Olen keräillyt tyttären viesteistä, jutuista ja postauksista taas pätkiä, ja pyysin häntä lähettämään vähän kuvia, jotka tulivatkin tänä aamuna, joten tässäpä sitten pitkä postaus Monterreyn helmi- ja maaliskuusta.

Helmikuun puolella tytär kavereineen kävivät Monterreyn naapurikylässä (tunnin ajomatka?); Santiago näyttää juuri sellaiselta kuin leffojen perusteella ajattelee meksikolaisten kylien näyttävänkin. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Santiago

Santiago 3

ja sitten kuva, joka ei minua niin kauheasti rauhoita… ei vaikka tytär liitti saatesanat: ”Meksikolaisittain myös turvallisuudesta pidettiin huolta (huomaa rynnäkkökiväärein varustetut armeijan kaverit).. Keskellä lauantai-iltapäivän torihetkeä..”

Rynnäkkökiväärit (Medium)

Tyttären ystävä ja kämppis Alice järjestää työkseen häitä, ja joutuu sitä varten usein olemaan Maya Rivieralla viikonloppuja ja viikollakin. Ja melkein viikon pääsiäisen tienoilla meidän lapsikin oli tuolla Meksikon aurinkorannikolla, Cancunissa ja Playa del Carmenissa.  Snorklasi, kävi katselmassa inka-kulttuurin jäänteitä ja biletti.

Koskapa Alicen duuni on hääjärjestelijän homma, on häistä tietysti puhuttu paljonkin:

Naimisiin meneminen ja häät ei ole täällä mikään yhdentekevä asia. Häät on yleensä isoja, 50-70 ihmistä pikkuriikkiset häät. 100-150 on pienet, standardi on ehkä jossain parin sadan hujakoilla. Suurimmat missä Lucy on ollut oli 600 henkeä. 600! Eihän siinä ehi mitään jutella kenenkään kanssa! Ja hääkausi ei oo niinku meillä, että kesäkuun puolesta välistä elokuun puoleen väliin, täällä kun on lämmintä ympäri vuoden. Joka vkl joku on menossa naimisiin. Ja kaikilla on sata serkkua, joten aina on jollakin jonku serkun häät. Ja tietenki yks syy, miksi kaikki haluaa niin kovasti naimisiin, on että silloin muutetaan pois vanhempien luota ja on yleisesti hyväksyttävää muuttaa poika- tai tyttöystävän kanssa yhteen. Ennen sitä se on melko iso ”nono”.

Niinpä tyär onkin järkyttänyt kavereitaankin, kun on tullut kertoneeksi pikkuveljestään, joka jo armeija-aikana muutti yhteen tyttöystävänsä kanssa, kihlautui vasta puolitoista vuotta sen jälkeen, eikä hääpäivästä ole vielä mitään sovittu. Tätä moraalitonta seikkaa perheestään tytär edelleen piilottolee kaverinsa vanhemmilta, ehkä parasta niin. Mekään emme näin ollen ole epäilyttävien ja moraalittomien vanhempien maineessa – ainakaan vielä – sillä kutsu tulla käymään on edelleen voimassa. Alicen ja Lucyn äiti on kuulemma hyvin harras katolinen, käy joka toinen päivä messussa ja on ehkä parasta ettei kerrota että mekin asuimme kolme vuotta avoliitossa ennen vihkimistä.

Esikoinen kirjoittaa Meksikosta vielä näin:

 Moni meidän sukupolvesta kyllä tuntuu ajattelevan, että ois parempi jos asuis yhdessä ennen naimisiinmenoa, eihän sitä toista kunnolla oikeasti tunne jos sen kans ei asu. Ja kun avioerokin on vielä tabu, ei sitä naimisiinmenemistä niin vain peruuteta. Siinä katolilaisuus näkyy täällä eniten, esimerkiksi monen meiän kaverin vanhemmat on täällä sitä mieltä, että jos niiden lapsi asuis yhdessä poika- tai tyttöystävän kanssa ennen naimisiinmenoa, se on syntiä syvimmillään ja hirviä pelko siitä, että oma lapsi joutuu helvettiin. Ja siihen vielä lisänä ne kaikki juorut mitä kylillä alkais liikkumaan! Kuinka iso häpeä se on monelle perheelle. Tämä paikka on melkoinen juorukehto kyllä välillä. Ja Meksiko on melko konservatiivinen maa, mitä tulee näihin asioihin ja Monterrey konservatiivisimmasta päästä.

Alice järjesti sitten melkein viikon matkan rannikolle, jonne lento Monterreystä kestää parisen tuntia. Tytär sai töistä muutaman vapaapäivän ja lähtivät Jukatanin niemimaalle, Cancuniin ja Playa del Carmeniin. Kun kyselin, millaista siellä on, sain vastaukseksi mm. tämmöisen toteamuksen paikallisesta elämänmenosta:

 . .  . mikä mulle on kolahtanu sekä playalla että cancunissa että san pedrossa on ihmiset 😛 esim. eilen siellä fine dining paikassa ku oltiin syöty ja lähdössä nii alicen pomo halus mennä kysymään jotain omistajalta jonka se joten kuten tunsi. Se sitte kutsuki meidät kaikki viinilasilliselle henkilökunnan kans niiden viinikabinettiin ja juteltiin siinä porukalla pari tuntia. Just tuommosta tapahtuu vähän väliä nii siinä mielessä on tosi hyvä ku tuntee yhdenkään ihmisen täältä 🙂

No sitten takaisin Monterreyhin, jonka San Pedro -kaupunginosassa S. nyt tämän kevään elelee.

– –  vkl:na lähdettiin Alicen kans turisteilee Monterreyn keskustaan. Käytiin neljässä (!!!) museossa, tässä välissä äitin kuuluu olla ylpeä 😉 [äiti on. ;)].  Alice tietää aika paljon Meksikon historiasta niin se selitti mulle juttuja. Inkojen uskomuksista kirkonpolttaja presidentteihin. Sitten käytiin Alicen ja Davidin kans syömässä. Syötiin myös paikallista erikoisuutta eli 38 päivän ikäistä vuohta. Omnom, hyvvää oli. Alice näytti mulle oikeastaan parhaat palat Monterreyn keskustasta, nättejä puistoja ja kivoja museoita.

Katsokaapas mikä riemu historioitisijan lapsella (S. vas., Alice oik.) on kun se on päässyt Teräsmuseoon!

Monterreyn museo

Teräsmuseo 2jpg

Teräsmuseopelleilyt

Vaikka museoitakin on siis kiitettävästi kierretty on klubit ja baarit olleet kuitenkin viikonloppujen ohjelmassa useimmin. Ja kulttuurieroja tuntuu niidenkin osalta olevan. Baareihin ei jonoteta kuten Suomessa, eikä baarien edessä kuulemma tapellakaan kuten Suomessa:

Täällä ollaan enimmäkseen yhdessä rykelmässä klubin edessä, josta portsarit sitten ulkonäön perusteella valitsee porukan sisään. Voi olla, että on kuuden tytön porukka, jossa viisi on hyvännäköisiä, kauniissa, lyhyissä mekoissa ja yksi on vähän pulskempi tai rumempi, ei pääse sisään. Ihan kamalaa, ja jollain tavalla ihmiset on täällä mun kans samaa mieltä, mutta silti meininki jatkuu. En todellakaan ollut pukeutunut tällasta baaria varten sillon pari viikkoa sitten, mutta koska Lucy on käynyt Privattissa 10 vuotta, ja tuntee kaikki sieltä, me marssimme rykelmän ohi ihan vaan farkkuhameessa ja housuissa ja t-paidoissa. Tuli vähän joukkoon kuulumaton olo, mutta aivan sama. Korkia aika alakaa opettaa vähän järkiä näille ihimisille.

Seuraavana viikonloppuna Alice olikin jo takaisin Monterreyissa. Jeeh! Vähän semmoset random-pippalot saatiin aikaan meidän kämpillä, mutta spontaanit kerrat onki aina niitä hauskimpia. Oltiin menossa klubille myöhemmin, joten munkin oli pukeuduttava asianmukaisesti. Enkä halunnut olla se tyttö joka jää converseissa ja pillifarkuissa ulkopuolelle, kun muut menee sisään. Esittelin tytöille omat korkkarini. Sain ainakin hyvät naurut aikaseksi, ne kun nyt ei ihan vastannut täkäläisiä standardeja. Mun mielestä ne on ihan tarpeeks korkeat. Silleen 5-6 cm, että jos koko illan niillä seisoo niin varmaan on jalat museroa seuraavana päivänä. Mutta alice iski kouraan omansa. Semmoset 11-12 senttiä. Kauheen nätit ja kyllä niillä kävellä pysty mutta voi herranjumala, että ne sattu. Siinä vaiheessa ku päästiin sinne baariin asti, olin jo aivan valmis luovuttamaan. Urhoollisesti pidinkin niitä suunnilleen sen 12 minuuttia, jonka jälkeen siirryttiin sohville tanssimaan, ja silloin oli lupa heittää kengät pois. Maailman epäkäytännöllisin keksintö kyllä tuommoset mokomat.

Ja muutama viikko ennen näitä tytär oli kertonut, kuinka tuntee itsensä hujopiksi siellä. Mitähän se lapsi on nykyisin pitkä? 163 cm? Hujoppi? Meksikolaisittain kuulemma on. Ja sinivihreistä silmistään on saanut paljon (hyväksyviä) huomautuksia… Taas olen ikävä ihminen, enkä välttämättä iloitse tästä ”erilaisuuden” näkymisestä, olkoonkin positiiviseksi todettua. Sulautuisi vain joukkoon,  – –

Viimeisen reilun viikon onkin ollut melko kansainvälistä meininkiä kun Glorialla  on ollut Erasmuksella tavattuja kavereita käymässä. Meitä on ollut Suomesta, Meksikosta, Saksasta, Ranskasta, Australiasta, Latviasta ja jenkeistä. Kaikki sulassa sovussa.

Gloriakin on siis ollut Strassburgissa vaihdossa, ja muistaakseni myös Mercedes, jonka vanhemmilla on kuulemma ”ihan hillitön palatsi”, jossa asuvat. Kuva on Mercedeksen kodin kattoterassilta, jossa nuoret viihtyvät. No eipä ihme, että viihtyvät. Ja kaikkinensa tytär tuolla 8917 km:n päässä tuntuu viihtyvän. Hyvä niin!

530

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin…

Edelliset ”Terveisiä Meksikosta” täällä: vol 1. ja vol 2.

4 Comments

  1. Ihanaa ihanaa lukea näitä … mahtavaa, että kummityttö viihtyy ja pärjää maailmalla.

    Kiitos matkasta Meksikoon …
    Toivottavasti S ehti uimaan myös cenoteen. Jos ei, niin vielä ehtii kevään aikana, jos suuntaa toistamiseen Jukatanin niemimaalle – tai ehkä koette tuon ihanuuden/ihmeen yhdessä 😉

  2. Kiitos, Mannu, kommentista ja matkalla olosta. 😉
    Ehkäpä tyär ei tuolla Cenotessa käynyt, ei ainakaan puhunut mitään. Pitääpä kysellä, ja kokea jos tuonne päästään.

Jokainen kommentti on ilo!