Showing: 21 - 30 of 32 RESULTS
Yliopistoelämää

Itkeä vai nauraa? – opinto-ohjaajan elämää

Eilen olin koko työpäiviän opinto-ohjaajien koulutuksessa. Tämä joka elokuinen ”Etappi”-koulutus antaa kovasti tietoa menossa olevista uudistuksista ja tulevista koulutuksista ja mikä vielä tärkeämpää päivän aikana saa ”vertaistukea”. Kun meitä kokoontuu kymmeniä eri tiedekuntien ja laitosten ja oppiaineiden (ylläri: meiltä ei tietenkään muita kuin meitsi. argh!) opinto-ohjaajia niin saadaan aina kuulla miten muilla menee, miten ongelmia on ratkottu, mitä uusia juttuja on otettu käyttöön, mikä on pelittänyt, mikä ei.

Ja tauolla tietysti vaihdellaan kokemuksia myös. Muutamia juttuja: kollega oli sähköpostitse (mikä on usein viheliäisintä) yrittänyt ohjastaa pitkän opiskelutauon pitänyttä ”palaajaa”, joka oli kysellyt miten uusi tutkinto ja mitoitukset ja opintovaatimukset yms. vaikuttavat hänen kohdallaan. Kollega oli kirjoitellut eräänkin rivin vastauksia, ja mitä vastaa palaava opiskelija? Luettuaan pitkän vastausviestin kirjoitti takaisin, vain ja ainoastaan, että ”miten tämä kaikki liittyy kaikkeen?” No siinä kyllä kysytään ohjaajan ammattitaitoa että TUOHON osaisi vastata.

Minulla melkein vastaava tilanne: viime viikolla vastasin eräälle Vaasasta etänä opiskelevalle – tai ainakin sitä yrittävälle -, että historian aineopinnossa on muutamia metodikursseja sekä kandisemma, joilta ei voi olla pois vaan ne vaativat läsnäoloa ja opetus tapahtuu vain kontaktiopetuksena, siis että ne ovat pakollisia ja poissaoloja ei saa olla kuin hyvästä syystä. Ja mitä vastaa vaasalainen: ”Miten näiden kurssien suorittaminen sitten sujuu kun en voi tulla Ouluun?” Voi hyvä tavaton! No ei mitenkään!! Ja nämä tarinat ovat tosia. Eivätkä suinkaan ainoita. Paljon pahempiakin on!

Ja sitten tänään olen töissä tehnyt yhtä harjoitustehtävää kurssille, jossa olen keväästä asti ollut. Tein harjoituksen aiheesta, jota olen itse opettanut 15 vuotta! Saadakseni vietyä kaksi opintopistettä korkeakoulupedagogisia opintojani eteenpäin minun on kirjoitettava harjoitustyö asiasta, jota voisin itse oikeasti opettaa muille. No harkka on nyt tehty ja pojot tienattu. Ylivertaisen innostavaa ja motivoivaa.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Juhlittiin kotipiirissä

Jopas me söimmekin hyvin, aika kevyesti kuitenkin 🙂 .  Pehtoorin synttäripäivällisellä kokeilin uusia juttuja. Ensinnäkin vaniljalla maustettu oliiviöljy sopi erittäin hyvin salaattiin, jossa oli nektariineja ja prosciuttoa sekä pinjansiemeniä. Lisäksi: kylmäsavulohilohta hakkeluksena sekoitetaan rahkaan ja dijonin hunajasinappiin ja mössöllä päällystetään Kurkelan tilan ohuet rieskat. Nopea alkuruoka keskiviikkoillan juhlapäivälliselle oli valmis.

Pääruoaksi ostin Stockalla tarjouksena olleita maissikanan luomufileitä (pakaste). Italialaisen Pollo alla cacciatora (kanaa metsästäjän tapaan) reseptin mukaan niiden kanssa pannuun tuli sieniä, tomaatteja, valkosipulia, punasipulia, valkoviiniä, kanalientä, prosciuttoa, rosmariinia (joka yrttiruukuissani on liiaksikin!), mausteita ja sen sellaista. Juniorikin joka suhtautui aluksi aika skeptisesti ”ai meillä on broileria juhlaruokana?” myönsi, että maistui ”erille”. Maissikana on ihan muuta kuin teollisesti kasvatettu broileri. Ihan eriväristäkin. Ja metsästäjän soosi teki sapuskasta makoisan.

Ja jälkkäriksi vadelma-marenkikakkua. Ja sitten viini. Meidän San Gimignanosta tilaamamme viinit ovat tulleet! Kaikki ehyenä ja sovitun mukaisesti suoraan kotiovelle! Siis yksi kuudesta tilatusta (Teruzzi & Puthod, Carmen Puthod I.G.T. Toscana bianco) avattiin tänään: ja huh! ei ollut ollut ollenkaan tyhmä tilaus. Viini oli täälläkin hyvää. Aluksi hedelmäinen, sitten maku tiivistyy ja happoja löytyy niin että viinissä on luennetta. Hetken maistuu tammikypsytys (onko sitä edes?), mutta pitkä jälkimaku on täyteläinen ja tasapainoinen. Tarpeeksi voimallinen viini maissibroilerille. Viini on siitä erikoinen (ja se on myös syy, miksi sitä innostuimme tilaamaankin), että se on valkoviini, joka on tehty Toscanan tärkeimmästä punaviinirypäleestä, eli Sangiovesesta.

Mutta viinin ja ruoan kelvollisuudesta huolimatta parasta oli seura! Nuoret kotona. 🙂

Niitä näitä

Blondi lähti talosta!

Ei asu meillä enää blondia! Tulin kampaajalta ja olen nyt brunette – luulen että olen nyt aika lailla ”oman väriseni”. Pehtoori totesi, että kätevää kun vaimo vaihtaa lookkia niin ei tarvi vaihtaa vaimoa. Ja huomenissa korjaantuu sekin asia, etteikö vaimo olisi muka reilusti nuorempikin kuin miehensä… Pehtoori kun täyttää huomenna vuosia: onhan olennaisesti vanhemman kuuloista olla 53 kuin 52. 🙂

__________________________

Ai niin, tänään on San Lorenzon yö.
Siitäpä olisi paljonkin kerrottavaa, mutta odotan – vieläkin – josko Kalevassa ensin julkaisisivat sen juttuni…

Niitä näitä

Jotain vaihtelua pitäisi saada

Näillä mennään:

1) Pala täysjyväleipää, sipaisu oivariinia (kieltäydyn käyttämästä mitään pilipalirasvoja enää!), poroleike ja kurkkua, vettä ja 2 kuppia kahvia ja keksi.
2) Ananasta ja raejuustoa niin paljon että iso muki tulee täyteen, laku.
3) Lasillinen tuoremehua.
4) Iso annos salaattia ja kunnon pala tattilasagnea, Tertin näkkäriä, oivariinia, pari palaa tummaa suklaata.
5) Riisikakku ja päälle viipale 17 % prosenttista Salaneuvosta.

Ja vettä. Kolme litraa vettä, pikku pullollinen Pepsi Maxia ja puoli pulloa Novellea.

Päivän ruokapäiväkirja. Suunnilleen tällainen on minun kurinpalautus-ruokavalioni. Tällä keinoin ei varsinaisesti kovasti laihdu, mutta joku roti tulee syömiseen, ja kyllä se sitten lähtee painokin vähän laskemaan. Kyllä minä näet tiedän, miten se paino lasketaan! Olen elämässäni laihduttanut kymmeniä, ellen satoja kiloja. Painonvartioissa olin kerran, kerran laihdutin vuodessa melkein 20 kiloa (oli mistä tiputtaakin!), ihmepillereitä en juuri ole harrastanut, jauhepusseja joskus yritin, mutta kun haluan syödä oikeasti. Joka vuotinen viikon paasto ei ole minulle laihdutuskeino.

Viiden kilon jojoilu on ollut elämääni lasten syntymän jälkeen. Ja nyt jojo on kyllä pahimman kerran äärilaidassa. Olen oppinut, miten se heilautetaan takaisin, mutta millä ilveellä se pidetään siellä alhaalla??

Viiden viikon päästä on juhlat, joissa minun on mahduttava iltapukuun, enkä todellakaan aio hommata uutta iltapukua. Ja muutenkin! Tämä painonnousu on nyt vain saatava kuriin. Melkein joka viikonlopuksi on tiedossa ruokajuhlia, mutta viikolla olisi pidettävä ruokakuria. Mutta kun olen niiiiiin kyllästynyt tuohon omaan vakkarilistaani. Varsinkin ananas-raejuusto-broileri-riisikakku -evästelystä/välipalailusta haluaisin pois. Mutta mitä? Mitä otan evääksi töihin? Aika usein teen salaatin, mutta aina ei viitsi/ehdi tai aamulla ei ole aineksia… Siis onko ideoita? Ilolla otan vastaan – kerro omat niksisi!

Lappi

Lähdön pitkittämistä

Sunnuntaiaamu. Unianäkemättömän, levollisen yön jälkeen herään aurinkoiseen aamuun: aurinko paistaa korkealta jo puoli kahdeksalta. Toiseksi tajuan, että on kotiinlähdön päivä. Mutta en halua – vielä ainakaan. Kun yksin ollessa ei ole tilaa kotiinlähdön mökötykselle (lue: en puhu ennen Rovaniemeä!) tai kiukuttelulle, niin on yritettävä käyttäytyä fiksummin. Mökötykseltä menee terävin kärki, jos joutuu vain itselleen mököttämään 🙂 .

Siispä päätän, että lähden vielä lenkille. Kun ei tarvitse odotella, että muut heräävät ja kun ei tarvitse tehdä aamiaista, niin keksin: lähden Kulta-Jaskan mökille, Kuivakuruun aamukahville. Keitän kahvin termariin, teen poroleivän Kuukkelin rieskalle ja pakkaan pikkurepun.

Otan pyörän liiteristä, ajan mökkitietä ja nelostien yli kohti Kuivakurun kultavaltauksia (kartta), kohti paikkaa, jossa Hangasoja laskee Tolosjokeen. Matkaa on muutama kilometri, mutta se on kovin kivikkoinen. Pohjoisen suvinen, hiljainen sunnuntaiaamu on hieno, – ei vielä tarvi lähteä Ouluun. Matkaan Kerkelän kentälle ja siitä Kuivakuruun ei mene pyörällä kuin puolisen tuntia. Viimeinen kilometri on käveltävä, kivinen tie muuttuu jyrkähköksi poluksi.

(Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla, nyt myös edellisten päivien kuvat suurenevat klikkailemalla – maisemat näkyvät paremmin.  )

Ja siinä se sitten on Kulta-Jaskan mökki ja pihapiiri. Etualalla sauna, oikeassa reunassa mökki.

Ovessa on kuva Jaskasta mökkinsä ovella.

Kulta-Jaska (Jaakko Mäkinen) asui tuossa mökissä 30 vuotta! Jaska asui mökissään, joka on 3 – 4 kilometriä nelostieltä surkean metsäautotien päässä, vuodesta 1974 vuoteen 2004. Viimeisen elinvuotensa hän vietti kullankaivajien ”vanhainkodissa” Sodankylässä ja Ivalon sairaalan vuodeosastolla. Ei ollut Jaskalla maastopyörää, mönkkäriä, moottorikelkkaa, luistelusuksia. Oli vanha naistenpyörä ja lautasukset. Niillä kulki jos oli tarvetta.

Jaska oli ollut nuorena miehenä Amerikassakin, osasi englantia ja seurasi maailman tapahtumia, – ja oli kovin kärkäs mielipiteissään. Jaskalle naiset olivat ilmaa. Olen kerran istunut mökissä, jossa oli Jaska, minä ja kaksi miestä. Jaskalle mökissä oli vain kolme ihmistä. Koetin osallistua keskusteluun; en muista tarkkaan, mikä maailmanpoliittisen kysymys (Romanian kansanmurhat? nuorison käytös?) oli keskustelussa aiheena, mutta Jaskalle mielipiteeni oli ”kärpästen surinaa korvissa”  (myönnetään Sinuhen sanonnat jääneet minulla päälle). Jaska kävi mökkiläisellekin puita pilkkomassa (olisikohan meidänkin vaatimattomista puuvaroista osa vielä Jaskan aikanaan pilkkomia. Meillä kun on noita vuosikertaklapeja 🙂 ).

Legenga kertoo, että Jaska on vaskannut Hangasojasta (tai Lemmenjoelta tai Amerikasta) ison kulta-aarteen, mutta kukaan ei tiedä, missä se on.

Minullakin on Hangasojasta vaskattu isohko hippu (joululahja 2007 pehtoorilta ), mutta Kulta-Jaskan  aarre on kuulemma ISO. En etsinyt aarretta tänä aamuna. Istuin Tolosjoen rannassa, nautin aamiasta yhdeksältä yksikseni, lämmintä yli + 20 C, ei itikan itikkaa, – luontokin oli ihan hiljaa.

Mökille palattuani laitoin rantasaunan vielä lämpiämään. Mökin imurointia, pakkailua, istuskelua… Kun sitten föönäilin hiuksia citykuntoon, kuulin mökin terassilta kolinaa ja ajattelin, jotta naapurit tulevat varmaan vielä heippaamaan näkemiit. No, eiköhän seisokin poro avonaisen ulko-oven kynnyksellä! Kameraa hakiessa se ehti livahtaa liiterin eteen. Kun sitten saan saunan ja liiterin suljettua, kaikki lähtötoimet tehtyä ja kamat  kannettua autoon ja lähden yhden maissa kohti kotia, on tämä sama  kaunis poro vielä ”luotsaamassa” minua – mökkitieltä pikitielle asti läntysteli edessä.

Paljon muita poroja ei sitten tarvinnut matkalla nähdäkään. Liikennekin sujuvaa. Ukkoskuurot vähän vetistivät tuloa, mutta rapiat viisi tuntia ja olin Rantapellossa. Hyvä reissu oli. Kultahippu!

Lappi

Ollapa viraton kairankulkija!

Eilen kuruissa ja metsänsuojassa – tänään halusin korkealle. Jo varhain lähdin liikkeelle. Kiilopäälle pitkästä aikaa.

Tästä se lähtee. Takana näkyy tunturin huippu.

Sikäli helppo tunturi  (n. 540 mpy) huiputettavaksi, että melkein koko reilun kahden kilometrin nousu on katettu; portailla, pitkospuilla ja liuskekivillä.

Puolivälissä matkaa on seita.

Leppeä tuuli vilvoittaa. Jo aamupäivällä oli lämmin, iltapäivällä nousi täälläkin hellerajalle (+ 24 näytti tuvan ikkunanpielessä oleva mittari varjossa, jotta yhtä hieno keli kuin viime vuonna näihin aikoihin kun Amerikan serkku miehensä kanssa olivat käymässä).

Tämmöinen ”jätinkirkon” tekelekin rinteessä on. Ja sitten reilun puolen tunnin jälkeen. Huippu. Sokostiin asti näkyy. (ja katsokaapas noita pilviä, miten hienosti ne onkaan!)

Ja ”kokenut” kairankiertäjä – ei väsyttänyt, ehei, mutta Lapin luonnon lumoissa! Tuulestatemmattu tunturin tuulessa, – hih! Onneksi oli niin varhainen aamu, ettei huipulla vielä ollut muita katselemassa kuvaussessiotani.

Jo vain on korkein auringonottopaikka, jossa mie olen ollu.

Voi kunpa osaisin kertoa, kuinka hieno tunne se on tuolla tunturissa. Eikä vain se huiputus, tunturin laelle pääsy, vaan se kun on siellä. Sitä on jotenkin niin pieni ja silti on hurjan hyvä olla. Haluaisi jatkaa polkua ”kohti ääretöntä ja sen yli”. Taivaankanteen luulee yltävänsä.

Iltapäivän mökin pihapiirissä. Liiteriä ja meidän niukkoja (niitä riittää vaikka ydinsodan varalle, – kerron joskus, miksi niitä on niin paljon) polttopuuvaroja järkkäilin, tein syttöklapeja (löysinhän minä sen isomman kirveen!) ja ikkunanpesua,  lähimetsästä kävin – turhaan – etsimässä karvarouskuja. Istuin puronrannassa ja luin ”Siirin kirjaa”. Sitä kuuluu täällä lukeakin.  Tulilla polttelin roskia ja oksia.Olin vain. En tosin kovin kauan osaa, mutta yritin edes. 🙂

Millään en olisi malttanut tulla sisälle, ja taidan vielä lähteäkin puronvarten kävelylle…

Eikä millään malttaisi huomenna laskeutua kohti kotia ja duunia. Tälläisena päivänä tuntuu, ettei voi olla mitään turhempaa asiaa kuin yliopistonlehtorin virka!

Niitä näitä

Tepastellen tunturissa, pyöräillen poluilla

Vaikka aamulla ei paistanutkaan en malttanut töiden ääreen istahtaa: suuntana Rönkönlampi. Menin mökkitietä ja latupohjia pitkin, perillä uusi taukotupa ja tyyni lampi, jonka pintaan jo heijastui pilkahdus sinisestä taivaasta. Siitä se repesi. Ei kestänyt kauan kun etelätuuli toi aurinkoisen taivaan. Päätin tepastella metsän kautta takaisin, siis ”suoraan”. Olen pari kertaa aiemminkin tullut yksin tuota reittiä, enkä kovinkaan suoraan, mutta tänään en harhaillut vaan osasin todella parin kolmen kilometrin reitin ihan suoralta oikein. Jotta mie olin ylpiä itestäni!

Mutta ei reitti kovin nopea ollut. Kuvailtavaa oli. Ja poimittavaa.

Kangastatteja (poimin vain pieniä) ja karvalaukkuja, haaparouskuja. Rouskuja tuli kattilallinen ja huomiseksi on tiedossa tattipastaa, josta riittää varmasti pakastettavaksi asti. Miksi vasta huomiseksi? Ensinnäkin koska iltapäivällä mökkinaapurit kutsuivat aurinkoiselle terassilleen poroleiville ja kuohuvalle (kultahippuista Blue Nunia, sopii kultahistoriaa tutkivan naapurin mökkijuomaksi paremmin kuin hyvin :)), iltapäiväkahville ja pullalle.

Ja koskapa lähdin illansuussa vielä pyöräilemään. Pitempää (oisko 8 – 9 km?) reittiä, nelostietä vältellen poljin Saariselälle asti. Ja kylillä menin Pirkon Pirttiin syömään. Istahdin sielläkin terassille. Tuosta vaan. Istuskelin ja nautin auringosta, söin ja olo epätodellinen.

Sitten kuka polkisi takaisin? Pakkohan se oli Crescent mökille takaisin polkaista. Laanilantien asfaltin ja ison pikitien kautta ei sitten kuitenkaan kestänyt kauaa… Ja rantasauna oli pian lämmin. Ja – pehtoorille ja M:lle – tiedoksi: uusi purokori, Fiskarsin puutarhakaupasta hankittu, sopii nyt tyyliin.

Sisustussuunnittelija M. kun ei meidän vanhasta muovisesta korista oikein pitänyt  🙂 niin hoksasimme hankkia valurautaisen korin, pysyy puron pohjassa hyvin, ja juomat kylminä (tänään puroveden lämpötila +9 C, pulahdinkin saunasta).

Heinätöitäkin olen ehtinyt tänään tehdä. Kun ei ole renkiä eikä isäntää niin ihan omin pikku kätösin olen saunapolun reunoilta, pihlajien ja pihtojen ympäriltä heinät ”niittänyt”. Olisipa ollut viikate ja kyky sitä käyttää! Mutta ei. Eikun puutarhasaksilla ja repien olen aarin niittyämme siistinyt.

Nyt kasvoja kuumottaa – kuin olisi päivän ollut rinteessä. Ulkona olo tekee niin hyvää. Ja väsyttää. Ihan hurjasti väsyttää. Terveesti väsyttää. 🙂

Niitä näitä

Maiseman vaihdos

Ei ollut edes vaikeuksia duunata iltapäivään asti. Pilvet makasivat maassa! Pieni tauko aamupäivän sateessa tuli käytettyä hyödyksi; puut ja vedet kannettua rantasaunaan iltaa varten valmiiksi. Kauppareissulla soitti esimieskin: kuinka mukavaa että duunissa kaivataan. Soitti toisenkin kerran. Ehkäpä annan itseni uskoa, että minua olisi siellä tarvittu. 🙂

Eilen jo tulomatkalla soitin Saariselän kylpylään ja varasin itselleni niska-hartia-hieronnan. Enpä muista milloin olisin käyttänyt neljäkymppiä paremmin kuin tänään. Olen viimeisen vuoden aikana käynyt eräänkin kerran hierojalla ja fysioterapiassa, mutta tänään tuntui, että olkavarteni sai tosi hyvän hoidon. Ainoa vaan, että olinpa pyörtyä Laurin käsivarsille lähtiessäni – paineet retriitin viettäjällä vähän alhaalla. Hiukka huippas. 🙂 Äskeinen illalliseni  (takkabratwurst ja smetanassa haudutettu hapankaali) varmasti takaavat suolansaannin, joten eiköhän ne paineet taas ole kohillaan.

PS. Sinuhe on hyvää seuraa myös ikkunoita pestessä. Jatkamme yhdessä huomenna…

Lappi

Matkalla pohjoiseen

Ei, ei ole myrskyä Lapissa. Eikä juuri sadakaan. Muutama tippa silloin tällöin. Mutta tullessa! Iistä Sodankylään satoi niin, että oli välillä oikeasti hiljennettävä vauhtia. Tuulilasinpyyhkijöiden vauhti ei meinannut riittää. Isoja lätäköitä varsinkin Tervola – Roi välillä. Vesiliirto oli varmasti mahdollinen. Ja kuinka surkeita olivatkaan ne muutamat (en kaivannut enempää!)  porot, jotka litimärkinä kovin uuvahtaneen oloisina tienposkessa näin. Vajukosken kohdalla oli ollut myrsky juhannuksen jälkeen, siellä oli puita kaatunut paljonkin. Noh, Peurasuvannossa jo häivähdys sinistä taivasta, unohdan työasiat. Mutta ”ei-mene-kuin-Strömsössä” nämä minun pohjoiseen ajeluni tänä vuonna. Vaikka niin odotin jo ajomatkaakin.

Toisaalta oli minulla hyvää matkaseuraa. Matkaseuranani nuori mies. Oppinut mies. Jatkoimme siitä, mihin keväällä jäimme. Toisaalta meidän suhteemmehan on aika pitkä. Hänen elämänkokemuksestaan oppii aina vaan. Ja tapa, miten hän kertoo asioista! Että hän osaakin sanoa ja kirjoittaa hienosti. Ja tokihan meitä yhdistää historia. Se on jo paljon. Se auttaa ylittämään sukupolvien välisen kuilun.

Sinuhe! Sinuhen äänikirja jäi minulla kesken  keväällä. Tänään mukanani, matkassani oli toisen kirjan CD-levyt. Lars Svedbergin lukiessa Sinuhea ajellessani pohjoiseen, yksinolon viikonloppuuni en edes hoksaa kunnolla kun liki 500 kilometriä on hurahtanut, kun  jo olen Hangasojalla. Äänikirjat on yksinajellessa ihan huippuja. Suosittelen.

Täällä Hangasojan varressa on monessa mökissä asukkaita, mm. molemmin puolin Myötätuulta palaa valot. Täällä on vehreää, niin vehreää kuin näillä raukoilla rajoilla nyt voi olla, — vähän niin kuin oletinkin. Hiljaista, mikä ei hämmästytä, mutta mikä viehättää, — aina vain. Purossa on paljon vettä, saunan puoleinen pikku uomakin on taas ihan lirisevä. Tänään en vielä jaksanut rantasaunaa lämmittää, enkä notskiakaan sytytellä, – tuossa edessäni kuitenkin takkatuli.

Taidanpa hakea kirjan seurakseni. 😉

Niitä näitä

Omaa aikaa?

Nythän se on niin, että minä lähden huomenna töiden jälkeen Lappiin. Lähden yksin. Lähden, vaikka tytär tuleekin huomenna Ouluun. En tiedä milloin minulle tulee seuraava mahdollisuus olla muutama päivä yksikseni. Ja sitä nyt tarvin.

Mennyt kesäloma oli poikkeuksellisen ”ystävällinen”, ja ihmisvilkas (onko tuollaista sanaa olemassakaan?). Siis tapasimme paljon ystäviä, sukulaisia, tuttuja, uusia ihmisiä. VIetimme pehtoorin kanssa viisi viikkoa käytännöllisesti katsoen koko ajan ainakin kahdestaan – usein muiden seurassa. Minähän tarvin ihmisiä, ystäviä. Uusia ja vanhoja tuttuja. Mutta minunkin on saatava joskus olla hetki itsekseni. Tehdä tai olla tekemättä mitään, – ottamatta isommasti muita huomioon.

Olisiko se sitten sitä ”omaa aikaa”? Kun lapset oli pieniä, muistan kuinka monet samassa tilanteessa olevat naapurien äidit, lasten tarhakavereiden vanhemmat, työkaverit, ystävät ja kaikki puhuivat siitä kuinka olisi ihana kun olisi joskus ”omaa aikaa”. En koskaan oikein ole ymmärtänyt tuota. Minusta kun lasten kanssa eläminenkin oli omaa aikaa. Ja aika hitsin hyvää aikaa olikin! Mutta silloinkin tarvitsin joskus yksinäisyyttä, – mahdollisuutta olla yksin. Silloin lauantaiaamupäivät arkistossa tai asioilla käyminen ilman perhettä riitti yksinoloksi. Nyt on mahdollisuus vähän isompaan yksinoloon.

Elokuun retriittini alkaa huomenna.