helmikuu 2010

Jotensakin tasan vuorokauden olimme  Tampereella: perjantai-iltapäivällä mennessämme juna ei vastoin odotuksia ollut juurikaan myöhässä, etabloiduimme 🙂 hotelli Scandiciin puoli viiden kieppeissä  ja lauantaina klo 17 Pendolino lähti takaisin kohti Oulua. Retkueemme vahvuus oli kahdeksan henkeä: Oulusta pari pariskuntaa, ja pari naisihmistä ja vahvennuksena saimme seuraksemme viinikerhomme Turun ”jaoston” pariskunnan.

Ensimmäinen kohde – bonus 🙂 – oli Ullan Unelma -leivontatarvikekauppa. Sen nettikaupasta olen joskus jotain tilannutkin, mutta nyt oli mukava päästä kauppaan hypistelemään kaikkea ja valitsemaan tuiki tärkeitä! leipomusvälineitä. Enkä minä ollut joukkomme naisista ainoa, joka lähti kaupasta pussukan kanssa.

Koska Vinoteca del Piemontessa oli yksityistilaisuus, muutimme suunnitelmaa ja kävelimme Gastropub Tuulensuuhun. Kovin sielläkin oli täyttä, mutta mahduimme sekaan viinilasilliselle. Seitsemäksi siirryimme Tampereen Työväen Teatteriin (mitä historian havinaa rakennus huokuikaan!),  Lukkosulaa ja lumpeenkukkia. Riemullista lounaismurteilla tykitystä! Ihan hulvatonta murrenäytelmää pari tuntia. Eila Roine ja Esko Roine, Ilmari Saarelainen ja Tuija Ernamo  pitivät suupielet yläviistossa parituntisen. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Oli näytelmässä herkätkin hetkensä, mutta niistä huolimatta, niidenkin tähden?, hyvää teatteria jollaista on vaikea kuvitella Oulussa näkevänsä. Turku – Tampere -akseli toi siihen mukavaa särmää. Parasta oli hieno dialogi, parasta oli lounaismurteella revittely.

Teatterin jälkeen lähdimme – tietysti – syömään. Tiiliholviin oli varaus, jota ei kyllä olisi tarvittu, sillä tamperelaiset lienevät olleet kodeissaan katsomassa kun Suomen jääkiekkojoukkue sai USAlta selkäsaunan. Ravintolassa oli tilaa, mutta myös tunnelmaa.

Tiiliholvin miljöö miellytti.  Tarjoilu oli asiallista ja asiantuntevaa, ainoa pieni pettymys oli, ettei rotissööriydellä ollut mitään bonusarvoa, ei vaikka meitä oli periaatteessa parikin rotissööriä seurueessa.

Oulussa Paistinkääntäjille kyllä samppanjaa tarjotaan. Vaikkei erikseen tarjottu, aloitimme samppanjalla (Champagne Beaumont des Crayènes Grande Reserve). Etanat, ylikypsäksi haudutettu hanhenkoipi  (viininä Chapoutier Côte-du-Rhône 2007 – Maison Chapoutier, 60% Grenache, 40% Syrah) ja ananasravioli maistuivat useimmille meistä. Myös muut olivat oikein tyytyväisiä ruokiinsa.

Illallisen jälkeen, kovin kylläisinä lähdimme hotellille, pikkupakkasessa, lumirännän lakattua kävelimme Hämeenkatua ja hyräilimme hiljaa mielessämme. Hyvissä ajoin ennen puoltayötä uni vei.

Lauantaiaamu Tampereella: aamiaiseksi mustaa makkaraa? Noh, osa kokeili sitäkin.

Aamiaisen jälkeen porukkamme armoitetun satiirikon tamperelaiskontaktien perusteella osasimme suunnata kohti Keittiöelämää! Aleksis Kiven kadulla oleva herkku- ja astiakauppa oli vielä kymmeneltä kiinni,  joten päätimme käveleskellä tunteroisen. Ensiksi etsimme Laukon torin laidalta Weinstub Alsacen, ja totesimme, jotta seuraavalla Tampereen turneella sitten sinne. Vieressä oli Kapteenska, jossa poikkesimme sillä seurauksella,  että kolmella meistä on nyt samasta kuosista tehdyt kesäpuserot.

Kauppahallihan on tietysti ruokaihmisten kaupunkikohteiden listalla aika korkealla. Eihän meillä ollut muuta mahdollisuutta kuin seuraavaksi sinne. Tapasimme tuttuja, entisiä oululaisia ruoka- ja viini-ihmisiä, joiden kanssa hallin espresso-tarjonta tuli testattua ja vaihdeltua kuulumisia.

Sitten takaisin Aleksis Kiven kadulle. Ja siinä se on! Meidän mökillä on seinä, johon olen pari vuotta etsinyt ”jotain”: ryijyä, taulua, huovutustyötä, jotain … Olen kiertänyt Saariselän ja Napapiirin Joulupukin kylän matkamuistomyymälät, käsityömessut ja eräänkin muun putiikin ja puodin, mutta  mitään sopivaa ei ole kohdalle kolahtanut. Mutta siinä se nyt on: Tampereella Aleksis Kiven kadulla olevan Sokeain Aitan ikkunassa on meidän mökin seinälle juttu. Ostimme pois.

Sitten sinne Keittiöelämään. Balsamicoa, lautasliinoja, etanoita, makusuolaa, keittiöpyyhkeitä, juustokeksejä, … Saimme asiantuntevaa opastusta ja jopa seurueen herratkin innostuivat. Miksei Oulussa ole tuollaista liikettä? Mitäs jos heittäisinkin yliopistonlehtorin urani ja ryhtyisin putiikinpitäjäksi? Vähän se jäi kytemään …

Alla olevan kuvan keskellä olevan hyllyn ”kolo” on meidän porukan aiheuttama. Laatubalsamicon tarvetta tuntui kaikilla olevan. Äsken testasimme sitä – ja pidimme kovasti.

Keittiöputiikin jälkeen pohdinta: olisi tunti aikaa ennen kuin tilattu opastus Finlaysonin museolueella alkaisi, mitä tehdään? Lasillinen kuohuviiniä? Miksei? Nyt sinne eilen kiinni olleeseen Vinoteca del Piemonteen. Miten on? Kannattiko poiketa Suvantokadulle? Kyllä, Viehättävä kuin mikä! Miksei tällaistakin ole Oulussa? Jospa jättäisin yliopistonlehtorin virkani ja ….  Franciacorta Ca´del Bosco virkisti ja kuplat olivat kuin samppanjassa.

Tässä vaiheessa turkulaisvahvistuksemme jäivät joukosta (tosin vain hetkeksi)  siksi aikaa kun me muut suuntasimme Finlaysonille.

Heli-opas johdatti meidät tekstiiliteollisuuden vuosisataiseen historiaan ja kohtuullisen vaikuttavaan höyrykonemuseon. Hiljaa mielessäni ajattelin, että olisinpa käynyt tuolla ennen luentosarjani (Suomen teollistumisen sosiaalihistoria)  alkua. Reilun tunnin kierroksen aikana näimme paljon, opimme paljon. Oppaan varaaminen kannatti, ehdottomasti.

Tämähän me tiedettiinkin: vuoteen 1919 asti naisella oli oltava mieheltään lupa lähteä ansiotyöhön. Ennen en ole tällaista ”lupalappua” nähnyt. Henrikin lupalappu Marialle oli sekin museossa.

Lapsityövoiman käyttö teollisuudessa oli vuoden 1889 asetukseen asti suunnilleen rajoituksetonta, eikä senkään jälkeen kokonaan kiellettyä.

Historian jälkeen oli aika jälleen siirtyä syömään. Ravintola C, jonne halusimme, on lähellä asemaa, mutta aukesi periaatteessa vasta klo 16 ja juna lähtisi klo 17. Soitin viime viikolla ja kysyin, miten on .., ?  Hyvin oli: avasivat meitä varten jo kolmelta. Hienoa, että avasivat, olisimme jääneet paljosta paitsi, jollemme olisi tuonne päässeet. Ja kilpiravintola C:ssä Rotisseurit oli huomioitu! Siitäkin pisteet.

Alkuruokana olleet kampasimpukat oli paistettu valurautapannussa; sattuneesta syystä osasin tarkkailla asiaa. Mutta ne eivät olleet kuitenkaan se päivällisen huipennus, vaan ohessa ollut herneenversomousse oli jotain taivaallista. Ja tämä oli vasta alku: pääruoaksi tilasimme kultaotsa-ahventa munakoisokaviaarin kanssa. Kala oli rapeaa, muttei kuivaa, se maistui kalalle, mutta siinä oli myös sopivasti suolaa. Se oli liki täydellistä. Se oli hurjan hyvää.

Eivätkä jälkiruoatkaan aiheuttaneet negatiivisia kommentteja. Viideksi juoksimme junalle, ehdimme.

Pohjanmaan pimeiden taipalten läpi matka joutui joutuisasti: iltapäivälehtien jälkeen aloitimme pelin. Jotta reissun teema säilyi kotiin asti pelasimme Sybarittia. Äkkiä kului aika. Äkkiä olimme kotona.  Äkkiä teimme matkan, joka oli hyvä. Katkaisi arjen. Antoi ystävyyden vahvistua. Oli helppo ja hauska. Syyskuussa Riiaan? Toivottavasti.

… ja kaikki hyvin. Kuvitettu matkakertomus on jo työn alla, ja varmasti iltasella valmiina. Ennen julkaisua käytävä lenkillä ja perheelle – vahvistettuna murmelilla – laitettava sunnuntaisapuska… Näkemisiin ehtoolla.

Tampere. Sitä kohti mennään. Töistä suoraan junaan, jossa piknikeväät (Freixenet piccolo pillillä, tryffelimaksapasteiljaleipiä ja prosciuttoa Lapinrieskarullissa, sekä macaroons) toivat lomatunnelmaa ja ehkä hieman paradoksaalisesti keveyttä olotilaan.

Miksi Tampereelle? Huviksi! Viinikerhon kanssa on NIIIIIN kauan puhuttu tekevämme jokin Grand Tournee: ollaan oltu menossa Barcelonaan, Kaliforniaan, Roomaan, Bordeauxiin ja onko minihinkään menty? Eipä juuri. Mutta nyt mennään! Tampereelle!

Tavoitteena tänään tutustua yhteen tamperelaiseen  viinibaariin, käydä teatterissa (TTT: Heli Laaksosen kirjoittama Lukkosulaa ja Lumpeenkukkia) ja sen jälkeen illalliselle Rotissööriravintola Tiiliholviin. Ja tavata kerhomme etäjäsenet: tapaamme 10 vuotta sitten Oulusta Turkuun muuttaneet ”veteraanijäsenemme”, ovat hekin luvanneet tulla viini- ja kulttuuriretkellemme mukaan.

Jos Mattina (24.2.) pyryttää, niin pyryttää vielä paljon pitkin kevättalvea. Vanhan kansan kalenterin mukaan Mattina alkaa kevät. Uskokoon ken tahtoo. Tänään ainakin pyrytti ja tuiskusi. Kevättä on vaikea edes kuvitella.

Olin äsken akupunktiossa. Kokeillaan nyt vielä sitäkin tuohon olkavarteen. Kahdeksan neulaa olkapäähän ja yksi peukalonhankaan ”tehostamaan”. Pitäisi auttaa kivunlievitykseen ja relaksoida. Terapeutti oli ihmeissään, etteikö minuun ollenkaan satu tai edes tunnu neuloja laittaessa? No ei tuntunut. En edes hoksinut, että niitä laitettiin. Joillekin kuulemma sattuu. Liekö olen niin paksunahkainen, etteivät neulanpisto tunnu. Tai onko olkapääkipu niin ylivertainen, etteivät pienet neulat ole niiden rinnalla mitään?

Toivottavasti se, ettei satu, ei vie kuitenkaan tehoa. Yleensähän se on niin, ettei mikään auta, jollei se satu. Ja kaikki, mikä on mukavaa tai maistuu taivaalliselle on joko terveydelle vaarallista tai sisältää miljardeja kaloreita.  Hammaslääkärissä en saa  edes suutani auki kun jo sattuu. Kipukynnys on siis välillä hyvinkin matala, mutta ei näiden akuneulojen kanssa. Opin sellaisenkin, että tuossa peukalonhangassa on tärkeä akupiste, ja kun siitä painaa voimakkaasti – vaikkapa hammaslääkärissä – niin hammas(tms)kipu ei tunnu. Minähän kokeilen tuota jippoa heti kun on seuraava hammaskiven poistoreissu.

Akupunktiosta minulla on hyviä kokemuksia opiskeluajoilta, jolloin keväinen siitepölyallergia vaivasi aika pahasti. Kävin viiden kerran hoitosarjan Oulun ensimmäisen ja pitkään kai ainoan akupunktiolääkärin käsittelyssä, ja allergiaoireet vähenivät olennaisesti. Tämän muistan ja luotan akupunktioon nytkin.

Klo 7.15 mittarissa – 32 C!

Mykistävää. En lähde lenkille! Auringonlämmön vaikutusta ja sopivaa ulkoilukeliä odotellessa teen tunnin, pari töitä ja lähden sitten kaupungille. Lähtiessä yritin herätellä junioria: ”Menen ensin asioille, ruokakauppaan jne. Tuu perässä kaupungille, Rintamäelle (=urheiluvaatekauppaan) parin tunnin päästä.” -Yhy, joo.. tuun, – ja kääntää kylkeään. Eikä tullut kuin vajaan puoli tuntia myöhässä sovitusta… Noh, tuli kuitenkin ja löysimme sitten pojalle kengät,  pari paitaa ja uikkaritkin reissua varten. Sitä ennen ehdin käydä ruokakaupassa.

Meidän perheessä on muutama vuosi sitten tapahtunut muutos kauppa-asioiden toimittamisessa; nykyisin arkiruokaostokset tekee pehtoori. Hän käy myös hallissa ja Alkossa. Palauttaa pullot ja rahtaa maidot, kivennäisvedet, viinit, tuoremehut, hedelmät, vihannekset ja kaiken muun raskaan. Meitsi käy sitten yleensä lauantaiaamupäivisin ostamassa ainoastaan herkut ja spesialiteetit (oliiviöljyt, mausteet, lihat, pakasteet, leivontavermeet ja erikoisjuustot, -hedelmät ja -vihannekset, jos sellaisille on tarvetta, eli jos on tulossa vieraita tai haluan kokeilla/kehitellä jotain uutta tai hankin äidille herkkuja), yleensä Stockalta. Tämähän on ollut sellaista elämänmenon ylellisyyttä; rahtarihommat ovat minun osaltani enimmäkseen ohitse. Siitä olen oikein iloinen. Perjantait töiden jälkeen marketin käytävillä ja jonoissa kymmenien kaltaisteni kanssa ei ollut nautinto.

Muutos ei käynyt ihan ongelmitta. Aluksi tein pehtoorille kauppalapun tyyliin: maitoa, tomaatteja, munia, ruis- ja paahtoleipää, kreikkalaista jukurttia, … Aika monesta kohdasta selvittiinkin ihan simppelisti, mutta se ei ollut yksi tai kaksi kertaa kun töissä soi kännyni: ”Oon Prismassa, ja täällähän on seitsemänlaisia tomaatteja! Kauppalapussa lukee ”tomaatteja”, mutta täällä on luumu-, kirsikka-, luomu-, kotimaisia-, lento-, pihvi- ja keltaisia tomaatteja! Mitä niistä? – Ota kotimaisia, luomuja, kun talvella ne ovat parhaita. – Selvä! Ja puhelu loppuu. Ja se ei ole kuin hetki, että saan puhelimen takaisin pöydälle, se soi uudelleen: Montako? – Montako mitä? – No, niitä kotimaisia luomutomaatteja! – Ota vaikka neljä…

Kun muutama tällainen kauppareissu ja -puhelu oli tehty, opin tekemään lapun tarkemmin, ja pehtoori alkoi oppia, mitä merkkiä, montako kappaletta, minkä värisiä ja kokoisia kutakin tuotetta/ruokatarviketta meidän perheessä käytetään. Mutta edelleenkin pitää olla lappu. Hyvä kauppalappuhan on sellainen että se etenee kaupan mukaisesti: ryhmitellään ostettavat kuten ne on kaupassakin esille pistetty.

Joka kerta on tietysti vakiojuttuja, joita on kannettava ja kaikesta tästä ei ollut pitkä matka siihen, että tein sabluunan, ostoslistan pohjan, johon merkitsen vain kunkin tuotteen määrän,  mitä tarvitaan. Huom. nuoli listan alareunassa. Ensimmäisissä versioissa ei ollut nuolta, ja kun kerran paperin kääntöpuolelle tekemäni lisäykset jäivät hoksaamatta, ymmärsin lisätä lappuun nuolen: käännä. Ja nyt toimii!  Tämmöisestä järjestelmällisyydestä insinööri-pehtoorikin pitää kovasti. Olen tulostanut oheista lappua nipullisen ja siihen vain merkkaan ja täydennän montako jne. Tällaiseen voidaan päätyä ja olla tyytyväisiä vain kahden meidän kaltaisen  kanssa. 🙂

Tänään ei siis kuitenkaan lappua tarvittu. Mieluusti kun käyn pari kertaa kuussa ihan itsekseni rahtaamassa tavallisetkin markettiostokset. Näen, mitä uutta on tullut, keksin vasta kaupassa, mitä kokkaan…

Tänään oli siis sellaisen aika. Ja ehdin sitten vielä pakkaslauantain lenkillekin. Ja ehdin kokata kaikenlaista. Huomiseksikin. Ja ensi viikoksikin. Joskopa huomenna yhden reseptinkin kirjoittelisin…