Sitä minä vaan siinä hammaslääkärin penkissä taas tänään liki tunnin pötkötellessäni (enkä ollenkaan parkunut, vaikka mieli teki!!) mietin, että miten ihmeessä joku voi haluta hammaslääkäriksi. Minä tunnen aika montakin hammaslääkäriä, siis tunnen ohi kaiken vastaanotoilla ramppaamisen, ”siviilissä” siis – ja ihan normaaleja 🙂 , mukavia ihmisiä ovat, mutta ei ole koskaan tullut kysytyksi, miksi kukaan heistä on halunnut hammaslääkäriksi.
Täytyy olla aika lahjakas, älykäs ja/tai ahkera tai mieluiten noita kaikkia, että ylipäätään pääsee opiskelemaan hammaslääkäriksi, mutta sepä se! Miksei lahjakas, älykäs ja/tai lahjakas ihminen hakeudu opiskelemaan ja tekemään uraansa jollekin muulle alalle. Onhan hammaslääkärin hommassa varmasti puolensa, ja saahan siinäkin auttaa ihmisiä, olla tekemisissä ihmisten kanssa, on sisäsiistiä hommaa, eikä liksakaan liene kovin kehno. Mutta silti. Kuinka moni hammaslääkäri on kutsumusammatissaan tyyliin ”sanoin- jo-ala-asteella-että-haluan-hammaslääkäriksi”? Vai onko suurin osa hammaslääkikseen menneistä ajatellut vain ammattiin liittyvää statusta?
Ja siinä puudutusaineen pöhnässä, vasemman silmän muurautuessa umpeen, tuntiessani, että pää halkeaa ja pelätessäni, että operoitavan hampaan viereinen hammas (ikivanha implantti) tipahtaa! (Eivät voi tipahtaa? Ihan sama, mutta siltä tuntui…) annoin ajatusteni harhailla ja ryhdyin miettimään lähipiirin ammatinvalintoja. Ja ammatinvalintoja tai uralle ajautumista tai unelmatyöhön pääsemistä. Niitä kun on tullut viimeaikaisten työn alla olevien artikkeleiden takia pohdittua myös historialliselta kannalta.
Mietin omaa ”ammatinvalintaani”. Se ei ollut mitään valinta. Se oli ajautuminen. Sattuma. Vahinko. Todellakaan en ollut koskaan, en koskaan! ajatellut ryhtyväni miksikään historioitsijaksi saatikka opettajaksi. Paras koulukaverini sen sijaan tiesi jo keskikoulussa lähtevänsä yliopistoon lukemaan ruotsia ja valmistuvansa ruotsin opeksi. Pehtoori? Pehtoori tuli armeijasta, kirjoitti – vihdoin – ylioppilaaksi, ja pyrki opiskelemaan koneinsinööriksi, ja sillä hyvä. Ystäväperheen tyttären opiskelupaikka selvisi minun karonkassani: nuori edellisen kevään abiturientti jutteli vastaväittäjäni kanssa ja päätti sinä iltana pyrkiä opiskelemaan valtsikkaan. Pyrki, pääsi ja valmistui. On nyt kerrassaan kelpo työssä.
Meidän esikoinen? Ei kirjoitusten alkaessa ollut vielä ihan varma, mutta kun kirjoitukset loppuivat hankki taloustieteen pääsykoekirjat. Tyttärellä on opiskelukaveri, joka ei olekaan viihtynyt ekonomiopinnoissa, vaan on kolme kertaa pyrkinyt lääkikseen, aikoo pyrkiä neljännenkin. Yksi tuttavani on opiskellut koko elämänsä, valmistunut ensin sairaanhoitajaksi, joksi ilmoitti haluavansa jo lukiossa. Seuraavaksi hän kävi kauppaopiston, ja oli sitten vähän aikaa konttorirottana, minkä jälkeen perusti oman yrityksen, ja lopetti. Oli vähän aikaa ulkomailla tehden kaiken maailman hommia ja oli tekemättä mitään. Ja on taas perustamassa yritystä. Meidän Juniori, joka myös johtavana rengasmyyjänä itsensä mielellään esittelee, – mitä aikoo tehdä intin jälkeen? Heaven knows, jotain autoalaa… ?
Omista opiskelijoistani ja kollegoista monet ovat tulleet humanistiseen tiedekuntaan kuten minäkin, vahingossa. Mutta sitten on sellaisia, jotka ovat olleet ”historiaihmisiä” aina. Ei ole muuta vaihtoehtoa elämässä. Sellainen on oikeastaan aika outoa, minusta :), toisaalta ihailtavaakin. Ja sitten sellaiset menevät eteenpäin kuin juna. Sellaista on mukava seurata.
Mietin äsken vielä pilateksessa, miten ohjaaja oli tuohon työhön hakeutunut? Mennessäni hammaslääkäristä suoraan ripsien ja kulmien väriin, mietin miten ko. putiikin nuoret naiset ovat kosmetologin uran valinneet? Jo tarhassa meikkailleet barbeja?
Kuinka moni on valinnut viisaasti, kuinka moni ajautunut, kuinka moni tehnyt kaikkensa päästäkseen siihen duuniin, mihin on halunnut. Vaikka sitten hammaslääkäriksi!
Tästäpä haluaisin tietää … Värkkäsinpä tuohon hieman hassun kyselynkin, mutta vastailkaapas nyt huviksenne. Voit klikata useammankin kohdan. Ensi maanantaiaamuun asti on aikaa vastailla …
