei kiillä sateesta, vaan ihan vaan puhtaudesta. Edelleen on lämmin (klo on 21.30 ja edelleen yli +20 C).

Ravintolan nimi oli Bistro Principal. Se on vain parin korttelin päästä hotelliltamme. Vahingossa sinne. Eikä se oikeastaan ollut mikään bistro, melkein enemmänkin fine dining, – tosin hinnat eilisen kaltaiset. Ruoka vain vielä parempaa. En muista, milloin olisin edellisen kerran syönyt niin hyvää alkuruokaa. Hanhenmaksaa kahdella tavalla.

Ihan viimeisen päälle portugalilaista saatikka madeiralaista ruokaa! 😉 Mutta olihan se hyvää, ja sen kanssa Douron alueen vahvaa muscatel-viiniä.

Pääruoaksi valitsimme tonnikalaa, sekin oli hyvää, mutta tavanomaisempaa. Ja annos ehkä turhankin iso. Jälkkäreitä emme tarvinneet.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Aamiaisen jälkeen sometellessa ja päivän ohjelmaa suunnitellessa luin sisareni FB-sivulta: ”On kansainvälinen kirjaviikko. Ota lähinnä oleva kirja, käännä esille sivu 52, kirjoita viides virke statukseesi.” En kirjoittanut statukseeni, mutta kommentoinpa kuitenkin. Ja ajattelin, että taitaa olla ihan erinomaisen osuva lause tälle päivälle. Ja niin olikin! Todellakin.

”If it is misty, do not despair, the weather can clear up in just a few minutes.”

Me kun olimme päättäneet lähteä tänään saaren itärannikolle, äärimmäiseen niemenkärkeen. (kuvassa Oceano Atlantica) kohdalla näkyy reitti.  Ponte de Sao Laurenco! Tehän tiedätte, tämän  Sao Laurencon (San Lorenzo – Pyhä Lauri) merkityksen meille. Kuten tytär viesteili, kun kerroimme mihin olemme menossa: ”mikään ei voi mennä pieleen kun on Lorenzo.” Sinne siis.

Canicalin pohjoispuolelta aloitimme, – patikka alkoi vesitihkussa, joka pian muuttui hyvin kastelevaksi, tiheäksi sateeksi. Ja voitte kuvitella, että tuollaisella niemellä Atlantilla tuulee. Siellä tuuli paikoin todella kovaa, sateen liukustuttamilla kohdilla, avoimilla paikoilla liki vaarallisen kovaa. Hieman jo mietimme, joska jätettäisiin koko reitti, palattaisiin Funchaliin, mutta onneksi emme.

Ensimmäisen parin kilometrin jälkeen pilvet häipyivät, sade taukosi (palatakseen toviksi paluumatkalla), aurinko paistoi ja maisemat olivat huikeat. Ja Pehtoori joka oli jättänyt ihan tätä reissua varten ostamansa uuden windstopperi-sadettakestävän-teknisen-tiesminkä-takin hotelliin, oli hyvin helpottunut, kun pääsi eroon kertakäyttösadetakista, joka patikkarepun pohjalta sentään oli löytynyt.

Minulla oli kunnon takki, mutta ei sekään mikään sadepitävä ollut, ja sateenvarjoja ei voinut ajatellakaan käyttävänsä. Olisivat olleet Atlantissa ja nurinniskoin alle aikayksikön.  Ja lopultakin eipä kastuminen ollut isokaan juttu: tuuli kuivatti vaatteet äkkiä ja kun oli kuitenkin lämmin. Ja olisittepa nähneet minun Curly girl -kampaukseni: suolainen merituuli, sade ja kova tuuli! Wuhuu! kyllä oli kuulkaa tyyliä patikoijalla!

Päivän aikana mietimme, että kyllä oli yksi hienoimmista patikkaretkistä ikinä. Ainoa ”huono puoli” oli se, että reitti ei ollut ”rengasreitti”, vaan edestakainen, mutta näkymät kyllä kestivät ihailun molempiin suuntiin.

Tämä oli kapein kohta niemimaalla.  Alemmassa kuvassa oikeassa reunassa näkyy (vain) 110 metriä korkea Morre do Furado. Nousu oli kyllä kohtuullisen napakka. Onneksi oli vaijerikaiteet, sillä tuuli ja kulunut patikkapolku olisivat olleet muutoin turhankin vaarallinen lisätekijä nousussa.

Palatessa meillä oli tosi paljon vastaantulijoita, – kaikki kun eivät lähde liikkeelle aamuyhdeksältä kuten me aamukukkujat. Mutta hyvä kun oltiin oltu ajoissa. Aika rauhassa keskenään saatiin menomatka kulkea – ja kuvailla. Minulla on reitiltä yli 100 kuvaa, ja kyllä vähän harmittaa kun tällä pikkuläppärillä en kunnolla edes näe, saatikka pysty muokkaamaan otoksiani. Mutta ensi viikolla sitten kotona…

Turkoosi meri ja tummanpuhuvat kalliot olivat vaikuttava yhdistelmä, ja kovin erilaista kuin Madeiran vehreydessä yleensä. Tuli mieleen patikointi La Comeralla ja paikoin myös Lanzarotella. Mutta kyllä oli hieno reitti.

Iltapäivän lopulla sitten paluu Funchaliin, ja hotellin altaalle. Uinti, uni, aurinko ja leppeä kaupunkituuli tekivät hyvää. Kaikkia kliseista humahteli mielessä: elämä on, patikointi on parasta, liikkumisen ilo, koska mä voin, tätä en unohda, kiitollisena tästä,  …

 

Madeira Ravintolat Ruoka ja viini

Miksi Madeiralle?

Miksi pidämme Madeirasta? Miksi ollaan täällä kolmatta kertaa, vaikka maailmalla ja Euroopassakin on vielä paljon näkemättömiä ja kokemattomia paikkoja, joissa olisi hienoa joskus käydä.

Yläkuvassa on yksi syy. Madeiralla turistit ovat osa paikallista arkea. Täällä on turistien kanssa samassa kaupungissa, bussissa, ravintolassa, rannalla madeiralaisia, eikä vain turisteja. Toki Funchal ja koko Madeira elää turismilla, ja täällä on paljon turisteja ja kaikenmoista heitä varten tehtyä, mutta silti.

Me tupsahdimme paikallisbussiin puolenpäivän jälkeen kun olimme ensin tepastelleet Camera des Lobosiin. Se on Funchalin kaunis naapurikylä, kalastajakylä, jossa kävimme myös edellisellä reissulla. Ja tiesimme, että rantaa pitkin vie kaunis reitti perille. Luolia, kivikkorantaa, promenadia ja Funchalin Lido kymmenine hotelleineen. No nyt kun hotellimme on keskustassa matkaa tuli sen kymmenisen kilometriä, plus pienet tarpomiset eestaas ja taastaas, sillä pitkä tunneli keskellä reittiä olikin suljettu, mikä aiheutti hieman ylösalas kävelyä. Mutta todettiin, että kävelemäänhän tänne on tultu. Eilen 10 km, tänään hieman yli 20 km ja huomenna? , jolloin on jo ”oikea” patikointipäivä – jos kaikki menee kuten on suunniteltu. 😉

Tuosta bussikyydistä on vielä mainittava: meillähän on reissussa aina muutamia tavoitteita: 1) ainakin yksi kirkko, 2) paikallinen pieni ruokakauppa 3) ainakin yksi bussimatka 4) yksi museo. Ja näiden rastien täyttämiseksi tänään sitten päätimme palata Lobosista bussilla. Satuimme pysäkille juuri kun paikallinen – hieman kulahtanut 80-luvun – Funchaliin menevä dösä  pysähtyi. Hyppäsimme kyytiin ja maksoimme 2,20 euroa/kaupunkiin palaava patikoija ja humps! Tavallisen kokoinen ”katuri” olikin muokattu siten, että penkkejä oli rinnakkain 3 + 2. Pehtoori laski että istumapaikkoja oli ainakin 70. Ja bussi oli täynnä madeiralaisia koulusta palaavia teinejä. Käytävä keskellä autoa oli tosi kapea, eikä meille ollut istumapaikkoja. Parikymmentä minuuttia mentiin ja lujaa. Hengissä selvittiin.

Tästä hieman extreme-paluukyydistä huolimatta Lobosiin kannatti mennä ja bussilla palata.

Se on tosi viehättävä pieni kalastajakylä, ja reitti – olkoonkin, että tunneli oli kiinni ja oli kierrettävä mantereen puolelta. Tälläkin kertaa nautimme lounaaksi Nikitat (hedelmä-, alkoholi-, maito-, jääpirtelöt. Olipa raikas ja hyvä, ja vähintään yhtä paljon kaloreita kuin jäätelössä.  😉 Eikä missä tahansa paikassa niitä nautittukaan, vaan Churchillin nimikkohotellin/ravintolan terassilla. Olihan minun käytävä WInstonia tervehtimässä, sillä meillä on ”henkilökohtainen” suhde: tein ennsimmäisen proseminaarini Churchillin muistelmien pohjalta: Dardanelli-operaatio I maailmansodan ajalta oli kevättalvella 1980 osa minun elämääni. 😉

Matkan varrella havaitsimme ruskan olevan tosiasia myös Madeiralla: bougainvillekin käy kelta-oranssiksi talven tullen.

Palattuamme hotellille oli aika uinnille. Ah, onnea.

Hotellin kattoterassin altaalta on aika hulppeat näkymät… Pari tuntia auringossa, ja sitten kuvien purkuun, suihkuun, viesteilemään, huomista varten surffailua ja illansuussa takaisin keskustaan. Olin bongannut, että keskustassa on brittien hautausmaa, joka ei ehkä vedä vertoja Roomassa olevalle protestanttien hautalehdolle, mutta joka tapauksessa – tiedättehän – halusin ainakin tämän hautausmaan nähdä. Löysimme englantilaisen kirkon, mutta hautausmaa jäi vielä käymättä. Here-aplikaatio kyllä meidät johdatti – jonnekin? – mutta ei kohteeseen. No mutta on meillä vielä aikaa…

Ja sitten syömään. Tänään paikaksi valikoitui O Portao. Ja kyllä voidaan suositella. Ehdottomasti. Söimme alkuun Limpits! Pieniä simpukoita. Edellisellä matkalla nautin näistä parikin kertaa, tänään Pehtoorikin tilasi itselleen. Alkuruokana oikein hyviä. Ja pääruokana meille molemmille Espadaa

Mustahuotrakala (Aphanopus carbo) on Atlantin valtameressä elävä kalalaji. Sitä esiintyy 69:nnen ja 27:nnen pohjoisen leveyspiirin välisellä alueella. Se elää noin 200–1700 metrin syvyydessä. Pituutta kalalla voi olla jopa 110 cm. Kala on väriltään musta ja sillä on erityisesti merkille pantavat suuret silmät ja terävät hampaat. Liha on väriltään vaaleata ja miedon makuista. Kalaa kutsutaan esimerkiksi Portugalissa Espadaksi sen miekkaa muistuttavan ulkonäön vuoksi. (Wikipedia)

Se tarjotaan usein banaanin kanssa. Olen maistanut siten, mutta tänään minä otin rapu-, pippuri-, oliivi-, sipulikastikkeella (Madeira style)  ja olihan se hyvää. Ehkä vähän kuhan makuista. Ja O Portaossa oli leppoisa, rauhallinen, ystävällinen tunnelma.

Alkuruoat, leipäkori, vesi, pääruoat, pullollinen talon kalleinta (16 €) hyvää valkoviiniä, espressot, joiden oheen tuotiin tilkat Malmsey madeiraa maksoi yhteensä 68 euroa. Ravintola on vanhan kaupungin kävelykadun varrella, joten siinä voi seurata ohi kulkevia turisteja, nauttia samettisesta illasta, miettiä, että mitäs huomenna…

Siis miksikö Madeira? Paljon hienoja kohteita, kävelyyn oivallisia reittejä, paikallista arkea ympärillä, kaunista, siistiä, kasvillisuus monimuotoista ja kukkivaa, sää leppeä ja lämmin, hyvää ruokaa ja Madeiraa, suhteellisen edullista asumista ja ruokaa, puistoja ja merta. vuoria ja kaupunkielämää… Ystävällisiä ihmisiä, ei meuhkaamista, … ja edelleen niin leppeä ilmanala.

Madeira

@Funchal, Madeira

Klo 2.22.  Silloin loppui uni. Jota ei ollut kertynyt vielä neljää tuntiakaan. Nukku-Matti ei tehnyt täyttä vuoroa, vaan katosi aamuyön pimeyteen. Aamuyön pimeydessä mekin sitten lähdimme liikkeelle. Kone lähti kuudelta, ja jatkolento Helsingistä kohti Madeiraa yhdeksän jälkeen.

Tax-freessä oli aie hankkia talviparfyymi, olin jo päättänyt, minkä ostan (Aqua di Parma, ´Nobile Pioni´) ja oliko sitä Finskin myymälän valikoimissa? – Ei ollut ei. Kun olin puolustuskyvyttömässä päättämättömyyden tilassa, kohdalle sattui myyjä, joka ei vastannut kemppareiden normikylmiä muoviseksi meikattuja mallinukkeja, vaan oli ystävällinen ja miellyttävästi reipas.

Kerroin hänelle, että olen iät ajat käyttänyt ja pitänyt italialaisista tuoksuista; Cucci ja Giorgio Armani ovat usein miellyttäneet, mutta mitä toteaa alan ammattilainen: ”minä katson rouvan habitusta, niin suosittelenpa tätä kypsälle naiselle juuri sopivaa …. ”  (”kypsälle naiselle”? –  aivan kyllähän minulla muutenkin on tämä ikäkriisi vielä pienesti kitumassa) ja tuoksautti pienelle pahvilapulle Guerlainin kukkaistuoksua, jossa oli hedelmää, palisanteria ja  jotain …   Keskeytin hänet ja totesin, että eikös se tuoksu myös vähän saippualle? – Eheii, ei siinä ole saippuaa vaan ambraa, ja tekee tuoksusta puhtaan. – Hmm… kysyin, että miten hän voi ne tunnistaa ja muistaa. Neljäkymmentä vuotta näitä pulloja pyöritellessä on tullut opittua… Ja kyllä, kyllä hän löysi kerralla minulle mieluisan tuoksun, ranskalaisen! No se laukussa sitten lähtöportille.

Lento Helsinki – Funchal sujui myötätuulessa aikataulua nopeammin, joten reilun viiden tunnin jälkeen kone laskeutui Madeiran poikkeuksellisen lyhyelle kiitoradalle – nykyisin kuulemma jo 2500 metriä pitkä, ja nimetty Cristiano Ronaldon mukaan. Hän kun on tältä saarelta kotoisin. Lennolla oli mukava vieruskaveri, jonka tietämys, useiden vuosittaisten Madeiran matkojen tuloksena,  ja hän kerrytti minunkin tietojani lisää. Onhan meillä jo kahden aiemman kerran perusteella jonkinlainen tuntemus ja tietämys tästä niin vehreästä, kauniista, rauhallisesta saaresta ja pääkaupungin osalta tyylikkäästä kaupungista.

Ja  lennon kapteeni Holopainen! Ainakin viisi kertaa hän otti asiakseen kuulutella ja kertoilla kaikenlaista. Ja lievittää turbulenssi- ja lentopelkoa niiltä, joilla sitä varmasti Pohjanmeren yllä oli. Olipa kyllä melkoista hetteikköä. Holopainen kertoi meille vallan leppoisaan tyyliin liikennelentokoneista, lentämisen hiilijalanjäljestä, lentokoneteknologiasta, lentämisestä, säästä, turbulensseista. Ja mm. Airbus 321 A (207 hengen) koneesta hän kertoi sen, että jos mielii sellaisen ostaa, niin ”listahinta” on suunnilleen 125 miljoonaa. Kyllä tykkäsin Holopaisen jutuista.

Tiesittekö, että tuo siiven kärjen ”nosto” on 2,5 metriä korkea, ja sen vaikutus polttoaineen kulutukseen  on merkittävä. Helsinki-Madeira – lennolla kuluu 23 000 litraa löpöä, mutta kun siivissä on tuollaiset nostot, niin 1000 litraa säästyy. 

Funchaliin laskeuduttiin paikallista aikaa vähän puolenpäivän jälkeen, – aikaero on kaksi tuntia Suomeen. Tuntui hyvälle että oli valittu tämä lomakohde, vaikka periaatteena meillä onkin, ettei kahta kertaa samaan paikkaan lähdetä Ja tämä periaatehan ei koske Roomaa.  Rooma on ikuinen. Rooma on eri juttu.

Hotellimme on Boutique hotel Castanheiro. Ihan keskellä Funchalia. Ihan keskellä. Kaupungintalon aukion vieressä.

Tämän aukion nurkalla on meidän hotelli. 

Oikein hyvälle tämä vaikuttaa. Kerron kuvien kera joku päivä lisää…

Kunhan saimmme vähän kevyempää ylle, lähdimme tepastalemaan kaupungille. Aloitimme patikointia varovasti, lämpimään ilmanalaan (+29 C) totutellen ja hakien oikeaa nesteytystasapainoa. ☀ Ensimmäisen kolmen kilometrin matkaan meni tunti.  🙂

Siirtyminen lokakuisen Oulun pyöräteiltä Madeiran lämpöön ja kävelyyn sujui aika mukavasti.

 

Olut ja bianco Sangria Golden Cafen (varmastikin koko kaupungin kallein terassikahvila) maistuivat oikein hyville, ja väsy alkoi tuntua.

Ja mitä näimmekään? Ei ole ukot korttipeliringistä mihinkään häipyneet!! 

Kävelimme hotellille, ja uimaan! Hotellin uima-allas on kattoterassilla, jossa tovin torkuimmekin. Nyt on suihkuteltu, on nälkä ja me lähdemme Rua Santa Marialle syömään jotain ihanaa paikallista kalaruokaa, ja minä liittelen kuvia sitten palattuamme – joten yöllä tai huomenna niitä tässä. Pysykäähän linjoilla. Lomakirjeenvaihtajanne on levollisena kohteessa. 😉

 

Että minä tykkään noista kivetystä aukioista ja kaduista. Ovat kovin kauniita. Ilo on tepastella. Huomenna jo vähän kauemmas. 

 

~~~~~~~~~~~~~~~~

Rua Santa Marian varrella olleessa Mozart-ravintolassa  oli miellyttävä miljöö, ystävällinen palvelu, ja erinomaista kalaruokaa: minulla meriahventa ja passionhedelmäkastiketta. Tuo kastike oli ihan uusi kokemus, on kotosalla etsittävä resepti.

Pehtoori jaksoi vielä jälkkärinkin. Suklaafondant nuottiavaimella.

 

Niitä näitä

Paikoillanne, valmiina ….

No huh huh, onpas tässä ollut puuhaa koko päiväksi. Mutta nyt on kesä- ja patikkakamppeet valittu, silitetty, pakattu, (Pehtoori teki tuon kaiken omalta osaltaan jo eilen .. hikari… ) lenkkeilty, tehty ja syöty ruokaa pikkuperheen kanssa, saunottu, kaikki tarpeellinen päivitetty. Iso osa (tästäkin!!) päivästä on kulumut tiedottajan uuden haasteen (LYYTI!!) opettelussa, soveltamisessa ja wuhuu! onnistuneessa postituksessa. Tämäkin juttu oli to do -listalla ”ennen reissua”. Siispä hyvä mieli siitä, että se onnistui. Oli oikeastaan vähän ”pakko”.

Ja nyt ovat passi, luottokortti ja kamera käsilaukussa, joten ei muuta kuin menoksi.

Meidän kaksi edellistä lomaa (Rooma ja Wien) eivät säiden puolesta olleet ihan odotusten mukaiset. Satoi aika lailla. Varsinkin Wienissä. No mutta, olivahan ne hyviä reissuja.

Nyt kun tavoitteena on olla ulkosalla, altaalla ja vuorilla, merellä ja kaupungin kaduilla, soisi, ettei kovasti sataisi. Tässä kuluneen viikon aikana paikallinen sääennuste on muuttunut helteisestä (+ 26 – 27 C) auringonpaisteesta suomalaisen kesän tavallisiin ennusteisiin: vähän sadetta, vähän aurinkoa ja parhaimmillaan lämmintä. Sellaista ko. kohteessa on ollut meidän kahdella edelliselläkin käynnillä, kuusi vuotta sitten  ja kuusitoista vuotta sitten.

Vaikka siis toistoa on tiedossa, tulkaahan virtuaalimatkalle mukaan! Huomenna kuvia auringosta, toivottavasti! 🙂

Ruoka ja viini

Pottuja ja silakoita ennen reissua

Pakkasyön jälkeen kirpakka aamu, ja aika vilpoinen, mutta ah, niin kaunis sää. Värit ja valot hehkuivat. Ja kun ulkoilma taas veti puoleensa, niin niinhän tässä nyt käy, että yksi tavoite, joka reissua ennen piti saavuttaa, jää tekemättä: tietokoneen tyhjennys ja huoltoon ja kaikkinaiseen päivitykseen vieminen ei tule onnistumaan. Ei millään. Mutta postikorttitilauksia lähti tänään, asiakkaalle kansio kommentoitavaksi ja jotain varmennustallennuksia kuitenkin…

Ja mikä minun ja ehkä teidän aktiiviseuraajienkin kannalta mukavaa tai hyvin ajoittunutta, on se, että juuri tänään tallennustila serveripalvelussa tuli täyteen. Yli kymmenvuotinen bloggaaminen tuhansien (lähes 30 000 kuvaa!!!) kuvien kera tuli – taas – juuri tänään täyteen. Jos näin olisi tapahtunut ensi viikolla ”reissun päällä”, niin olisi kyllä jäänyt ajantasainen raportointi patikka- ja ruokakokemuksista teiltä kaikilta näkemättä. Nyt ehdin ja voin huomenissa täällä kotikoneella ostella lisää tallennustilaa webhotellista. 😉

Tänäänkin on ollut kalaruokapäivä, kuten eilenkin, tänään ”tavallista” taimenta, mutta eilinen ruoka ansaitsee tulla esitellyksi ja resepti jaetuksi. Silakoita ja pottuja. Suomalaista perinneruokaa vailla vertaa, mutta molemmat vähän uusittuina ”painoksina”. Torstaina Rekosta ostamilleni silakoille halusin jonkun tavallisuudesta poikkeavan valmistustavan ja löysinkin helpon soijasilakka-ohjeen. Olennaista on ohessa tarjottava piparjuurikastike. Ohje täällä KLIKS 

Nuo olivat hyviä vielä tänäänkin, kylminä suoraan jääkaapista. 😉

Niiden oheen keitin perunoita. Meidän oivallisessa lähikaupassa oli uusi perunalajike Yatsi myynnissä, ja pitihän sitä kokeilla. Saatesanoissa todettiin, että on nopea keitettävä (10 – 12 minuutttia, minä kyllä keitin sen 15 minuuttia) ja kuorineen syötävä. Ja niinhän se oli: nopea ja kuorineen maukas. Voinokareessa pyöräytin ennen tarjolle laittoa ja kyllä sopi silakoiden oheen oikein hyvin. Graavilohelle sopisi varmaan vielä paremmin. 😉 Mutta vahva suositus kokeiluun: Yatsi-pottu!

Liekö ensi viikolla paljonkaan perunoita ja silakoita – suomalaista kansallisruokaa – syödään? – Mutta ehkä tuttuja makuelämyksiä kuitenkin. Onko arvauksia, minne maanantaina lennämme?

Liikkuminen Oulu

Pyöräilykesän päätös

Mennyt kesä on ollut pyöräilykesä.

Tänään pääsin tavoitteeseeni. Aloittaessani ei ollut mitään tavoitetta, mutta jossain välissä (ehkä osin tyttären syytä?) sellaisen asetin. Tavoitteet ovat hyväksi, useimmiten ainakin.

Tänään – pari päivää ennen aiottua 🙂 – sitten poljin ne viimeiset kymmenet kilometrit. Ja ehkä juuri tänään, hyytävän kylmässä kelissä, lähes koko ajan vastatuuleen polkien (miten minä taas onnistuin valitsemaan sellaisen reitin), homma tuntui nimenomaan suorittamiselta, eikä liikkumisen ilolta, ei ulkoilun riemulta, ei uuden näkemisen innolta, ei mukavalta ja hyvää tekevältä treeniltä, ei helpolta ja hulppealta kulkemiselta, jollaista se suurimmaksi osaksi on ollut.

Tänäänkin pyöräretkeen sisältyi kuvailuja, tosin vain alkumatkasta, mikä sitten alensi keskimääräistä nopeutta. En useinkaan tätä puhelimen mittaria ole päälle laittanut, mutta sen verran olen mittaillut, että tiedän keskimääräisen ”kulkuvauhtini” (siis ilman pysähdyksiä) olevan noin 20 km/h – osin sähköllä, osin ilman. Niinä kertoina kun pyöräilyn pääasiallinen tai ainoa tarkoitus on ollut vain liikkuminen – ”lenkki” eikä mitään kuvaus-, maisema-, kahvi-, limpparitaukoja – olen polkenut kotoa Saarelan sillalle ja takaisin, – Oulujokivarressa on tullut eräskin kirja kuunneltua.

Tämä hurahtamiseni sähköpyöräilyyn on sattunut sikäli hyvään saumaan, että juuri tänä kesänä Oulussa on tehty valtavan paljon pyöräteiden kunnostamista, viitoittamista ja uusia reittejä. Asfalttia ja viittoja on Ouluun tullut kymmenien kilometrien varrelle. Uudella nettisivustolla on reitit esitelty ja kartta julkaistu. Voitte arvata, että suorittajalle tuo oli mitä oivallisin juttu: kaikki reitit on kuljettava – ainakin kerran!

Ja niinhän sitten tein: sekä pääreitit, sivureitit ja vähän kauemmas vielä. 😉 Ja kyllä kannatti. Paljon uutta olen nähnyt, hienoja reittejä, hyvä ajella, polkea, kuvailla ja ulkoilla.

Vastaava hurahdus johonkin liikuntaan minulla oli edellisen kerran vuosien 2003 ja 2004 kesinä, jolloin rullaluistelin satoja kilometrejä, muistaakseni 600 km noina molempina kesänä. On vaikea kuvitella, että tällaista enää kohdalle sattuu, mutta olen kovin iloinen, että oli tämä pyöräilykesä.

Talvipyöräilijäksi minusta ei ole. Jo tänään oli niiiiiin kylmä, – entä jos olisi vielä lunta ja liukasta! No way! Ja totta puhuen, on tämä tuhansien kilometrien pyöräily aiheuttanut vähän ”urheiluvammojakin”: alkukesästä ikiaikainen, vanha polvivamma ilmoitteli olemassaolostaan ja nyt viimeiset pari kuukautta olkanivelet ovat kipuilleet öisin herätellen ja panneet pohtimaan, että ei urheilija tervettä päivää näe ja että, pitäisikö koko homma lopettaa…

Silti olen vähän huolissani, että mitä nyt? Miten säilyttää tämä saavutettu kunto? Miten pitää karistetut kilot pois? Mistä löytää liikkumiseen uusi ilo?

Mutta ehkä minä kävelen, ehkä hiihdän, uiminenhan se olisi parasta nivelkivuillekin, mutta… noh, katsotaan. Mutta nyt olen tyytyväinen, kun 4000 km vajaassa puolessa vuodessa (oikeastaan 5 kk:ssa), keskimäärin 25 km päivässä, on tullut pyöräiltyä. On ollut ilo kun olen voinut ja saanut.

 

Niitä näitä

Luomua ja lumoa

Aamusella ennen aika massiivisen kaupunkikierroksen aloittamista käväisin tovin Ainolan puistossa (täydentämässä kuvasaalista ja) ihailemassa valoa, värejä, varjoja, hengittelemässä tietoisesti hyvin hitaasti. Kaupunkiluontokin voi lumota. 😉

Tämän liki meditatiivisen puistokävelyn jälkeen rastilta toiselle, asioita hoidellen ja viimeisenä iltakuudelta oli sitten aika ajella Kaukovainiolle Ammattikorkean parkkialueelle. Siellä on joka toinen viikko REKO-lähiruokaryhmä myymässä tuotteitaan. Ruokaystäväni liitti minut tähän rinkiin jokunen viikko sitten ja nyt olin eka kertaa ostoksilla. Systeemi toimii siten, että tuottajat ilmottelevat  Facebookissa ennen tapahtumaa, mitä he tuovat myyntiin, ja asiakkaat voivat varailla/tilata haluamansa tuotteet. Ja ainakin tänään lähes kaikilla myyjillä oli myyntipisteensä vieressä kyltti ”Myös ylimääräisiä mukana”. Siis ei välttämättä tarvitse liittyä FB-ryhmään ja/tai tehdä varauksia.

Minä olin varannut nejältä eri tuottajalta lammasmakkaraa, karitsanfilettä, kananmunia, karjalanpiirakoita, haukimurekemassaa, siianmätiä, perattuja muikkuja.

Tarjolla oli myös vihanneksia, hunajaa, valkosipulia, leipää, leivonnaisia, villalankoja, marjoja (jonoksi asti oli ostajia), säilykkeitä ja hilloja ja ties mitä. Lähiruokaa, paljolti luomua ilman isompia prosessointeja. Hyvälle vaikuttaa. Katsotaan nyt, tuleekos tästä minulle ”tapa”. Linkin takaa voit liittyä ryhmään ja katsella oisko siitä sinullekin iloa. Vastaavia ryhmiä on monissa muissakin kaupungeissa, mutta tämä linkki vie Oulun REKOON.

 

 

Niitä näitä

Matka lähestyy …

Sellainen tyypillinen reissuun lähtöä edeltävä viikko menossa. To do -listalla on paljon juttuja, joille olen paljolti ihan itse asettanut dead-lineksi 6.10. sillä sunnuntaina on pakkaamista, jääkaapin tyhjennystä, pikkuperhe syömässä, reissuläppärin ”optimointia” ja TTK joten silloin ei enää mitään muuta ehdi tehdä. Ja nyt kyllä näyttää, etten ehdi ihan kaikkia muitakaan.

Luonnollisestikaan en ehdi, kun vitkuttelen tunti tolkulla ulkona ihanan happirikkaassa, kirkkaan kuulaassa ilmassa sen sijaan, että duunaisin soppaa, kuvia, siistisin huushollia tai roudaisin syksyisen konmarituksen kamoja Konttiin. Enhän minä ehdi, kun kaikki etenee luvattoman hitaasti, ja aina hairahdun tekemään jotain mikä ei ole vuorossa tai ei ole edes tekemisen tarpeessa. Ilmiöllä on nimensä: häsyäminen. Ja sitä ilmenee yleensä juuri silloin, kun ei malta keskittyä.

Keskittymistä on kyllä avittanut kirjan kuuntelu ”ajatuksettomien” tekemisten ohessa: tänään olen kuunnellut melkein kokonaan Claes Anderssonin omaelämäkerrallisen romaanin ”Oton elämä”. Anderson oli minusta monella lailla viisas ja lahjakas, olen lukenut häneltä vähän, runoja jonkin verran, mutta hänen hänen poliittisen uransakin aikana hänessä oli humaania asennetta, humanistiakin, harkittuja sanoja… Ehkä myötäsukainen suhtaumisena taustalla on sukulaisuus… Isänäitini kautta olemme kaukaisia sukulaisia. Kuin myös toisen suomalaisen poliitikon kanssa minulla on yhteisiä sukujuuria: Ilkka Suominen on hänkin mummuni kanssa samaa Suomisten sukuhaaraa. Ja Tanja Vienonen myös. Ketään heistä en tietenkään ole koskaan tavannut.

Historiaa Oulu

Ruojakuu

 … lokakuu, likakuu ja ruojakuu.

Monissa kielissä lokakuun nimi on kahdeksaskuukausi (octo, lat.), siis October, oktober, octobre, ottobre  (kuukausien nimistä enemmän TÄSSÄ postauksessani), mutta tämäkin kuukausi on Suomessa säilyttänyt omakantaisen nimensä, toisin kuin monissa muissa Euroopan maissa.

Lokakuun säästä kansanperinteessä on vankka käsitys, että jos syyskuu on ollut lämmin, on lokakuu kylmä. Jos syyskuussa on satanut paljon, lokakuussa ei sada, jne. .. No ainakin tänään vielä on ollut aika mahtava keli, vaikka se ei niin aurinkoista ole ollutkaan. Lämmin tuuli on kuitenkin puhallellut. Karjalassa lokakuun ensimmäinen päivä on Pokrova joka vastaa meidän kalenteriss amme Mikkelin (Mikon) päivää, mikä taas merkitsee, että ”maata ei enää saa liikutella” ~ pellot ja kasvimaat on nyt jätettävä lepäämään. (Pokrova-nimitys tulee Neitsyt Marian hunnun venäjänkielisestä nimestä, pokrov (suoja, turva).  Satokausi päättyy ja alkaa pyyntiaika.

Minulla on vähän ollut sellainen päivä: kesän kuvasatoa olen muutellut pyynniksi… Tai siis koonnut kuvakansiota myyntiin. 😉 Tuira on nyt linssissä korostetusti. Vähän kyllä lipsahdin Laanilan puolelle välillä. Vaikka Oulun vanhat kauniit isot julkiset rakennukset -projektini on edelleen pahasti kesken, on hyvä hoksata, että Oulussa myös on paljon vanhoja kauniita puutaloja.

Tämä idyllinen punainen talo, joka näkyy motarin sillalta, on minulle käymätön paikka. Se on nykyisin juhlahuoneista Villa Onnela, mutta Pehtoori muistaa sen lapsuudestaan joulujuhla- ja kerhopaikkana. Talo kun oli 60-luvulla Typen omistuksessa ja henkilökunnan harrastusten ja juhlien tyyssija. Appihan oli Typellä töissä ja perhe asui tässä lähellä, joten siksi Pehtoorille tuttu paikka.