Tuulestatemmattua

Lähteäkö vai ei?

Aamukuudelta merenrannassa tyven. Kaunista, vesi matalalla, matalikoilla paljon lokkeja. Nukkuivatkohan ne? Eivät ainakaan metelöineet. Kirkas kuulas aurinkoinen aamu, – ja kylmä. Aste pakkasta. Pakkasta? Kyllä, kyllä keittiön mittarin elohopea oli juuri ja juuri nollan alapuolella. Tulee hyvä ruska, mietin. Ja ajattelen, että kyllä taidan järjestää töitä oikein urakalla, jotta jos sittenkin mökille viikonlopuksi lähdettäisiin. Jos saataisiin vaikka seuraakin sinne?

Töissä tuhraan kaikenlaista. Työnsaatto ei paras mahdollinen. Ja iltapäivän ohjelmassa ”neuvonpito” arkistossa. Oikeastaan kaksikin. Neuvonpitoa. Se on hyvä sana. Päivän powerpoint-sulkeisten otsikkona oli neuvonpito, ja siihen minä sitten jämähdin. Se on parempi sana kuin palaveri tai tiedotustilaisuus saatikka info (jota itse käytän ihan turhan viljalti). Ensimmäinen lyhyt, hilpeäkin, neuvonpito vei työasioita eteenpäin paljon enemmän kuin toinen, joka venähti kolmituntiseksi. Ja joka todellakaan ei ollut hilpeä. Tosin kuulimme, että mielenkiintoisia uusia tiedonhankinnan keinoja ja arkistoaineistojen entistä parempia työkaluja on tulossa ja jo tullut. Aineistojen digitointi vie tutkimusmahdollisuudet aivan uudelle tasolle. Vielä kun vanhojen käsialojen kääntöautomaatti saadaan kehitettyä niin johan tutkimusta rupeaa syntymään autonomian aikaa edeltävistäkin vuosisadoista!

Koskapa oli vielä arkiston jälkeen hoideltava muutamia tuikitärkeitä asioita, venähti kaupungilla olo ohi ruoka-ajan, joten viesteilin pehtoorille, että lähdetään testaamaan Oulun uusi ravintola. Ravintola Etrusco, italialainen-kreikkalainen keittiö. Jonkun varaosaliikkeen? paikalle Isokadun päähän Heinäpäähän on kesällä (jo keväällä?) avattu uusi Välimeren keittiöön erikoistunut pieni (n. 35 paikkaa) ravintola. Sinne siis. Se oli aika vaatimaton sisustukseltaan. Annokset eivät ollet vaatimattomia. Ruoka oli konstailematonta, ei mitään piperryksiä. Valittavana oli salaatteja, pastaa, pizzaa, pihviä, moussakaa, – kaikkea sellaista mitä on Välimeren lomarantojen ravintoloissakin. Ei pahan hintaista. Väistämättä tuli verrattua Kirkkokadun Crecianiin. Paikka oli iltakuudelta ihan täys. Sopii toivoa, että suosio jatkuu.

Ja nyt: nyt vieläkin mietin, lähdetäänkö huomenna pohjoiseen vai ei?

Bloggailu

Muotibloggaajaksi?

Suomen ”virallisella” blogilistalla on liki 37 000 blogia. Kymmenestä tällä hetkellä eniten luetusta (11 000 lukijaa viikottain!) blogista kahdeksan on enemmän tai vähemmän muotiblogeja. Niiden pitäjät kertovat shoppailustaan, siitä mitä päivittäin päälleen pukevat, mitä mieltä ovat toisten pukeutumisesta, seuraavat maailman ja Suomen muotitrendejä ja antavat vinkkejä, miten ihqusti yhdistellä ja modistaa kamppeita. Ja suosio on huikea. Kävijöitä riittää.

Minun blogini tilastointi kertoo, että kovasti on vakiintunut lukijakunta. Kesälläkin vähän reilun puolensataa joka päivä piipahtajaa ja toinen samanmoinen määrä satunnaisempia seuraajia tai vahingossa Tuulestatemmattuun tupsahtaneita. (klikkaamalla tilasto näkyy paremmin)

Kesäkuukausina oli kyllä selkeästi enemmän lukijoita kuin edellisinä kesinä, mutta silti kasvu näyttää jotensakin hiipuneen. Mikä siis avuksi? Ainainen ruoasta ja luonnosta, töistä ja reissuista raportointi väistykööt: ei muuta kuin vaatekaapille ja muotibloggaajaksi!

Hah! Ei taida olla minusta muodista kirjoittajaksi.

Sateisen päivän iltapuhteina viikkailin kesäkamppeita säilöön, etsin vähän katu-uskottavampia tamineita ja katsastin, onko syksyksi työkampetta ja kyllähän tämä tulos vähän masentaa. Mustaa (tai hyvin tummansinistä), valkoista, musta-valkoista ja muutama pinkki pusero, ja loput harmaata! Farkkuja ja mustia villakangashousuja. Matalia kenkiä ja reiluja, lämpimiä takkeja. Siinäpä se. Kerrassaan räiskyvä on lookkini! Eivät taitaisi muotibloggaajat paljon superlatiiveja pallo-ruutu-raita-vermeilleni antaa.

Mutta jos ongelmat ovat tänään todellakin NÄIN suuria, niin eipä parane valittaa. Ja minulle riittävät vallan mainiosti blogivieraiksi te vakinaiset vierailijat ja satunnaiset surffailijat. Ei siis tarvitse pelätä, että ryhtyisin vielä vaateongelmistani täällä avautumaan ja höpöttämään.

Niitä näitä

Sateella sisällä viihtyen

Sadepäivä antaa luvan vetää villasukat jalkoihin, fleecen ylle ja uppoutua nojatuoliin, – lukemaan. Ja kuvatiedostojen äärelle. Kesän yksi jos toinenkin kuvakansio on putsaamatta, järkkäämättä. Rooman/Toscanan matkan kuvasivusto vihdoin alulle.

(Siena-kollaasi suurenee klikkaamalla)

Myös blogin ulkoasun päivitystä. Haluaisin tuolta ylhäältä tuon mustan palkin pois, mutta en millään löydä sitä css-koodista. Osaako joku kertoa, mikä se on? Mikä pätkä koodista pitää ottaa pois tai muokata?

Ja tuo ruokahaastepostaus, senkin väsäämiseen upposi tovi.

Myös www-sivuston (työhuone) päivitystä. Koko päivä näiden parissa. Sade on antanut hyvällä omallatunnolla pysyä pois lenkiltäkin, ja kuntosalikorttia en löytänyt mistään 🙂

Tiedän: on turha valittaa huomenna jos olkavarsi on taas tuusana ja tulessa.

Nyt taitaakin olla tauon paikka. Stieg Larssonin dekkarin loppu on hyvä lukea näin valoisan aikaan, muuten jää uniin. On jäänyt jo monena yönä.

Voisikohan jo sytyttää takkatulen?

Ruokahaaste

Elokuun ruokahaaste: Satavuotias hernevuoka

Elokuun ruokahaaste on Kurpitsamoskan blogissa. Haasteena on herne, ei mikään helppo juttu meitsille. Eipä hernettä juuri tule käytettyä meidän keittiössä. Siispä rohkeasti otin haasteen vastaan ja kävin perjantaina torilla kaksi litraa palkoja ostamassa.

Haastevastauksellani on historia. 🙂

Vuonna 1913 Kansanvalistusseura julkaisi kirjan Kasvisruokaa kaikille, ja sitä tulin tässä viikolla selanneeksi (kirjasta enemmän täällä).

Elin Sjöströmin kirja ei suinkaan ollut poikkeus vuosisadan alun keittokirjojen joukossa; vegetaarinen ruokavalio oli tuolloinkin suosittua. Elinin kirjassa on montakin herne-reseptiä, mutta tämä vaikutti minusta kokeilemisen arvoiselta.

Elinin hernepaistos

100 gr keitettyjä perunoita,
125 gr valkoisia herneitä,
100 gr hienonnettuja pähkinöitä,
2 munaa,
¼ l maitoa,
50 gr koprppujauhoja,
1 sipuli, suolaa.
Peratut pestyt herneet pannaan yöksi likoon, keitetään pehmeiksi ja puserretaan läpäsimen läpi tahi jauhetaan lihamyllyssä, sipuli seassa. Perunat hienonnetaan samoin ja sekoitetaan hernesoseeseen. Kun sitten vispilöidyt munanruskuaiset, pähkinät, korppujauhot ja suola on pantu joukkooon, vatkataan seos kuohkeaksi ja notkeaksi; vaahdoksi vatkatut munanvalkuaiset hämmennetään varovasti sekaan ja seos kaadetaan voideltuun jauhotettuun, soikeaan vuokaan ja paistetaan uunissa. Tarjotaan perunain ja salaatin, tahi keitettyjen luumujen sekä sellerikastikkeen kera. Kylmänä se käytetään voileipäleikkelynä, tomaattiviipaleiden kanssa.

Modistin vähän tätä liki satavuotista reseptiä. Ja ainakin eilen vieraille maistui suolakääreessä paistetun siian (sen resepti on täällä) kanssa. Ei jäänyt yhtään ”käytettäväksi kylmänä voileipäleikkelynä”. 🙂

Hernevuoka

5 jauhoista perunaa keitettynä
2 litraa herneenpalkoja
2 punasipulia
200 g (para) pähkinöitä
2 munaa
1 prk tomaatti-vuohenjuustoruokakermaa
3 dl kasvislientä
suolaa

Riivi herneenpalot, liota herneitä vedessä yön yli.
Keitä perunat, kiehauta herneet ja silppua sipuli.
Yhdistä perunat, herneet, silpuli, pähkinät, ruokakerma, kasviliemi ja sekoita sauvasekoittimella muusiksi.
Lisää joukkoon munan keltuaiset ja suolaa sekä lopuksi kovaksi vaahdoksi vatkatut valkuaiset.
Voitele kaksi pientä tai yksi iso uunivuoka ja kaada kasvismassa vuokaan.
Paista 45 minuuttia 175 asteisessa uunissa.

Ruoka ei ole kovin kummoisen näköinen, mutta se oli mukavan lempeää ja isohkoiksi rouheiksi jätetyt pähkinät maistuivat sattumina hurjan hyviltä. Jos vuoka sopi elokuun illan ruokapöytään, niin vielä paremmin sopisi varmasti vaikka joulupöytään, tai paistin lisukkeeksi. Oivallinen lounasruokakin olisi tämä. Talvella on vain käytettävä pakasteherneitä tai purkkiherneitä, eikä herneenmaku ehkä ole niin täyteläinen.

Toisaalta voisi tehdä leivinuunissa, ja tulisi ehkä vielä pehmeämmän makuista.

Niitä näitä

Laidunkauden lopettajaiset

Ette ehkä usko, mutta meille tulee tänään ruokavieraita. 🙂

Viinikerhon rapukestit on tänään. Mutta ei ole rapuja. Ei ainakaan jokirapuja. Eikä meitä tänään ole kuin kahdeksan. Vain pienet kekkerit siis. On kyllä myönnettävä, että hieman jo hiipuu tämä kestitsemisen intoni. Ja menu on varjo viime lauantaisesta, mutta muutamia uusia kokeiluja on … Tölkki-jokirapukakku on ainakin hienon näköinen. Jos se maistuu, laitan reseptin.

Nyt vielä viimeistelemään esillepanoja.

Historiaa Ruokahaaste

Kasvisruokaa ennen ja nyt

Villi arvaus miltä vuosikymmeneltä tämä lainaus on?

Viime vuosina on yhä yleisimmin kuulunut toivomuksia, että kansamme ruokajärjestys muuttuisi sellaiseksi, että se enemmän perustuisi kasvisruokiin. Väitetään nim. että olemme ruvenneet käyttämään liian paljon liha- ja kalaruokia ja että tämä yksipuolinen ruoka olisi terveydelle vahingollinen, koska siinä saamme liiaksi valkuaisainetta, jota ruumiin elimet, aikaa voittaen, eivät kykene poistamaan ja joka näin ollen häiritsee niiden toimintaa. Vieläpä muistutetaan terveyttämme uhkaavasta vaarasta kun tietämättämmme usein saamme sairaiden elukkain lihaa syötäväksi.
Näiden väitteittensä tueksi ovat kasvisruuan suosittelijat viitanneet siihen seikkaan, että lääkäritkin nykyään useissa sairaustapauksissa määräävät potilailleen yksinomaan kasvisruokia, sekä siihen, että monet kansat, kuten esim. japanilaiset, menettämättä voimaansa tahi kestävyyttänsä elävät miltei yksinomaan riisillä. Sitä paitsi he huomauttavat sitä, että teurastuksessa luontokappaleita kohtaan tapahtuva julmuus vaikuttaa sangen raa´istavasti.
Monet näistä väitteistä pitänevät paikkansa: ovathan lukuisat ihmiset oman kokemuksensa nojalla todistaneet hyvin tulevansa toimeen yksinomaan kasvisruoalla.

Lainaus on vuonna 1913 Kansanvalistusseuran julkaisemana ilmestyneestä Elin Sjöströmin kirjasta Kasvisruokaa kaikille. Lueskelin kirjaa aamupäivällä – siis töissä. Minun työni kun mahdollistaa keittokirjojen lukemisen töissäkin, ei ollenkaan huono juttu :). Tosin vähän vanhaa vuosikertaa on tämä – kuten ne muutkin joita töissä luen – opus. Mutta ko. kirjasta lähti myös ajatus siitä, millä ehkä osallistun kuukauden ruokahaasteen. Haasteessa peräänkuulutetaan herneiden käyttöä. Ehkäpä teen Elinin ohjeella hernevuokaa tai sitten huomenissa Risi e bisi. Se on pohjoisitalialainen risotto, johon tarvitaan tuoreita herneitä.

Kun tänä vuonna kasvimaallani

on melkein enemmän kukkia kuin mitään syötävää (siis ei edes herneitä) oli töistä ajeltava paitsi Caritakseen myös torille. Kesän viime lämpö, tehdyn työviikon jälkeinen leppoisa, lussakka olo (hyvillä mielin uuteen haasteeseen) ja Oulun torin juro puhumattomuus…

Perjantain lupaus alkavasta viikonlopusta vähintäänkin kohtuullinen. (kuvat ja kukat suurenevat klikkaamalla)

Yliopistoelämää

Koko totuus ja vain totuus?

Shanghain lista, jolla rankataan maailman yliopistot (20 000), julkistettiin eilen. Ja YLEn perässä Hesari ja muut mediat otsikoivat asiasta näin:

Aalto-yliopisto nousi parhaiden yliopistojen listalle

sitten kerrotaan listasta ja maailman kymmenestä parhaasta (Harvard, Oxford, Cambridge jne) yliopistosta ja muuta … plaa, plaa … ja sitten todetaan vielä: Aalto nousi listalle!

Nousi? Koko Aaltoa ei ole ennen ollutkaan, joten se ei voi nousta mistään. Koko pulju on vasta perustettu, ja siihen on yhdistetty ennestään hyviä opinahjoja. Siis ei mikään nousu, eikä oikestaan mitään uutta. Ja sitten jutun lopussa todetaan, että ai niin, myös Suomen periferia-yliopistot ovat pärjänneet hyvin (Itse asiassa erinomaisesti, ja kun se vielä suhteutettaisiin käytettävissä oleviin resursseihin!)

Kaikkiaan kuusi suomalaista yliopistoa mahtuu tuoreen kiinalaisvertailun mukaan viidensadan maailman parhaan yliopiston joukkoon. Tulos on suomalaisittain katsottuna parantunut viime vuodesta, sillä Aalto-yliopisto on noussut listalle uutena tulokkaana.
Sadan parhaan oppilaitoksen alle jäävät yliopistot niputetaan yhteen aina sata kerrallaan. Niinpä sijoilta 301–400 löytyvät Oulun ja Turun yliopistot, ja sijoilta 401–500 Jyväskylän yliopisto, Aalto-yliopisto ja Itä-Suomen yliopisto.

Jutun olisi voinut otsikoida sitenkin, että Suomen kolme parasta yliopistoa ko. listalla olivat Helsinki, Oulu ja Turku. ja jutun jatko olisi voinut sujua näin: Jyväskylän ja Itä-Suomen yliopistojen erinomaisen sijoituksen tasolle pinnisti myös Aalto-yliopisto. Ja loppukaneettina oli voinut vielä nakata, että mm. Tampereen yliopisto ei ole yltänyt lähellekään parhaimmistoa.

Yritän vain selittää että lähdekritiikki ei ole tärkeää vain menneitä asioita tutkiessa ja niitä arvottaessa. Sitä ja mediakriittiistä suhtautumista tarvitaan joka päivä.

Ja sitten kun olen vielä kaiken muun lisäksi sitä mieltä, että tuon Shanghain listan sijoitus ei tee meitä yhtään viisaammiksi tai paremmin resurssoiduksi tai mitenkään muutenkaan autuaaksi. Päinvastoin: tärkeä alueellinen koulutustehtävä sekä tieteen, teknologian, kulttuurin että pohjoisen väestön työllistämisen kannalta vain kärsii koko hiton listoihin tuijottamisesta.

Ugh, olen puhunut. Ja tuohtunut.

Yliopistoelämää

Moka

Vaihteeksi koulutus- ja tiedotuspäivä. Tänään oli tiedekunnan opettajien ja muun henkilökunnan lukuvuoden aloitustilaisuus, joka kulkee nimellä ”Missä mennään?” Mietin päivän antia kuunnellessa, eikö olisi jo aika muuttaa tilaisuuden nimeksi Mihin mennään? Tai Mentäiskö jonnekin?

Puhuttiin paljon siitäkin, kuinka opiskelijat (asiakkaat!!??) kohdataan – ihan kuin olisivat jotain potilaita! Tietysti tykönäni näitä asioita pohdin. Ja tulin siihen tulokseen, että edelleen uskon, että tärkeintä on aito kiinnostus. Ja sitten siellä Lasaretin isossa salissa ajatuksissani tulin miettineeksi monia kohtaamisia ja yhtäkkiä tunsin – vieläkin, liki vuosikymmenen jälkeen!! – itseni taas kerran idiootiksi. Muistui mieleen yksi moka, yksi monist! Kertakaikkinen, tai oikeastaan kaksinkertainen moka.

Vuosia sitten meillä oli yksi mukava opiskelija, joka ei ollut nuorimmasta päästä ja jolla oli jo koulutus meille tullessaan. Nuori mies teki opinnäytteensä sosiaalihistoriasta, mikä oli sekin yksi syy, miksi hänen kanssaan tuli oltua tavallistakin enemmän tekemisissä. Muutaman kerran hänen graduntekokesänään satuttiin ruokalaan yhtä aikaa, joten lounastettiin yhdessä joitakin kertoja ja arkistossa kahviteltiin useinkin kimpassa. Siispä opin tuntemaan hänet keskimääräistä paremmin.

Ja minähän olen ihan työkseni kiinnostunut opiskelijoiden asioista, mutta tämän ko. opiskelijan kohdalla ylenpalttinen uteliaisuuteni sai minut mokaamaan kohtuullisen rankasti.

Kyseisenä päivänä oli juuri tällainen kaunis elokuinen ilma, tuntui jo syksy, mutta lukukausi ei ollut varsinaisesti alkanut. Olin iltapäivällä lähdössä arkistoon: mukanani käsilaukku, pieni mappi, kohtuullisen painava kannettava (raahattava) läppäri, siihen laturi, epälukuinen määrä irtopapereita, eikä salkkua tai reppua vaan kaikki romppeet pinona sylissä. Lähdin yliopistolta, etsin katseellani autoani ja huomasin tämän mainitun opiskelijan valkoisen Volkkarin tulevan parkkipaikalle ja autoa ajavan nuoren kauniin naisen. Ihan vaan mielenkiinnon vuoksi jäin ”huomaamatta, sivusilmällä” katselemaan, jotta josko sattuisin näkemään tämän puheenaolevan opiskelijan avopuolison. Ja siinä tietysti yritän samalla avata autoni ovet, samalla kuikkia muiden autojen yli ja edelleen samalla tunkea itseni tavaroineni autoon, – varovaisesti, ettei läppäri putoa ja ettei paperit lennä. Ja istahdan turvallisesti alas! Takapenkille! Oman autoni takapenkille!

Ja samalla huomaan, että liki viereen parkkeerannut valkoinen Volkkari oli väärä Volkkari, ei siis tutun opiskelijan auto, joten kuljettajakaan ei voinut olla hänen avopuoliskonsa. Uuh! Nousin vaivihkaa takapenkiltä, livahdin ratin taakse ja huristelin arkistolle. Eikä siinä vielä kaikki!

Arkiston parkkipaikalla näen tutun, oikean valkoisen Volkkarin. Olisinpa edes tällä kertaa ollut hiljaa, mutta ei. Tämä tuttu opiskelija kun kerran oli arkistossa minä idiootti menin varmistamaan mokani ja kertomaan, mitä parkkipaikalla oli tapahtunut. Voi hyvä tavaton, että hänellä riitti hauskaa ja jaksoi useat kerrat siitä virnuilla. Mutta kävipä sitten kerran avopuolisonsa työhuoneessani esittelemässä. 🙂

Jotta on opiskelijoita kohdattu. Ja mokattu kohtaamisissa. Ja monesti.

Niitä näitä

Rikkaruohoistakin iloa

Ei pelkkää ruusuilla tanssimista tämä elämä meidän pihalla. Rikkaruohotkin ovat näin hienoja. 🙂

Puolenkymmentä vuotta sitten ja monena edeltävänä kesänä meillä oli yhdessä pihannurkassa neljä isoa ruukkua täynnä puutarhalta ostettuja orvokkeja. Ja naapurinrouvalla oli myös paljon orvokkeja, ja niiden jälkeen näitä on talon seinustalla riittänyt. Ja vuosi vuodelta niitä on vain enemmän. Ei haittaa.

Muutenkin ihanaa kun on vieläkin näin kaunista ja lämmintäkin tänään. Äsken kesäkukkia kastellessa koetin tallentaa valoa ja värejä talveksi. Niitä tullaan tarvitsemaan. Tänään teimme töissä opinnäytetöiden ja opinto-ohjauksen aikatauluja ja kaikesta – päinvastaisista yrityksistani – huolimatta näyttää että minulle on noita hommia edelleen kertymässä läjäpäin! Tarkoitus kun oli ainakin pari isohkoa artikkeliakin tehdä tulevana lukuvuonna, mutta mutta… Siis on todettava etten vieläkään osaa sanoa ei, enkä järjestellä tutkimusaikaa itselleni. Enkö enää haluakaan?

Mutta töiden lisäksi lomajärjestelyjä. Sain vahvistuksen syyslomakohteesta. NYT on siis matka varattu, ja olo jo huomattavasti seesteisempi. Mökkireissustakin vielä haaveilen, Sompiossa olisi patikkareittikin jo valmiiksi katsottuna, ja Lemmenjoella haluaisin käydä. Ja …

Miten se menikään

Hyvä on.
Mutta en minä menneisyydessä elä,
vaan unelmat edeltä käsin.
On minussa se vika.
(Juice Leskinen)

Luettua Vanhemmuus

Hämmästyttää, kummastuttaa

… Juniori on koko päivän siivonnut huonettaan. Järjestellyt, pyyhkinyt, mööbleerannut, valkannut kamppeista pienet, vanhat, resut tai jostain muusta syystä kelpaamattomat ja vienyt pelastusarmeijaan.

Eikä luonnollisestikaan ole kyse mistään vapaaehtoisesta siivousvimmasta tai toisen kesälomaviikkonsa tekemisenpuutteesta, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että poika haluaisi ostaa huoneeseensa telkkarin. Eikä siihen ole varaa, sillä kesälomatienestit ovat menneet ja menevät pääasiassa bensaan. Tammikuun alusta asti poika on ajanut autollaan liki 20 000 kilometriä, ja maksanut itse löpöt. Paljonkohan ois ajanut jos me oltaisiin maksettu tankkaukset. Eikä koulu- tai työmatka ole kuin muutaman kilometrin! Mie lupasin Festan ikkunoiden pesusta, mun kirjahyllyn (koko työhuone on vuorattu kirjoilla) siivouksesta ja pojan huoneen (joka on koko kesän muistuttanut enemmän jotakin romuvarastoa kuin nuoren miehen huonetta) raivaamisesta virallisen taksan mukaisen siivoustyöntekijän tuntipalkan. Ja poika siivoaa! yesh!

Muutenkin tänään ollut mukava päivä. Monin tavoin mukava.

Ja jatkuu: lähden nyt kasvohoitoon ja sieltä tullessa istahdan telkkarin ääreen: Pilcherin romaanien perusteella tehty laadukas brittisarja ”Vuodenajat” sopii minulle nyt. Kartanoromantiikkaa minisarjassa, jossa maisemat ja sisustukset ovat nautinnollista katseltavaa. Onkin suunnilleen ainoa ohjelma, joka koko kesänä on saanut minut telkkarin ääreen. Lauantaisin tullut Mma Ramotswe meni sivu suun, vaikka senkin olisin mieluusti nähnyt. Melkein kaikki kirjat kun olen lukenut, ja kovasti niistäkin pidin.