Juhlaviikonloppu jatkuu, tänään kotosalla (ja pyöräbaanoilla). Kuinka onkaan kaunista. Aurinkoista, melkein lämmintä.
Meillä ei muuta ohjelmaa kuin kahden hengen kolmen ruokalajin päivällinen. Kuulostaa ehkä vähän hienommalta kuin olikaan (Toasta Skagen, Lohirullia etc., Mon Choun leivokset). Niin ja Pehtoori toi kukkia.
Juhlistimme lisäksi Ahvenanmaan reissulta tuodulla samppanjalla… Hyväähän se, kuten kuluneet vuosikymmenetkin. Kaikki hyvin.
Seuraava yhteinen puolivuosisatainen on hyvällä alulla…
Eilen kävimme katsomassa Faravidin maan, joka on yksi Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden tapahtumista. Teatteria, nykysirkusta ja nykytanssia yhteen kietova esitys on immersiivinen*, monessa paikassa yhtä aikaa tapahtuva massiivinen (tosin lopulta vain 14 taiteilijan) esitys, johon ei taida voida suhtautua täysin välinpitämättömästi. Ennakkoluulottomasti sinne kannattaa mennä, – niin tehden kokemus ei ollut ollenkaan huono. Kokemus isolla koolla! Ennenkokematon, todella. (Siellä ei saanut kuvata. Parempi niin. Pystyin ”uppoamaan” esitykseen.)
Faravidin maa -näytöksen käsiohjelmassa (joka kannattaa kyllä ostaa) Raksilasta kerrotaan näin: ”Raksilan marketit nousivat Ouluun vuosina 1976 – 1978 mullistaen paitsi vähittäiskaupankäyntiä myös oululaisten tapaa kohdata toisiaan.” Tässä historiapätkässä tuskin viitataan meidän seurustelumme alkutaipaleeseen, mutta kyllä marketeilla oli myös siihen vaikutuksensa. Varsin välillisesti kylläkin.
Mutta miksi valitsin tämän juuri tämän esityspäivän, esityskalenterissahan on päiviä koko syyskaudelle? Juuri siksi, että lokakuun puolivälissä 1976 me aloimme seurustella ja ensimmäiset treffit sovittiin, kun olimme käymässä Raksilassa; Pehtoori (silloin tunnettiin paremmin lempinimellä Satski 🙂 ) oli välkällä* ehdottanut, että mennäänkö katsomaan markettien avajaisilotulitusta? No mennään vaan. Ja siellä sitten sovittiin ”virallisesti” treffit tulevalle viikonlopulle. Niinpä oli hyvä näin aika lailla tasan puolivuosisataa myöhemminkin mennä ”treffeille” Raksilaan.
Ja ennen Faravidin maata oli hyvä käydä syömässä Hallituskadun kreikkalaisessa ravintolassa (Gaia). Paitsi että se on oikein hyvä ravintola, se sopi tähän meidän yhteisen taipaleemme juhlateemaan tavattoman hyvin:
Kreikassa historian laitoksen ekskursiolla 1982 aloimme puhua siitä, että voitaisiin seuraavana kesänä jo mennä naimisiin, – oltiinhan silloin oltu jo 6 vuotta yhdessä, puolet siitä kihloissakin ja vuosi asuttu kimpassa. Ja niin tehtiin: kesällä 1983 mentiin naimisiin ja häämatkalle lähdettiin Kreikkaan, Kreetalle. Ja vielä sekin, että lastemme kanssa tehty ensimmäinen ulkomaanmatka suuntautui kreikkalaiseen maailmaan, Kyprokselle.
Ja juhlaviikonloppu jatkuu ….
[*Mehän kävimme jo keskikoulun samassa koulussa, mutta vasta vitosella (nykyinen yhdeksäs luokka) tulimme jotenkinkaan tietoisiksi toisistamme. Lukio aloitettiin yhtä aikaa ja samalla luokalla oltiin, tutustuttiin nopeastikin. Molemmat seurustelimme ´toisaalla´, eikä koulun ulkopuolella tavattu. Mutta lukion toisen luokan keväällä, kun oltiin P:n kanssa jo sinkkuja (moista sanaa ei silloin ollut olemassakaan) ja kun minun kaverini A. ja Pehtoorin kaveri H. alkoivat seurustella, alkoivat myös minun ja P:n polut sivuta yhä useammin toisiaan kunnes kesällä 1976 oltiin jo jatkuvasti tekemisissä, liikuttiin samoissa porukoissa (Karotissa tai Lentävässä, autoilla katurallia ajellen (Kirkkokatu – Isokatu) 🙂 ja hengailtiin joskus kaksistaankin.]
~~~~~~~~~~~~~~~~~~
*Immersiivinen teos on seikkailu, kuin lapsuuden leikki. Siinä lähdetään kokemaan esitystä moniaistisesti ja vuorovaikutteisesti esiintyjien kanssa. (YLE: https://yle.fi/a/74-20241924)
Tiesinhän minä: tälle tielle tulisi lopulta lähtö. Mutta eilen en tiennyt, että lähtisin tänään. (Ariwara no Narihira)
Vuonna 1976 minun päiväkirjani lokakuun esilehdellä lukee noin. Japanilaiset tankarunot olivat tuolloin(kin) mieluista luettavaa… Siitä on 50 vuotta, – puoli vuosisataa.
Silloinkin pidin päiväkirjaani, en todellakaan julkista blogia, vaan hyvin lyhyitä päivittäisiä merkintöjä elämänmenostani. Silloin päiväkirja oli hyvin yksityinen.
Nyt olen tässä, vuosikymmenten jälkeen, lueskellut tuon vuoden 1976, kesän ja syksyn merkintöjä. Vähän hämmästellenkin niitä muistellut: ´että noinko se menikin´, noinko me oikeasti aloiteltiin, varovasti, juu-ei, ollaan-ei. Liikuttiin jo kesä yhdessä, alkoi tuntua, että ”tälle tielle tulisi lopulta lähtö” — Tulihan se.
[Tämä kuva kesältä 1981 kun olimme remppaamassa äidin Helsingin osaketta.]
Tänään olemme olleet juhlistamassa yhteistä taivaltamme: ollaan seurusteltu 50 vuotta!! [Otsikkokuva ehkä ensimmäisiä kuvia meistä yhdessä, siis jo ´virallisesti ´seurustelevina´ 😀 ]
Tämä EI ole tältä päivältä: tämä on kesältä 1984, jolloin olimme yhdessä työreissulla, tuolloin jo kahdeksan vuotta yhdessä: ”onnikkakuskit iltapalalla”. Oltiin jo avioiduttikin.
Onhan tämä ehdottomasti hyvä syy viettää juhlapäiviä, eikö? Tänään on aloitettu! Siitä kerron huomenna.
Viikonloppuna minulla paljon pyöräilyä, vähän pihatöitä ja muita syyshommia.
Pehtoorilla paljon pihatöitä ja vähän pyöräilyä.
Olisi ollut kädentaitomessut ja kirjamessut. Molemmat sellaisia ”mun juttuja”, joissa olen tykännyt käydä, systerin kanssa tai yksikseni. Nyt en käynyt kummassakaan.
Lauantaina perhepäivällinen yhteisvoimin: Pehtoori haki hallista hirvipaistin ja lämmitti leivinuunin, minä marinoin ja paistoin paistin, – edellisestä kerrasta on kauan aikaa ja siksikin onnistuminen arvelutti, mutta onnistuihan se. Jopa muksuille, Eepillekin!, maistui, – varsinkin pottuvoi ja kastike. 🙂
Tänään olen ollut varsin mieluisalla kuvauskeikalla: kaunis vanha talo, kaupunkikartano oikeastaan, vaatinee vielä toisen kierroksen kamerat mukana, sillä olin vain niin vaikuttunut siitä, että keskittyminen kuvaamiseen herpaantui. Onneksi on mahdollisuus jatkaa siellä. Jokohan tämä nyt on se mun viimeinen ´työllistävä´ kuvausprojekti? Vannomatta paras. 🙂
Nyt päällimmäisenä hyvä fiilis: kävimme iltapäivällä kaksistaan kaupungilla syömässä. Oulussa on uusi ravintola: Bistro Santz, se on Pekurissa, keskellä kaupunkia.
Sen ”konsepti” on moninainen, yhdessä syötäviä, erikseen tilattavia, jne. – me vanhukset valitsemme perinteisen : alkuruoka, pääruoka ja Pehtoorille myös jälkkäri, – kuten tavallista. Ruoka oli oikein hyvää, eikä tolkuttoman hintaista, entisestä kahvilasta oli tehty uskottava ravintola, viinilista ei kummoinen, mutta ruokalistalla ja menuvariaatioissa monta erinomaiseksi havaittua vaihtoehtoa (minun valintani tonnikalatartar, raikas, melkein makea, ja alkuruokana scampeja kuin etanoita, ihan parasta, (hiiteen kolesterolit – niistä ei tälläkään viikolla huolta. Tarjoilussa pientä haparointia, mutta so what. Tyytyväisinä olimme jo iltaviideltä kotona.
Kuluneella viikolla on ollut kaikenmoista: eneimmäkseen omassa pienessä maailmassa. Mm. sadetta, laboratoriotuloksia, muistoja hautausmaalla, valoa, sadetta väärään aikaan, haaveita uudesta puhelimesta, iltapäivä pojantyttären kanssa (mm. Dentopolis, jätski ja Hööks :)), uusia ruokakokeiluja ja 120 kilometriä pyöräilyä. Myös vyöruusuroketteen (kakkonen) aiheuttama sekasortoinen yö. Olipas se!! Ja kaiken yllä mielenmyllerrystä. Kunhan näitä kerään ja puran, kerron täälläkin…
Elämää on. Hyvä näin.
~~~~~~~~~~~~~~~~
Muistan, kuinka 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa kun oli Nobelin rauhanpalkinnon jakohetki, me työpaikalla järjestimme niin, että jokainen oli lopettanut luentonsa, monet käyneet jo kampuksen ruokalassa syömässä, aamukahvilla oli jo tehty veikkauksia, sanoiksi puettu toiveita, se oli SILLOIN iso päivä, eikä maailma ollut ollenkaan samassa jamassa kuin nyt… ja pitkästä aikaa tänään, kotona, olimme ukkelin kanssa Nobel-lähetyksen äärellä: hyvä. Toivoa vielä on! Palkinto matkatkoon Etelä-Afrikkaan, hyvä niin.
Nyt ovat ajatukset menneessä, ja reflektoituvat tähän hetkeen, tähän elämän tilanteeseeni. Jo unissani olin menneen ja nykyisen, unen ja valveen rajamailla.
Eilen oli minun opinahjoni, minun työpaikkani 60-vuotisjuhlat: Oulun yliopiston historian oppiaineen 60-vuotisjuhlat. Päiväjuhla (4 t.) Linnanmaan kampuksella (jota en enää tahdo omakseni tuntea) ja iltajuhla Oulun keskustassa olevassa juhlatilassa (Veranta, Sokos hotel Rotuaari).
Aloitin historian laitoksella syksyllä 1978 yleisen historian eka vuoden opiskelijana, ja sen jälkeen oli opiskelua ja töitä, työsopimuksia ja toimia, pätkätöitä ja virkoja. Viimeinen työtehtäväni oli toukokuussa 2016 kustoksena väitöstilaisuudessa. Melkein puolivuosisataa enemmän ja vähemmän virallisesti osa yhteisöä. Paljon mahtui noihin vuosiin. Ja vielä niiden jälkeenkin yliopistohäivähdyksiä silloin tällöin.
Eilen tuntui hyvälle mennä viettämään juhlapäivää … Päivällä, jolloin isoin osa ohjelmasta oli katsauksia oppiaineessa meneillään oleviin tutkimuksiin, oli myös kahvitaukoja ja aikaa tavata ja rupatella tuttujen kanssa.
Tutkimushankkeiden esittely vei uusien asioiden äärelle, mutta ne vakuuttivat ja muistuttivat, kuinka kiehtovaa ja kiinnostavaa historian tutkimus onkaan!
Professori Tiina Kinnunen: Juhlapuhe ”Historia ja demokratia – historiantutkija suurten kysymysten äärellä” Professori emeritus, PSHY:n kunniajäsen Jouko Talonen: Juhlapuhe ”Pohjoiset teemat historiantutkimuksessa”
Katsauksia historian oppiaineen ajankohtaisiin tutkimusaiheisiin: Dos. Markku Hokkanen: ”Parantajat ja politiikka Saharan eteläpuolisen Afrikan modernissa historiassa” Dos. Seija Jalagin: ”Kivinen tie: Kansalaistamisen ehdot Suomessa 1930-luvulla ja 2020-luvulla” FT Maria Julku: ”Ukrainan ja Venäjän suhde sanomalehdissä ennen vuotta 2014” Dos. Ritva Kylli: ”Suomalaiset Euroopan maiden kansallisruokien äärellä” FT Matti Leiviskä: ”Oulujärven ympäristön vanhin asutus ja nimistö” Dos. Henry Oinas-Kukkonen: ”Vastarintajärjestö Kagaali New Yorkissa”
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Illallisella sain pöytäseuraukseni hyvinkin tuttuja – sekä yliopistovuosieni ensimmäiseltä vuosikymmeneltä, ja sitten toisaalta viimeiseltä vuosikymmeneltä. Paljon juttuja, muisteluita, kuulumisia, kokemuksia, … ja tänään vielä olen sulatellut kaikkea. On sellainen olo, että oli jotenkin jäähyväispäivä eilen. Että NYT luovuin. En osaa oikein – vielä – selittää. Mutta joka tapauksessa eilinen muutti minua. Minä mietin vielä, ehkä palaan asiaan.
(Revontulikuvan otin tässä postauksen kirjoittelun ohessa kotipihalla (klo 21.40)
Ahvenanmaan reissumme odotukset olivat (ainakin minulla, – kuten tavallista) aika korkealla, ja nyt kun kuvat ja muistot reissulta alkavat olla järjestyksesssä (NYT kuvasivusto aukeaa oikein KLIKS, ja kansioitkin avautuvat, olkaapas hyvät! KLIKS, ja sori eilisiltaisesta torsosta), olen edelleen sitä mieltä, että kohde oli todella hyvä.
Se, että olimme siellä syyskuun lopussa oli hyvä asia, mutta kyllä olisi ollut mukava nähdä Maarianhaminan pienen keskustan kaduilla enemmän eläväistä menoa, enemmän paikkoja (lue: ravintoloita ja nähtävyyksiä) auki.
BTW kirkkoonkaan (1920-luvulla valmistunut, Lars Sonckin suunnittelema) emme päässeet, mikä EI johtunut off-seasonista, vaan siitä, että kirkko oli remontissa). Vähäväkisyys esimerkiksi laivamatkoilla tai Kastelmolman linnan kapeilla käytävillä ei meitä haitannut, päinvastoin. Ja Getabergenin ”vuoristomajan” toivoimme olevan auki, ei ollut, mutta toisaalta ei ollut ruuhkaa Grosstigen-patikkapolullakaan, mikä oli vain upea asia.
Nimenomaan Turun majapaikkamme, Kakola-hotellin, kuviin vielä selityksenä, että pidin aika lailla siitä, kuinka hotellin sisustuksessa oli ”vankilateema” tuotu tyylikkäästi näkyville. Kokolattiamatoissa oli vankien ”tukkimiehen kirjanpito” -symbolit/merkit, seinillä vapauden kyyhkyjä. Ja ei-vankilateemaan liittyvä, mutta huomioni kiinnitti hotellihuoneissa olleiden taulujen ”ripustus”: kehykset olivat erikseen, kuvan ympärillä. Ehkäpä tästä idea Tuulentuven ison taulun ympärille…. hmmm… (ks. kuvat)
Ahvenanmaan kuvissa ehkä näkyy Maarianhaminan keskustan pienuus, jossa oli muutama katu isompi katu: Torggatan – putiikit, Norragatan – pitsihuvilat, kauniit puutalot, Esplanaden – itä-länsisuunnassa niemen poikki kulkeva vanha, rauhallinen puistokatu, ja sitten ranta, Länsisatama Pommern-laivoineen ja ASS Paviljon -ravintoloineen.
Myös hautausmaan ”takana” oleva mäkinen puistoalue frisbeeratoinen (fiba-pojanpojan mummi ymmärsi radan hienouden ja vaikeuden 🙂 ) oli ensimmäisen illan verryttelylenkkinä, mitä viehättävin: meri näkyi!!
Tässä on mainittava, erikseen korostettava sitä, kuinka hyvä matkaopas on Visit Åland -sivusto!! Siellä on patikkapolut, ravintolat, maantiede, kartat, nähtävyydet, majoitukset, tietoa väestöstä ja historiasta, — poikkeukselliset hyvät sivut matkailijoille.
Ja hyvin tietoa oli myös historiallisissa kohteissa ja patikkapoluilla. Varsinkin vaikuttavan Getabergenin polun varrella oli tietoa geologiasta, luonnosta ja historiasta. Enpä aiemmin tiennyt, että Hailuodossakin isonvihan aikana seikkaillut Stefan Löfving oli pitkään paossa ja piilossa myös Ahvenanmaan luolissa, samoin kuin sadat muutkin itäistä vainoojaa paossa olleet.
Ja kivipellot! Meidän mökkimaisemissa, UKK-kansallispuiston alueella turistien, patikoijien ja muiden luonnossa liikkuen on ehdottomasti kiellettyä (mikä ei aina tehoa) tehdä kivilatomuksia tuntureiden huipulle, mutta Getabergenin ”kivipellot” on sallittu koota pieniksi kivipysteiksi kalliopellolle.
Tässä kerrotaan, mistä kivet ovat, miksi pelto on syntynyt!
Täysin uusi tieto – luonnollisesti – oli myös se, että Bomarsundin linnoitus oli niin ollut niin iso ja upea. Se oli kuitenkin kukistunut muutamassa päivässä. Eikä aiemmin ollut tiedossamme, että sitä rakentamassa olleille ja siellä asuneille juutalaisille, kreikkalaiskatolisille ja islamilaisille oli Prästön saarella omat hautausmaansa. Minä hautausmailla ´koluaja´, kulkija olin tietysti merkillisellä tavalla viehättynyt, että ne tuli nähtyä ja ja paikan päällä luettua, ketä sinne haudatut olivat.
Joka tapauksessa Ahvenanmaa on käymisen väärti. Hyvin riittäisi patikoitavaa, uutta opittavaa ja nähtävää viikoksi, pariksi.
Ja vielä kerran, uusi – toivottavasti kaikille toimiva – linkki reissukuviin on tässä!
Puolentoista viikon kuvasaalis on nyt vihdoin perattu. Vasta nyt, vaikka kuvia on suhteellisen vähän: vain alle 1000 kuvaa, vaikka olin kolme päivää Järvenpäässä lapsenlasten kanssa ja neljä päivää Ahvenanmaalla, ja vielä välipäivät Helsingissä ja Turussa.
Kuvakansiot on ovat linkin takana. (linkki korjattu 2.10.2026)
Huomenna koetan jonkun ”kuvatekstin” otoksiini kirjoitella. Nyt tässä ensimmäinen:
Vuonna 1861 perustettu Maarianhamina on saanut nimensä Venäjän tsaarin vaimon mukaan. Tuolloin Venäjää hallitsi Aleksanteri II, ja hänen vaimonsa Maria Aleksandrovan antoi nimensä Ahvenanmaa pääkaupungille, jossa asuu noin 12 000 henkeä, mikä on noin kolmannes koko saariryhmän väestöstä.
Lisää kuvien taustoista seuraavassa postauksessa. …
Auringon paistaessa, flunssaväsymyksen helpotettua 11 tunnin !!!! yöunien jälkeen, äänenkin jo kuuluessa, – tosin aika bassona vielä, olen viettänyt monta tuntia ulkona tai ainakin liikkeellä lähes koko päivän.
Ykköstärkeinjuttu oli käyttää Eepiä Dentopoliksessa (hammastukijuttuja), mihin kului matkoineen pari tuntia ja kaikkihan meni oikein hyvin. Mummiakaan ei jännittänyt. 🙂 Ennen ja jälkeen sen olin kotipihahommissa ja haudoilla. Niin kaunista, väriloistoa suorastaan. Tällaisina päivinä pidän oranssista.
Kotipihalla kesäkukkia jo ´poistoihin´, ja löysinpä jo kurpitsojakin. Tavallisen orannssin Hokkaidokurpitsan lisäksi Lidlissä oli Festivaalikurpitsa.
Alkukesällä ruukkuihin istuttamani hopeavitjat (-putoukset) ovat vielä voimissaan ja ne saivat jäädä astioihin, mutta miljoonakellojen (pikkupetunien) tilalle pääsivät kitukatajan oksat, porojäkälä, vihreä havukataja (Ivalosta. Mistähän niitä löytäisi lisää?) pääsivät miljoonakellojen (pikkupetunien) paikalle tämmöisiä.
Ahvennanmaalla oli monen kodin, liikkeen, hotellin etuovella kurpitsa-, omena-, syyskukka-asetelmia. Myös sisätiloissa oli pieniä kurpitsa-asetelmia. Taidanpa minäkin huomenna sellaisen laitella meille.
Tänään olisi ollut siihen tilaisuus samoin kuin calluna-jäkälä-havu -”istutus” haudoille, oli kirkas syyspäivä, mutta tämäkin päivä on mennyt sisällä, samoin kuin eilinenkin. Toin nimittäin reissusta tuliaisena melkoisen romuskan: koko kroppa väsynyt, on lihassärkyä ja ennen kaikkea kurkkukipua. Nyt tauti oireilee enää vain ”äänen menemisellä”. Muutoinkin matala puheääneni on ollut hyvin olematon, tänään olen vain kuiskaillut.
Niinpä olen lukenut (historiateoksen käsikirjoitusta ja sitä kommentoidakseni myös muuta Oulun historiaa) ja editoinut reissukuvia ja kuunnellut kirjoja. Toisin kuin ajattelin ja toivoin reissun kuvakansiot eivät valmistuneetkaan tänään.
Tämä omenamehupuristamon mainoskärry nähtiin matkalla saaren pohjoisosaan Getaan. Ahvenanmaan suurimpiin kuuluva omenatila Grannas sijaitsee Finströmin kunnan Västanträskin kylässä. Tilan tölkkiomenamehua oli meidän hotellin aamiaispöydässäkin, – ei lisäaineita, ei vettä, ei juuri makeutustakaan. Ei tullut mun lemppari tästä, mutta paikallisia omenoita söin parinakin aamuna – ja ne OLI hyviä.
Me nähtiin eka kertaa omppupuita viljeltävän samanlaisissa tarhoilla olevissa ’telineissä’ kuin viiniköynniksiä kasvatetaan. Näitä oli paljon pitkin poikin Ahvenanmaata.
