Lapista oli palattava maalikyliin, kotiin.
Alkuviikon päivät vietettiin mökillä ja tuntureilla ystävien kanssa, paljon puhuttiin, liikuttiin, koettiin, nähtiin, istuskeltiin puronrannassa, voimaannuttiinkin, nautittiin ruoasta ja Lapin luonnosta. Ja auringosta! Myös sen hetkittäisestä pimennyksestä – olipa mökkipiha jotenkin aavemaisen näköinen muutaman minuutin. Ennenkokematonta.
Tiistaina kävimme Sateenkaarenpääntien päässä, kultakentällä. Siellä on tehty ensimmäinen valtaus 1870-1880-luvun vaihteessa, ja siellä saa kokeilla vaskaamista, tutustua erilaisiin kiviin ja kullanhuuhdontaan. Paikka on rustiikkinen, ei enää turistikohteena kovinkaan tunnettu, mutta – mikä tärkeintä – ystävä sai kokeilla vaskausta. (Me kävimme siellä Pehtoorin kanssa viime kesänä, ks. postaus ja kuvia siltä päivältä.)
Eilisen retkikohde oli Vuotson kautta Sompion tietä kohti Pyhä-Nattasen parkkipaikkaa ja sitten huipulle. Meille se taisi olla jo neljäs vai peräti viides kerta, mutta aina se mykistää ja sitten saa pian jo huokailemaan sen vaikuttavuutta, pyhyyttäkin.
Jo paluumatkalla, jolloin Pehtoori ajoi koko matkan, koska peräkärry ja minä lueskelin matskuja ensi viikonlopun esitelmää/haastattelua varten, tuntui ”ruuhkaiselta”. Ja pienellä pyörälenkillä illansuussa tuntui, että tiet, pyörätiet ja koko kaupunki on ”liian” vilkas, ruuhkainen, valtavasti ihmisiä, ääniä,… Parin viikon mökkeily tekee vähän araksi. 🙂