Tuulestatemmattua

Jotensakin tasan vuorokauden olimme  Tampereella: perjantai-iltapäivällä mennessämme juna ei vastoin odotuksia ollut juurikaan myöhässä, etabloiduimme :) hotelli Scandiciin puoli viiden kieppeissä  ja lauantaina klo 17 Pendolino lähti takaisin kohti Oulua. Retkueemme vahvuus oli kahdeksan henkeä: Oulusta pari pariskuntaa, ja pari naisihmistä ja vahvennuksena saimme seuraksemme viinikerhomme Turun “jaoston” pariskunnan.

Ensimmäinen kohde – bonus :) – oli Ullan Unelma -leivontatarvikekauppa. Sen nettikaupasta olen joskus jotain tilannutkin, mutta nyt oli mukava päästä kauppaan hypistelemään kaikkea ja valitsemaan tuiki tärkeitä! leipomusvälineitä. Enkä minä ollut joukkomme naisista ainoa, joka lähti kaupasta pussukan kanssa.

Koska Vinoteca del Piemontessa oli yksityistilaisuus, muutimme suunnitelmaa ja kävelimme Gastropub Tuulensuuhun. Kovin sielläkin oli täyttä, mutta mahduimme sekaan viinilasilliselle. Seitsemäksi siirryimme Tampereen Työväen Teatteriin (mitä historian havinaa rakennus huokuikaan!),  Lukkosulaa ja lumpeenkukkia. Riemullista lounaismurteilla tykitystä! Ihan hulvatonta murrenäytelmää pari tuntia. Eila Roine ja Esko Roine, Ilmari Saarelainen ja Tuija Ernamo  pitivät suupielet yläviistossa parituntisen. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Oli näytelmässä herkätkin hetkensä, mutta niistä huolimatta, niidenkin tähden?, hyvää teatteria jollaista on vaikea kuvitella Oulussa näkevänsä. Turku – Tampere -akseli toi siihen mukavaa särmää. Parasta oli hieno dialogi, parasta oli lounaismurteella revittely.

Teatterin jälkeen lähdimme – tietysti – syömään. Tiiliholviin oli varaus, jota ei kyllä olisi tarvittu, sillä tamperelaiset lienevät olleet kodeissaan katsomassa kun Suomen jääkiekkojoukkue sai USAlta selkäsaunan. Ravintolassa oli tilaa, mutta myös tunnelmaa.

Tiiliholvin miljöö miellytti.  Tarjoilu oli asiallista ja asiantuntevaa, ainoa pieni pettymys oli, ettei rotissööriydellä ollut mitään bonusarvoa, ei vaikka meitä oli periaatteessa parikin rotissööriä seurueessa.

Oulussa Paistinkääntäjille kyllä samppanjaa tarjotaan. Vaikkei erikseen tarjottu, aloitimme samppanjalla (Champagne Beaumont des Crayènes Grande Reserve). Etanat, ylikypsäksi haudutettu hanhenkoipi  (viininä Chapoutier Côte-du-Rhône 2007 – Maison Chapoutier, 60% Grenache, 40% Syrah) ja ananasravioli maistuivat useimmille meistä. Myös muut olivat oikein tyytyväisiä ruokiinsa.  

Illallisen jälkeen, kovin kylläisinä lähdimme hotellille, pikkupakkasessa, lumirännän lakattua kävelimme Hämeenkatua ja hyräilimme hiljaa mielessämme. Hyvissä ajoin ennen puoltayötä uni vei.

Lauantaiaamu Tampereella: aamiaiseksi mustaa makkaraa? Noh, osa kokeili sitäkin.

Aamiaisen jälkeen porukkamme armoitetun satiirikon tamperelaiskontaktien perusteella osasimme suunnata kohti Keittiöelämää! Aleksis Kiven kadulla oleva herkku- ja astiakauppa oli vielä kymmeneltä kiinni,  joten päätimme käveleskellä tunteroisen. Ensiksi etsimme Laukon torin laidalta Weinstub Alsacen, ja totesimme, jotta seuraavalla Tampereen turneella sitten sinne. Vieressä oli Kapteenska, jossa poikkesimme sillä seurauksella,  että kolmella meistä on nyt samasta kuosista tehdyt kesäpuserot.

Kauppahallihan on tietysti ruokaihmisten kaupunkikohteiden listalla aika korkealla. Eihän meillä ollut muuta mahdollisuutta kuin seuraavaksi sinne. Tapasimme tuttuja, entisiä oululaisia ruoka- ja viini-ihmisiä, joiden kanssa hallin espresso-tarjonta tuli testattua ja vaihdeltua kuulumisia.

Sitten takaisin Aleksis Kiven kadulle. Ja siinä se on! Meidän mökillä on seinä, johon olen pari vuotta etsinyt “jotain”: ryijyä, taulua, huovutustyötä, jotain … Olen kiertänyt Saariselän ja Napapiirin Joulupukin kylän matkamuistomyymälät, käsityömessut ja eräänkin muun putiikin ja puodin, mutta  mitään sopivaa ei ole kohdalle kolahtanut. Mutta siinä se nyt on: Tampereella Aleksis Kiven kadulla olevan Sokeain Aitan ikkunassa on meidän mökin seinälle juttu. Ostimme pois.

Sitten sinne Keittiöelämään. Balsamicoa, lautasliinoja, etanoita, makusuolaa, keittiöpyyhkeitä, juustokeksejä, … Saimme asiantuntevaa opastusta ja jopa seurueen herratkin innostuivat. Miksei Oulussa ole tuollaista liikettä? Mitäs jos heittäisinkin yliopistonlehtorin urani ja ryhtyisin putiikinpitäjäksi? Vähän se jäi kytemään …

Alla olevan kuvan keskellä olevan hyllyn “kolo” on meidän porukan aiheuttama. Laatubalsamicon tarvetta tuntui kaikilla olevan. Äsken testasimme sitä – ja pidimme kovasti.

Keittiöputiikin jälkeen pohdinta: olisi tunti aikaa ennen kuin tilattu opastus Finlaysonin museolueella alkaisi, mitä tehdään? Lasillinen kuohuviiniä? Miksei? Nyt sinne eilen kiinni olleeseen Vinoteca del Piemonteen. Miten on? Kannattiko poiketa Suvantokadulle? Kyllä, Viehättävä kuin mikä! Miksei tällaistakin ole Oulussa? Jospa jättäisin yliopistonlehtorin virkani ja ….  Franciacorta Ca´del Bosco virkisti ja kuplat olivat kuin samppanjassa.

Tässä vaiheessa turkulaisvahvistuksemme jäivät joukosta (tosin vain hetkeksi)  siksi aikaa kun me muut suuntasimme Finlaysonille.

Heli-opas johdatti meidät tekstiiliteollisuuden vuosisataiseen historiaan ja kohtuullisen vaikuttavaan höyrykonemuseon. Hiljaa mielessäni ajattelin, että olisinpa käynyt tuolla ennen luentosarjani (Suomen teollistumisen sosiaalihistoria)  alkua. Reilun tunnin kierroksen aikana näimme paljon, opimme paljon. Oppaan varaaminen kannatti, ehdottomasti.

Tämähän me tiedettiinkin: vuoteen 1919 asti naisella oli oltava mieheltään lupa lähteä ansiotyöhön. Ennen en ole tällaista “lupalappua” nähnyt. Henrikin lupalappu Marialle oli sekin museossa.

Lapsityövoiman käyttö teollisuudessa oli vuoden 1889 asetukseen asti suunnilleen rajoituksetonta, eikä senkään jälkeen kokonaan kiellettyä.

Historian jälkeen oli aika jälleen siirtyä syömään. Ravintola C, jonne halusimme, on lähellä asemaa, mutta aukesi periaatteessa vasta klo 16 ja juna lähtisi klo 17. Soitin viime viikolla ja kysyin, miten on .., ?  Hyvin oli: avasivat meitä varten jo kolmelta. Hienoa, että avasivat, olisimme jääneet paljosta paitsi, jollemme olisi tuonne päässeet. Ja kilpiravintola C:ssä Rotisseurit oli huomioitu! Siitäkin pisteet.

Alkuruokana olleet kampasimpukat oli paistettu valurautapannussa; sattuneesta syystä osasin tarkkailla asiaa. Mutta ne eivät olleet kuitenkaan se päivällisen huipennus, vaan ohessa ollut herneenversomousse oli jotain taivaallista. Ja tämä oli vasta alku: pääruoaksi tilasimme kultaotsa-ahventa munakoisokaviaarin kanssa. Kala oli rapeaa, muttei kuivaa, se maistui kalalle, mutta siinä oli myös sopivasti suolaa. Se oli liki täydellistä. Se oli hurjan hyvää.

Eivätkä jälkiruoatkaan aiheuttaneet negatiivisia kommentteja.

Viideksi juoksimme junalle, ehdimme.

Pohjanmaan pimeiden taipalten läpi matka joutui joutuisasti: iltapäivälehtien jälkeen aloitimme pelin. Jotta reissun teema säilyi kotiin asti pelasimme Sybarittia. Äkkiä kului aika. Äkkiä olimme kotona.  Äkkiä teimme matkan, joka oli hyvä. Katkaisi arjen. Antoi ystävyyden vahvistua. Oli helppo ja hauska. Syyskuussa Riiaan? Toivottavasti.

… ja kaikki hyvin. Kuvitettu matkakertomus on jo työn alla, ja varmasti iltasella valmiina. Ennen julkaisua käytävä lenkillä ja perheelle – vahvistettuna murmelilla – laitettava sunnuntaisapuska… Näkemisiin ehtoolla.

Tampere. Sitä kohti mennään. Töistä suoraan junaan, jossa piknikeväät (Freixenet piccolo pillillä, tryffelimaksapasteiljaleipiä ja prosciuttoa Lapinrieskarullissa, sekä macaroons) toivat lomatunnelmaa ja ehkä hieman paradoksaalisesti keveyttä olotilaan.

Miksi Tampereelle? Huviksi! Viinikerhon kanssa on NIIIIIN kauan puhuttu tekevämme jokin Grand Tournee: ollaan oltu menossa Barcelonaan, Kaliforniaan, Roomaan, Bordeauxiin ja onko minihinkään menty? Eipä juuri. Mutta nyt mennään! Tampereelle!

Tavoitteena tänään tutustua yhteen tamperelaiseen  viinibaariin, käydä teatterissa (TTT: Heli Laaksosen kirjoittama Lukkosulaa ja Lumpeenkukkia) ja sen jälkeen illalliselle Rotissööriravintola Tiiliholviin. Ja tavata kerhomme etäjäsenet: tapaamme 10 vuotta sitten Oulusta Turkuun muuttaneet “veteraanijäsenemme”, ovat hekin luvanneet tulla viini- ja kulttuuriretkellemme mukaan.

Valokuvatorstain kuvan kommentoinnista on nyt kommentoitava. Olen ennenkin hoksinut, että koskaan ei voi tietää, mikä kuva “kolahtaa” ja mikä ei. Viime viikon “Lumi”-haasteeseen valitsin omasta mielestäni hyvän kuvan, jonka valotukseen, tarkennukseen, kohteeseen, rajaukseen olin tyytyväisempi kuin satoihin muihin otoksiini, kohtuullisen kelpo otos omasta mielestäni. Joskus tuntee onnistuneensa kuvassa, ja tuo viime viikonlopun kuva Kaunispään Huipusta oli minulle sellainen. No entäs kommentit: niitä tuli aika vähän, ja kommentoijille kuvan kohde oli se tärkein juttu, ei kuva. Tietysti mukavaa sekin, mutta … olin ihmeissäni.

No, sitten tänä aamuna haasteena on “Rykelmä”. Kuten sanottu: minusta jo sanana ruma, eikä se saanut minussa mitään ihmeellisiä assosiaatioita liikkeelle. Tosin tuo “tuhkelo” (ks. Koivun kommentti edellisessä postauksessa) -kuva tuli suunnilleen ekana mieleen. Latasin sitten sen pikaisesti ennen duuniin lähtöä ajatuksella “osallistunpa-nyt-tällä-kun-ei-parempaakaan-ole”. Ja miten käy kommenttilootan? Sekä kuva että kohde saa kiitoksia, ja minä olen ihmeissäni tämmöisestä tykkäämisestä. Koskaan ei voi tietää…

Mutta siksikin Valokuvatorstai on mukava juttu, – mukava osallistua. Melkein “yleisön pyynnöstä” lisää tuhkeloita tähän… (klikkaamalla nämäkin näkyvät paremmin)

Valokuvatorstain aiheena rykelmä. Kamala sana. No tässä kuitenkin yksi sellainen. Lisää niitä täällä. (Klikkaamalla kuva suurenee).

Jos Mattina (24.2.) pyryttää, niin pyryttää vielä paljon pitkin kevättalvea. Vanhan kansan kalenterin mukaan Mattina alkaa kevät. Uskokoon ken tahtoo. Tänään ainakin pyrytti ja tuiskusi. Kevättä on vaikea edes kuvitella.

Olin äsken akupunktiossa. Kokeillaan nyt vielä sitäkin tuohon olkavarteen. Kahdeksan neulaa olkapäähän ja yksi peukalonhankaan “tehostamaan”. Pitäisi auttaa kivunlievitykseen ja relaksoida. Terapeutti oli ihmeissään, etteikö minuun ollenkaan satu tai edes tunnu neuloja laittaessa? No ei tuntunut. En edes hoksinut, että niitä laitettiin. Joillekin kuulemma sattuu. Liekö olen niin paksunahkainen, etteivät neulanpisto tunnu. Tai onko olkapääkipu niin ylivertainen, etteivät pienet neulat ole niiden rinnalla mitään?

Toivottavasti se, ettei satu, ei vie kuitenkaan tehoa. Yleensähän se on niin, ettei mikään auta, jollei se satu. Ja kaikki, mikä on mukavaa tai maistuu taivaalliselle on joko terveydelle vaarallista tai sisältää miljardeja kaloreita.  Hammaslääkärissä en saa  edes suutani auki kun jo sattuu. Kipukynnys on siis välillä hyvinkin matala, mutta ei näiden akuneulojen kanssa. Opin sellaisenkin, että tuossa peukalonhangassa on tärkeä akupiste, ja kun siitä painaa voimakkaasti – vaikkapa hammaslääkärissä – niin hammas(tms)kipu ei tunnu. Minähän kokeilen tuota jippoa heti kun on seuraava hammaskiven poistoreissu.

Akupunktiosta minulla on hyviä kokemuksia opiskeluajoilta, jolloin keväinen siitepölyallergia vaivasi aika pahasti. Kävin viiden kerran hoitosarjan Oulun ensimmäisen ja pitkään kai ainoan akupunktiolääkärin käsittelyssä, ja allergiaoireet vähenivät olennaisesti. Tämän muistan ja luotan akupunktioon nytkin.

Yhtäkkiä tunne humahtaa koko kehossa. Tuntuu melkein fyysisenä kipuna. Aivan yhtäkkiä taas, vaikka olisihan minun jo – herra varjelkoon! – pitänyt tähän asiantilaan tottua. Onhan siitä jo neljä kuukautta kun tytär muutti pois kotoa.

Olen ollut vähän ihmeissäni, kuinka ikävä minulla on  ollutkaan. Eihän se muutto mikään yhtäkkinen juttu ollut. Päinvastoin: olihan ajatukseen ollut aikaa tottua kuukausikaupalla. Niinhän se oli sovittu, että toisen opiskeluvuoden syksyllä on hyvä aika lähteä kotipesästä. Minusta nuorten kuuluukin muuttaa kotoa. Itsekin muutin jo lukioaikana,  -  nuorempana lähdin kuin tytär.

Olenhan minä nähnyt ystävien, sukulaisten ja tuttujen lasten muuttavan pois kotoa. Tosin olenkin hieman ihmetellyt, kuinka vähän kuitenkaan siitä puhutaan, millaisen surutyön moni vanhempi tekee lapsen muuttaessa pois kotoa. Vaikka toisaalta kun olen omaa ikävääni muutamille huokaillut, ovat hekin todenneet, että on se ollut kipeä paikka. Ikävän paikka.

Eikä meillä esikoinen muuttanut kuin kolmen ja puolen kilometrin päähän.  Näemmehän joka viikko. Nytkin on pakkasten aikana kuljettu yhtä matkaa kampukselle. Ainahan voisin soitella, mutta kun olen huono soittelemaan kenellekään, huono olemaan puhelimessa. Eikä minulla ole huolta, etteikö pärjäisi. Etteikö osaisi itsestään huolehtia. On osannut aina paremmin kuin äitinsä. Tolkun pentuhan se on.

Mutta ruokapöydässä ja näin illan opiskelu-/luku-/työnteko -hetkinä se ikävä humahtaa.  Tytär ei olekaan tuossa vieressä lukemassa. Ei tule ja mene. Salille. Leffaan. Kavereiden luo. Ei höpötä, ei ole.

Poika tulee ja menee. Ei lue. Onneksi sentään tuli viime yönä abiristeilyltä, sitäkin odottelin, – tyhmä kun olen, levottomasti nukuin, levottomasti valvoin.

Entäs sitten kun juniori lähtee – mitenhän minun (ja pehtoorinkin, on silläkin ikävä) sitten käy…?

Tämmöisinä päivänä kun on puhunut kuusi tuntia jotensakin yhteen menoon, ei tahdo oikein enää tulla edes tekstiä.  Niin paljon kuin luennoimisesta pidänkin, niin kyllä kuusi tuntia vie mehut tämmöisestä vankkatekoisemmastakin ihmisestä!

Luentoni alkaa olla loppupuolella, ja niinpä harjoituksia on jo tarkastettavana iso nippu. Omasta mielestäni keksin aikas hyvän harkan, tehtävänanto kuului näin: “Käy katsomassa uusi Timo Koivusalon elokuva “Täällä Pohjantähden alla” (tai vuokraa vanha elokuva tai lue Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaani, josta ensimmäinen osa riittää…). Kirjoita sivun, parin essee elokuvan/romaanin antamasta kuvasta koskien suomalaisen maaseutuyhteisön sosiaalista rakennetta. Tarkastele elokuvaa luennolla olleiden teemojen pohjalta.” Noita esseitä olen tänään lukenut. Ja opiskelijoistakin harjoitus tuntui olleen hyvä. Moni oli tehnyt loistavan analyysin, selvästikin innostunut, hankkinut lisätietoa. Sellainen vaikuttaa hyvälle, ja “palakittee” kuten juniori tuppaa sanomaan vähän joka asiasta. Oppiminenhan kuitenkin on edelleen motiivi opettaa… :)

Mutta taas kerran minä hämmästyn, kuinka kaukana nämä 1980-luvun lopussa syntyneet ovat Suomen historian peruskysymyksistä. Lukiossa Suomen historian opetus kun on jotensakin olematonta. Ja se vähäkin on poliittista-, sota- ja taloushistoriaa. Tavalliset ihmiset, varsinkaan pieneläjät, naiset ja lapset,  ja heidän elämänsä eivät kuulu kouluopetukseen. No esseet on nyt luettu, ja arvosteltu. Huomisen luento vaatii vielä vähän kertaamista…

Päivää on leimannut myös huoli: juniori lähti aamuyöstä abiristeilylle (jonka syvintä olemusta minä en ymmärrä, mutta ei kai minun tarvikaan…) ja bussimatka Oulu – Helsinki ei ole ollut mitenkään ongelmaton ja keli on ollut paikoin kohtuullisen vaarallinen.  Eikä botskin lähtökään ole ollut varmaa. Suomenlahdellakin kun kuulemma on huono keli. Enhän minä täältä käsin tietenkään voi kuin tekstailla ja koettaa olla kuin ei mitään…

Tytär ja poikaystävänsä olivat onneksi lupautuneet syömään, ja niinhän sitten vähän kokkasin. Lähti vähän lapasesta, tein kaikenlaista kaapintyhjennysruokaa, salaatteja, marinoituja vihanneksia, hullun hyvää italialaista lohta ja  sen sellaista. Noh  hyvä kun huomiseksi ja tiistaiksi on aika lailla valmiina lämmiteltäviä eineitä… Oli mukava istuskella ja jutskailla nuorten kanssa.

Ensi viikonlopun Tampereen pyrähdystäkin varten pitäisi vähän tehdä valmisteluja. Onko kellään kokemusta Finlaysonin tehdasalueen opastetuista historiakierroksista? Kannattaako sellaista harkita? Ovatko Vapriikin museot vierailun väärti?

Klo 7.15 mittarissa – 32 C!

Mykistävää. En lähde lenkille! Auringonlämmön vaikutusta ja sopivaa ulkoilukeliä odotellessa teen tunnin, pari töitä ja lähden sitten kaupungille. Lähtiessä yritin herätellä junioria: “Menen ensin asioille, ruokakauppaan jne. Tuu perässä kaupungille, Rintamäelle (=urheiluvaatekauppaan) parin tunnin päästä.” -Yhy, joo.. tuun, – ja kääntää kylkeään. Eikä tullut kuin vajaan puoli tuntia myöhässä sovitusta… Noh, tuli kuitenkin ja löysimme sitten pojalle kengät,  pari paitaa ja uikkaritkin reissua varten. Sitä ennen ehdin käydä ruokakaupassa.

Meidän perheessä on muutama vuosi sitten tapahtunut muutos kauppa-asioiden toimittamisessa; nykyisin arkiruokaostokset tekee pehtoori. Hän käy myös hallissa ja Alkossa. Palauttaa pullot ja rahtaa maidot, kivennäisvedet, viinit, tuoremehut, hedelmät, vihannekset ja kaiken muun raskaan. Meitsi käy sitten yleensä lauantaiaamupäivisin ostamassa ainoastaan herkut ja spesialiteetit (oliiviöljyt, mausteet, lihat, pakasteet, leivontavermeet ja erikoisjuustot, -hedelmät ja -vihannekset, jos sellaisille on tarvetta, eli jos on tulossa vieraita tai haluan kokeilla/kehitellä jotain uutta tai hankin äidille herkkuja), yleensä Stockalta. Tämähän on ollut sellaista elämänmenon ylellisyyttä; rahtarihommat ovat minun osaltani enimmäkseen ohitse. Siitä olen oikein iloinen. Perjantait töiden jälkeen marketin käytävillä ja jonoissa kymmenien kaltaisteni kanssa ei ollut nautinto.

Muutos ei käynyt ihan ongelmitta. Aluksi tein pehtoorille kauppalapun tyyliin: maitoa, tomaatteja, munia, ruis- ja paahtoleipää, kreikkalaista jukurttia, … Aika monesta kohdasta selvittiinkin ihan simppelisti, mutta se ei ollut yksi tai kaksi kertaa kun töissä soi kännyni: “Oon Prismassa, ja täällähän on seitsemänlaisia tomaatteja! Kauppalapussa lukee “tomaatteja”, mutta täällä on luumu-, kirsikka-, luomu-, kotimaisia-, lento-, pihvi- ja keltaisia tomaatteja! Mitä niistä? – Ota kotimaisia, luomuja, kun talvella ne ovat parhaita. – Selvä! Ja puhelu loppuu. Ja se ei ole kuin hetki, että saan puhelimen takaisin pöydälle, se soi uudelleen: Montako? – Montako mitä? – No, niitä kotimaisia luomutomaatteja! – Ota vaikka neljä…

Kun muutama tällainen kauppareissu ja -puhelu oli tehty, opin tekemään lapun tarkemmin, ja pehtoori alkoi oppia, mitä merkkiä, montako kappaletta, minkä värisiä ja kokoisia kutakin tuotetta/ruokatarviketta meidän perheessä käytetään. Mutta edelleenkin pitää olla lappu. Hyvä kauppalappuhan on sellainen että se etenee kaupan mukaisesti: ryhmitellään ostettavat kuten ne on kaupassakin esille pistetty.

Joka kerta on tietysti vakiojuttuja, joita on kannettava ja kaikesta tästä ei ollut pitkä matka siihen, että tein sabluunan, ostoslistan pohjan, johon merkitsen vain kunkin tuotteen määrän,  mitä tarvitaan. Huom. nuoli listan alareunassa. Ensimmäisissä versioissa ei ollut nuolta, ja kun kerran paperin kääntöpuolelle tekemäni lisäykset jäivät hoksaamatta, ymmärsin lisätä lappuun nuolen: käännä. Ja nyt toimii!  Tämmöisestä järjestelmällisyydestä insinööri-pehtoorikin pitää kovasti. Olen tulostanut oheista lappua nipullisen ja siihen vain merkkaan ja täydennän montako jne. Tällaiseen voidaan päätyä ja olla tyytyväisiä vain kahden meidän kaltaisen  kanssa. :)

Tänään ei siis kuitenkaan lappua tarvittu. Mieluusti kun käyn pari kertaa kuussa ihan itsekseni rahtaamassa tavallisetkin markettiostokset. Näen, mitä uutta on tullut, keksin vasta kaupassa, mitä kokkaan…

Tänään oli siis sellaisen aika. Ja ehdin sitten vielä pakkaslauantain lenkillekin. Ja ehdin kokata kaikenlaista. Huomiseksikin. Ja ensi viikoksikin. Joskopa huomenna yhden reseptinkin kirjoittelisin…

Unelmamies? Sitähän me käytiin pehtoorin kanssa äsken katsomassa. Oulun vanhaan, perinteikkääseen elokuvateatteri Rioon on tehty uudenlainen teatterikonsepti. Pientä teatteria, katsomossa pöytiä ja baari. Ei huono. Ei teatteri eikä konsepti. Ei mitään suuria tunteita, ei mitään huikeaa elämystä, mutta ehdottomasti pakkasperjantain iltaan passeli.

Lähtö sinne kovin yhtäkkiä. Aamuyön varhaisen (klo 4.00!!) heräämisen jälkeen töitä ihan tehtäväksi asti, iltapäivällä fysioterapia (ah, onnea), päivälliseksi tein maa-artisokkamuhennosta ja paistelin timjaminieriää (ah, onnea, paaston jälkeen pieni palanen sitä ja salaattia maistui taivaalliselle) ja sitten: mistäs tehtäis? Elokuviin? Teatteriin? Makuunista leffa? Rioon!

Meidän abiturientti vietti penkkareita tänään. Pakkasta oli (ainahan penkkareissa on!), mutta ei se ilonpitoa haitannut. Eikä sekään estänyt minua hieman kyynelehtimästä “äidin-pikku-poikakin-jo-penkkareissa… Siellä se on joukossa. ” Snif.

Tällä kertaa oli ainakin vara valita kuvista. (klikkaa suuremmaksi)

Nythän on niin, että ihmiset, jotka tietävät kaikesta kaiken ja jolleivät tiedä, niin osaavat jotenkin merkillisesti tehdä siitä tietämätttömyydestäänkin jonkinlaisen hyveen, saavat minut ärsyyntymään, masentumaan, aiheuttavat näppylöitä, saavat välttelemään, pelkäämään, ahdistumaan. Yksikin besserwisseri päivässä pilaa päivän.

Tiedättehän ihmisiä, joilla on “varma tieto” kaikesta ja siitä, miten kaikki asiat on hoidettava. He tietävät kaiken autolla ajamisesta, korkeakoulupolitiikasta, siitä, miten Islantiin kannattaa matkustaa, miten ravut keitetään. Kun kerrot besserwisserille, kuinka hienoa olikaan käydä Ateneumin näyttelyssä katsomassa Kalevala-näyttely, hän kertoo, että hänkin näki sen, mutta että Picasso-näyttely se vasta jotain olikin. Besserwisserillä on kokemusta lasten synnyttämisestä (aivan sama mitä sukupuolta hän on) ja armeijan käymisestä (aivan saman mitä sukupuolta hän on). Besserwisserillä on kokemusta yhtä lailla mahahaavasta kuin parisuhteen oikeanlaisesta hoitamisesta. Jollei hänellä itsellään ole kokemusta, hän on joko lukenut asiasta ja siksi tietää tai hän tietää, koska tutuntuttu on melkein valmis parisuhdeterapeutti.

Hän ei jää sanomattomaksi. Eikä jätä sanomatta mitään. Tänään jouduin kahvipöytään yhden tällaisen kanssa.

BW: Ottaako kaikki kahvia?

M: Ei kiitos, ei minulle kahvia. Voisin ottaa teetä tai ihan vaan hunajaa ja kuumaa vettä, eikä silläkään nyt niin väliä.

BW:  No, mikset nyt juo kahvia? Yleensähän sinä AINA juot. Kahvi virkistäisi. Näytät vähän nuutuneelta.

M: Kiitti, en mie nyt tarvi mitään.

BW: No niin, pistin toimistontytön hakemaan laskiaispullia, niitä vielä onneksi oli. Pullatyttöjen leipomosta saa parhaat. Muualta ei edes kannata hakea. Muitten tekemät ovat ihan kauheita. Mutta Pullatytöt tekevät hyviä. No niin, ottakaapas.

M:  Kiitos minä taidan jättää väliin…

BW: Et syö pullaa? Mikset? Lähdet vaan illalla sitten lenkille, niin saat nämä kalorit kulumaan. Sitähän sinä kuitenkin ajattelit, eikö?  Niin minäkin teen: kulutan heti saadut kalorit. Itse asiassa olen aloittanut kuntonyrkkeilyn, se kun on ehdottomasti paras kuntoilumuoto.  (pitkät selostukset asiasta),   No ota nyt vaan.

M: Kiitos, mutta ei kiitti nyt … On paastoviikko menossa, niin ei nyt oikein sovi syödä mitään.

BW: Paasto? Paasto onkin hyvä näin keväällä. Siinä elimistö puhdistuu, ja laihduttaakinhan se …

M: En minä oikeastaan laihtumisen vuoksi. Kun ei se paasto minusta ole laihduttamiskeino. Monesta muusta syystä… (linkki “muihin syihini”, joita BW:lle en yrittänytkään selittää)

BW: Et halua laihtua? … hmmm… Minusta paasto laihduttaa ja virkistää hienosti ja …

M: Niin se tekeekin: se virkistää. Ja minulle se on pienoisen pysähtymisen paikkakin… Kerta kerralta se tuntuu paremmalta. Oletkos sinä paastonnut usein? Joka kevät?

BW: Ei, en minä ole koskaan paastonnut. Mutta siskon entinen kämppis paastos, paljonkin … ja sen mielestä se oli hyvä homma. Mutta minulle paasto ei sovi. Nälässä oleminen ei ole hyväksi, siinä elimistö …. jne.

M: Niin ei se varmaan kaikille sovikaan. Mutta minä pidän siitä, eikä paastotessa ole nälkä.

BW:  Niinhän sinä luulet.

Ja yhtä varmoin ottein hoideltiin sitten myös kaikki kokouksessa esillä olleet asiat. Huoh!

Nyt kun hiihto on monin tavoin kansakunnan (tai ainakin suomalaisen keski-ikäisen ja vanhemman väen) ja maailman urheilevan (olympialaisista kiinnostuneen) nuorison ykkösjutun aihe, kun työpaikkojen kahvipöydissä pohditaan mitaleitta jäämistä ja nyt kun meidän perheessämme pehtoori on tälle talvelle hiihtänyt neljättäsataa kilometriä (saatuaan alkukaudesta hyvän voitelukoulutuksen ja säiden oltua suosiolliset on ollut ihan täpinöissään hiihtämisensä kanssa), on julkaistava täällä talvisia hiihtokelejä koskevaa sanastoa, joka on löytynyt arkistojen kätköistä.

Suomen Elinkeinoelämän keskusarkiston uusi tiedotuslehti Eemeli tupsahti tänään työpostiin ja siinä oli julkaistu seuraava luettelo:

• Vieno hanki , lauhan ilman jälkeen tullut hanki.
• Siide,  jäätepisteessä oleva sateen jälkeen lumelle muodostuva liukas jääkerros.
• Jääde, talvella muutaman asteen pakkasessa pinnalle satanut lumi, joka tekee suksen pohjaan jääkerroksen tai jäänastoja. Jääde muuttuu usein muutaman tunnin kuluttua, lämpöasteiden muuttumatta, luistavaksi.
• Viti, hieno pinnalle satanut lumi.
• Takkala, kun talvella lauhalla ilmalla isorakeinenkin lumi tarttuu sukseen.
• Sipsu, on vitilumen takkala.
• Pakkaskitku, pakkaskeli talvella, kun pakkaslunta on satanut pinnalle.
• Uppokeli, kun talvella on satanut paljon keveätä lunta, joka ei vielä ole laskeutunut.

Kevätkelejä:

• Kova hanki,  kun lumi kevätilman lämpimästä on päiviksi lauhtunu ja yöllä taas jäätynyt.
• Huove, kun kevätpäivän lämpö on sulattanut lumen pinnan.
• Vesilipu, kun lumi keväällä on niin vettynyt, ettei se tartu, vaan suksi luistaa suojasta huolimatta.
• Lavanne, kun kevät talven lämpö päivällä on hautonut lumen märäksi niin, että vielä laskeutumaton yöhanki ei kanna suksea, mutta sen läpi uponnut suksi luistaa lähellä maata vesilivussa.
• Hölse, kun kevät lumi lämmöstä ja sateesta sulanut hyhmäksi.
• Vititakkala, kun hangelle on satanut vitilunta, joka auringon lämpimästi lauhtuu ja tarttuu- sukseen.
• Vitihanki, kun vastaavassa tapauksessa.

Ihan ylivertainen noista on vesilipu. Sekä sanana että kelinä.

Vititakkalan muistan kokeneeni kerran pehtoorin kanssa nuoruusvuosina hiihdettyämme Saariselällä koko kauniin kevättalven päivän, ja palatessamme Kulmakurulta kohti Laanilaa. Vititakkalalla  ei kovin vauhdikkaasti hiihdelty.  Hämärästi muistan lievästi kiroilleeni, – pehtoori on eri mieltä sanasta “lievästi”.

Minun aktiivihiihtourastani on tovi, kuten kuvastakin voinee voi aavistella.

Vanhoja kuvia ollaan juniorin kanssa skannailtu oikein urakalla, neljä albumillista vanhempieni kuvia, ja taas kerran haikailtu vanhojen mv-kuvien hyvää säilyvyyttä. Samaan urakkaan ollaan polteltu minun ja pojankin jo aika suureksi kasvaneita valokuva-aineistoja  rompuille. Ainakin niitä tärkeimpiä kansioita on sieltä valittu.

Valokuvakansioista puheenollen …  minut on haastettu. Railaterttu haastoi ja haasteen ohjeet menevät näin:
1. Avaa neljäs kansio jossa säilytät valokuviasi
2. Valitse neljäs kuva kansiostasi ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.

Minun kuvatiedostojeni neljäs kansio on “kesäkuu 2009″ ja sen neljäs kuva on autotallistamme! (klikkaamalla suurenee). Markiisin takana on tämä työhuoneemme, jossa edelleenkin vietän liikaa (käden kanssa ollut kyllä muutama särytönkin hetki!) aikaa.

Minulla on kovin vähän blogituttuja, mutta Yaelianin voisin haastaa. Saisimme ehkä lisää kesäisiä kuvia. … Israelin talvikin taitaa meistä näyttää kesäiseltä. (EDIT: Yaelian on jo aiemmin osallistunut! Nyt vasta hoksin!)
Ja kaikki halukkaat voivat tietty poimia haasteen. Kertokaa jos vastaatte, käyn mieluusti teidän neljännen kansionne neljännen kuvan kurkkimassa.

Joskus on sellaisia päiviä että tapahtuu – tai on tekemistä – niin paljon, ettei ole mitään kirjoitettavaa. Tänään on sellainen. Olen opettanut oikein urakalla (juuri kun oli mielenilmaus kokoontuminen kaupungille – aloitettujen YT neuvottelujen vastustamiseksi). Ei ollut lakko vaan mielenilmaus, joten opetusta ei keskeytetty. Ja sitten olen ollut puhelimessa, ja järjestänyt työhuoneeni kun sain uuden minulle sopivan atk-pöydän ja samalla käännettiin kalustus  ja opinto-ohjannut ja opettanut ja tehnyt infolappuja ja  ja … siis ei mitään erityistä, muttei mitään bloggailtavaakaan. Huomenna yritän yhyttää itseni johonkin mielenkiintoiseen :)

Ostin jonkin aika sitten valokuvauksen opetusDVD:n. Katsoin sen eilen illalla. Olen lukenut parikin valokuvauskirjaa ja ottanut satoja, jollen tuhansia kuvia viimeisen kuukauden aikana. Pääasiassa ulkona. Sisäkuvia kun en vieläkään saa edes välttäviksi. Olen ilmoittautunut Oulun seudun ammattiopistoon maaliskuun puolivälissä alkavalle digikuvauskurssille, joko se on kolmas minulle? Vierailen puoliammattilaisten valokuvajaajien www-saiteilla ja blogeissa. Enkä opi.

Tänäänkin yritin kuvata liikettä: Tuiranrannan lintuparvi, voimalaitokselle virtaavan joen pinta, porot (!!) torilla, … eikä kuvista ole paljon mihinkään. Joitakin asioita kyllä osaan, mutta miksen opi uusia asioita!  Minulla pitäisi olla kirja ulkona lenkillä mukana. Tai oikeastaan tarvisin yksityisopettajan. Sellaisen, joka kulkisi mukana ja opastaisi kuvaushetkellä. Luokassa ja kotona kirjan, netin tai dvd:n äärellä saan tiedon, mutten taitoa! Mistähän saisin yksityisopen?

Tämän blogin galleriaan laittelin eilisen ja tämän päivän harjoitusten tuloksia. Paikallaan pysyviä juttuja, auringossa onnistun väillä jo jotenkin kuvaamaan, mutta ei sisäkuvia, ei liikettä.

Alla on Oulun tori vuonna 1900 ja tänään. Ei mitään uutta auringon alla?

(Tänään Poroferia-tapahtuma)

Aamulla varhain ylös; paljon tekemistä. Tärkein niistä ulkoilu. Viikon jälkeen tunkkainen olo.

Kävely tekee hyvää. Ja kävelyn jälkeen mahdollista syödä parikin pullaa, eikä tarvinnut pelätä, että käy kuten Aadolf  Fredrikille. Muistatko, miten kävi? Jollet  muista, niin klikkaile tästä.

Nallikarissa otetusta kuvasta päätellen voisi luulla, että oli hyväkin ulkoiluilma. Enpä menis kehumaan.  Kaunista oli, mutta kuinka minua palelikaan.

______________________________________________

Allaolevien kuvien selitys täällä:

http://www.satokangas.fi/blogi/2010/01/puutteenpera-pakkasessa/

Millään en jaksanut, eikä pehtorikaan, lähteä kaupungille, vaikka siellä olisi ollut John Simonin esitelmätilaisuus kuudelta. Simon on kirjoittanut Pekka Herlinin, Koneen ruhtinaan, elämäkerran ja se kirja kolahti minuun aika rankasti. Monestakin syystä. Monesta henkilökohtaisestakin syystä, ei vain sen takia, että väitöskirjan teon loppuvaiheessa sain Koneen säätiöltä apurahan “tieteelliseen työskentelyyn”, minkä jälkeen isäni – luettuaan apurahapäätöksestä lehdestä – lähetti ison kukkakimpun ja soitti ja sanoi, että “sait vuoden tienestit vaikket vielä ole tehnyt mitään?” :) No niin sain. Ja kyllä sitten vähän hommia teinkin… Vuoden jos toisenkin.

Mutta se Herlinin elämäkerta; se on vähän poikkeuksellisesti kirjoitettu, ei vain sen kaiken takia, mitä julkisuudessa asiasta on kirjoitettu, vaan biografisen teoksen “normaalista” tavasta poiketen. Henkilöhistorioihinhan sitä työssään törmää tuon tuostakin, muutamaa sellaista olen joutunut ihan arvostelemaankin, mutta tässä oli jotain uutta. Kronologiasta oli luovuttu, selittämisestä oli luovuttu; lukija saa ihan itse ajatella. Ihan itse muodostaa käsityksensä…

Siis miksi ei esitelmätilaisuuteen tänään? Perjantai-ilta ei ole esitelmiä varten, varsinkaan kun on tullut illatkin värkättyä työhommia aika lailla. Ja eilen! Just kun oli illalla kunnon into ja draivi vääntää luentoa ja etsiä uusia materiaaleja, paternalismin syvin olemus tuli “käännettyä” opetettavaksi asiaksi ja sen sellaista, niin nettiyhteys simahti totaalisesti: siis kirjoita kaikki alusta lähtien! Ei mitään copy-paste-lerppuilua! Ei yhteyttä työkoneelle, jossa materiaalipohjat!

Noh, nyt maanantain opetus kuitenkin jotensakin kasassa. On perjantai-ilta. Nuoriso oli syömässä. Meillä on avattuna punaviini. Oivallista. Tämä Gnarly Head Old Vine Zin tuli testattua viime lauantaina viinikerhon kanssa; tuli arvosteltua hyväksi. Etiketti ei houkuttele, eikä luonnehdintakaan, mutta me kaikki kahdeksan viiniä maistanutta pidimme siitä kovasti. Ei ole tyyristäkään. Siis suosittelemme. Perjantaita, hyvät blogivieraat!

Käy pöytään, ystävä!
(klikkaa  isommaksi)

Tähän sopii kauan mukanani kulkenut runo, joka ei ole omani.

Unohda aika,
uhraa kellosi,
arkesi sykkivä sydän,
vaikka se tikittää vielä.

 

Ruoka on kohta valmis.
Se on lahja
kuin ystävyys
käsintehty
vain sinulle.

 

 

Runo ei siis omani, vaikka juuri noin usein ruokaa ystäville laittaessani ajattelenkin. Mutta oma tuotokseni on kuitenkin keittokirja, jonka olen julkaissut netissäkin pdf-muodossa. Jollet,  hyvä valokuvatorstain ystävä, huomannut sitä jo jouluna, olkoon se nyt ystävänpäivä”korttinani” sinulle. Reseptejä ja kuvia… Koko 100-sivuinen kirjanen ladattavanasi täällä, ole hyvä

Sanomasta päästyäni … Juuri kun … … meillä eilen oli ns. Työllistymistiistai jonka aikana työelämän edustajat arkistosta, julkishallinnosta, koululaitoksesta, yrityspuolelta jne. kävivät kertomassa opiskelijoillemme, mitä heiltä työelämässä odotetaan, mikä heitä työelämässä odottaa… Päivän järjestäminen muutaman vuoden välein on minun hommani ja niinpä sitten jouduin myös tapahtuman “juontajaksi”.  Siinä sitten iltapäivän lopuksi pohdiskeltiin, kuinka tärkeää on, että pitää työstään “että maanantaisinkaan töihinlähtö ei harmita eikä jumita”. Että 40 tuntia viikossa, 40 viikkoa vuodessa, 40 vuotta elämässä (huh!) elämässä maistuu arkisinkin mukavalle.

Minulle iltapäivän anti oli ollut monipuolinen ja oli hyväätekevää huomata, kuinka paljon tapahtumaan tuli opiskelijoita, tuntui, että tehty työ oli mielekästä ja palkitsevaakin ja niinpä loppukaneetissani tulin sanoneeksi – ihan vilpittömästi – että minusta on yleensä aina mukava tulla töihin, myös maanantaisin. Ja kuinka olenkaan ollut onnekas kun olen – paljolti sattuman kauttakin – saanut työpaikan jossa on mieltä, jossa saa tehdä ihmisten kanssa töitä, jossa saa itsenäisesti järjestellä tekemisensä, opetuksensa ja tutkimuksensa.

Juuri kun olin oikein julkisesti mennyt retostelemaan työssäviihtymisestäni niin tänä aamuna olisin ollut valmis maksamaan aika lailla ettei olisi tarvinnut vetää siistiä-sisä-lookia päälle, ei olisi tarvinnut lähteä kampukselle, olis voinut skipata sähköpostit ja www-päivitykset ja huomisen opetuksen taulukoiden räätälöinnin… Aamulla olisin halunnut vetää goretexit päälle, pipon päähän, kameralaukun olalle ja häipyä kävelemään; hanget kimmelsivät katulamppujen valossa, oli tyven pimeä talven pakkasaamu. Mutta ei auttanut.

Keskiviikko on vastaanottopäiväni. En laskenut kuinka paljon opiskelijoita kävi, mutta paljon. Eilinen oli herättänyt halun keskustella sivuainevalinnoista, urahaaveista, syventävien opintojen erikoistumismahdollisuuksista, ties mistä. Joku sanoi kiitoksenkin eilisen happeningin järjestämisestä, ja yhtäkkiä huomaan, että on lähdettävä töistä. On sen aika, vaikka enää en sitä odottanutkaan. Hyvä minun on töissä. Sittenkin

Nostalgiaa…

Antiikkimessuilla toissa viikonloppuna näin vanhan kameran, sisustuslehdessä vanha kamera kirjahyllyssä “sisustuselementtinä”, yhdessä valokuvablogissa oli otettu kuvia vanhalla Yashicalla… Mieleeni alkaa syöpyä kysymys, missä meidän vanha kamera on?

Kotikotoa äidin aikanaan muutettua pienempään asuntoon, tänne meidän huushollin varastoihin kantautui kaikki lapsuuden kodin kuvaustarpeisto… Ihan jokapäivästähän niiden käyttö ei todellakaan ole ollut. Äsken kuitenkin tein kaivauksen autotallin hyllyjen laatikoihin. Ja voilà!

Se on kaunis. Voisin yrittää ajan kanssa ottaa siitä “taidekuvia” (*alla yksi viritelmä) ja josko vaikka blogini galleriasivun otsikkokuvan sitten värkkäisin.  On näet tarve uusia blogin ilmettä, – se tuntuu nyt niin vanhanaikaiselta ja pelkistetyltä. Sisarella kun on uusi, hienon hieno blogimiljöö… Runoileva, skräppäävä, tarinoiva sisareni on toteuttanut/teetättänyt tuotoksilleen niiden arvoisen blogiympäristön. Valokuvien Slide show ja monta muuta hienoa viritystä, joista olen kyllä kade.

Autotallista löysin myös studiolampun! Olisinpa muistanut sen olemassaolon kun keittokirjaani varten koitin pari vuotta sitten marraskuisessa sisävalossa kuvia räpsiä. No  nyt on mahiksia kuvien ottoon vaikka miten… Studiokuvia odotettavissa :)