elokuu 2010

Shanghain lista, jolla rankataan maailman yliopistot (20 000), julkistettiin eilen. Ja YLEn perässä Hesari ja muut mediat otsikoivat asiasta näin:

Aalto-yliopisto nousi parhaiden yliopistojen listalle

sitten kerrotaan listasta ja maailman kymmenestä parhaasta (Harvard, Oxford, Cambridge jne) yliopistosta  ja muuta …  plaa, plaa  … ja sitten todetaan vielä:  Aalto nousi listalle!

Nousi? Koko Aaltoa  ei ole ennen ollutkaan, joten se ei voi nousta mistään. Koko pulju on vasta perustettu, ja siihen on yhdistetty ennestään hyviä opinahjoja.  Siis ei mikään nousu, eikä oikestaan mitään uutta. Ja sitten jutun lopussa todetaan, että ai niin, myös Suomen periferia-yliopistot ovat pärjänneet hyvin (Itse asiassa erinomaisesti, ja kun se vielä suhteutettaisiin käytettävissä oleviin resursseihin!)

Kaikkiaan kuusi suomalaista yliopistoa mahtuu tuoreen kiinalaisvertailun mukaan viidensadan maailman parhaan yliopiston joukkoon. Tulos on suomalaisittain katsottuna parantunut viime vuodesta, sillä Aalto-yliopisto on noussut listalle uutena tulokkaana.

Sadan parhaan oppilaitoksen alle jäävät yliopistot niputetaan yhteen aina sata kerrallaan. Niinpä sijoilta 301–400 löytyvät Oulun ja Turun yliopistot, ja sijoilta 401–500 Jyväskylän yliopisto, Aalto-yliopisto ja Itä-Suomen yliopisto.

Jutun olisi voinut otsikoida sitenkin, että Suomen kolme parasta yliopistoa ko. listalla olivat Helsinki, Oulu ja Turku.  ja jutun jatko olisi voinut sujua näin: Jyväskylän ja Itä-Suomen yliopistojen erinomaisen sijoituksen tasolle pinnisti myös Aalto-yliopisto. Ja loppukaneettina oli voinut vielä nakata, että mm. Tampereen yliopisto ei ole yltänyt lähellekään parhaimmistoa.

Yritän vain selittää että lähdekritiikki ei ole tärkeää vain menneitä asioita tutkiessa ja niitä arvottaessa. Sitä ja mediakriittiistä suhtautumista tarvitaan joka päivä.

Ja sitten kun olen vielä kaiken muun lisäksi sitä mieltä, että tuon Shanghain listan sijoitus ei tee meitä yhtään viisaammiksi tai paremmin resurssoiduksi tai mitenkään muutenkaan autuaaksi. Päinvastoin: tärkeä alueellinen koulutustehtävä sekä tieteen, teknologian, kulttuurin että pohjoisen väestön työllistämisen kannalta vain kärsii koko hiton listoihin tuijottamisesta.

Ugh, olen puhunut. Ja tuohtunut.

Vaihteeksi koulutus- ja tiedotuspäivä. Tänään oli tiedekunnan opettajien ja muun henkilökunnan lukuvuoden aloitustilaisuus, joka kulkee nimellä ”Missä mennään?” Mietin päivän antia kuunnellessa, eikö olisi jo aika muuttaa tilaisuuden nimeksi Mihin mennään? Tai Mentäiskö jonnekin?

Puhuttiin paljon siitäkin, kuinka opiskelijat (asiakkaat!!??) kohdataan – ihan kuin olisivat jotain potilaita!  Tietysti tykönäni näitä asioita pohdin. Ja tulin siihen tulokseen, että edelleen uskon, että tärkeintä on aito kiinnostus. Ja sitten siellä Lasaretin isossa salissa ajatuksissani tulin miettineeksi monia kohtaamisia ja yhtäkkiä tunsin – vieläkin,  liki vuosikymmenen jälkeen!! – itseni taas kerran idiootiksi. Muistui mieleen yksi moka, yksi monist! Kertakaikkinen, tai oikeastaan kaksinkertainen moka.

Vuosia sitten meillä oli yksi mukava opiskelija, joka ei ollut nuorimmasta päästä ja jolla oli jo koulutus meille tullessaan. Nuori mies teki opinnäytteensä sosiaalihistoriasta, mikä oli sekin yksi  syy, miksi hänen kanssaan tuli oltua tavallistakin enemmän tekemisissä. Muutaman kerran hänen graduntekokesänään satuttiin ruokalaan yhtä aikaa, joten lounastettiin yhdessä joitakin kertoja ja arkistossa  kahviteltiin useinkin kimpassa. Siispä opin tuntemaan hänet keskimääräistä paremmin.

Ja minähän olen ihan työkseni kiinnostunut opiskelijoiden asioista, mutta tämän ko. opiskelijan kohdalla ylenpalttinen uteliaisuuteni sai minut mokaamaan kohtuullisen rankasti.

Kyseisenä päivänä oli juuri tällainen kaunis elokuinen ilma, tuntui jo syksy, mutta lukukausi ei ollut varsinaisesti alkanut. Olin iltapäivällä lähdössä arkistoon: mukanani käsilaukku, pieni mappi, kohtuullisen painava  kannettava (raahattava) läppäri, siihen laturi, epälukuinen määrä irtopapereita, eikä salkkua tai reppua vaan kaikki romppeet pinona sylissä. Lähdin yliopistolta,  etsin katseellani autoani ja huomasin tämän mainitun opiskelijan valkoisen Volkkarin tulevan parkkipaikalle ja autoa ajavan nuoren kauniin naisen.  Ihan vaan mielenkiinnon vuoksi jäin ”huomaamatta, sivusilmällä” katselemaan, jotta josko sattuisin näkemään tämän puheenaolevan opiskelijan avopuolison. Ja siinä tietysti yritän samalla avata autoni ovet, samalla kuikkia muiden autojen yli ja edelleen samalla tunkea itseni tavaroineni autoon, – varovaisesti, ettei läppäri putoa ja ettei paperit lennä. Ja istahdan turvallisesti alas! Takapenkille! Oman autoni takapenkille!

Ja samalla huomaan, että liki viereen parkkeerannut valkoinen Volkkari oli väärä Volkkari, ei siis tutun opiskelijan auto, joten kuljettajakaan ei voinut olla hänen avopuoliskonsa. Uuh! Nousin vaivihkaa takapenkiltä, livahdin ratin taakse ja huristelin arkistolle. Eikä siinä vielä kaikki!

Arkiston parkkipaikalla näen tutun, oikean valkoisen Volkkarin. Olisinpa edes tällä kertaa ollut hiljaa, mutta ei. Tämä tuttu opiskelija kun kerran oli arkistossa minä idiootti menin varmistamaan mokani ja kertomaan, mitä parkkipaikalla oli tapahtunut. Voi hyvä tavaton, että  hänellä riitti hauskaa ja jaksoi useat kerrat siitä virnuilla. Mutta kävipä sitten kerran avopuolisonsa työhuoneessani  esittelemässä. 🙂

Jotta on opiskelijoita kohdattu. Ja mokattu kohtaamisissa. Ja monesti.