2013

Tutkijaseminaarissa ilmeni, että ihan hyvin voisin kirjoittaa novellin, tieteellisen artikkelin tai kolumnin, ehkä jopa pakinan, aiheesta Sakari Pälsi* ja minä. Enpäs ennen ollut tiennytkään, että olen ”suoran valokuvauksen” * harrastaja. Ihan kuten Pälsikin. Tai siis Pälsihän oli jotensakin ammattilainen myös valokuvaajana. Noh, opin paljon muutakin seminaarissa. Opin taas historiasta, kollegoista, itsestäni. Enkä aiheuttanut hämmästystä olemalla hiljaa, kuten kuulemma joskus olen tehnyt ;).

*Suora valokuvaus tarkoittaa vähän samaa kuin katukuvaus tai snapshot. Otetaan kuva ”todellisuudesta” , ei asetelmista, eikä varsinkaan ”asetteluista”. Ruokien osalta en ole suoran valokuvauksen harrastaja, mutta samapa tuo.

Tänään olen kuitenkin ollut ensisijaisesti, enimmäkseen, eniten ja ihan mielellänikin historioitsija. Niin paljon historioitsija, että iltapäivällä lähti hetkeksi ääni, kun olin puhunut koko päivän, herra varjelkoon koko viikon. Huomenna ei ole paljon puhuttavaa, vaan on onneksi aikaa tehdä puhuttavaa valmiiksi. Ei YHTÄÄN meetinkiä sovittu. Juhuu!  Vaikka eihän niissä sovituissakaan mitään vikaa ole. Jospa huomenna menisi vähän myöhemmin ja lähtisi vähän aikaisemmin … (hyvä on, olen tuota aamusella Linnanmaan parkkipaikalla ottamaani kuvaani hieman pimentänyt, –  ei siis ole suoraa valokuvausta tuo. Ei ole. )

Tiedättekös mitä on kineettinen kuvaaminen tai valomaalaus. Ensi viikon kuvausläksy ei ole enempää eikä vähempää kuin ”Mahtava valomaalaus”. Saapa nähdä.

Jokohan se huomiseksi vähän lauhtuisi? Ei haittaisi.

*Sakari Lemmitty Pälsi (9. heinäkuuta 1882 Loppi – 22. huhtikuuta 1965 Helsinki) oli suomalainen arkeologi, tutkimusmatkailija, kansatieteilijä, kirjailija ja valokuvaaja.

PS. Suuri Kiisselikysely  (ks. eilinen postaus) on kerännyt paljon klikkauksia ja mukavasti kommentteja ja  keskustelua. Se jatkukoon…! Kiitos tähänastisesta.

Hesarin koko on muuttunut, historian graduja ei enää kansiteta mustiin kansiin, vaan ladataan Laturin kautta bittiavaruuteen, Humus-kuppilassa ei ole enää tilaa suunnilleenkaan mihinkään aikaan päivästä, noro-virusta on liikkeellä, mutta eipä noista mikään hetkauta minun maailmaani niin, että jaksaisin mistään noista vaahdota tuntitolkulla tai edes koko kahvitaukoa. Meinaan vaan että joillakin tuntui noista riittävän asiaa melkein koko päiväksi.

Minulla oli oikeastaan ihan tavallinen kevätlukukauden alun, kevätlukukauden seminaariruljanssien, aloituspäivä. Ei mitään, mikä olisi päivääni hetkauttanut juurikaan, suuntaan tai toiseenkaan. Tyttären puhelu sentään läikähdytti iloisesti! Ja se että voimalla sunnuntaina alkanut flunssa jäi kahden 12-tuntisen yön syövereihin; ei tietoakaan taudista.

Valokuvauskurssi jatkuu .. tänään eka kerta. Jo joulun alla saimme kuvatehtäväksi aiheen nimeltä ”Heikompi aines”. Minullahan olisi noita murskattujen siilojen kuvia jemmassa jo ihan sarjakuvaksi asti, mutta taidanpa viedä tämän, jota oikein ottamalla otin mökillä yhtenä aamupäivänä.

Ei ihan simahtanut kuten olisin halunnut. Mutta tuollaisen ”varjon vain” , läpinäkyvän omakuvan,  luonnon rinnalla heikomman aineksen kuvan, yritin saada aikaiseksi. Se on kuulkaa viisaan näköistä kun kokoiseni naisihminen kirpakkana pakkasaamuna tönöttää paikallaan Lapin mökin notskipaikalla ja kamera on jalustan päällä liki kymmenen metrin päässä, ja sitten yhtäkkiä kuvattava juoksee vauhdilla kameran taakse takaisin ja taas uudelleen kelopöydän viereen, seisoo 9 sekunttia paikallaan, liikkumatta,  ja sitten taas  juoksee nopsasti takaisin kameran taakse. Ja tämä sama suunnilleen kymmenen kertaa. On kuulkaa varsinaisen valopään puuhaa. Heikompi aines, läpinäkyvä kerrassaan, on liikkeellä.

Mutta sillä lailla piti sopivaa valotusaikaa hakea, seistä sopiva aika paikallaan ja sitten häipyä kuvasta, ja sitten säätää taas valotusaika uudelleen ja vähän kokeilla eri aikoja ja säätöjä ja … Jotta saahan sitä kaikessa tällaisessakin aikansa kulumaan.