Tuulestatemmattua

Pihalta pois

Koskelantien pimeys, joka ulottuu meidän kujalle asti, on erityisesti aamuisin hämmentävää, liki pelottavaa. Katuvaloremontti ei ota loppuakseen, ja se on edennyt jo melkein Rajakylän risteykseen asti, eikä valoa näy…

Kun yöllä herää on täällä yhtä pimeää kuin Lapissa, ja märkä asfaltti vain pimentää tienoota. Syksy onkin tuntunut jo nyt aika pitkälle. Ehkä se, että aloitin työt jo hyvinkin heinäkuun puolella, tekee tehtävänsä. Toisaalta ei kyllä isommasti väsytä. Ehkä se, etten ole juuri huhkinut, ja illat ja viikonloput olen tehnyt ihan muuta kuin töitä, ovat syynä tähän tavallista reippaampaan oloon. Ja nyt kun opiskelijat on taas ohjattu opintopolkujen alkuun ja palautettu sen varrelle, koeteltu kannustaa ja erinäiset ”lankettihommat” tehty, on työrauha laskeutunut työhuoneeseeni.

Ajatuksena oli mennä illansuussa haravoimaan, mutta parahiksi satoi reilummasti kun kotiuduin, vaikka jo tunnin päästä siitä ilta-auringon säteet paistoivat kauniisti puiden latvoihin, tyydyin istuskelemaan tässä sorvin ääressä. Huominen esitelmäni vei mennessään. Ja ensi lauantain ruokatietokilpailu, jota olen värkännyt ja jonka takia pehtoorikin on uniaan menettänyt. Ehkä laitan kilpailun tänne ensi viikolla – ruokakulttuuriiin liittyy. Lauantaina on paistinkääntäjien ohjelmalliset sadonkorjuuiltamat, joihin lupauduin tuon kisan tekemään. Turha sitä on sitten miettiä ja valittaa jos niskat jumittaa…

Kuvan nimi on ”Sataahan se”.

klikkaamalla näet sateen

Ja tässä alla viime viikolla ottamani kuva, josta taas muokkailin HDR:n.

Uusia kuvakulmia

Kuten olen antanut ymmärtää, olen kyllästynyt ja huolestunut oman kuvaamiseni tasosta ja yksipuolisuudesta. Nythän kuvaan pääasiassa vain luontoa, ruokaa ja rakennuksia. Niiden kuvaamisessa onnistun joskus, mutta muu on vähän enemmän, vähemmän mitä sattuu.

Tämä blogini on ”pakottanut” (ei kehtaa julkaista, jollei edes auttavasti itse asettamaa rimaa ylitä) minut opettelemaan monia asioita kuvaamisessa, joten olenkin päättänyt haastaa itseni: nyt on lähdettävä pois omalta mukavuusalueelta, on opeteltava uutta.

Siis: joka viikko (tiistaisin?) julkaisen kuvan tai useammankin, jo(t)ka on otettu sisällä, julkaisen kuvan, joka liittyy arkeeni. Eikä kuva saa olla ruokakuva, eikä se saa olla kukkia. Se voi olla uudet Helsingistä ostetut ihanat sormikkaat rannekkeineen tai uusi ylivertaisen hieno, viininmaistajan muistitikku!

Tiistaisin julkaistavan kuvan on siis liityttävä arkeen ja sääntöön kuuluu, että kuva otettava sisällä, ei välttämättä kotona. Ehkäpä tulette näkemään saippuoita kylppäristä tai astioita Anttilan Kodin Ykkösestä, ehkä Elmerin terraarion tai kirjan töistä. Saa nähdä, mitä tuleman pitää… Tarkoittaa siis myös blogin uudistumista, edes vähän. 🙂

_______________

Tänään sunnuntain ohjelmassa ei mitään kovin erikoista uutta. Pitkä lenkki aamulla, erinäisiä nettijuttuja (ekskun kuvien julkaisu, rotissööri-tietokilpailun laatimista, ihan tavattoman mukava kirje Tampereelta), sapuskaa nuorille ja meille. Parasta päivässä, että nuoret ilmoittivat, että lähtisivät marraskuussa meidän kanssa möksälle jos me oltais menossa. Viimeistään tuon jälkeen teen kaikkeni, että pääsen lähtemään.

Niitä näitä Valokuvaus

Kaupunkiruska – jälleen kerran

Jollei kerran tänä syksynä ole mahdollisuutta lähteä mökille, eikä siis ole mahdollisuutta lähteä Lappiin katsomaan ruskaa, on etsittävä vaihtoehtoja, ja on siis ihailtava kaupunkiruskaa. Ja minusta sitä kyllä on ollut, vaikka moni toisin todistaa…

Silmät auki ja nauttimaan väriloistosta: tänään, vaikka onkin ollut pilvessä ja sadellutkin, on ollut hehkuvia värejä … Aamupäivällä kaupungilla oli kovin keltaista.

(klikkaamalla kuvat suurenevat ja kirkastuvat :))

Ja vähän myöhemmin Koskelantiellä keltainen muuttui oranssiksi….

Kotipihalla villiviini antaa aina hyvän fiiliksen… 😉

Entäs kuunliljat? Pidän niistä syvänvihreinä, mutta kyllä nämä lokakuiset keltaiset lehdetkin ovat kauniita. (Viimeistään nyt klikkaa kuva isommaksi.)

Ja sitten ruokaakin. Tänään tein meille valtavat Toast Skagenit. Kuvaaminen oli vähintäänkin tärkeää, sillä tiistaina on minun vuoroni pitää digikurssilla ”Niksinurkka” = pikkuinen esitelmä omalta kuvausalueelta. Ruokakuvaushan se lankesi minun osakseni. Tähän mennessä ainoa ongelma on ollut – yllättävää eikö?! – että homma uhkaa lähteä lapasesta: jo nyt on valmiina 16 Power point -diaa. Ja esitykselle varattu aika on 15 – 25 minuuttia. …

Kaikesta huolimatta Skagen oli hyvää…. 😉

Yliopistoelämää

Yksinkertainen perjantai

Yksinkertainen on hyvää. Totesimme jälleen niin. On tullut melkein perinteeksi syödä perjantaisin perunoita, – ja niiden kanssa jotain ”talon kalaa”, mikä tarkoittaa jääkaapista, säilykkeistä tai pakasteesta löytyvää herkkua. Tänään löytyi rapusilliä, pehtoorin pohjoisesta tuomaa Kala-Erkin Nieriä-säilykettä ja pakasteesta King Prawns. Lisäksi salaattia ja leipää. Tarvitaanko muuta? No ei välttämättä, mutta kynttilä tai pari ruokapöydässä, toistemme seura ja Umbriasta tilattu viini (Grechetto I.G.T. dell Umbria 2011 cl. 75, Chiorri) eivät olleet ollenkaan hassumpia lisukkeita ;).

Päivää leimasi sade. Ei siitä lopultakaan niin kovin paljon havaintoja, mutta oli aikaa, hiljaisuutta kuunnella sade. Työhuoneen ikkunaan se ropisi koko päivän. Teki hyvää keskittymiselle. Tavoistani poiketen suljin työhuoneen oven aika tiukasti, luin, nautin hiljaisuudesta, pääsin viikkojen jälkeen vähänkään kiinni tutkimukseen. No olihan siinä hoideltava muutama akuutti asia välissä, alkuviikon yhteydenottoja vielä rästissä, mutta pääosin vain rakensin luentoa ja esitelmää. Kauan eläköön rauhaisat perjantait! En muistanutkaan että tällaista levollisuutta voi töissäkin olla.

On tässä yksi kuvaprojekti ”tilauksen alla”. Välillä hämmästyn omien kuvieni surkeudesta, välillä niiden kauneudesta. Vasemmalla oleva kuuluu jälkimmäisiin.

Minusta se vaan on niin – klassisen 😉 kirjaimellisesti – kaunis. Klikkaa isommaksi. teetätä juliste, kuva, kortti… ei välttämättä tuosta kuvasta., teetätä omasta kuvastasi, mutta teetätä jostain. Lähetä jollekin. Se tekee hyvää.

Kuvassakin yksinkertainen on hyväää ….

Kolumni Niitä näitä Yliopistoelämää

Opiskelijaruokajuhla ja Omenapiirakoiden kulttuurihistoriaa

Ihan hurjasti huimannut tänään. Junamatkat ja pitkät lennot eivät ole meitsin juttu. Vielä seuraavanakin päivänä tunnun olevan ”liikkeellä”.

Nyt duunista tullessa mieluusti käpertyisi vaikka takkatulen ääreen lukemaan ja mussuttamaan leipää, mutta ei auta. Juhliin on lähdettävä. Olen luvannut ”edustaa” pariakin tahoa. Unirestan 50-vuotisen historian kutsuvierasjuhla Linnanmaalla pikapuoliin. Tiedossa Saara Aallon laulua, Lauri Salovaaran juontoa, historian julkistusta, ja arvattavastikin ruokaa ja juomaakin, ja PALJON tuttuja.

Laitanko Rotissööri vai yliopisto-pinssin liituraidan takinkaulukseen? – kas siinäpä suuri pulma!

Oululainen opiskelijaruokailu täyttää tänä syksynä 50 vuotta. Vireä viisikymppinen Uniresta on huolehtinut opiskelijoiden hyvinvoinnista yli 17 miljoonan maittavan opiskelijalounaan verran. Saavutusta juhlitaan tietysti hyvän ruoan merkeissä. Oululaisen opiskelijan ravinnolliset perusasiat laitettiin uuteen uskoon 1962. Silloin perustettiin Oulun ylioppilasapu ry, jonka tavoitteena oli tarjota ravitsevaa ruokaa opiskelijaystävälliseen hintaan. Nyt Unirestana tunnettu ravintolayritys juhlii oululaisen opiskelijaruokailun viittä vuosikymmentä.

klo 20.45. Juhlista jo palattua: rillette oli äärimmäisen hyvää, puheiden taso vitosesta kasiin, seura voutineuvostoa aveceineen – siis hyvää, Saara Aallon ”I will always love you” sai kylmät väreet kulkemaan… Ihan mukavat pienet juhlat.

__________________________________

Liekö siellä omenapiirakkaa. Tänään Kalevassa oli se

OMENAPIIRAKAN KULTTUURIHISTORIAA -juttuni.

Mummo Ankan omenapiiras, jonka hän yleensä laittaa ikkunalaudalle jäähtymään, lienee maailman tunnetuimpia omenapiirakoita. Liekö Ankkalinnan Aviisissa tuon omppuleivonnaisen ohjetta julkaistu, mutta jo piirrosten perusteella on selvää, että kyseessä on ”apple pie”. Sarjakuvastakin se on tunnistettavissa meheväksi, rapealla taikinakuorella peitetyksi omenapiiraaksi, amerikkalaiseksi apple pieksi.

Suomalainen omenapiirakka – pullataikinapohjalle ladotuista omenaviipaleista, kaneli-sokeri-hunnusta ja taikinaristikkokoristeesta tunnistettavissa oleva – ei ole niin tunnettu kuin Amerikan serkkunsa, mutta onpa eurooppalaisessakin ruokakulttuurissa omat kuuluisat omenista tehnyt perinteikkäät leivonnaisensa: Apfel strudel ja Tarte Tatin.

Wieniläiseen (itävaltalaiseen) konditoriakulttuuriin liitetyn omenastruudelin vanhin säilynyt ohje on jo 1600-luvulta. Jauhettu manteli, rusinat ja kuivatut hedelmät lehtitaikinakuoressa (usein rullassa) viittaavat Orientin keittiöihin. Ottomaanien valtakunnasta kotoisin olevaa baklavaa onkin pidetty Habsburgien Itävalta-Unkarissa suosituksi tulleen struudelin esikuvana. Omenastruudeli on nykyisin hyvin tavallinen jälkiruoka erityisesti saksankielisissä maissa.

Jos struudelin tarkkaa syntypaikkaa ja -aikaa ei tunnetakaan, niin ranskalaisen Tarte Tatin´in historia sitten onkin varsin hyvin ja tarkasti tiedossa. Se syntyi Loiren laaksossa pienen maalaiskylän hotellin keittiössä metsästyskaudella 1898. Sisarukset Caroline ja Stéphanie Tatin ovat antaneet piiraalle muodon ja nimen: voilla ja sokerilla karamellisoidut omenalohkot peitetään voitaikinakannella ja paistamisen jälkeen piiras käännetään ylösalaisin.

Legendan mukaan Stéphanie Tatie olisi kiireessä – vahingossa – pistänyt piiraan väärin päin uuniin ja toisen selityksen mukaan tavallinen omenapiiras olisi tarjolle viedessä pudonnut lattialle, josta se nostettiin takaisin tarjoiluvadille ja ulkonäkö pelastettiin paahdetulla sokerilla. Joka tapauksessa tämäkin salonkikelpoinen jälkiruoka syntyi vahingossa.

Ohjeethan olenkin jo julkaissut aiemmin. Omenastruudelin ja Tarte tatin´n ohjeet ovat täällä.

Niitä näitä

Ekskun loppusuora

Uni loppui ennen kuin päivä valkenikaan. Aamutoimet, sähköpostiliikennettä, pakkaaminen ja aamiainen, ja aikaa vielä vaikka kuinka. Siispä laukku hotellin matkatavarasäilytykseen ja kävelemään sumuiseen ja tihkuiseen Helsingin aamuun. Lämmintä (+16 C) kyllä oli. Katajanokalla kiertelin, ihailin jugend-taloja, rannassa oli jotenkin lohduttoman näköistä.

UM:n edessä treffattiin opiskelijoiden kanssa ja kyllä oli pojilla väsy. Muutamilla ihan erityisen. Mutta olivatpa reippaasti – tai noh reippaasti ja reippaasti, mutta – paikalla kuitenkin.

Meriekipaasin Paasikivi-saliin päästiin ja esittely kuultiin, Suomen brändäysfilmi vuodelta 1922 nähtiin.

Ratikka nelonen vei takaisin keskustaan ja puolelta päivin liityimme osaksi Ateneumin väenpaljoutta. Näin Schjerfbeckin näyttelyn toisen kerran; nyt oppaan johdattelemana – ja siten paljon enemmän irti saavana. Alan pitää Schjerfbeckistä aina vain enemmän. Ja se vastaikään tehty löytö: Nainen ja lapsi oli tavattoman kaunis. Valoisa, lämmin.

Museokaupassa olisi ollut muutama Valokuvataiteen kirja, muutama muu houkuttava kirja, mutta en ostanut. Heijastin ja muutama kortti kuitenkin tuli kuitenkin hankittua.

Ennen Pendolinon lähtöä ehdin käydä salaatilla Strindbergillä ja sitten junaan.

Yllättävänkin nopsasti matka on sujunut. Kohta jo Oulussa.

Niitä näitä

Arkistot ja museo – määräänsä enempää ei jaksa

Kaukana ovat ne vuodet jolloin ekskulla kävin opiskelijoiden kanssa ”baarissa” tai mentiin porukalla Hämikselle (vai Bottalle?) josta Hanoi Rocks (Andy McGoylla oli vielä omat hampaat ;)) lähti maailmankiertueelleen ja oli jäähyväiskeikalla koti-Suomessa. Tai kun käytiin kollegan kanssa Presidentin Kasinolla. Kaukana ovat ne vuodet, jolloin eksku kesti vain kaksi päivää ja ehdittiin vähintään yhtä paljon kuin nyt kolmen päivän turneella.

Nyt yo-lehtori ei jaksa päivän ”virallisen” ohjelman jälkeen, neljän jälkeen, lähteä Kaapelitehtaalle, ei vaikka kuinka haluaisi käydä joko Hotelli- ja ravintolamuseossa tai Valokuvataiteen museossa. … Ei vaan lehtori jää kiltisti Kansallismuseoon kuvaamaan jotta on kevään luennolle hyviä kuvia.

____________________________

Aamu aukeni aurinkoisena, ja sää vain parani pitkin päivää. Iltapäivällä ihan huikean hieno keli. Liki luppoaikaa ennen kuin piti olla Kansallisarkistossa. Tällä kertaa meillä oli hyvä opas, eikä obligatorista tylsää esittelyvideota onneksi näytetty. Opin taas uuttakin, erityisesti sotilasasiakirjahallinnon osalta.

Lounastauolla käveleskelin, kuvailin. Ja löysin uuden kahvikeitaan: Ciao! En muista Italiassa saaneeni yhtä täydellistä Frappea (jääkahvia) …

Kiseleffin talossa kävin; se oli muuttunut. Elitistiseksi, mutta naapurikorttelissa joku pieni Tähti ja Koivu? -putiikki josta löysin valokuvaajan sormikkaat (lupaan laitella kuvan kunhan kotiin joudun).

Iltapäivän ensimmäinen kohde oli SKS (= Suomalaisen Kirjallisuuden Seura). Olihan hauska tavata tuttu Hailuoto-projektin ajoilta (= 30 v.) ja sitten tämän tapaamisen jälkeen iskikin ikäkriisi!!! SKS:ssä oli esittelijöinä aika monta ikäistäni naisihmistä, ja kuinka olinkaan niin samaa ikäpolvea … monessakin suhteessa. Uups. Ei hyvä tunne.

SKS:sta saimme 50 %:n alennusliput Seuran kirjakauppaan, enkä minä suinkaan ollut ainoa joka edun käytti hyödykseen. Ostinpa kaksikin kirjaa; ihan vain kevään luentoa varten. Ja ehkäpä toisen antia on täällä blogissakin tulossa esille….

Ratikka nelonen vei meidän koko revohkan Kansallismuseoon kolmeksi. Totta puhuen museo ei enää niin hirveästi jaksa innostaa… mutta oli kierroksella hyvätkin hetkensä.

Töissä minun ensimmäinen tietokoneeni oli juuri tämmöinen nokialainen. Paitsi että se taisi olla lerppukone… 🙂

Vartin yli neljä olisi ollut liki kaksi tuntia aikaa ehtiä Kaapelitehtaalle ja museoihin siellä, mutta – kuten sanottu, en viitsinyt lähteä. Jäin Kansallismuseoon (monen opiskelijan kanssa) kuvailemaan ja sitten kohti hotellia.

Kaakaon historiasta Suomessa vuosikin harkita kirjoittavansa seuraavan kolumnin ….

Museon portailla tapasin tutunkin: MV.n pj. joka oli oppaana kun minä omana opiskeluaikani olin arkistoekskulla. 😉 . Lyhyen rupattelutuokion jälkeen menin Helsingin matkani uuteen ”pyhiinvaelluskohteeseen” = Rajala pro – kamerafriikkien kauppa Sanoma-talossa. Ja siellä avulias nuori mies joka todellakin palveli, vaikken sitten lopulta mitään ostanutkaan! – mm. putsasi kamerani kennon yms….

Pääkaupungissa on ruska.

Hotellissa tsekkasin että teattereihin ei ollut menemistä, shoppailla ei huvittaut, mutta sää mitä parhain: siis ulos.

Niinku grillikylkeä päivälliseksi? No nii-in.

Ajattelin kävelylenkin jälkeen mennä Postresiin syömään. Täys. Entäs jos menisinkin Oloon. Ilman varausta ei onnistu. Entäs Gaijin? Tomi Björkin ykkösravintolassa kävin kesäkuussa, silloin söin melkoisessa kiireessä matakalla lentokentälle, mitenkäs nyt lokakuun tiistaina pääsisikö/ehtisikö syödä Ganjinissa? Sain paikan keskeltä ravintolaa, jossa 50 muuta ihmistä. JOS ikinä/joskus kirjoitan kirjan/romaanin niin tuosta ruokatuokiosta on VARMASTI kohtaus kirjassa. Kun istuskelee yksiksekseen täpötäydessä ravintolassa ehtii tarkkailla,. …

En tiedä, oliko minulla nyt enemmän nälkä kuin kesäkuussa, oliko fiilis parempi, ehkä nyt tarjoilijat enemmän mukana mutta minä pidin kakkosravintolasta enemmän kuin ykkösestä. Grillikylki, eiku siis ribsit, olivat ihan mahdottoman hyviä, Jälkiruoka suklaa-minttu-suolamanteli -lautasellinen pisti miettimään mitenhän tämän itse toteuttaisi? Ja se Barbera d´Asti!! Kysyin ”koordinaatit” – ehkä palaan asiaan.

Aamulla on oltava Katajanokalla… Huomiseen…

Yliopistoelämää

Arkistoekskursiolla jälleen kerran

Ennen seitsemää Hyvinkäällä on vaikea nähdä junan ikkunasta ulos – sumu tulee ikkunaan kiinni. Mutta ei auta: on noustava, ja lähdettävä suihkuun. Junassa suihkuun? Sellainenkin sujuu ja tuntui kyllä hyvälle. Kautta aikojen näissä reissuissa on ollut liki ankeinta kun on miten-kuten nukutun junayön jälkeen lähdettävä päiväksi kiertelemään arkistoja ilman että olisi saanut aamusuihkussa käydä. No tänään ei ollut sitä(kään) ongelmaa.

Helsingin rautatieasemalla klo 9 aamulla tuntui mukavan lämpimälle. 19 opiskelijan ja kollegan (naapurioppiaineesta) kanssa teimme normaalit rutiinit: tavarat matkatavarasäilytykseen ja R:ltä kahden vuorokauden matkailijaliput ja sitten kävellen kohti Yliopiston kirjastoa (ei käytykään Porthaniassa aamukahvilla vaan kirjastolla – radikaaleja muutoksia ohjelmassa :)). Ylliopiston kirjastoahan nykyään tituleerataan Kansalliskirjastoksi. Viime ekskulla (2009, siis ”minun” viime ekskursiolla,) siellä oppaana Rahikainen, jonka voittanutta ei ole. Humaanit humanistit ovat selvästikin katoava luonnonvara. Vahinko.

Mutta vaikka olen tässä aulassa ja Rotundassa käynyt varmasti puolensataa kertaa (graduakin kävin siellä tekemässä) niin aina se vaan on niin hieno. Historian havinaa!

Ennenkin olen sanonut että näillä turneilla on kiinnostus ja innostuneisuus mahdottoman paljon kiinni ko. paikan oppaasta. Niin kuin toinen tämän päivän iltapäiväkohteista oli sellainen, että pistetään harkintaan, kannattaako siellä enää käydä, mutta Kansallinen audiovisuaalinen arkisto (KAVA, ent. Elokuva-arkisto) olikin sitten nuoren viehättävän, pätevän naisoppaan jälkeen mielessä pitkän aikaa. Ainakin pari kandityön aihetta lienen kehitellyt vierailun aikana. Ja opiskelijat olivat myös vallan tyytyväisiä. Enkä epäile etteikö tuon tutustumiskohteen seurauksia näy täällä Temmatussakin jossain välissä.

Kansalliskirjaston käsikirjakokoelmaan tutustuttiin ensimmäistä kertaa vähän paremmin: hyvä. Ja siellä oli seinällä tällainen minua kovasti miellyttävä installaatio ”Lähde” (Ilmari Grytan työ vuodelta 2007). Se ei ole taulu vaan savikirjoista tehty ”upotus” seinään. Pidin kovin.

Jo mennessä Sörnäisiin satoi ja sieltä tullessa satoi lisää. Merkillisesti pääkaupungin viehätys kaikkine houkutuksineen alkoi hiipua. Hotelliin (Seurahuone Hansel-hintoineen) kirjautumisen jälkeen hoitelin työsähköposteja, mutta en sateesta huolimatta jättänyt kartsalle lähtemättä.

Déjà vu: akateemiseen, sehän on jo maan tapa. Perinteistä on hyvä pitää kiinni. Sen sijaan, että olisin tapojeni mukaisesti notkunut historia-, keittokirja- ja matkakirjaosastoilla löysin itseni digikuvausoppaiden ja taidekirjojen ääreltä…

Oli jo nälkäkin. Päivällä tyydyin pieneen iltapalaan (lounastauolla olin käynyt – perinteet velvoittavat – Kluuvikadun Fasulla Lattella ja pienellä suolaisella piiraan palasella). Iltasella kiertelin ja käveleskelin, oli mukava olla yksiksekseen, joskin sade hieman verotti fiilistä. Ja kuvausintoa. Vein kameran hotelliin…

Löysin itselleni uuden tummansinisen neuleen – ihan yllätyksellistä minulle! Hah! Totta puhuen varmaan elämäni kahdeskymmennes tummansininen neule. Mutta so what. Ostin ensi vuoden kalenterin, olin tyytyväinen kun ei ollut liki pakonomaista tarvetta löytää lapsille tuliaisia niin kuin joskus menneinä vuosina. Muistanpa ajan, jolloin Oulussa ei ollut Stockan Herkkua: täältä raahasin Ouluun ihan hurjan paljon sellaisia ekssoottisia herkkuja kuin aurinkokuivattuja tomaatteja tai espressokahvia. Eipä ole enää tarvetta moiseen roudaamiseen.

Huomenna taas paljon uutta ja vanhaa. Enimmäkseen vanhaa.

Niitä näitä

Helsinkiin lähdön tunnelmissa

Eilisen laidunkauden lopettajaispäivällisten ja harvinaisten vieraiden käynnin jälkeen nuoriso ei tänään tullut syömään. Siispä ihan kummallinen sunnuntai. Laitoinkin sitten rääppiäisistä salaattia, jolle sopii kyllä nimeksi ”Insalata misto”, sekasalaattia. Ja uudenlaista lohi-riisi-laatikkoa, jota jäi pakastettavaksi ja pehtoorille alkuviikoksi.

Kummasti tuli mieleen vuosikymmenen ja parin takaiset ajat, jolloin ennen Helsingin arkistomatkoja (paikallishistorioita tai väitöskirjaa varten – tai tätä samaista edessä olevaa arkistoekskua varten) tein aina perheelle ruoat valmiiksi pakkaseen. Päivittäinen ruokasatsi oli pakkkasessa ja päällä maalarinteippi, jossa oli sapuskan nimi ja lämmitysohjeet. Ihan kuin pehtoori ja mutikaiset eivät olisi osanneet itsekin tehdä ruokia. Tai olisivat ainakin oppineet, jollen olisi valmiiksi tehnyt.

Mutta silloin oli jotenkin sellainen tunne, että minun ”kuului” tehdä valmiiksi kun kerran perheen ”jätin” ja työreissulle lähdin. Ja luonnollisesti katsoin lapsille viikoksi tarha/kouluvaatteet valmiiksi, en sentään keltaisia lappuja niihin merkiksi laitellut, mutta katsoin kuitenkin tarpeelliseksi huolehtia. Ihan niinkuin pehtoori ei muka olisi osannut. Ja olisiko sillä nyt ollut niin hirveän väliä jos ei ihan olisikaan olleet soppelit kamppeet. .. Mutta kun minusta vaan tuntui, että minun ”kuuluu” huolehtia moisista. Nyt ei kuulu huolehtia enää paljon mistään…

Lokakuun tullessa kesä on enää vain kuvissa.

Töissä käväisin ja laitoin ovenpieleen tämmöisen tiedotteen (Kansallisarkiston nurkalla…). Pätee täällä blogissakin … tosin on todettava, että miniläppäri on kyllä tarkoitus ottaa mukaan, joten eiköhän sitä Isolta kirkolta tule raporttia. Katkosta höpinöihini siis tuskin tulee. Minun kun ”kuuluu” joka päivä tänne jotain raapustella. 🙂

Pitäisikin ryhtyä pakkaamaan. Yöksi junaan…

Historiaa Oulu

Meri-Toppila – teletappien maa?

Uusimmassa Ylkkärissä (= Oulun ylioppilaslehti) oli juttu Toppilasta. Siinä Meri-Toppilan alueesta käytettiin nimitystä Teletappien maa. Enpä ollut sellaista ennen kuullutkaan. En vaikka vähintään pari kertaa viikossa noiden teletappikukkuloiden paikkeilla lenkillä käynkin.

Tänäänkin. Ja aamulla päätinkin tehdä oman juttuni Meri-Toppilasta – piti palata hakemaan kamera mukaan. Vaikka onhan noita Meri-Toppila kuvia täällä blogissa ollut aiemminkin jo kymmeniä (tuo bannerikuvakin on sieltä). Viime vuoden yhdessä postauksessa on juttua ja linkki ihan hulvattomaan Toppila videoon. KLIKS

Minun muistoni Toppilan alueesta alkavat jo 1960-luvulta.

kuvat suurenevat klikkaamalla

(paitsi tuo ensimmäinen)

Olihan tehdas koulun naapurissa, koulumatkalla. Tehtaassa oli töissä paljon luokkakavereiden isiä. Äidithän olivat tuolloin useimmiten vielä kotona. Tehtaan pilli soi seitsemältä, yhdeltätoista ja kahdeltatoista ja neljältä. Ja lippalakkipäiset miehet pyöräilivät tehtaan portista sisään ja ulos pillin tahdissa. Joskus haju oli aikamoinen, ja jotain ääntäkin siitä muistaakseni lähti.

Tämä kuva on uskoakseni edellistä vanhempi, siinä näkyy merenrantakin jossa mieluusti nykyisin tepastelen. Ja lautatapulit peittävät sen alueen jossa nykyisin on kerrostaloja ja ne ”teletappikukkulat”. Pentuna tuonne ei ollut asiaa: koko aluetta kiersi piikkilanka-aita ja keltaisia Hengenvaara-kylttejä ymmärrettiin uskoa.

Tänä aamuna näytti tältä; tuo kauppakeskus-viitta on aina vähän hymyilyttänyt: kuvassakin näkyvä Halpa-Halli on se kauppaKESKUS.

Puistoa on vaikka ja kuinka paljon. Vettä ja siilo näkyy joka puolelle.

FrisbeeGolfia siellä on hyvä pelata. Kahdesti on ollut liki, että olen saanut kiekon päähäni. Musiikkia kuunnellessa, napit korvissa en ole kuullut kun heittelijät ovat huutaneet varoituksia, mutta eipä ole mitään sattunut.

Metsän keskellä on frisbeekiekolle ”maali”.

Meri-Toppilasta näkyy Nallikariin….

ja siellä on paljon näitä (teletappi)kukkuloita.

Siellä on myös paljon kerrostaloja.

Siellä asuu paljon maahanmuuttajia, – ja pieniä lapsia. Kengät kädessä?

Siellä on opiskelija-asuntoja ja Halpa-Halli, jota ei enää kohta ole.

Siellä on Dixonin raitti. Ja Pub Dixon. Ja sen vieressä meidän kuntosali.
Joku vuosi sitten eräänä aamuvarhaisena tullessani salilta oli paikalla kovasti poliiseja.
Dixonin pihasta oli löytynyt tapettu mies.

Dixon oli tehtaanjohtaja – Toppila Oy:n perustivat englantilaiset. Ja tehtaanjohtajien entiset asunnot (talot) on tässä meidän kujalla, tuossa toisella puolen kujaa… 🙂
*Postauksen alareunassa suora lainaus Wikipediasta.

Ja Alvar Aallostahan tosiaan on puhuttava kun puhutaan Toppilasta. Tämä uljas siilo saa tönöttää ja ränsistyä keskellä aluetta, koskapa sen on suunnitellut Alvar Aalto.
BTW: tuossa siilon vasemmalla puolen kerrostalon seinässä näkyy ikkuna. Se oli viisi viikkoa syyskesällä 2004 meidän makkarin ikkuna.
Remontti-evakossa asuttiin tuolla.

Toppilassa on taidetta, päiväkoti, nuorisotalo (jossa meidänkin juniori tykkäsi käydä), kaikenmoista siellä on.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Eikö tänään muuta kuin pitkähkö kotiseuturetki Toppilaan? Toki, toki. Piiiitkästä aikaa oli ”vieraita” ruokapöydässä ja sain kattaa, koristella, kokata, keittää, …

Kysyttyäni, mitä ruokavieraat haluaisivat syödäkseen, oli yksiselitteinen vastaus, että pohjoista, lappilaista ruokaa.
Sehän sopi. Tämä oli osa alkuruoasta.

Ja siitä sitten oli rieskaa, puikulaperunoita, mätimoussea, poroa, korvasienikastiketta, calvados-hyytelöä, yrtttibataattia, parsakaalta parmesaanilla, hilla creme bruleeta , hilloja, palmusokeri-kermavaahtoa, kyyttöjuustoa, konvehteja ja kahvia. Ihan normisetti – kuten juniori totesi.

Mutta kyllä meidän ikää tuli pidennettyä muutama vuosi – ainakin.

Oli vaan niin mukava. Mukava kun kaikki olivat. 😉

Ja huomenaamulla lenkille Meri-Toppilaan …

____________________________________________

Wikipediassa kerrotaan näin: Dixonin perheyhtiö Peter Dixon & Son Ltd halusi varmistaa raaka-aineen saannin kahdelle paperitehtaalleen Grimsbyssä ja Oughtibridgessä Sheffieldissä. Aluksi yhtiö suunnitteli ostavansa tai rakentavansa puuhiomon Norjaan. Yhtiön silloisen johtajan Joseph Dixonin ystävä Gösta Serlachius kuitenkin suositteli tehtaan rakentamista Suomeen vuonna 1926. Ensin tehdasta suunniteltiin Vaalaan ja sitä varten perustettiin Osakeyhtiö Vaala. Lopulta tehtaan paikaksi valikoitui Oulun Toppila Koskelanrannassa vuonna 1927.
Joseph Dixon ennätti kuolla vuonna 1926 ennen tehdashankkeen varsinaista alkamista, mutta tehdashanketta jatkoivat hänen kolme poikaansa. Tehtaan tekniset suunnitelmat laati insinööri K.J.Mattas ja alueen arkkitehtina toimi pääosin Alvar Aalto. Rakennusurakka annettiin toiminimelle Kreuger & Toll. Rakennustyöt aloitettiin kesäkuussa 1930. Tehdas valmistui tuotantoon 18. heinäkuuta 1931. Toinen maailmansota pysäytti tehtaan toiminnan. Sodan jälkeen tehtaan toimintaa monipuolistettiin.