Showing: 1 - 32 of 32 RESULTS
Niitä näitä

Ei kaikkea voi muistaa

Herään taas ihan liian aikaisin. Mutta ajattelen, että nautin rauhallisesta aamusta: en viitsi lähteä salille, lenkille en tarkene. Menenkin saunaan! Aamusauna on huippujuttu!

Ensin laitan kuitenkin kahvipannun liedelle kuten teen joka aamu (meillähän keitintä ei käytä muut kuin juniori). Noh, suihkussa hoksaan, että shampoo on loppu! Uusi pullo on ostettuna, mutta missä se on? Koluan vessojen kaapit ja eteisen rompekomeron. En löydä mistään, joten pesen hiukseni Cool Extra Energy Super Revitalising  – tai jollain muulla nuorisohypersupershampoolla ja siitä lähtien olen sitten tuoksunut pojalleni.

Saunasta ja shampoon etsinnästä johtuen suihkusessio on kestänyt paljon tavallista aamua kauemmin, paljon kauemmin kuin kahviveden kiehuminen kestää: puolet vedestä on haihtunut ja kiehunut hellalle. Noh, onneksi ei ole puuroaamu.

Lähden hakemaan postilaatikolta Kalevan ja kasvimaalta salaattia eväitä varten, jolloin muistan, että töihin piti muistaa ottaa yksi lehti mukaan työkaverille ja lähdenkin ensin hakemaan sen olkkarin lehtikorista. Laitan ko. sisustuslehden reppuuni heti, – heti etten unohda. Syön aamiaista ja vähän mietin, että jotain uupuu. Ryhtyessäni tekemään eväitä hoksaan, että se salaatti on hakematta – kuin tietysti myös Kaleva. No voin jättää lehden lukemattakin.

Seuraavaksi kevyttä kenttäehostusta: ripsiväriä sipaistessani kuulen eteisestä tekstarin äänen: oisko vihdoin tytär, jolle jo illalla pistin viestin, vastannut? Ei, ei ollut viesti tyttäreltä. Siispä laitan hänelle uuden viestin, että soittaisi päivällä.

Pakkaan vermeet mukaan, teen lopultakin ne eväät (jotka tänään eivät unohtuneet eteisen pöydälle kuten aika usein!). Eteisen peilin edessä totean, että vaihdankin vielä puseron, ja oikeastaan farkut passaiskin paremmin uuden t-paidan kanssa… joten eiku vaihtoon kaikki. Ja sitten jo vähän hoppu. Inhoan myöhästymistä, joten hopi-hopi.

Tempaisen avaimet – jotka KAIKKI ovat tänä aamuna tallessa, yesh!! Suljen kotioven, autotalli auki, ja eiku menoksi! Hitto, väärät avaimet, miehen auton avaimella ei käynnisty minun autoni. Nyt jo juoksen sisälle, ja ovi on lukossa!  Ja avaimet autossa käsilaukussa, eiku sinne takaisin (en viitsi soitella ovikelloa, juniori ja pehtoori vielä eilisen varaston laatoistusrempan jälkeen tarvivat unta). Avaan kotioven ja eteisen avainkorista etsin omia auton avaimiani, eikä niitä löydy! Hiton juniori kun ei koskaan palauta avaimia oikeaan paikkaan! Käännän pojan takintaskut, löydän avaimet  ja sitten jo töihin.

Ja ihan ajoissa istun kokouksessa, eikä kukaan huomaa, että ripsiväriä on vain toisessa silmässä. Eikä kukaan hoksaa sitäkään, että läppäristäni puuttuu akku. Aika hoksaamattomia ihmisiä; minä sentään töiden jälkeen – kun oli sisaren kanssa meeting kaupungilla – hoksasin, että unohdin aamulla ottaa mukaani sateenvarjon! Joskus tällainen huolellisempikin ihminen voi unohtaa jotain.

Mutta muutoin oikein mukava päivä.

Yliopistoelämää

Jäin miettimään

Olen joskus aiemminkin (klikkaa ihmeessä) kirjoittanut  tämän jutun:   “Jos olet juoksija, juokse. Jos olet honka, humise.” Jos olet lehtori, lehtoroi?

Tämän työpäivän jälkeen taas kerran mietin, mitä se lehtorointi oikein onkaan? Mitä minä haluan sen olevan? Tänään se on ainakin ollut puhumista. Oikeastaan koko päivän puhumista.  Ei, ei opettamista, ei luentoja, ei seminaareja tai esitelmiä, tosin muutama pieni palaveri/ohjaustuokio ja neuvonpito, mutta siis enimmäkseen puhumista. Tai kuuntelemista, melkein enemmän sitä.

Tänään sain vähän kuin mutkan kautta parikin palautetta  lehtoroinnistani.  Hurjan hienoa oli kun aamulla viikon sisään toinen entinen opiskelijani, jolle olin ollut avittamassa kirjaprojektia, toi uunituoreen kirjan kiitosten kera. Semmoinen voimaannuttaa kummasti. Ja sellainen kertoo, että historialla on vielä kysyntää, opiskelijoille löytyy pieniä projekteja, mikä tekee omastakin työstä mielekästä.

Sitten  muualtakin kuin opiskelijoilta palautetta, johon suhtautuminen varauksellisempaa. Lehtorointi ei ole loputonta toimikuntarumbaa, eihän? Onnistuin yhden jäsenyyden skippaamaan. Lehtorilla enemmän aikaa oikeaan lehtorointiin? Nyt lehtorin olisi löydettävä kandiseminaariaiheita. Olisiko ehdotuksia historian opinnäytetöiden aiheiksi?

Niitä näitä

Ulkoillen

Eilen oli ensimmäinen lauantai melkein kolmeen kuukauteen kun olimme keskenämme kotona. Ei reissussa, ei vieraita, ei ystäviä. Olimme kaksistaan kotona. Ja mitä minä tein? Nukuin 1½ tunnin päiväunet!! Ennenkuulumatonta! Riemullista! Univajetta oli edelliseltä illalta ja kai jo viikkojen takaa…

Perjantaina tullessamme kotiseuturetkeltä kiiruhdimme pikimmiten kaupunkiin. Ystävät olivat viesteilleet ja kyselleet ulos syömään; no mehän olimme menossa joka tapauksessa, joten menimme sitten neljästään. Seurahuoneen Hugossa nautimme kerrassaan herkullisen illallisen. NYT tiedämme, miltä hyvin valmistetun kyyhkyn kuuluu maistua. Ja kaikkeen muuhunkin olimme vallan tyytyväisiä. Ravintolasta lähdimme ystävien luo katsomaan yhteisen Rooman reissun kuvia, ja nauttimaan proseccoa. Se on kyllä ollut tämän kesän ykkösjuoma. Rento ja leppoisa ilta venähti pitkästi yli puolen yön. Kevyesti. 🙂

Nukkumisen lisäksi viikonloppuun on eilen ja tänäänkin kuulunut mm. pihan siivousta; jo kesäkukkien poislaittoa. Tilalle pihlajanoksia.

Ja lenkkeilyä. Rullaluistelemaan kun meiltä on tietöiden takia edelleen suunnattoman vaikea lähteä, menin tavalliselle Meri-Toppilan lenkilleni. Pitkästä aikaa kameran kanssa.

Aallonmurtajalle Toppilanrannasta.

Koskapa sää oli suosiollinen, raikas, hyvä hengittää, liki aurinkoinen, tepastelin kotiin, hain auton ja ajelin vielä Toppilansaareen ja kävelin kuvaamaan saman rannan aallonmurtajalta kotirantaan päin …

Ja sitten vielä Nallikariin ja sitten vielä hautausmaalle, ja sitten vielä pihalle, ja seurauksena mieletön nälkä ja nyt poskia kuumottaa.

Historiaa

Turkansaaressa

Eilen kävimme Turkansaaren ulkomuseossa: ensimmäistä kertaa 26 vuoteen yhdessä. Vuosi meidän häiden jälkeen veljeni vihittiin samassa kirkossa, joten se on ainoa kerta, jolloin olemme pehtoorin kanssa yhdessä (molemmat, erikseen – minä varsinkin – useinkin) Turkansaaressa käyneet.

Eilen tuntui olevan hyvä ajatus ja aika mennä uudelleen yhdessä  🙂

(kuvat suurenevat klikkaamalla)

Mitään isoja häitä tässä pikku kirkossa ei voi viettää.

Hääpäivänämme Turkansaaressa oli joku ammattikuvaaja, joka otti kuvia meistäkin (kysymättä meiltä mitään). Tämä kuva ollut ainakin Blue Wingsissä (Finnairin lehti), Me naisissa, Makasiini-lehdessä ja viimeksi toissa kesänä Hesarissa. Joku tuttu on aina bongannut kuvan ja meille toimittanut ko. lehjden.

Eilen samasta kohtaa

Morsiamen kuuluu leipoa häihinsä leipä, joka sitten ripustetaan  orsille.

Reikäleivän anopin opastamana minäkin aikanani leivoin. Ja sulhasen avustamana sain ripustetuksikin.

Turkansaaren ponttoonisiltaa ei enää ole, sillä se on vuonna 1990 korvattu kiinteällä sillalla.

Me menimme sitten toiselle hienolle sillalle: kotiseutuhääpäiväretkemme jatkui kohti Utajärveä, josta 15 km kohti Kajaania on hulppea riippusilta.  Ennen-nyt kuvat siis sieltä…

Niitä näitä

27.8.

27.8.1983

Kannattaa katsoa sulhasen kenkiä. Niihin liittyy tarina.

Olimme molemmat koko häitä edeltävän kesän tehneet aika lailla töitä, joten oli vähän hopusti häihin valmistauduttu. Olimme ajelleet muiden töiden lisäksi tilausajoja, ja niinpä hääviikon alkupuolellakin olimme molemmat taas tilausajossa Haaparannassa. Eläkeläisillä kun oli tapana ainakin kerran kuussa useammalla bussilla tehdä ”rasvareissuja” Ruotsiin. Me olimme omien kyydittäviemme kanssa päiväreissulla, ja sillä aikaa kun eläkeläiset olivat hamstraamassa näkkäripaketit, Oboyt, Gevaliat ja Bregått- ja Smör-paketit (yht. 5 kg/hlö sai tullitta tuoda rasvoja) meillä oli kihlattuni, joka tällä foorumilla tunnettaneen paremmin ”tittelillä” pehtoori, kanssa tauko. Mitä tehtäis? Kengät häihin oli vielä hankkimatta, ja ajattelimme, että onhan niitä Haaparannassakin kenkäkauppoja. Eiku ostamaan vihkipukuun passelit popot.

Kengät löytyivät, ja kun eläkeläisillä oli kassit ja nyssykät valmiina ajelimme takaisin Ouluun. Ja lauantaina oli sitten häät. Turkansaaren pienessä vuonna 1694 rakennetussa kirkossa vihittiin ja museokahvilassa  (historioitsijan häät ulkomuseokohteessa, luonnollisesti) syötiin lohisopat ja Turkan talon pihapiiriin rakennetulla tanssilavalla – sukujen suureksi riemuksi – rohkeasti valssiakin haparoimme. Siihen maailmanaikaan ei todellakaan (ei ainakaan tiedostavissa humanistipiireissä) mitään kirkkohäitä vietetty; no me kuitenkin vietimme.

Siis, kun olimme valssanneet kävi enoni vaimo, joka oli pienessä kirkossa  etupenkissä istunut ja päässyt hyvin liki seuraamaan vihkitoimitusta ja mm. sulhasen kenkiä, sanoi: ”Hyvät kengät, vaikka maksoivat vain 77 kruunua.”  Jotta oli hintalaput ollu pohjassa vielä vihkimatolle polvistuessakin. Sattuuhan sitä.

Historiaa

Historia

Historia ei ole vain sotia
tekoja ja keksintöjä.
Se on myös ääniä
maan hajuja
väriseviä silmuja
ja kukkia.

Väärin sitä on luulla
vain kirjaläjien viisaudeksi.
Se on myös suudelma suulla

nauru

juominen

ja laulu.

Vuosien kierrossa, suurissa tapahtumissa
kaikessa mikä kiehuu ja kohisee:
meren solina
naisen olkapäät
lasten ulina
hevosenkenkä, joka kopisee.

Läpi suurten aarteitten
soluvat valittavat äänet
lentävät
hämärät näyt

välkkyvät silmät ja näyt.

(Jevgeni Jevtusenko)

Tämä minulle niin tärkeä Jevtusenkon runo, joka on kulkenut mukanani lukiovuosista lähtien,  tuli tänään mieleen. Taustalla parikin juttua. Tänään(kin) sain taas muistutuksen että eri ihmisille historia on niin erilaista.

Ensinnäkin aamulla professorin kanssa selviteltiin ylimääräisen opinto-oikeuden anomuksia. Joukossa oli yksi Petroskoin yliopistosta valmistunut maisteri,  joka halusi täydentää tutkintoaan Suomen historian opinnoilla. Selasimme hänen papereitaan ja kiinnostuksen vuoksi tsekkailimme mitä kursseja Petroskoissa historian opintovaatimuksiin kuului. Ehkä vain sisäpiirihuumoria, mutta kyllä meillä riitti lystiä. ”Entisajan maailmanhistoria” ja ”Alkukantaisten kulttuurien historia” ja sokerina pohjalla (historian laudatur-opinnoissa!) ”Pioneerityön metodikurssi”.

Historia ainakin oppiaineena on Petroskoissa eri kuin Oulussa.

Piazza di Popolo, Rooma 6.7.2010

Sitten toinen pohdinta, mitä historia on, kun iltapäivällä työhuoneeni oveen koputtaa täysin tuntematon mies. Oli kysellyt minua toimistosihteeriltämme tyttönimelläni, mikä tarkoittaa, että edellisestä  tapaamisestamme on hyvinkin kulunut tovi. Opiskelukaveri siis! Minua vuotta nuorempaa vuosikurssia, ja ainakin kansainvälisten suhteiden historian kaikki luennot suoritettiin jotensakin kimpassa.

Hän kyseli, millaista opiskelu nykyään on? millaisia ovat historian opiskelijat? eivätkö oikeasti tenti Friedelliä? ei pakollisia ”vanhoja käsialoja”? ei lopputenttejä? opinto-ohjausta, mitä ihmettä se on? Tuli vaan siinäkin mieleen, että historiansa kullakin. On historia ja/tai opiskelu ollut Oulussakin kovin erilaista eri aikoina.

Bloggailu

Blogilistani

Toissapäiväisen postaukseni  jälkeinen plussamerkkinen palaute bloginpidostani sai hyrisemään hiljaa itsekseen. Sellainen hyvä hyrinä, josta Nalle Puh aina jutuissaan puhuu.  Jäin sitten hyrinässäni miettimään minun suosikkeblogejani, niitä, joita tulee seurattua. Itse asiassa seuraamieni blogien määrä on pudonnut esimerkiksi vuodentakaisesta kovastikin.

Monella bloginpitäjällä on oman bloginsa sivupalkissa piiitkä luettelo seuratuista blogeista, – minulla ei. Mutta nyt voisin vähän listata niitä joita olen seuraillut.

Kun tein tätä listaa hoksasin, että kaikki seuraamani ovat oikeastaan keskenään kovastikin erilaisia. Ja merkillistä: ei yhtään muotiblogia listalla. 🙂

Ensinnäkin tietysti Valokuvatorstai, joka oli aikanaan yksi tärkeä syy oman blogin aukaisemiseksi. Toinen blogi, jota olen seurannut kauan (tosin vain satunnaisesti käyn kurkkimassa mitä uutta) on Ullan leivontablogi, joka nykyään on maikkarin sivustolla nimellä Elämä makeaksi.

Päivittäin klikkaudun blogiin nimeltä Kerro vielä. Se on sisareni runo- ja skräppäysblogi. Meidän sisarussarjassa se en ole minä, eikä veljenikään, jolla riittäisi sinniä skräppäykseen saatikka löytyisi lahjoja (joita on vielä koulutuksella kehitetty) kirjoittaa runoja. Mutta Railatertulla on.

Sukulaisblogeja on toinenkin. Amerikan serkkuni Irma on vastikään avannut oman bloginsa. Ja hänkin osaa runoilla. Ja kuinka ihanaa olikaan kun Irma kirjoitti nettiin kolme Perniön mummun Alexilta saamaa Amerikan kirjettä. Ne ovat  niin hienoja. Käykäähän kurkkaamassa wordsbyirma . Sivulla on mummun kuvakin. 🙂

Sitten listallani on tietysti ruokablogeja, joista tällä hetkellä yksi ylitse muiden on Timben Makujen maailma. Keittiömestari Timo, joka meilläkin kävi kesällä grillaamassa :), on avannut bloginsa. Suosittelen varsinkin kaikille oululaisille (tai sellaisille joilla on Stockan Herkku lähietäisyydellä ja joita ruoka kiinnostaa) ruokafriikeille.

Monissa ruokablogeissa tulee piipahdeltua. Tänään mm. Kurpitsamoskan sivulla, jossa on menossa elokuun ruokahaasteen äänestys (vink, vink, te jotka kyselitte ”missä niitä sun sapuskoita saa äänestää?”).

Sitten sellainen ”pieni blogi” kuin Katse avartuu on minusta mukava piipahduspaikka. Meidän kirjallisuusmakumme MeKuRun kanssa kun on aika yhteneväinen. Ja muitakin samaistumiskohteita lienee on. Sieltä mm. keksin idean, että haluan lähteä Utajärven riippusillalle. Joskopa ensi viikonloppuna kun emme sitten kuitenkaan mökille lähteneet (sää, nuoriso, työt (sekä koti- että työtyöt)) saivat jäämään Rantapeltoon, voisimme ajella Utajärvelle riippusillalle ja sieneenkin.

Blogini kommenteissa vilahtelevan Yaelianin Appelsiinipuun alla-blogia seuraan myös. Tel Avivin kuulumiset ja kokkailut kiinnostavat.

Historia-aiheisia blogeja on netissä useitakin. Satunnaisesti niihin hakeudun tai eksyn, mutta Kaisan  Sukututkijan loppuvuosi -blogi on päivityslistallani koko ajan. Sieltä kaltaiseni sukututkimusta harrastamaton saa aina jotain uutta historiatietoa ohi työjuttujen.

Ja vielä lopuksi yksi (niitä on kyllä paljon) valokuva-blogi. Tällä hetkellä tykkään tästä:  Valokuvia.  Tuollaisia kuvia minäkin haluaisin oppia kuvaamaan.

 

 

Niitä näitä

Lähteäkö vai ei?

Aamukuudelta merenrannassa tyven. Kaunista, vesi matalalla, matalikoilla paljon lokkeja. Nukkuivatkohan ne? Eivät ainakaan metelöineet. Kirkas kuulas aurinkoinen aamu, – ja kylmä. Aste pakkasta. Pakkasta? Kyllä, kyllä keittiön mittarin elohopea oli juuri ja juuri nollan alapuolella. Tulee hyvä ruska, mietin. Ja ajattelen, että kyllä taidan järjestää töitä oikein urakalla, jotta jos sittenkin mökille viikonlopuksi lähdettäisiin. Jos saataisiin vaikka seuraakin sinne?

Töissä tuhraan kaikenlaista. Työnsaatto ei paras mahdollinen. Ja iltapäivän ohjelmassa ”neuvonpito” arkistossa. Oikeastaan kaksikin. Neuvonpitoa. Se on hyvä sana. Päivän powerpoint-sulkeisten otsikkona oli neuvonpito, ja siihen minä sitten jämähdin. Se on parempi sana kuin palaveri tai tiedotustilaisuus saatikka info (jota itse käytän ihan turhan viljalti). Ensimmäinen lyhyt, hilpeäkin, neuvonpito vei työasioita eteenpäin paljon enemmän kuin toinen, joka venähti kolmituntiseksi. Ja joka todellakaan ei ollut hilpeä.  Tosin kuulimme, että mielenkiintoisia uusia tiedonhankinnan keinoja ja arkistoaineistojen entistä parempia työkaluja on tulossa ja jo tullut. Aineistojen digitointi vie tutkimusmahdollisuudet aivan uudelle tasolle. Vielä kun vanhojen käsialojen kääntöautomaatti saadaan kehitettyä niin johan tutkimusta rupeaa syntymään autonomian aikaa edeltävistäkin vuosisadoista!

Koskapa oli vielä arkiston jälkeen hoideltava muutamia tuikitärkeitä asioita, venähti kaupungilla olo ohi ruoka-ajan, joten viesteilin pehtoorille, että lähdetään testaamaan Oulun uusi ravintola. Ravintola Etrusco, italialainen-kreikkalainen keittiö. Jonkun varaosaliikkeen? paikalle Isokadun päähän Heinäpäähän on kesällä (jo keväällä?) avattu uusi Välimeren keittiöön erikoistunut pieni (n. 35 paikkaa) ravintola. Sinne siis. Se oli aika vaatimaton sisustukseltaan.  Annokset eivät ollet vaatimattomia. Ruoka oli konstailematonta, ei mitään piperryksiä. Valittavana oli salaatteja, pastaa, pizzaa, pihviä, moussakaa, – kaikkea sellaista mitä on Välimeren lomarantojen ravintoloissakin. Ei pahan hintaista. Väistämättä tuli verrattua Kirkkokadun Crecianiin. Paikka oli iltakuudelta ihan täys. Sopii toivoa, että suosio jatkuu.

Ja nyt: nyt vieläkin mietin, lähdetäänkö huomenna pohjoiseen vai ei?

Bloggailu

Muotibloggaajaksi?

Suomen ”virallisella” blogilistalla on liki 37 000 blogia. Kymmenestä tällä hetkellä eniten luetusta (11 000 lukijaa viikottain!) blogista kahdeksan on enemmän tai vähemmän muotiblogeja. Niiden pitäjät kertovat shoppailustaan, siitä mitä päivittäin päälleen pukevat, mitä mieltä ovat toisten pukeutumisesta, seuraavat maailman ja Suomen muotitrendejä ja antavat vinkkejä, miten ihqusti yhdistellä ja modistaa kamppeita. Ja suosio on huikea. Kävijöitä riittää.

Minun blogini tilastointi kertoo, että kovasti on vakiintunut lukijakunta. Kesälläkin vähän reilun puolensataa joka päivä piipahtajaa ja toinen samanmoinen määrä satunnaisempia seuraajia tai vahingossa Tuulestatemmattuun tupsahtaneita. (klikkaamalla tilasto näkyy paremmin)

Kesäkuukausina oli kyllä selkeästi enemmän lukijoita kuin edellisinä kesinä, mutta silti kasvu näyttää jotensakin hiipuneen. Mikä siis avuksi? Ainainen ruoasta ja luonnosta, töistä ja reissuista raportointi väistykööt: ei muuta kuin vaatekaapille ja muotibloggaajaksi!

Hah! Ei taida olla minusta muodista kirjoittajaksi.

Sateisen päivän iltapuhteina viikkailin kesäkamppeita säilöön, etsin vähän katu-uskottavampia tamineita ja katsastin, onko syksyksi työkampetta ja kyllähän tämä tulos vähän masentaa. Mustaa (tai hyvin tummansinistä), valkoista, musta-valkoista ja muutama pinkki pusero, ja loput harmaata! Farkkuja ja mustia villakangashousuja. Matalia kenkiä ja reiluja, lämpimiä takkeja. Siinäpä se. Kerrassaan räiskyvä on lookkini! Eivät taitaisi muotibloggaajat paljon superlatiiveja pallo-ruutu-raita-vermeilleni antaa.



Mutta jos ongelmat ovat tänään todellakin NÄIN suuria, niin eipä parane valittaa. Ja minulle riittävät vallan mainiosti blogivieraiksi te vakinaiset vierailijat ja satunnaiset surffailijat. Ei siis tarvitse pelätä, että ryhtyisin vielä vaateongelmistani täällä avautumaan ja höpöttämään.

Niitä näitä

Sateella sisällä viihtyen

Sadepäivä antaa luvan vetää villasukat jalkoihin, fleecen ylle ja uppoutua nojatuoliin, – lukemaan. Ja kuvatiedostojen äärelle. Kesän yksi jos toinenkin kuvakansio on putsaamatta, järkkäämättä. Rooman/Toscanan matkan kuvasivusto vihdoin alulle.

(Siena-kollaasi suurenee klikkaamalla)

Myös blogin ulkoasun päivitystä. Haluaisin tuolta ylhäältä tuon mustan palkin pois, mutta en millään löydä sitä css-koodista. Osaako joku kertoa, mikä se on? Mikä pätkä koodista pitää ottaa pois tai muokata?

Ja tuo ruokahaastepostaus, senkin väsäämiseen upposi tovi.

Myös www-sivuston (työhuone) päivitystä. Koko päivä näiden parissa. Sade on antanut hyvällä omallatunnolla pysyä pois lenkiltäkin, ja kuntosalikorttia en löytänyt mistään 🙂

Tiedän: on turha valittaa huomenna jos olkavarsi on taas tuusana ja tulessa.

Nyt taitaakin olla tauon paikka. Stieg Larssonin dekkarin loppu on hyvä lukea näin valoisan aikaan, muuten jää uniin. On jäänyt jo monena yönä.

Voisikohan jo sytyttää takkatulen?

Ruokahaaste

Elokuun ruokahaaste: Satavuotias hernevuoka

Elokuun ruokahaaste on Kurpitsamoskan blogissa. Haasteena on herne, ei mikään helppo juttu meitsille. Eipä hernettä juuri tule käytettyä meidän keittiössä. Siispä rohkeasti otin haasteen vastaan ja  kävin perjantaina torilla kaksi litraa palkoja ostamassa.

Haastevastauksellani on historia. 🙂

Vuonna 1913 Kansanvalistusseura julkaisi kirjan Kasvisruokaa kaikille, ja sitä tulin tässä viikolla selanneeksi (kirjasta enemmän täällä).

 

Elin Sjöströmin kirja ei suinkaan ollut poikkeus vuosisadan alun keittokirjojen joukossa; vegetaarinen ruokavalio oli tuolloinkin suosittua.  Elinin kirjassa on montakin herne-reseptiä, mutta tämä vaikutti minusta kokeilemisen arvoiselta.

Elinin hernepaistos

100 gr keitettyjä perunoita,
125 gr valkoisia herneitä,
100 gr hienonnettuja pähkinöitä,
2 munaa,
¼ l maitoa,
50 gr koprppujauhoja,
1 sipuli, suolaa.

Peratut pestyt herneet pannaan yöksi likoon, keitetään pehmeiksi ja puserretaan läpäsimen läpi tahi jauhetaan lihamyllyssä, sipuli seassa. Perunat hienonnetaan samoin ja sekoitetaan hernesoseeseen. Kun sitten vispilöidyt munanruskuaiset, pähkinät, korppujauhot ja suola on pantu joukkooon, vatkataan seos kuohkeaksi ja notkeaksi; vaahdoksi vatkatut munanvalkuaiset hämmennetään varovasti sekaan ja seos kaadetaan voideltuun jauhotettuun, soikeaan vuokaan ja paistetaan uunissa. Tarjotaan perunain ja salaatin, tahi keitettyjen luumujen sekä sellerikastikkeen kera. Kylmänä se käytetään voileipäleikkelynä, tomaattiviipaleiden kanssa.

herne

 

Modistin vähän tätä liki satavuotista reseptiä. Ja ainakin eilen vieraille maistui suolakääreessä paistetun siian (sen resepti on täällä) kanssa. Ei jäänyt yhtään ”käytettäväksi kylmänä voileipäleikkelynä”. 🙂

Hernevuoka

5 jauhoista perunaa keitettynä
2 litraa herneenpalkoja
2 punasipulia
200 g (para) pähkinöitä
2 munaa
1 prk tomaatti-vuohenjuustoruokakermaa
3 dl kasvislientä
suolaa

Riivi herneenpalot, liota herneitä vedessä yön yli.
Keitä perunat, kiehauta herneet ja silppua sipuli.
Yhdistä perunat, herneet, silpuli, pähkinät, ruokakerma, kasviliemi ja  sekoita sauvasekoittimella muusiksi.
Lisää joukkoon munan keltuaiset ja suolaa sekä lopuksi kovaksi vaahdoksi vatkatut valkuaiset.
Voitele kaksi pientä tai yksi iso uunivuoka ja kaada kasvismassa vuokaan.
Paista 45 minuuttia 175 asteisessa uunissa.

hernevuoka

 

Ruoka ei ole kovin kummoisen näköinen, mutta se oli mukavan lempeää ja isohkoiksi rouheiksi jätetyt pähkinät maistuivat  sattumina hurjan hyviltä. Jos vuoka sopi elokuun illan ruokapöytään, niin vielä paremmin sopisi varmasti vaikka joulupöytään, tai paistin lisukkeeksi. Oivallinen lounasruokakin olisi tämä.  Talvella on vain käytettävä pakasteherneitä tai purkkiherneitä, eikä herneenmaku ehkä ole niin täyteläinen.

Toisaalta voisi tehdä leivinuunissa, ja tulisi ehkä vielä pehmeämmän makuista.

Niitä näitä

Laidunkauden lopettajaiset

Ette ehkä usko, mutta meille tulee tänään ruokavieraita. 🙂

Viinikerhon  rapukestit on tänään. Mutta ei ole rapuja. Ei ainakaan jokirapuja. Eikä meitä tänään ole kuin kahdeksan. Vain pienet kekkerit siis. On kyllä myönnettävä, että hieman jo hiipuu tämä kestitsemisen intoni. Ja menu on varjo  viime lauantaisesta, mutta muutamia uusia kokeiluja on … Tölkki-jokirapukakku on ainakin hienon näköinen. Jos se maistuu, laitan reseptin.

Nyt vielä viimeistelemään esillepanoja.

Historiaa Ruokahaaste

Kasvisruokaa ennen ja nyt

Villi arvaus miltä vuosikymmeneltä tämä lainaus on?

Viime vuosina on yhä yleisimmin kuulunut toivomuksia, että kansamme ruokajärjestys muuttuisi sellaiseksi, että se enemmän perustuisi kasvisruokiin. Väitetään nim. että olemme ruvenneet käyttämään liian paljon liha- ja kalaruokia ja että tämä yksipuolinen ruoka olisi terveydelle vahingollinen, koska siinä saamme liiaksi valkuaisainetta, jota ruumiin elimet, aikaa voittaen, eivät kykene poistamaan ja joka näin ollen häiritsee niiden toimintaa. Vieläpä muistutetaan terveyttämme uhkaavasta vaarasta kun tietämättämmme usein saamme sairaiden elukkain lihaa syötäväksi.

Näiden väitteittensä tueksi ovat kasvisruuan suosittelijat viitanneet siihen seikkaan, että lääkäritkin nykyään useissa sairaustapauksissa määräävät potilailleen yksinomaan kasvisruokia, sekä siihen, että monet kansat, kuten esim. japanilaiset, menettämättä voimaansa tahi kestävyyttänsä elävät miltei yksinomaan riisillä. Sitä paitsi he huomauttavat sitä, että teurastuksessa luontokappaleita kohtaan tapahtuva julmuus vaikuttaa sangen raa´istavasti.

Monet näistä väitteistä pitänevät paikkansa: ovathan lukuisat ihmiset oman kokemuksensa nojalla todistaneet hyvin tulevansa toimeen yksinomaan kasvisruoalla.

Lainaus on vuonna 1913 Kansanvalistusseuran julkaisemana ilmestyneestä Elin Sjöströmin kirjasta Kasvisruokaa kaikille.  Lueskelin kirjaa aamupäivällä – siis töissä. Minun työni kun mahdollistaa keittokirjojen lukemisen töissäkin, ei ollenkaan huono juttu :). Tosin vähän vanhaa vuosikertaa on tämä – kuten ne muutkin joita töissä luen – opus. Mutta ko. kirjasta lähti myös ajatus siitä, millä ehkä osallistun kuukauden ruokahaasteen. Haasteessa peräänkuulutetaan herneiden käyttöä. Ehkäpä teen Elinin ohjeella hernevuokaa tai sitten huomenissa Risi e bisi. Se on pohjoisitalialainen risotto, johon tarvitaan tuoreita herneitä.

Kun tänä vuonna kasvimaallani

on melkein enemmän kukkia kuin mitään syötävää (siis ei edes herneitä) oli töistä ajeltava paitsi Caritakseen myös torille. Kesän viime lämpö, tehdyn työviikon jälkeinen leppoisa, lussakka olo (hyvillä mielin uuteen haasteeseen) ja Oulun torin juro puhumattomuus…

Perjantain lupaus alkavasta viikonlopusta vähintäänkin kohtuullinen. (kuvat ja kukat suurenevat klikkaamalla)

Yliopistoelämää

Koko totuus ja vain totuus?

Shanghain lista, jolla rankataan maailman yliopistot (20 000), julkistettiin eilen. Ja YLEn perässä Hesari ja muut mediat otsikoivat asiasta näin:

Aalto-yliopisto nousi parhaiden yliopistojen listalle

sitten kerrotaan listasta ja maailman kymmenestä parhaasta (Harvard, Oxford, Cambridge jne) yliopistosta  ja muuta …  plaa, plaa  … ja sitten todetaan vielä:  Aalto nousi listalle!

Nousi? Koko Aaltoa  ei ole ennen ollutkaan, joten se ei voi nousta mistään. Koko pulju on vasta perustettu, ja siihen on yhdistetty ennestään hyviä opinahjoja.  Siis ei mikään nousu, eikä oikestaan mitään uutta. Ja sitten jutun lopussa todetaan, että ai niin, myös Suomen periferia-yliopistot ovat pärjänneet hyvin (Itse asiassa erinomaisesti, ja kun se vielä suhteutettaisiin käytettävissä oleviin resursseihin!)

Kaikkiaan kuusi suomalaista yliopistoa mahtuu tuoreen kiinalaisvertailun mukaan viidensadan maailman parhaan yliopiston joukkoon. Tulos on suomalaisittain katsottuna parantunut viime vuodesta, sillä Aalto-yliopisto on noussut listalle uutena tulokkaana.

Sadan parhaan oppilaitoksen alle jäävät yliopistot niputetaan yhteen aina sata kerrallaan. Niinpä sijoilta 301–400 löytyvät Oulun ja Turun yliopistot, ja sijoilta 401–500 Jyväskylän yliopisto, Aalto-yliopisto ja Itä-Suomen yliopisto.

Jutun olisi voinut otsikoida sitenkin, että Suomen kolme parasta yliopistoa ko. listalla olivat Helsinki, Oulu ja Turku.  ja jutun jatko olisi voinut sujua näin: Jyväskylän ja Itä-Suomen yliopistojen erinomaisen sijoituksen tasolle pinnisti myös Aalto-yliopisto. Ja loppukaneettina oli voinut vielä nakata, että mm. Tampereen yliopisto ei ole yltänyt lähellekään parhaimmistoa.

Yritän vain selittää että lähdekritiikki ei ole tärkeää vain menneitä asioita tutkiessa ja niitä arvottaessa. Sitä ja mediakriittiistä suhtautumista tarvitaan joka päivä.

Ja sitten kun olen vielä kaiken muun lisäksi sitä mieltä, että tuon Shanghain listan sijoitus ei tee meitä yhtään viisaammiksi tai paremmin resurssoiduksi tai mitenkään muutenkaan autuaaksi. Päinvastoin: tärkeä alueellinen koulutustehtävä sekä tieteen, teknologian, kulttuurin että pohjoisen väestön työllistämisen kannalta vain kärsii koko hiton listoihin tuijottamisesta.

Ugh, olen puhunut. Ja tuohtunut.

Yliopistoelämää

Moka

Vaihteeksi koulutus- ja tiedotuspäivä. Tänään oli tiedekunnan opettajien ja muun henkilökunnan lukuvuoden aloitustilaisuus, joka kulkee nimellä ”Missä mennään?” Mietin päivän antia kuunnellessa, eikö olisi jo aika muuttaa tilaisuuden nimeksi Mihin mennään? Tai Mentäiskö jonnekin?

Puhuttiin paljon siitäkin, kuinka opiskelijat (asiakkaat!!??) kohdataan – ihan kuin olisivat jotain potilaita!  Tietysti tykönäni näitä asioita pohdin. Ja tulin siihen tulokseen, että edelleen uskon, että tärkeintä on aito kiinnostus. Ja sitten siellä Lasaretin isossa salissa ajatuksissani tulin miettineeksi monia kohtaamisia ja yhtäkkiä tunsin – vieläkin,  liki vuosikymmenen jälkeen!! – itseni taas kerran idiootiksi. Muistui mieleen yksi moka, yksi monist! Kertakaikkinen, tai oikeastaan kaksinkertainen moka.

Vuosia sitten meillä oli yksi mukava opiskelija, joka ei ollut nuorimmasta päästä ja jolla oli jo koulutus meille tullessaan. Nuori mies teki opinnäytteensä sosiaalihistoriasta, mikä oli sekin yksi  syy, miksi hänen kanssaan tuli oltua tavallistakin enemmän tekemisissä. Muutaman kerran hänen graduntekokesänään satuttiin ruokalaan yhtä aikaa, joten lounastettiin yhdessä joitakin kertoja ja arkistossa  kahviteltiin useinkin kimpassa. Siispä opin tuntemaan hänet keskimääräistä paremmin.

Ja minähän olen ihan työkseni kiinnostunut opiskelijoiden asioista, mutta tämän ko. opiskelijan kohdalla ylenpalttinen uteliaisuuteni sai minut mokaamaan kohtuullisen rankasti.

Kyseisenä päivänä oli juuri tällainen kaunis elokuinen ilma, tuntui jo syksy, mutta lukukausi ei ollut varsinaisesti alkanut. Olin iltapäivällä lähdössä arkistoon: mukanani käsilaukku, pieni mappi, kohtuullisen painava  kannettava (raahattava) läppäri, siihen laturi, epälukuinen määrä irtopapereita, eikä salkkua tai reppua vaan kaikki romppeet pinona sylissä. Lähdin yliopistolta,  etsin katseellani autoani ja huomasin tämän mainitun opiskelijan valkoisen Volkkarin tulevan parkkipaikalle ja autoa ajavan nuoren kauniin naisen.  Ihan vaan mielenkiinnon vuoksi jäin ”huomaamatta, sivusilmällä” katselemaan, jotta josko sattuisin näkemään tämän puheenaolevan opiskelijan avopuolison. Ja siinä tietysti yritän samalla avata autoni ovet, samalla kuikkia muiden autojen yli ja edelleen samalla tunkea itseni tavaroineni autoon, – varovaisesti, ettei läppäri putoa ja ettei paperit lennä. Ja istahdan turvallisesti alas! Takapenkille! Oman autoni takapenkille!

Ja samalla huomaan, että liki viereen parkkeerannut valkoinen Volkkari oli väärä Volkkari, ei siis tutun opiskelijan auto, joten kuljettajakaan ei voinut olla hänen avopuoliskonsa. Uuh! Nousin vaivihkaa takapenkiltä, livahdin ratin taakse ja huristelin arkistolle. Eikä siinä vielä kaikki!

Arkiston parkkipaikalla näen tutun, oikean valkoisen Volkkarin. Olisinpa edes tällä kertaa ollut hiljaa, mutta ei. Tämä tuttu opiskelija kun kerran oli arkistossa minä idiootti menin varmistamaan mokani ja kertomaan, mitä parkkipaikalla oli tapahtunut. Voi hyvä tavaton, että  hänellä riitti hauskaa ja jaksoi useat kerrat siitä virnuilla. Mutta kävipä sitten kerran avopuolisonsa työhuoneessani  esittelemässä. 🙂

Jotta on opiskelijoita kohdattu. Ja mokattu kohtaamisissa. Ja monesti.

Niitä näitä

Rikkaruohoistakin iloa

Ei pelkkää ruusuilla tanssimista tämä elämä meidän pihalla. Rikkaruohotkin ovat näin hienoja. 🙂

Puolenkymmentä vuotta sitten ja monena edeltävänä kesänä meillä oli yhdessä pihannurkassa neljä isoa ruukkua täynnä puutarhalta ostettuja orvokkeja. Ja naapurinrouvalla oli myös paljon orvokkeja, ja niiden jälkeen näitä on talon seinustalla riittänyt. Ja vuosi vuodelta niitä on vain enemmän. Ei haittaa.

Muutenkin ihanaa kun on vieläkin näin kaunista ja lämmintäkin tänään. Äsken kesäkukkia kastellessa koetin tallentaa valoa ja värejä talveksi. Niitä tullaan tarvitsemaan.  Tänään teimme töissä opinnäytetöiden ja opinto-ohjauksen aikatauluja ja kaikesta – päinvastaisista yrityksistani – huolimatta näyttää että minulle on noita hommia edelleen kertymässä läjäpäin! Tarkoitus kun oli ainakin pari isohkoa artikkeliakin tehdä tulevana lukuvuonna, mutta mutta… Siis on todettava etten vieläkään osaa sanoa ei, enkä järjestellä tutkimusaikaa itselleni. Enkö enää haluakaan?

Mutta töiden lisäksi lomajärjestelyjä. Sain vahvistuksen syyslomakohteesta. NYT on siis matka varattu, ja olo jo huomattavasti seesteisempi. Mökkireissustakin vielä haaveilen, Sompiossa olisi patikkareittikin jo valmiiksi katsottuna, ja Lemmenjoella haluaisin käydä. Ja …

Miten se menikään

Hyvä on.
Mutta en minä menneisyydessä elä,
vaan unelmat edeltä käsin.
On minussa se vika.
(Juice Leskinen)

Luettua Vanhemmuus

Hämmästyttää, kummastuttaa

… Juniori on koko päivän siivonnut huonettaan. Järjestellyt, pyyhkinyt, mööbleerannut, valkannut kamppeista pienet, vanhat, resut tai jostain muusta syystä kelpaamattomat ja vienyt pelastusarmeijaan.

Eikä luonnollisestikaan ole kyse mistään vapaaehtoisesta siivousvimmasta tai toisen kesälomaviikkonsa tekemisenpuutteesta, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että poika haluaisi ostaa huoneeseensa telkkarin. Eikä siihen ole varaa, sillä kesälomatienestit ovat menneet ja menevät pääasiassa bensaan. Tammikuun alusta asti poika on ajanut autollaan liki 20 000 kilometriä, ja maksanut itse löpöt. Paljonkohan ois ajanut jos me oltaisiin maksettu tankkaukset. Eikä koulu- tai työmatka ole kuin muutaman kilometrin! Mie lupasin Festan ikkunoiden pesusta, mun kirjahyllyn (koko työhuone on vuorattu kirjoilla) siivouksesta ja pojan huoneen (joka on koko kesän muistuttanut enemmän jotakin romuvarastoa kuin nuoren miehen huonetta) raivaamisesta virallisen taksan mukaisen siivoustyöntekijän tuntipalkan. Ja poika siivoaa! yesh!

Muutenkin tänään ollut mukava päivä. Monin tavoin mukava.

Ja jatkuu: lähden nyt kasvohoitoon ja sieltä tullessa istahdan telkkarin ääreen: Pilcherin romaanien perusteella tehty laadukas brittisarja ”Vuodenajat” sopii minulle nyt. Kartanoromantiikkaa minisarjassa, jossa maisemat ja sisustukset ovat nautinnollista katseltavaa. Onkin suunnilleen ainoa ohjelma, joka koko kesänä on saanut minut telkkarin ääreen.  Lauantaisin tullut Mma Ramotswe meni sivu suun, vaikka senkin olisin mieluusti nähnyt. Melkein kaikki kirjat kun olen lukenut, ja kovasti niistäkin pidin.

Ruoka ja viini

Kalaa suolakuoressa

Kalaasit ohi. Väsyneitä, mutta tyytyväisiä olemme. Ruoka maittoi kaikille. Ja viini ja seura. ;).

Kalaa suolakuoressa oli menestys. Tässäpä resepti:

Kalaa suolakuoressa

1 kg karkeaa merisuolaa
3 munanvalkuaista
1 kokonainen siika suomustettuna
tillinippu, valkopippuria
1 sitruuna

Vispaa munanvalkuaisiset kevyesti ja sekoita merisuola joukkoon. Laita tillinippu kalan vatsaan ja mausta kala valkopippurilla. Viipaloi sitruuna. Laita uunipellille parin sentin kerros suolaa, sen päälle sitruuna viipaleet, sitten kala ja taas sitruunaviipaleita ja peitä kala lopulla suolalla.  Kypsennä kalaa 220 c kiertoilmauunissa 40 minuuttia. Riko suolakuori ja nauti. Tarjoile yrttikastikkeen kanssa.

Yrttikastike

1 ruukku rucolaa
2 ruukkua basilikaa
2 dl rypsiöljyä
2 tl merisuolaa myllystä

Hienonna ainekset sauvasekoittimella tasaiseksi kastikkeeksi.

Yrttikastikkeen vaihtoehtona oli Minttusalsa. Sen resepti oli torstain Hesarissa, löytyy myös linkin takaa. Molempi parempi.

Vielä yhdet kesäruokajuhlat on edessä. Mutta huomenna töihin, – hyvä niin.

Niitä näitä

Benvenuti! – kaikki on valmista

Kalaasivieraat voivat tulla. Kaikki on valmista. Olemme olleet pehtoorin kanssa reippaita. Ystäville on luvattu ruokaa ja ruusuja. Siltä osin kaikki valmista. Kiitokset kommenteissa lähetetyistä toivotuksista. Maija kyseli, että jaksaako kokkaamisen jälkeen syödäkään. Ei tahdo jaksaa, mikä ei johdu väsymyksestä (minähän rentoudun keittiössä) vaan siitä että kaikkea tulee maisteltua ja ”reunoja” syötyä niin paljon että kun illallinen alkaa minun ei enää paljon tarvi syödä. 🙂

Mieluusti jakaisin virtuaalimaistiaisia, mutta kun se ei onnistu niin laitanpas sitten edes silmänruokaa. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Kalaasit 14.8.2010

Kesä Kir

Antipasti

Knipanin katkat
Iivarin savumuikut
Balsamicotomaatit briellä
Antipasti piccolo

Primo

Salaatti lipstikka-marinoiduista
kesäkurpitsoista ja parmankinkusta

Tertin näkkäri, saaristolaisleipä, maalaisleipä, kirnuvoi

Secondi e contorni

Suolakala, minttusalsa tai yrttikastike

Paviljongin karitsa, rakuunavoi ja omena-calvadoshyytelö

Kantarellimuhennos
Punajuuri-vuohenjuustosalaatti

Formaggi

Parrano Robusto, Appenzeller, Manchego
suolakeksejä, rypäleitä,  Sienan vintagebalsamicot

Dolci

Kirsikkasemifreddo
Hillamisu
Vadelmajuustokakku

Rooman tuliaiskonvehdit
Kahvi, limoncello

Niitä näitä

Kohti kalaaseja

Kalaasit on huomenna. Kesän suurin ruokajuhla meillä, nyt 11. kerta. Paluu juurille. Viime vuonna kokkailin kaikkea aasialaista, ja vaikka mitä cross-kitscheniä. Nyt italialaista. Alusta loppuuun italialaista. Antipastit, primit, secundot, formaggit, dolcet (joita on tulossa AIKA MONTA) ovat italialaisia. Luulisin (tässä vaiheessa) että eri ruokia on 15, joista vasta kolme on täysin valmiina. Onhan tässä edessä kokonainen vuorokausi. Ensi yö on tähdenlentojen yö (La Notte di Stelle ) joten  hyvin sopii kokkailla.

Kuusi ystäväpariskuntaa on huomenna La Festassamme ja tarkoitus on että syömme hyvin ja hitaasti. Hyvin hitaasti.

Yliopistoelämää

Itkeä vai nauraa? – opinto-ohjaajan elämää

Eilen olin koko työpäiviän opinto-ohjaajien koulutuksessa. Tämä joka elokuinen ”Etappi”-koulutus antaa kovasti tietoa menossa olevista uudistuksista ja tulevista koulutuksista ja mikä vielä tärkeämpää päivän aikana saa ”vertaistukea”. Kun meitä kokoontuu kymmeniä eri tiedekuntien ja laitosten ja oppiaineiden (ylläri: meiltä ei tietenkään muita kuin meitsi. argh!) opinto-ohjaajia niin saadaan aina kuulla miten muilla menee, miten ongelmia on ratkottu, mitä uusia juttuja on otettu käyttöön, mikä on pelittänyt, mikä ei.

Ja tauolla tietysti vaihdellaan kokemuksia myös. Muutamia juttuja: kollega oli sähköpostitse (mikä on usein viheliäisintä) yrittänyt ohjastaa pitkän opiskelutauon pitänyttä ”palaajaa”, joka oli kysellyt miten uusi tutkinto ja mitoitukset ja opintovaatimukset yms. vaikuttavat hänen kohdallaan. Kollega oli kirjoitellut eräänkin rivin vastauksia, ja mitä vastaa palaava opiskelija? Luettuaan pitkän vastausviestin kirjoitti takaisin, vain ja ainoastaan, että ”miten tämä kaikki liittyy kaikkeen?” No siinä kyllä kysytään ohjaajan ammattitaitoa että TUOHON osaisi vastata.

Minulla melkein vastaava tilanne: viime viikolla vastasin eräälle Vaasasta etänä opiskelevalle – tai ainakin sitä yrittävälle -, että historian aineopinnossa on muutamia metodikursseja sekä kandisemma, joilta ei voi olla pois vaan ne vaativat läsnäoloa ja opetus tapahtuu vain kontaktiopetuksena, siis että ne ovat pakollisia ja poissaoloja ei saa olla kuin hyvästä syystä. Ja mitä vastaa vaasalainen: ”Miten näiden kurssien suorittaminen sitten sujuu kun en voi tulla Ouluun?” Voi hyvä tavaton! No ei mitenkään!! Ja nämä tarinat ovat tosia. Eivätkä suinkaan ainoita. Paljon pahempiakin on!

Ja sitten tänään olen töissä tehnyt yhtä harjoitustehtävää kurssille, jossa olen keväästä asti ollut. Tein harjoituksen aiheesta, jota olen itse opettanut 15 vuotta! Saadakseni vietyä kaksi opintopistettä korkeakoulupedagogisia opintojani eteenpäin minun on kirjoitettava harjoitustyö asiasta, jota voisin itse oikeasti opettaa muille. No harkka on nyt tehty ja pojot tienattu. Ylivertaisen innostavaa ja motivoivaa.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Juhlittiin kotipiirissä

Jopas me söimmekin hyvin, aika kevyesti kuitenkin 🙂 .  Pehtoorin synttäripäivällisellä kokeilin uusia juttuja. Ensinnäkin vaniljalla maustettu oliiviöljy sopi erittäin hyvin salaattiin, jossa oli nektariineja ja prosciuttoa sekä pinjansiemeniä. Lisäksi: kylmäsavulohilohta hakkeluksena sekoitetaan rahkaan ja dijonin hunajasinappiin ja mössöllä päällystetään Kurkelan tilan ohuet rieskat. Nopea alkuruoka keskiviikkoillan juhlapäivälliselle oli valmis.

Pääruoaksi ostin Stockalla tarjouksena olleita maissikanan luomufileitä (pakaste). Italialaisen Pollo alla cacciatora (kanaa metsästäjän tapaan) reseptin mukaan niiden kanssa pannuun tuli sieniä, tomaatteja, valkosipulia, punasipulia, valkoviiniä, kanalientä, prosciuttoa, rosmariinia (joka yrttiruukuissani on liiaksikin!), mausteita ja sen sellaista. Juniorikin joka suhtautui aluksi aika skeptisesti ”ai meillä on broileria juhlaruokana?” myönsi, että maistui ”erille”. Maissikana on ihan muuta kuin teollisesti kasvatettu broileri. Ihan eriväristäkin. Ja metsästäjän soosi teki sapuskasta makoisan.

Ja jälkkäriksi vadelma-marenkikakkua. Ja sitten viini. Meidän San Gimignanosta tilaamamme viinit ovat tulleet! Kaikki ehyenä ja sovitun mukaisesti suoraan kotiovelle! Siis yksi kuudesta tilatusta (Teruzzi & Puthod, Carmen Puthod I.G.T. Toscana bianco) avattiin tänään: ja huh! ei ollut ollut ollenkaan tyhmä tilaus. Viini oli täälläkin hyvää. Aluksi hedelmäinen, sitten maku tiivistyy ja happoja löytyy niin että viinissä on luennetta. Hetken maistuu tammikypsytys (onko sitä edes?), mutta pitkä jälkimaku on täyteläinen ja tasapainoinen. Tarpeeksi voimallinen viini maissibroilerille. Viini on siitä erikoinen (ja se on myös syy, miksi sitä innostuimme tilaamaankin), että se on valkoviini, joka on tehty Toscanan tärkeimmästä punaviinirypäleestä, eli Sangiovesesta.

Mutta viinin ja ruoan kelvollisuudesta huolimatta parasta oli seura! Nuoret kotona. 🙂

Niitä näitä

Blondi lähti talosta!

Ei asu meillä enää blondia! Tulin kampaajalta ja olen nyt brunette – luulen että olen nyt aika lailla ”oman väriseni”. Pehtoori totesi, että kätevää kun vaimo vaihtaa lookkia niin ei tarvi vaihtaa vaimoa. Ja huomenissa korjaantuu sekin asia, etteikö vaimo olisi muka reilusti nuorempikin kuin miehensä… Pehtoori kun täyttää huomenna vuosia: onhan olennaisesti vanhemman kuuloista olla 53 kuin 52. 🙂

__________________________

Ai niin, tänään on San Lorenzon yö.
Siitäpä olisi paljonkin kerrottavaa, mutta odotan – vieläkin – josko Kalevassa ensin julkaisisivat sen juttuni…

Niitä näitä

Jotain vaihtelua pitäisi saada

Näillä mennään:

1) Pala täysjyväleipää, sipaisu oivariinia (kieltäydyn käyttämästä mitään pilipalirasvoja enää!), poroleike ja kurkkua, vettä ja 2 kuppia kahvia ja keksi.
2) Ananasta ja raejuustoa niin paljon että iso muki tulee täyteen, laku.
3) Lasillinen tuoremehua.
4) Iso annos salaattia ja kunnon pala tattilasagnea, Tertin näkkäriä, oivariinia, pari palaa tummaa suklaata.
5) Riisikakku ja päälle viipale 17 % prosenttista Salaneuvosta.

Ja vettä. Kolme litraa vettä, pikku pullollinen Pepsi Maxia ja puoli pulloa Novellea.

Päivän ruokapäiväkirja. Suunnilleen tällainen on minun kurinpalautus-ruokavalioni. Tällä keinoin ei varsinaisesti kovasti laihdu, mutta joku roti tulee syömiseen, ja kyllä se sitten lähtee painokin vähän laskemaan. Kyllä minä näet tiedän, miten se paino lasketaan! Olen elämässäni laihduttanut kymmeniä, ellen satoja kiloja. Painonvartioissa olin kerran, kerran laihdutin vuodessa melkein 20 kiloa (oli mistä tiputtaakin!), ihmepillereitä en juuri ole harrastanut, jauhepusseja joskus yritin, mutta kun haluan syödä oikeasti. Joka vuotinen viikon paasto ei ole minulle laihdutuskeino.

Viiden kilon jojoilu on ollut elämääni lasten syntymän jälkeen. Ja nyt jojo on kyllä pahimman kerran äärilaidassa. Olen oppinut, miten se heilautetaan takaisin, mutta millä ilveellä se pidetään siellä alhaalla??

Viiden viikon päästä on juhlat, joissa minun on mahduttava iltapukuun, enkä todellakaan aio hommata uutta iltapukua. Ja muutenkin! Tämä painonnousu on nyt vain saatava kuriin. Melkein joka viikonlopuksi on tiedossa ruokajuhlia, mutta viikolla olisi pidettävä ruokakuria. Mutta kun olen niiiiiin kyllästynyt tuohon omaan vakkarilistaani. Varsinkin ananas-raejuusto-broileri-riisikakku -evästelystä/välipalailusta haluaisin pois. Mutta mitä? Mitä otan evääksi töihin? Aika usein teen salaatin, mutta aina ei viitsi/ehdi tai aamulla ei ole aineksia… Siis onko ideoita? Ilolla otan vastaan – kerro omat niksisi!

Lappi

Lähdön pitkittämistä

Sunnuntaiaamu. Unianäkemättömän, levollisen yön jälkeen herään aurinkoiseen aamuun: aurinko paistaa korkealta jo puoli kahdeksalta. Toiseksi tajuan, että on kotiinlähdön päivä. Mutta en halua – vielä ainakaan. Kun yksin ollessa ei ole tilaa kotiinlähdön mökötykselle (lue: en puhu ennen Rovaniemeä!) tai kiukuttelulle, niin on yritettävä käyttäytyä fiksummin. Mökötykseltä menee terävin kärki, jos joutuu vain itselleen mököttämään 🙂 .

Siispä päätän, että lähden vielä lenkille. Kun ei tarvitse odotella, että muut heräävät ja kun ei tarvitse tehdä aamiaista, niin keksin: lähden Kulta-Jaskan mökille, Kuivakuruun aamukahville. Keitän kahvin termariin, teen poroleivän Kuukkelin rieskalle ja pakkaan pikkurepun.

Otan pyörän liiteristä, ajan mökkitietä ja nelostien yli kohti Kuivakurun kultavaltauksia (kartta), kohti paikkaa, jossa Hangasoja laskee Tolosjokeen. Matkaa on muutama kilometri, mutta se on kovin kivikkoinen. Pohjoisen suvinen, hiljainen sunnuntaiaamu on hieno, – ei vielä tarvi lähteä Ouluun. Matkaan Kerkelän kentälle ja siitä Kuivakuruun ei mene pyörällä kuin puolisen tuntia. Viimeinen kilometri on käveltävä, kivinen tie muuttuu jyrkähköksi poluksi.

(Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla, nyt myös edellisten päivien kuvat suurenevat klikkailemalla – maisemat näkyvät paremmin.  )

Ja siinä se sitten on Kulta-Jaskan mökki ja pihapiiri. Etualalla sauna, oikeassa reunassa mökki.

Ovessa on kuva Jaskasta mökkinsä ovella.

Kulta-Jaska (Jaakko Mäkinen) asui tuossa mökissä 30 vuotta! Jaska asui mökissään, joka on 3 – 4 kilometriä nelostieltä surkean metsäautotien päässä, vuodesta 1974 vuoteen 2004. Viimeisen elinvuotensa hän vietti kullankaivajien ”vanhainkodissa” Sodankylässä ja Ivalon sairaalan vuodeosastolla. Ei ollut Jaskalla maastopyörää, mönkkäriä, moottorikelkkaa, luistelusuksia. Oli vanha naistenpyörä ja lautasukset. Niillä kulki jos oli tarvetta.

Jaska oli ollut nuorena miehenä Amerikassakin, osasi englantia ja seurasi maailman tapahtumia, – ja oli kovin kärkäs mielipiteissään. Jaskalle naiset olivat ilmaa. Olen kerran istunut mökissä, jossa oli Jaska, minä ja kaksi miestä. Jaskalle mökissä oli vain kolme ihmistä. Koetin osallistua keskusteluun; en muista tarkkaan, mikä maailmanpoliittisen kysymys (Romanian kansanmurhat? nuorison käytös?) oli keskustelussa aiheena, mutta Jaskalle mielipiteeni oli ”kärpästen surinaa korvissa”  (myönnetään Sinuhen sanonnat jääneet minulla päälle). Jaska kävi mökkiläisellekin puita pilkkomassa (olisikohan meidänkin vaatimattomista puuvaroista osa vielä Jaskan aikanaan pilkkomia. Meillä kun on noita vuosikertaklapeja 🙂 ).

Legenga kertoo, että Jaska on vaskannut Hangasojasta (tai Lemmenjoelta tai Amerikasta) ison kulta-aarteen, mutta kukaan ei tiedä, missä se on.

Minullakin on Hangasojasta vaskattu isohko hippu (joululahja 2007 pehtoorilta ), mutta Kulta-Jaskan  aarre on kuulemma ISO. En etsinyt aarretta tänä aamuna. Istuin Tolosjoen rannassa, nautin aamiasta yhdeksältä yksikseni, lämmintä yli + 20 C, ei itikan itikkaa, – luontokin oli ihan hiljaa.

Mökille palattuani laitoin rantasaunan vielä lämpiämään. Mökin imurointia, pakkailua, istuskelua… Kun sitten föönäilin hiuksia citykuntoon, kuulin mökin terassilta kolinaa ja ajattelin, jotta naapurit tulevat varmaan vielä heippaamaan näkemiit. No, eiköhän seisokin poro avonaisen ulko-oven kynnyksellä! Kameraa hakiessa se ehti livahtaa liiterin eteen. Kun sitten saan saunan ja liiterin suljettua, kaikki lähtötoimet tehtyä ja kamat  kannettua autoon ja lähden yhden maissa kohti kotia, on tämä sama  kaunis poro vielä ”luotsaamassa” minua – mökkitieltä pikitielle asti läntysteli edessä.

Paljon muita poroja ei sitten tarvinnut matkalla nähdäkään. Liikennekin sujuvaa. Ukkoskuurot vähän vetistivät tuloa, mutta rapiat viisi tuntia ja olin Rantapellossa. Hyvä reissu oli. Kultahippu!

Lappi

Ollapa viraton kairankulkija!

Eilen kuruissa ja metsänsuojassa – tänään halusin korkealle. Jo varhain lähdin liikkeelle. Kiilopäälle pitkästä aikaa.

Tästä se lähtee. Takana näkyy tunturin huippu.

Sikäli helppo tunturi  (n. 540 mpy) huiputettavaksi, että melkein koko reilun kahden kilometrin nousu on katettu; portailla, pitkospuilla ja liuskekivillä.

Puolivälissä matkaa on seita.

Leppeä tuuli vilvoittaa. Jo aamupäivällä oli lämmin, iltapäivällä nousi täälläkin hellerajalle (+ 24 näytti tuvan ikkunanpielessä oleva mittari varjossa, jotta yhtä hieno keli kuin viime vuonna näihin aikoihin kun Amerikan serkku miehensä kanssa olivat käymässä).

Tämmöinen ”jätinkirkon” tekelekin rinteessä on. Ja sitten reilun puolen tunnin jälkeen. Huippu. Sokostiin asti näkyy. (ja katsokaapas noita pilviä, miten hienosti ne onkaan!)

Ja ”kokenut” kairankiertäjä – ei väsyttänyt, ehei, mutta Lapin luonnon lumoissa! Tuulestatemmattu tunturin tuulessa, – hih! Onneksi oli niin varhainen aamu, ettei huipulla vielä ollut muita katselemassa kuvaussessiotani.

Jo vain on korkein auringonottopaikka, jossa mie olen ollu.

Voi kunpa osaisin kertoa, kuinka hieno tunne se on tuolla tunturissa. Eikä vain se huiputus, tunturin laelle pääsy, vaan se kun on siellä. Sitä on jotenkin niin pieni ja silti on hurjan hyvä olla. Haluaisi jatkaa polkua ”kohti ääretöntä ja sen yli”. Taivaankanteen luulee yltävänsä.

Iltapäivän mökin pihapiirissä. Liiteriä ja meidän niukkoja (niitä riittää vaikka ydinsodan varalle, – kerron joskus, miksi niitä on niin paljon) polttopuuvaroja järkkäilin, tein syttöklapeja (löysinhän minä sen isomman kirveen!) ja ikkunanpesua,  lähimetsästä kävin – turhaan – etsimässä karvarouskuja. Istuin puronrannassa ja luin ”Siirin kirjaa”. Sitä kuuluu täällä lukeakin.  Tulilla polttelin roskia ja oksia.Olin vain. En tosin kovin kauan osaa, mutta yritin edes. 🙂

Millään en olisi malttanut tulla sisälle, ja taidan vielä lähteäkin puronvarten kävelylle…

Eikä millään malttaisi huomenna laskeutua kohti kotia ja duunia. Tälläisena päivänä tuntuu, ettei voi olla mitään turhempaa asiaa kuin yliopistonlehtorin virka!

Niitä näitä

Tepastellen tunturissa, pyöräillen poluilla

Vaikka aamulla ei paistanutkaan en malttanut töiden ääreen istahtaa: suuntana Rönkönlampi. Menin mökkitietä ja latupohjia pitkin, perillä uusi taukotupa ja tyyni lampi, jonka pintaan jo heijastui pilkahdus sinisestä taivaasta. Siitä se repesi. Ei kestänyt kauan kun etelätuuli toi aurinkoisen taivaan. Päätin tepastella metsän kautta takaisin, siis ”suoraan”. Olen pari kertaa aiemminkin tullut yksin tuota reittiä, enkä kovinkaan suoraan, mutta tänään en harhaillut vaan osasin todella parin kolmen kilometrin reitin ihan suoralta oikein. Jotta mie olin ylpiä itestäni!

Mutta ei reitti kovin nopea ollut. Kuvailtavaa oli. Ja poimittavaa.

Kangastatteja (poimin vain pieniä) ja karvalaukkuja, haaparouskuja. Rouskuja tuli kattilallinen ja huomiseksi on tiedossa tattipastaa, josta riittää varmasti pakastettavaksi asti. Miksi vasta huomiseksi? Ensinnäkin koska iltapäivällä mökkinaapurit kutsuivat aurinkoiselle terassilleen poroleiville ja kuohuvalle (kultahippuista Blue Nunia, sopii kultahistoriaa tutkivan naapurin mökkijuomaksi paremmin kuin hyvin :)), iltapäiväkahville ja pullalle.

Ja koskapa lähdin illansuussa vielä pyöräilemään. Pitempää (oisko 8 – 9 km?) reittiä, nelostietä vältellen poljin Saariselälle asti. Ja kylillä menin Pirkon Pirttiin syömään. Istahdin sielläkin terassille. Tuosta vaan. Istuskelin ja nautin auringosta, söin ja olo epätodellinen.

Sitten kuka polkisi takaisin? Pakkohan se oli Crescent mökille takaisin polkaista. Laanilantien asfaltin ja ison pikitien kautta ei sitten kuitenkaan kestänyt kauaa… Ja rantasauna oli pian lämmin. Ja – pehtoorille ja M:lle – tiedoksi: uusi purokori, Fiskarsin puutarhakaupasta hankittu, sopii nyt tyyliin.

Sisustussuunnittelija M. kun ei meidän vanhasta muovisesta korista oikein pitänyt  🙂 niin hoksasimme hankkia valurautaisen korin, pysyy puron pohjassa hyvin, ja juomat kylminä (tänään puroveden lämpötila +9 C, pulahdinkin saunasta).

Heinätöitäkin olen ehtinyt tänään tehdä. Kun ei ole renkiä eikä isäntää niin ihan omin pikku kätösin olen saunapolun reunoilta, pihlajien ja pihtojen ympäriltä heinät ”niittänyt”. Olisipa ollut viikate ja kyky sitä käyttää! Mutta ei. Eikun puutarhasaksilla ja repien olen aarin niittyämme siistinyt.

Nyt kasvoja kuumottaa – kuin olisi päivän ollut rinteessä. Ulkona olo tekee niin hyvää. Ja väsyttää. Ihan hurjasti väsyttää. Terveesti väsyttää. 🙂

Niitä näitä

Maiseman vaihdos

Ei ollut edes vaikeuksia duunata iltapäivään asti. Pilvet makasivat maassa! Pieni tauko aamupäivän sateessa tuli käytettyä hyödyksi; puut ja vedet kannettua rantasaunaan iltaa varten valmiiksi. Kauppareissulla soitti esimieskin: kuinka mukavaa että duunissa kaivataan. Soitti toisenkin kerran. Ehkäpä annan itseni uskoa, että minua olisi siellä tarvittu. 🙂

Eilen jo tulomatkalla soitin Saariselän kylpylään ja varasin itselleni niska-hartia-hieronnan. Enpä muista milloin olisin käyttänyt neljäkymppiä paremmin kuin tänään. Olen viimeisen vuoden aikana käynyt eräänkin kerran hierojalla ja fysioterapiassa, mutta tänään tuntui, että olkavarteni sai tosi hyvän hoidon. Ainoa vaan, että olinpa pyörtyä Laurin käsivarsille lähtiessäni – paineet retriitin viettäjällä vähän alhaalla. Hiukka huippas. 🙂 Äskeinen illalliseni  (takkabratwurst ja smetanassa haudutettu hapankaali) varmasti takaavat suolansaannin, joten eiköhän ne paineet taas ole kohillaan.

PS. Sinuhe on hyvää seuraa myös ikkunoita pestessä. Jatkamme yhdessä huomenna…

Lappi

Matkalla pohjoiseen

Ei, ei ole myrskyä Lapissa. Eikä juuri sadakaan. Muutama tippa silloin tällöin. Mutta tullessa! Iistä Sodankylään satoi niin, että oli välillä oikeasti hiljennettävä vauhtia. Tuulilasinpyyhkijöiden vauhti ei meinannut riittää. Isoja lätäköitä varsinkin Tervola – Roi välillä. Vesiliirto oli varmasti mahdollinen. Ja kuinka surkeita olivatkaan ne muutamat (en kaivannut enempää!)  porot, jotka litimärkinä kovin uuvahtaneen oloisina tienposkessa näin. Vajukosken kohdalla oli ollut myrsky juhannuksen jälkeen, siellä oli puita kaatunut paljonkin. Noh, Peurasuvannossa jo häivähdys sinistä taivasta, unohdan työasiat. Mutta ”ei-mene-kuin-Strömsössä” nämä minun pohjoiseen ajeluni tänä vuonna. Vaikka niin odotin jo ajomatkaakin.

Toisaalta oli minulla hyvää matkaseuraa. Matkaseuranani nuori mies. Oppinut mies. Jatkoimme siitä, mihin keväällä jäimme. Toisaalta meidän suhteemmehan on aika pitkä. Hänen elämänkokemuksestaan oppii aina vaan. Ja tapa, miten hän kertoo asioista! Että hän osaakin sanoa ja kirjoittaa hienosti. Ja tokihan meitä yhdistää historia. Se on jo paljon. Se auttaa ylittämään sukupolvien välisen kuilun.

Sinuhe! Sinuhen äänikirja jäi minulla kesken  keväällä. Tänään mukanani, matkassani oli toisen kirjan CD-levyt. Lars Svedbergin lukiessa Sinuhea ajellessani pohjoiseen, yksinolon viikonloppuuni en edes hoksaa kunnolla kun liki 500 kilometriä on hurahtanut, kun  jo olen Hangasojalla. Äänikirjat on yksinajellessa ihan huippuja. Suosittelen.

Täällä Hangasojan varressa on monessa mökissä asukkaita, mm. molemmin puolin Myötätuulta palaa valot. Täällä on vehreää, niin vehreää kuin näillä raukoilla rajoilla nyt voi olla, — vähän niin kuin oletinkin. Hiljaista, mikä ei hämmästytä, mutta mikä viehättää, — aina vain. Purossa on paljon vettä, saunan puoleinen pikku uomakin on taas ihan lirisevä. Tänään en vielä jaksanut rantasaunaa lämmittää, enkä notskiakaan sytytellä, – tuossa edessäni kuitenkin takkatuli.

Taidanpa hakea kirjan seurakseni. 😉

Niitä näitä

Omaa aikaa?

Nythän se on niin, että minä lähden huomenna töiden jälkeen Lappiin. Lähden yksin. Lähden, vaikka tytär tuleekin huomenna Ouluun. En tiedä milloin minulle tulee seuraava mahdollisuus olla muutama päivä yksikseni. Ja sitä nyt tarvin.

Mennyt kesäloma oli poikkeuksellisen ”ystävällinen”, ja ihmisvilkas (onko tuollaista sanaa olemassakaan?). Siis tapasimme paljon ystäviä, sukulaisia, tuttuja, uusia ihmisiä. VIetimme pehtoorin kanssa viisi viikkoa käytännöllisesti katsoen koko ajan ainakin kahdestaan – usein muiden seurassa. Minähän tarvin ihmisiä, ystäviä. Uusia ja vanhoja tuttuja. Mutta minunkin on saatava joskus olla hetki itsekseni. Tehdä tai olla tekemättä mitään, – ottamatta isommasti muita huomioon.

Olisiko se sitten sitä ”omaa aikaa”? Kun lapset oli pieniä, muistan kuinka monet samassa tilanteessa olevat naapurien äidit, lasten tarhakavereiden vanhemmat, työkaverit, ystävät ja kaikki puhuivat siitä kuinka olisi ihana kun olisi joskus ”omaa aikaa”. En koskaan oikein ole ymmärtänyt tuota. Minusta kun lasten kanssa eläminenkin oli omaa aikaa. Ja aika hitsin hyvää aikaa olikin! Mutta silloinkin tarvitsin joskus yksinäisyyttä, – mahdollisuutta olla yksin. Silloin lauantaiaamupäivät arkistossa tai asioilla käyminen ilman perhettä riitti yksinoloksi. Nyt on mahdollisuus vähän isompaan yksinoloon.

Elokuun retriittini alkaa huomenna.

Valokuvaus

Back to school!

Töissä aina ensimmäisiä hommia loman jälkeen, lukukauden alkaessa on työpaikan www-sivuston päivitys. Ja sillä sitten tänäänkin aloitin. Ja vajaan kahdeksan tunnin duunaamisen jälkeen olkavarteni on  jo tolkuttoman kipeä. No – totta puhuen – ei se yhdestä työpäivästä vielä näin kipeytynyt.

Eilisen käytin kuvakirjan tekoon. Ifolorin kuvapalveluun värkkäsin lahjakirjaa ja – ketään ei yllättäne – homma lähti lapasesta. Tuntitolkulla värkkäilin. Löysin ohjelmasta uusia ominaisuuksia, ja eikun taustat uusiksi jne. Ja jo lauantaina olin tehnyt koneella kuvahommia. Italian reissun kuvat on vielä lajittelematta, ja www-sivulle laittamatta. Siihen tulee menemään rutkasti aikaa, ja olkavarren kestävyyttä vaaditaan.

Mutta on vielä sanottava, että se Ifolorin palvelu on kyllä hyvä. Kunhan opus tulee kerron, onko painojälki odotusten mukaista. Jouluksihan tein kuvakalentereita samalla systeemillä ja ainakin silloin olin tyytyväinen ko. lafkan työnjälkeen. Eikä se ole minusta kovin kallistakaan.

Töissä ei kuitenkaan muutoin mitenkään kurjaa. Tietty +29 lämpöasteetta työhuoneessani oli viihtyvyyttä aika olennaisesti heikentävä tekijä. Samoin kuin se, että ainakin periaatteessa olisi pitänyt olla kengät ja sukat jalassa. Minä en kyllä sitten ollut. Mutta ei juuri muuta ahdistusta. Ei meitä siellä kovin monta ollutkaan, mutta siitä se lukuvuosi lähtee rullaamaan… Ongelmani siis enemmänkin fyysisiä kuin henkistä kanttia kysyviä. Muutama opiskelijakin jo kävi, toinen kertomassa aviotumisesta, toinen gradutuskissaan. Siitä se lähtee.

Valokuvaus

Arjen (sunnuntain) estetiikkaa

Paistaako, sataako? Molempia. Varjot on jo pidemmät kuin loman alussa. On jo elokuu.
Pihapiirissä on paljon kaunista. Työhuoneeni villiviinin peitossa.

Kasvimaan reunalla on pehtoorin kukkapenkki, jossa kukkii ukonhattu…

Ja ruusut ovat jo kauniita. Onhan elokuu.

Omenasadonkorjuu ei tullene viemään kovin paljon aikaa syksyllä.
Mutta: todistettavasti puussa on omena! Kaksikin.

Tomaatilla on jo varjot. Niin. On elokuu. Niin, huomenna töihin.

(kuvat suurenevat klikkaamalla)