Tuulestatemmattua

Fiskars, Mustion kesäteatteri ja Perniö

Yhdelle päivälle paljon.

Aamulla nukuttuamme Linnankrouvin hyvän, jälkiruoaltaan (Pavlova) erinomaisen illallisen jälkeen Pikkutuvan päätyhuoneessa, maaseudun rauhassa kertakaikkisen hyvin ja nautittuamme aamiaisen starttasimme vuonna 1649 perustetun Fiskarsin ruukin alueelle. Taiteilija- ja käsityöyhdyskunta Fiskars elää uutta nousuaan. Matkailijalle hieno kohde. Museoita, näyttelyitä, butiikkeja, taidetta, puistoa, vanhoja hienoja historiallisia rakennuksia joita on entisöity pieteetillä ja Ruukinväylän varrella komistuksena Fiskarsin uusklassinen kartano. Engelin kädenjälki näkyy kauas. Kuvassa kuitenkin Ruukinväylän tehdasrakennuksia…

”Puun syy” -näyttelyssä oli paljon kaunista puukäsityötä. Taidetta ja käyttöesineitä. Mekin löysimme jotain: mökille takan viereen jakkaran, jollaista on kaivattu. Kaarina Huhtiniemen jalavapuinen jakkara on nyt muistona tästä reissusta ja tarpeen mökille. (takana ko. jakkara isona mallina)

Fiskarsin ukkosta enteilevässä liki 30-asteen lämmössä vierähti hyvinkin aamupäivä. Ja yhden jälkeen oli oltava takaisin Mustiossa: kesäteatteri nvuoro. Kuumat linjat -farssi oli riemullinen kaksituntinen hurjaa verbaalista tykitystä. Juoni ei kummoinen, oliko sitä edes? mutta dialogi, tai paremmin kvartologi oli hurjaa… Oskari Katajisto ei ole ollut suosikkini koskaan, mutta kyllä hän tänään pisti itsensä likoon tavalla, jota ei voi kuin ihailla. Nelisataisessa katsomossa vedet silmissä naurava yleisö hikoili, mutta nautti sanallisesta ilotulituksesta. Tällaista kesäteatterin pitää ollakkin. Ei mitään suurta draamaa tai tragediaa. Hulvatonta hupia.

Teatterin jälkeen lähdimme heti jatkamaan kartanokierrrostamme. Billnäs. Kartano oli pieni sievä, ruukkikylä vähän pettymys.

Mutta pettymys ei ollut Tammisaari. Sinne ajoimme syömään. Vanhan kaupungin reunalle, lähelle pienvenesatamaa parkkeerasimme ja siinähän se on: Tammisaaren Knipan.

Saaristolaisruokaa merenrannassa. Ja saaristolaisleipää. Ostimmme ravintolasta kaksi mukaankin 🙂 Kuminalla maustettu ´skagen toast´ oli makoisaa, ah niin makoisaa. Ja ravintolassa oli iso seurue, jonka lapset olivat ilo kuulla ja nähdä. Kuvan neidistä etummainen on synnynnäinen komedienne: koko reilun tunteroisen, jonka ravintolassa olimme, tämä pieni kaunokainen ilahdutti jutuillaan ja tanssillaan, olemisellaan.

Kävimme vielä katsomassa Tammisaaren 1800-luvun puolivälissä rakennetun harmaakivikirkon, jossa oli juuri alkamassa konserttikin, mutta meillä ei ollut aikaa jäädä, kello oli jo puoli kahdeksan ja meillä tarkoitus ajaa vielä Perniöön.

Perniöön, sukuni maille. Varsinais-Suomen viljavilla mailla, helteisen sunnuntain iltana ajelimme. Mietin, liikahtiko minussa jokin? Tunsinko palaavani juurilleni? Ei, enpä juuri, mutta kyllä mielessä olivat monet isäni jutut, ja paikat, joissa hänen kanssaan käytiin. Ja hautausmaalla tuntui merkilliseltä, kun kivien nimistä tajusi, että näissä mullissa oli sukuani vaikka kuinka. Minä, joka kirkkotarhoja ja hautausmaita mieluusti kiertelen, en oikeastaan koskaan ole sukuni nimiä kivissä nähnyt: tänään näin. Paljon.

Kirakan järvellekin ajeltiin. En ole muutamaan vuosikymmeneen käynyt Perniön Ylönkylässä ja kyllä me muutama peltotie ajeltiin ennenkuin mummula metsänreunassa (kuinka paljon metsää sen takaa olikaan kaadettu!) näkyi. Tulvahti muistoja. Vanha sauna oli purettu, lapsuuden ”Suuri kivi” kadonnut pensaiden taakse, … En kehdannut ajaa pihaan. Kaukaa katselimme.

Kun sitten ajelimme vielä Kankaren pihaan (iso talo naapurissa) tapasimme talon nykyisen isännän, joka siis on isäni pikkuserkun poika (kiitos Irma tiedosta kommentissa…) ja jonka vanhemmat ”meidän mummulaa” nykyisin asuvat. Kutsui käymään, mutta kun oli myöhä, emme kehdanneet enää mennä.

Lähtiessämme sateenkaari Perniön yllä … mietin – kaikenlaista …

Niitä näitä

Kartanokierros vol. 2

Vähän pitempi illallismatka tänään. Ajaa hurautettiin Mustioon. 🙂

Mustion linna, puisto, museo, kesäteatteri ja krouvi, sekä läheiset Fiskarsin ja Billnäsin ruukkikylät olivat syy valita Mustio tämänvuotisen kotimaanturneen ykköskohteeksi. Nyt kun puuhamaat ja Särkänniemet eivät ole enää Top Ten -listalla eikä Savonlinnan sponssattuja oopperajuhlamatkoja enää ole miehen työsuhde-etuna niin historia ja ruoka ovat tärkeitä valintakriteerejä pikku rengasmatkallemme. Puistot ja patikointi tuovat lisäpisteitä. Viime kesän itäinen kartanokierros saa nyt jatkoa täällä helteisellä (liki + 30 C) Länsi-Uudellamaalla…

Nyt ollaan siinä iässä ja elämäntilanteessa, jolloin hotellia valitessa rauhallisuus, aamiaisen terveellisyys, suurentava meikkipeili kylppärissä, omat peitot, historian havina, miljöö ja atmosfääri ovat tärkeämpiä asioita kuin lasten leikkinurkka, piirrettyjen kanava, ilmaiset lastensängyt (joiden vuoksi kahdenhengen huoneissa nelihenkisellä perheellä ei paljon liikusteltu), mieluusti kylpylä ja edullinen asiakasomistajatarjous tms. kuuluivat kesäkohteisiin.

Vaikka kyllä lastenkin kanssa historiakohteita koluttiin: muistanpa kun käytiin Turun linnassa samalla reissulla kuin Muumimaailmassa, mikä tarkoittaa että Esikoinen oli vähän vajaa viiden ja Kuopus vähän yli kolmen. Meitsi pisti sitten koko tarinankerrontaarsenaalin peliin ja koetti elävöittää linnan historiaa… Kerroin Eerikin ja Juhanan valtakiistoista ja käytiin tietysti katsomassa Eerikin vankityrmää. Niinpä linnavierailun jälkeisenä aamuna Juniori sitten aamiaisella murolautasen äärellä pohti, että miksihän se Erkin äiti oli pistänyt ne pojat sinne tyrmään? 🙂

No Mustio valikoitui myös henkilöhistorian vuoksi. Tänä vuonna kun halusimme käydä minun toisen mummolani, isänpuolen suvun seuduilla. Viime kesän Kymin ja Tavastilan mummolan jälkeen vuorossa Perniön seudut. Kummasskaan mummulassa ei asu enää sukulaisia, mutta nämä maisemat kuuluvat kuitenkin lapsuuteni kesämatkoihin, ja siksikin täällä päin suvista Suomea. Pari päivää ja yötä täällä. Viime lauantaina Palazzo Carlettissa ja nyt täällä. Jos valittaisin, häpeäisin.

Kerron huomenna, oliko Linnankrouvin ruoka niin hyvää kuin Hesarin ruokajutussa kehuttiin ja oliko kesäteatterin Kuumat linjat katsomisen väärti…

Kesäruokahaaste: jalostettu nuudelisoppa

Ruokahaasteen kesäksi antoi ”Äijäruokaa”-blogin Ari, joka totesi, että ”kesän ruokahaaste on kesäinen pasta/nuudeli.” Vallan mainio haasteaihe! Thai-keittiössä käytetään paljon chiliä. Johtuu kuulemma siitä, että chili auttaa kestämään kuumuuden haittavaikutuksia… Hmmm. Joka tapauksessa tämä aasialainen soppa, jonka chilin määrää jokainen voi lämpötilan ja oman sietokyvyn mukaan säädellä, on hyvä kesäruoka. Kesänuudeli.

Tämä kotikeittoinen (mistä lie olen reseptipohjan aikanaan vohkinut) nuudeliruoka on nopea tehdä, varioitavissa ainesten saatavuuden ja mielitekojen mukaan (ihania pieniä uusia porkkanoita olisi kannattanut pilkkoa sekaan enemmänkin!). Ja sopasta voi jättää broilerin kokonaan pois. Aina tämä keitto valmiit nuudelipussit voittaa. Ja tämän voi tehdä valmiiksi tuohon nuudeleiden lisäämiseen asti. Jollet tiedä, milloin uintireissulaiset tai mökin lounasvieraat tulevat, voit tehdä kattilallisen soppapohjaa valmiiksi ja juuri ennen ruokaa vain heittää nuudelit mukaan, kypsentää pikaisesti. Ei tarvitse seisoa kauan keittiössä. Naan-leivät vielä uuniin ja jo vain: kesänuudeli on tarjoiltavissa.

Sitähän se sitten tämänpäiväinen sapuska meilläkin oli. Elikkäs

Jalostettu nuudelisoppa kesähelteelle

6 dl kanalientä
1 pieni (kuvassa iso prk, käytä vain puolet) prk kookosmaitoa
suolaa
1 tl sokeria
1 punasipuli suikaleina
2 porkkanaa pieniksi pilkottuna
1 chilipalko hienonnettuna
pala inkivääriä raastettuna
2 valkosipulin kynttä
2 rkl sitruunan mehua
2 rkl (kalakastiketta) fish saucea
200 g broilersuikaleita
100–200 g munanuudeleita
tuoretta korianteria

Kiehauta kanaliemi ja kookosmaito, ja mausta suolalla sekä sokerilla. Lisää kiehuvaan liemeen punasipuli- ja porkkanasuikaleet, sekä chili, valkosipuli ja inkivääri. Lisää sitruunan mehu sekä kalakastike. Keitä muutama minuutti ja lisää broilersuikaleet. Keitä miedolla lämmöllä kunnes broileri on kypsää. Lisää nuudelit keittoon ja keitä muutama minuutti. Ripottele päälle korianteria. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Helteiden jatkumisen toivossa…

Niitä näitä

Olisi pitänyt …

Lomallakin on sellaisia päiviä, jolloin on tehtävä niitä hommia, joita olisi pitänyt tehdä jo aiemmin. Tämä päivä on koostunut niiden tekemisestä. Ja silti jäi paljon tekemättä. Semminkin kun illalla riemastuin kokkailemaan. Uudessa Glorian Ruoka&Viini -lehdessä oli kaikkea hulppeaa kesäsäilöntää, ja niitä sitten tuossa värkkäilin. Timjami- ja salviamarinoitua pecorinoa ja kirsikka-sipulihilloketta reciotossa. Koko talo tuoksuu huumaavalle. Ja mikä parasta: ulkona kirsikoista kiviä poistellessa, sipuleita kuoriessa saattoi istua ihan rauhassa. Ei sääskiä!

Sellainen on ylellisyyttä, ylivertaisen hienoa: istua kotipihalla, ilta-auringossa, kuunnella mielimusiikkia, tehdä ruokaa, miettiä niitä ihmisiä, joille sitä tekee. Käyttää itsekasvatettuja puhtaita yrttejä. Käydä välillä kuvaamassa tähkämöitä, jotka ovat kauneimmillaan kukassa. Tehdä käsillään jotain, josta on (toivottavasti) iloa ystäville ja ruokavieraille. Ja tietää, että he tulevat mielellään, ainakin maistelemaan, mitä olen yrittänyt värkätä.

Ei ole kiire, eikä huomisen tekemiset, tekemättömyydet itse asiassa, tänään vaivaa.

Niitä näitä

Ukkosen jälkeen

Yöllä oli mieletön ukkonen. Ihan mieletön. Meiltä kun ei ole merelle kuin vajaa kilometri niin kun ukkonen tulee – jos se ylipätään tulee – on se raju. Mutta vaikka melkoisia salamointeja ja jyrinöitä on joskus ennenkin nähty, en muista viimeöisen kaltaista kotona (Kiinassa ja Gardajärvellä kylläkin) kovin usein (koskaan?) nähneeni. Ei ehtinyt laskea kuinka kaukana ukkonen on, kun salamat ja perustuksia järisyttävät jyrähdykset olivat yhtäaikaisia. Välillä oli vain kirkasta, salamoita oli niin paljon, ettei ehtinyt pimetä ollenkaan. Vesipatjat velloivat pihalla, ja pihan isot koivut heiluivat pelottavasti, kuin trooppisessa myrskyssä. Ja kuinka kilpurimme kaivautuikaan! Elmeri upottautui syvälle turpeeseen omassa ulkoterraariossaan, – ennen ei ole kilpuri ukkosiin juuri reagoinut.

Lisää ukkosmuistoja parin vuoden takaa täällä.

Yön raju ukostaminen ei jäähdyttänyt ilmaa, aamulla varhain rullislenkillä tuli jo hyvinkin hiki. Rullislenkin lisäksi muuta tähdellistäpä ei ole tänään ehtinytkään. Koko päivän olen ollut liikkeellä, mutta tuntuu etten mitään ole saanut aikaiseksi.

No sentään yksi hyvä lisäkeruoka tullut koeteltua. Kesän Suureen Ruokajuhlaan, Kalaaseihin, on enää kuukausi ja uusia tarjottavia on jo hyvinkin kokeiltava, harjoiteltava. Kun tytär tuli tänään kotikotiin, oli hyvä syy kokata uudenlaista parsakaaligratiinia (linkin takaa resepti, jota vähän muokkailin, mm. vaihdoin kerman tomaatti-vuohenjuusto-ruokakermaan, lisäsin yrttejä ja päälle pilkoin parmiaggianoa) ja yhtä sun toista muuta pientä einestä värkkäilin… Tytär kun pitää erityisesti kasvissapuskoista, on hänen tullessaan mieluista tehdä jotain spesiaalia. Samalla kuultiin Ruisrockin kokemukset ja Rooman tuliaisena tuotu HRC-paita ja haalarimerkki voitiin henk.koht. luovuttaa.

Nyt voisi silittää, järjestellä vaatehuoneen , kuurata La Festan, tehdä kesäkurpitsasäilykettä, lukea, lähteä pyöräilemään, … mutta taidanpa ryhtyä katselemaan ja järjestämään Rooman reissun kuvia, joita on satoja!

Vanhemmuus

Pihan päivitystä

Rantapellon rauhassa ja auvoisassa auringonpaisteessa. Italian lämmön, helteen jälkeen, Oulun poikkeuksellisen lämmin kesäilma tuntuu oivalliselta. Sopivalta. Ei ole niin hottista kuin saapasmaassa (kuva tiistailta matkalta Pincion näköalapaikalle. Lämmintä sellaiset + 34 C. Klikkaamalla kuva suurenee.), mikä on ehkäpä hyväkin juttu.

Juniori ja tyttöystävänsä olivat eilen vastassa, – mukava kun olivat. Ollutkin jo ikävä pojan kanssa kihnaamista. Huushollia, tai edes puutarhaa, poika oli pitänyt kunnossa, hengissä. Muutamat yrtit henkitoreissaan, mutta päällisin puolin kaikki ok. Ja mikä parasta: poika on viime viikon huolehtinut itsensä töihin, ruokkinut itsenäsä ja pessyt pyykkiäkin! Pari vuotta sitten kun olimme kolmen päivän reissulla Riiassa, pojan piti herätä itsekseen kesätöihin hautausmaalle. Kolmesta aamusta yhtenä ehti hyvin, toisena vain vähän myöhästyen ja kolmantena meni vasta ruokikselle. Mutta nyt: on koko kesän itse huolehtinut ja ehtinyt aamuyhdeksäksi tiskin taakse tai varastoon.

Pikkuisen empatiseeraan nuoria kun tämmöisillä helteillä duunia joutuvat puskemaan, mutta itsepähän ovat hommansa valinneet ja saaneet. Pojalla päivät rengasmyyjänä ja -asentajana jatkunevat koulun alkuun. Tyttärellä on jo Heseltä ansaittu vuosilomakin, josta loppuosa vasta elokuussa. Väittää että hampurilaisten paistossa on lämmin näillä keleillä…

Jos minun olisi tänään pitänyt mennä töihin, olisin hyvin, hyvin vakavasti harkinnut lintsaavani. Mutta onneksi ei tarvinnut: ei tarvinnut mennä, harkita, saatikka lintsata. Loma on näet vasta puolessa. Joten ”paluu todellisuuteen” Italian jälkeen voi tapahtua hiljalleen.

Me olemme pehtoorin kanssa puutarhaa ja kotia järjestelleet. Aamulla kasvimaalla kitkiessäni muistin hyvin, kuinka kesän 2004 lopulla kun pihamme (lue: pehtoorin ahkera harrastuneisuus) palkittiin puutarhakilpailussa Oulun kaunein piha -mainesanoilla ja pronssikilvellä, tuli Kalevan toimittaja tekemään asiasta juttua, ja tietysti juuri silloin pehtoori oli työmatkalla, joten meitsi joutui antamaan – kohtuullisen asiantuntemattoman – haastattelun liittyen pihaamme ja sen hoitoon. Ja kuinka minä vakaalla rintaäänellä totesin, että emme me tarvitse mökkiä, ”onhan meillä piha, jossa kesä viettää” ja ”ei meistä ole kahden paikan ylläpitäjäksi” ja ”ei me oikein voida pitkiä aikoja kesällä olla poissa kotoa/puutarhasta”. Höpö, höpö -lausuntoja. Monena kesänä on oltu viikko, kaks, kolmekin reissussa. Ja nyt on mökkikin.

Mutta tosiasia on, että paluun jälkeen päivitykseen menee päivä, pari. Nyt juuri, onneksi, ukkoskuuro kasteli kasvimaan, ei tarvitse enää mennä sadettamaan…

Italia

Kotimatkalla

Helsinki-Vantaan lentokentällä odotellaan Oulun koneen lähtöä, mielessä ja silmissä vielä Toscanan maaseudun lumoavat (oikeasti!) maisemat ja keskiaikaisten kukkalakaupunkien kirkot ja pienet kujat.

(klikkaa kuvat suuremmiksi..Kannattanee)

Aamulla heräsimme Civitavecchian aamuun hyvin nukutun yön jälkeen. De La Ville -hotellin ruuhkainen (meitä oli tasan kuusi ihmistä klo seitsemän paikalla) aamiainen oli pian nautittu ja olimme on the road again klo 7.20. Hetken olimme huolissamme, että olimmeko sittenkään ajoissa… Maanantain aamuruuhka kohti Roomaa hidasti matkaamme lentokentälle.

Mutta nou hätä. Olimme hyvinkin ajoissa, palautimme vuokra-auton, johon oli kertynyt 800 kilometriä ja terminaali kolmosen check in -tiskillä olimme – yllätys, yllätys – japanilaisten kanssa jonottamassa ihan ajoissa, hyvinkin ajoissa. Aika nopeasti homma japanilaisten massiivisista matkatavaroista huolimatta kuitenkin hoitui. Eikä meillä ongelmia: ostin kuitenkin hyvin vähän mitään. Nuorisolle tuliaisia, itselle muutaman kesävaatteen ja pikkuisen ruokia. Joten ei ylipainoja. Matkalaukuissa. Ei ylipainoja matkalaukuissa. Jossakin muussakin kylläkin!

Kun kerran olimme ajoissa – hitaan turvatarkastuksen jälkeenkin olimme ajoissa, joten minulle jäi aikaa, – jäi aikaa kohtalokkaat 90 minuuttia. Ostin laukun. Ei lisättävää.

Italia

Arrivederci Toscana!

Montepulcianon herätessä sunnuntaiaamuun mekin heräilimme palatsin salista kuuluviin ääniin. Aamiainen oli kahdeksan jälkeen valmiina. Palazzo Carlettissa on yhteensä vain kuusi huonetta hotellivieraille, ja tyyliin kuulunee, että myös aamiainen oli hyvin ylellinen. Tai oikeastaan ihan tavallinen italialainen (leipää, marmeladia, vähän hedelmiä ja cappuccinoa) aamiainen, mutta tässä majapaikassa miljöö oli ihan mieletön. Luxus-yösijassamme (jossa meillä oli lasimosaiikein vuorattu turkkilainen saunakin!) yksi yö maksoi saman verran kuin Rooman hotellissammekin … 😉 Maaseutuelämä kannattaa….

Meidän oli kuitenkin kukkulakaupunki jätettävä ja suunnattava Fiattimme kohti Roomaa, tai ainakin lähelle Fiumicinon lentokenttää, josta huomenna kohti Suomea. Mutta koska matkaa Montepulcianosta ei olisi kuin alle 200 kilometriä, päätimme ajella pieniä maaseututeitä. Ja se kannatti.

Sunnuntaiaamun seesteisessä helteessä matkasimme. Vaikka jo edellisellä Toscanan käynnillämme (elok. 2007) kävimme pikaisesti Montalcinossa pysähdyimme tänään sen juurelle, ja ”huiputimme” (kaipasin tänäänkin vaelluskenkiäni) tämänkin keskiaikaisen viinikaupungin. Kirkonkellojen soittaessa pyhäaamun messun päättymistä, me istahdimme piazzan reunalle ja nautimme due espressi, per favor. Kun jälleen tepastelimme näin yhdessä boutiquessa kauniit lilat pellavahousut, mutta … sinne jäivät. Jo nyt vähän harmittaa…

Montalcino on minusta jotenkin miellyttävämpi, familiäärimpi, pehmeämpi kuin Montepulciano. Ja nyt puhun kaupungeista, en viinistä. Sunnuntaiaamun lenkki sujui kaupungin kapeita, idyllisiä katuja kiivetessä ylös, alas ja todetessa että kyllä tämä aina Toppilanrannan sunnuntaiaamujen räntäsateet tai sääskiparvet voittaa.

Näissä toscanalaisissa pikkukaupungeissaa oli huomiotaherättävän vähän ulkomaalaisia matkailijoita; eilenkin Montepulcianon illassa viinifestivaalista nauttivat nimenomaan vain italialaiset. Ja sen kyllä huomasi; ainakin verrattuna suomalaisiin viinijuhliin, joita on tullut Oulussa ja Kuopiossa koettua. Italiassa ihmiset maistelivat (perheineen) viinejä, istahtivat välillä ristoranteihin, juhla loppui puolen aikoihin, yhtään humalaista emme nähneet, ja aamulla kaupungin läpi kulkeva corso, jonka varrella nuo toistakymmentä maistelupistettä olivat, oli täysin siisti.

Matkamme jatkui Montalcinon aamupäivän jälkeen. Vielä kauniita maisemia kuvaten, ihaillen. Tiedättekö miksi viiniköynnösrivin päässä on ruusuja? (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Ruusut houkuttelevat kirvat, joilloin viiniköynnökset niiltä säästyvät. Siis ovat syöttejä.

Iltapäivällä saavuimme Civitavecchiaan (vanha satama?). Rooman satamakaupunki, jonne päätimme jäädä, koskapa Lido ei meitä houkuttanut (kolmen vuoden takainen kokemus ei ollut huono, mutta ei sinne nyt uudestaankaan ollut tarvetta mennä). Vähän kulahtanut tämäkin merenrantakaupunki on. Kun esimerkiksi vertaa Sitgesiin, joka ”palveli” meitä viime vuonna Rosesin loman jälkeen (lähellä Barcelonan kenttää, viimeisenä yöpymispaikkana) ja joka oli ihan hurjan hieno kohde, on tämä merkillisen pieni ja vaatimaton.

Mutta kun alkuiltapäivästä tulimme, oli hyvä lähteä rantaan auringonottoon! Tälle lomalle eka kertaa rusketusprojektia. Tyrrhenianmeren aaltojen äänistä ja vilvoittavasta (edelleen lämpöä + 36 C) merituulesta nautimme kunnes aika lähteä suihkuun, bloggaamaan (:)), pakkailemaan ruokatuliaiset ja vaivaiset!! kaksi pulloa viiniä turvatarkastuksen ulottumattomiin.

Ja sitten syömään. Pehtore halusi kalaruokaa, minä puu-uunipizzaa. Tälle reissulle kun on pizza minulla ollut syömättä. Kalaravintolaan sitten mentiin. Ja kuunneltiin naapurissa olleen screen-ravintolan ääniä: italialaiset kun seurasivat peliä… joka jatkuu … ja meillä aika yöunille. Arrivederci Italia! Huomenna aamulla lentokentälle…

Italia

Chiantin kautta Montepulcianoon

Palazzo Carletti, Montepulciano. Jotta ollaan nyt renessanssipalatsissa – tämä seuraava yö. Jo vessa on näin hieno!

Aamulla jätimme San Gimignanon, ja lähdimme kohti Chiantin kukkuloita. Kaunista. Heräileviä pieniä viinikyliä ja -kaupunkeja. Mutkaisia teitä, huikeita näköaloja. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Pysähtelimme matkan varrella, espressolla, kuvaamassa, Broliossa kävimme viinitilallakin. Ennennäkemättömiä viiniseutuja. Ei Chiantin eivätkä Montepulciano viinit varsinaisesti ole meidän kummankaan erityisiä suosikkeja, mutta Toscanan vauras maaseutu oli kaunista katsella.

Varhain iltapäivällä olimme Montepulcianossa. Vaihteeksi keskiaikainen kukkulakaupunki (yli 600 mpy, korkeammalla kuin Kiilopää!) jonne siis majoituimme. Viime viikolla varasin meille huoneen ”palazzosta”.

Ja kuinka ollakkaan kaupungissa on prosecco/Nobile di Montepulciano -festivaali tänään. Pitihän meidänkin ko. festivaaliin (vrt. Weindorf) tutustua kun kerran kaupunkiin satuimme.

Duomossa tietysti kävimme. Tulimme jo eilen miettineeksi, että olemme varmasti käyneet enemmän eri kirkoissa Italissa kuin Suomessa. Vaikka laskettaisiiin kaikki Suomessa tehnyt kirkkovierailut/piipahdukset (jopa minun Ars longa -ekskursioni viimeinen, seitsemän kirkon päivä, jopa kaikki hautajais/hääkäynnit) niin silti Italian kirkoissa on tullut käytyä enemmän. Montepulcianon kirkko (Duomo) ei säväyttänyt, ei vaikka alttaritriptyykki on yksi renessanssiajan merkkiteoksia.

Kaupungissa on paljon muuta taidetta, josta pidimme enemmän: pehtore viehtyi pienoispatsaita täynnä olevan gallerian töihin ja minä olisin voinut tilata kotiin ison unikkotaulun, jonka idea oli, että unikot oli maalauttu lasille.

Nyt, buona notte! Kovasti jo nukuttaa …

Italia

Sienassa kävelyllä ja lounaalla

Perjantaiaamu Toscanan sydämessä aurinkoinen, mutta kukkuloilla sellainen Toscanssa otetuista kuvista tuttu kaunis sumu. Mistähän se johtuu? Usein Toscanan kuvissa sellainen näkyy. Yöuni riittävä ja hotellissa oli hiljaista kuin Hangasojalla, ei hälytysajoneuvoja eikä muutakaan kaupungin melua kuten Roomassa. Aamulla lampaat käyskentelivät melkein ikkunamme alla, ja pääskyset lentelivät vimmatusti edestakaisin.

Pienen hotellimme aamiainen oli meille aivan riittävä, eilen illalla oli syöty aika reilusti. Minulla alkuruokana ihania pieniä marinoituja kesäkurpitsaviipaleita ja pehtorella carpaccio. Pääruokana kania ja insalata pomodore ja pehtorella tagliatelle sienikastikkeella. La Cisterna -ravintola samannimisen aukion laidalla muutoin hyvä, mutta pääruoan odottelu (ilmeisesti tilauksemme oli välillä hukattu) meinasi hieman hermostuttaa.. Mutta kylläisinä siis poistuimme ja aamiaista ei tänään paljon tarvittu.Aamiaisen jälkeen lähdimme Fiatillamme kohti Sienaa. Mentiin pienten kyläteiden kautta; kuinka kauniita kukkivat auringonkukkapellot ovatkaan! Kuinka kauniita sypressikujat ja pienet kukkuloille rakennetut kylät.Sienassa parkkipaikan löytäminen vei aikaa, mutta kaupunginmuurin kupeesta löytyi lopulta parkkitalo, jonne menopelimme jätimme ja lähdimme kävellen vanhaan kaupunkiin. Tänään taas hyvinkin liki kymmenen kilometria tullut tepasteltua. Ja juotua ainakin kaksi litraa vettä!

Sienan Duomo on valtava. Se on taas niitä kirkkoja, joista väistämättä tulee mieleen ennemmenkin matkailu kuin uskonto. Jos eilen näkemämme Orvieton goottilainen, marmorimosaiikein koristelu Duomo oli kaunis, ja toi sellaisen varovaisen hiljaisen, ymmärrettävästi monille hartaan olon, niin Sienan mieletön pyhäkkö oli enemmänkin ”näytös”. Kaunis sekin, mutta …

Piazza di Campo ja sen reunan keskiaikaiset palatsit, kaupungintalo, Campanile on toinen Sienan ”must”-nähtävyys. Sinnekin mekin tietysti. Kieltämättä vaikuttava aukio. Ja kuinka laajakulma rulettikaan. Kaupunkikuvauksessa, arkkitehtuuria kuvatessa, laajempi kuvakulma on ehdottomasti hieno homma.

Lounastaukoa ei ollut erityisesti suunniteltu. Kunhan istahdimme hyvältä näyttävän Osterian ulkopuolelle. Mukava ”vahinko”. Annoksia odotellessa hoksasimme paikan varsin suosituksi. Sisällä vessassa käydessä sali todettiin erittäin kauniiksi (oikeastaan kuin kirjastohuone ravintolasalina), ulkonakin valkoiset pöytäliinat, kukkia jne. Tarjoilu ystävällistä, asiantuntevaa, sopivaa tahtia etenevää ja ruoka! Söimme vain primit (lingue ja munakoisolla täytettyä pastasimpukoita) mutta maistuivat todella hyvälle.

Kävelimme vielä seitsemälle kukkulalle rakennetun Sienan keskiaikaisilla kaduilla ja iltapäivän lopulla aika palata tänne San Gimignanoon. ”Välisuihku” ja sitten tutustumaan taidegallerioihin, viinimuseoon, ja shoppaamaan. Pehtore sai jo nyt synttärilahjan: uusi mökkikassi. Systerille tuliainen. Muutama pieni akvarelli kotiin ja nahkainen luento/kokouskansio minulle.

Ja sitten Lorenzo! Kävimme enotecassa, jossa sai maisteluannoksia viiniä, ja paikan pitäjä Lorenzo osasi asiansa ja sai meidät eka kertaa ever kokeilemaan ”shippaamista” (= viinien tilaamista kotiin). Kalaaseja, viinikerhoa ja rotissöörien vierailua varten on nyt laatikollinen viiniä tilattu! Saapa nähdä tulevatko Rantapeltoon asti?Ja itse asiassa vasta huomenna olemme menossa viinialuekierrokselle. Chiantin viinireitin kautta vaihdamme paikkaa: San Gimignanon kaunis kaupunki jääköön. Huomenna ajamme Montepulcianoon!