Lontoo Niitä näitä

Meillä menolippu on!

Pakkaaminen sujui vähän turhan helposti, varmasti jäi paljon tarpeellista pois. Kamera, läppäri, luottokortti, hyvät kengät, rahaa (kummallista kun täytyy olla valuuttaa vaihdettuna), teemaan sopivia nenäliinoja ja allergialääkkeet. Tarviiko muuta? Lentoliput ja matkaopas. Ei kai muuta. Parasta on että tytär lähtee mukaan. Duunaripoika ei valitettavasti pääse…

Sateenvarjo on väistämättä otettava mukaan. On lomakohde sellainen… ottaisko aurinkolasitkin?

Nyt kun perheessä ei enää ole kouluikäisiä lapsia, joiden lomille lähtö olisi kouluvuodesta kiinni (taloustieteellisessä kun eivät ole ymmärtäneet ottaa käyttöön periodiopetusta, vaikka säädökset niin vaatisivat, eikä lomia kesken lukukausia ole, niin kuin ei ollut meilläkään vielä jokunen vuosi sitten… ) niin vain minun työvuosi on sidoksissa lukujärjestyksiin… omiin ja opiskelijoiden. Siispä nyt, juurikin nyt lähdemme sateiseen saarivaltakuntaan… paitsi että on luvannut aika mukavaa keliä. Tarkoittaa, että vain joka toinen päivä sataa.

Ja eihän sillä niin väliä milloin se loma on, se on nyt.

Klo 3.40 on herätys!

Niitä näitä Valokuvaus

Ja valkeus tuli

Arjen ilo ovat olleet lauantaina syttyneet katuvalot. Koskelantie on taas vähän turvallisempi, ja tuntee asuvansa kaupungissa, eikä jossain peräkylällä, jossa ei ole edes kaupungin valoja. Arjen historia -luennolla olenkin aina koettanut hoksauttaa opiskelijoita ajattelemaan arjen sujumista aikaan ennen sähkövaloja, ennen koneiden ja liikenteen ääniä. Aistien historiaa on tutkittu ja sitä jo populaariteoksiksi kirjoitettukin, – tosin ei juurikaan Suomessa.

Eilen aamulla ennen töihin menoa seisoskelin jalustan ja kameran kanssa tienposkessa ja
tunsin itseni todella järkeväksi harjoitellessani pitkän valotusajan käyttöä.
… että saisi autojen valoista vauhtiviivoja.

(kannattaa klikata isommiksi, varsinkin tuo viimeinen)

Toisaalta Lapissa varsinkin talvisin huomaa kuinka lopulta on valoisaa kun ei ole valosaastetta. Varsinkin sellaisina iltoina ja öinä, jolloin taivas ei ole pilvessä, ja varsinkin jos kuu on vähänkään sirppiä isompi, näkee mökkitiellä ihan hyvin ilman autonvaloja tai taskulamppuja.

Arjen ilo ja välttämättömyys on heijastin. Ostin koko perheelle heijastimet ja itselläni on tällainen hieno – oikein Ateneumin museokaupasta ostettu.

”Tisainia” on uusi heijastimeni. ”Esikuva” sattui silmiin lauantaina kaupunkilenkillä.

Uusi heijastin on sellainen city-malli. Lenkillä on hyvä sellainen kuminauhasysteemi, jonka voi pujottaa käsivarteen tai nilkkaan, mikä pitäisi kyllä nytkin tehdä, mutta kun en millään jaksa lähteä lenkille. Jos alkaisi sen matkapyykin pesuun ja romppeiden kokoamiseen, niin ei jäisi kaikki huomiselle.

Heijastimen käyttö pitäisi kyllä määrätä lakisääteiseksi. Samaan aikaan pakollinen jalankulkijoilla ja pyöräilijöillä kun autoilijoilla on talvirenkaat. Usein reissuissa on ajateltu ja ihmeteltykin, ettei etelän pimeissä illoissa koskaan käytetä heijastimia, en ole niitä missään siellä nähnyt olevan myynnissäkään. Ei heijastella senkään vertaa kuin Suomessa. Mistähän se johtuu?

 

PS. klikkaa nyt F5-nappulaa näppäimistön ylärivillä… päivittyy taustakin oikean väriseksi.

Niitä näitä Valokuvaus

Valokuvausharkkoja jälleen kerran

Valokuvauskurssin läksynä oli tehdä toisinto klassikkokuvasta. Kuinkas ollakkaan: minulla oli tässäkin kohtaa alle aikayksikössä mielessä ruoka. Andy Warhol on klassikko jos kuka. Ja kun minulla vielä oli keväällä 2009 MoMAssa otettu kuva Warholin Campbell-purkkitaiteesta niin olihan se sitten käytävä ostamassa tomaattisoppaa säilykepurkissa (ks. lauantain postaus), jotta pääsisin lähellekään ideaa…

Tässä on Warholin klassikko ja alempana mielenkiintoinen tulkinta samasta teemasta.

Tässä sitten minun versioni. Näistä toisinnoista tuli samalla layeri-tekniikan harkkoja. Eli tässä ensimmäisessäkin on useita, useita kuvia päällekkäin. (klikkaa isommaksi)

 Tätä toista en tunnilla näyttänytkään, pehtoori ei tykännyt siitä, mutta itse pidän siitä jotenkin… Ehkä siksi kun se oli vaikeampi tehdä… ?

Sitten se klassikkoharkka. Valitsin klassikkokuvaksi Ola Kolehmaisen ”siniset portaat”,
joka muuten on kallein suomalaisen, Suomessa myyty valokuvateos.
Vastikään siitä maksettiin 22 000 euroa Bukowskin huutokaupassa.

 Sitten ajattelin että toinen Kolehmaisen teos olisikin parempi….

Sitten en tiennyt kummasta tekisin toisinnon ja Linnanmaan kirjastossa olin aamusella ja otin tällaisia….

Jotta eihän se taaskaan mennyt niinkuin Strömsössä….

Ai niin se eilinen peilikuva… mistäkö? Asematunnelissa. Oulussa siis.

Siihen innostuin kun näin tämän Ola Kolehmaisen palkitun kuvan

Ja tässä se meitsin maalaisversio. 🙂

 Mutta mukava harjoitus. Opinpahan että laajakulmalla tolpat kaatuu aika äkkiä….

Sitten oli se minun Niksinurkka-”esitelmäni”, josta täällä olen jo puhunutkin pariin otteeseen. No lapasestahan se lähti. Power Pointit täällä , josko niistä olisi joillekin iloa.

Herkullisia kuvia? PDF ja tässä Power Point (lautautuu ehkä vähän hitaasti, mutta kun aukeaa, paina F5)

Minulle oli iloa saamistani neuvoista, eiväthän nämä ruoka(kuvaus)ongelmani niin vain lopu, mutta PP-diossakin näkyviin kysymyksiini jotain kelpo ratkaisuehdotuksia… Ja tiesinhän minä, että valotus se on se minun heikoin lenkkini.

Nythän kuvausharrastuskin siirtyy taas entistä enemmän sisälle… satoi jo räntää tänään. Ja vettä. Juuri kun Juniorilla oli ensimmäinen pullarekkakeikka pohjoiseen päin. Torniossa oli ollut ihan paljon jo lunta. Kuinkahan monta aamuyötä ja päivää minä vielä huolestun liukkaista ja sohjoista. Monta!

Niitä näitä

Hienoista takkuamista

Pakkasyön jälkeen aurinkoinen päivä. Joskin kyllä se taas jäi nauttimatta.

Mutta olen oppinut uusia asioita: velocipeedi eli pikajalka tuli Pohjois-Suomeen jo 1870-luvulla, ja 1890-luvulla niitä oli Suomessa yhteensä jo 6 000. Polkupyöriä siis. Eivät aiheuttaneet paljoakaan vastustusta. Hieman epäiltiin, onko se naisille sopivaa, luonnollisesti epäiltiin, mutta miksikäs sitä ei hyväksytty pappien kulkuvälineeksi? Sitä me opiskelijoiden kanssa pohdiskelimme, emmekä oikein hyvää perustetta löytäneet.

Päivä on mennyt korjatessa omia ja toisten virheitä. Ilta oli tarkoitus katsella, valita ja tarvittaessa pestä kamppeet ensi viikon reissua varten, mutta höpsis, eipä jäänyt aikaa moiselle. Perjantaina aamuvarhain lähdetään, erinäisiä järjestelyjä matkaa ja sen jälkeistä elämää varten koettanut soitella, varailla, kysellä ja kehottaa. Lontooseen orientoituminen on jäänyt kyllä minimiin. Musikaaliliput sentään on tilattu!

Koskapa olen nyt viettänyt jotensakin 10 tuntia tietokoneen ääressä ja kaksi tuntia seminaarissa on blogiin postauksen puristaminen kerrassaan onnetonta… Eilen kehittelin aika hyvien laku-salmiakki-muffinsien ohjeenkin, mutta onkohan sitä kirjoitettu mihinkään ylös? Noup. Mutta ideana oli käyttää sitä raaka-lakritsijauhetta jonka pari viikkoa sitten esittelin. Ja idea toimi.

Mistä tämä on? Olen mennyt varmaan kymmeniä kertoja ohi, mutta vasta lauantaina sen oikein näin. Kameralla oli taas osuutensa asiaan. Se kädessä näkee enemmän kuin ilman. Varsinkin jos on menossa tällainen heijastekuvauskausi. Heh!

Historiaa Niitä näitä

Sadonkorjuujuhlien jälkeen

Olihan meillä eilen mukavat juhlat. Melkein 40 paistinkääntäjää aveceineen ohjelmallisissa iltamissa ja nauttimassa sadonkorjuun herkkuja. Poronkielimousse, sorsapata ja omenapavlova olivat minun – ja monen muunkin – feivoritteja.

Illan isäntä chef de table H. oli valinnut viinit pieteetillä eikä kaadoissa pihistelty. Kuten toiveena ja tavoitteena oli, illan tunnelma oli mukavan rento, ei turhaa pönötystä, mutta pientä glamouria kuitenkin. Miehet smokeissaan ja naiset kauniissa juhlapuvuissaan ja Ynnin historiallinen miljöö loivat juhlavan tunnelman.

(Minä vaan niin epäonnistuin kaikessa kuvaamisessa… Juuri sellainen tilanne jossa en osaa kuvata, pitäisi vain pistää automatiikka hoitamaan säädöt, eikä yrittääkään. Kameran erillissalama ei ole minulla vieläkään tuttu eikä homma toimi. )

Tiesittekö että Anna Piponiuksen tyttären Marian ja Elias Lönnrot ´n häät pidettiin Holiday Inn´ssä, paitsi ettei tietenkään siellä, vaan siinä kohtaa missä nyt on ko. hotelli-ravintolan sisäpiha. Tiesittekö, että Ynninkulmassa kummittelee Gustava, joka oli Kemin maaseurakunnan kirkkoherran leski.. Nämä ja paljon muuta kuulimme eilen… Ja juttelimme ruoasta, tulevasta toiminnasta, oululaisista uusista ja vanhoista kilpiravintoloista ja muusta, työstä ja puutarhoista… ja kuuntelimme swingia, nautimme samppanjaa, tutustuimme uusiin ihmisiin, tapasimme vanhoja ystäviä. Vietimme oikein mukavan illan, joka venähti yöhön asti…

Ja pääruoan jälkeen, ennen jälkiruokaherkkuja oli vuorossa juustoja ja portviiniä. Ne olivat osa ruokakulttuuri-tietokilpailua, jonka olin/olimme laatineet. Ja siihen liittyi se eilen aamupäiväinen ”kapakkakierrokseni”. Kävin kuvaamassa yhden kysymyksen vastaukset.

Kysymys kuului näin

ja tässä kuvallinen vastaus (klikkaamalla suurenee…) (vastauksessa kuvat aakkosjärjestyksessä ei numerojärjestyksessä).

Koko kilpailu ja vastaukset ovat pdf-tiedostoina, klikkaa kysymykset ja vastaukset.

Ja olisittepa nähneet sen innon ja kiinnostuksen tuloksia tarkastettaessa: mitä intohimoa, kilpailuhenkisyyttä, reklamaatioherkkyyttä, dopingin sumeilematonta käyttöä, bonuspisteiden anelua rotissöörijoukossa olikaan! Hieman hämmästelimme ettei tuomareita yritetty lahjoa: opiskelijariennoissa tuomarin lasi pidetään jatkuvasti kohtuullisen täytenä mutta sellaista lahjontaa ei eilen ollut, Ehkä parempikin niin. 😉

 

Tätä hieman väsyä päivää piristivät nuoret, ihan hervotonta nauramista… ja kaikenmoista suunnittelua.

 

Niitä näitä

Kaupungilla

Varhain heräämisestä ja liikkeelle lähdöstä se hyvä puoli, että kastuin vasta viimeisen kilometrin matkalla.

Tein aamupäivällä ”kapakkakierroksen”. Mitenkäs se Tuomari Nurmion biisi menikään… ”tuhannen kapakan kautta”. Minulle riitti kymmenen… tai ei edes ihan niin monta, ja niissäkin vain ulkopuolella … Minulla oli näet ”Tehtävä”. Palaan huomenna asiaan.

Mutta ehdin käveleskellä ristiin rastiin muutenkin.

 

Pitkästä aikaa löytyi uusia nimiäkin nimikokoelmaani. Ilo Iivari kuulostaa kivalle ukkelille…

Käväisin Hulluilla päivilläkin. Ostin nämä. Enkä muuta.

Niin, että olivatko hullun halpoja? Eivät kun ihan normihintaisia, reilun femman yhteensä. Mutta kun niitä ei mistään muualta kuin Stockalta löytynyt, ja minä todella tarvin niitä. Nekin liittyy Tehtävään. Yhteen toiseen tehtävään. Siihenkin varmaan vielä palaan.

Koskapa aikeemme haravoida torpedoitui sateeseen, päätimme syödä kevyen lounaan ja sitten menin päikkäreille! Oi kuinka teki hyvää! Nyt saunaan ja sitten Sadonkorjuujuhliin! Huomiseen.

Niitä näitä Vanhemmuus

Kohti Meksikoa

Monterrey. Tiedättekö hyvät blogivieraat ja -ystävät, kylänmiehet ja -naiset, missä on Monterrey?

Minä opin tietämään paikan toissa keväänä, jolloin meillä oli vieraana kaunis, nuori nainen, jonka kotipaikka on Monterrey.

Käyntinsä (ja ihan Satu Östringin näköisen ystävänsä käynnin) aikana ja jälkeen saimme viehättävän kutsun tulla käymään Meksikossa, –  vaikka koko perhe voisimme tulla viettämään joulua Monterreyhin hänen perheensä luo.

Kuvassa tytöt lukevat kuksien käyttöohjeita.
Olivat lähdössä seuraavana päivänä pohjoiseen, mökillemme,
ja annoimme heille lahjaksi  – tietysti – kuksat,
jotta nuoret naiset selviävät arktisella vyöhykkeellä… ;))

Kutsusta huolimatta emme ihan heti lentolippuja Meksikoon tilanneet.

Tytär kuitenkin oli menossa käymään Alicen luona joskus viime talvena, mutta työt ja opiskelut estivät, ja uusi yritys oli nyt elokuulla – eikä onnistunut.

No sitten tämä esikoisemme, tyär, rupesi suunnittelemaan että tässä tämän lukuvuoden aikana valmistuessaan, gradunsa valmiiksi saadessaan, voisi vielä lähteä harjoitteluun… tutkintoa varten ei enää sitä tarvi, mutta että voisi olla mukavaa ja opettavaista lähteä vielä harjoitteluun ennen kuin ottaa maisterin paperit ulos… No enhän minä voi muuta kuin kannustaa: mene ihmeessä.

Ja jossain vaiheessa tytär ilmoittaa ehkä lähtevänsä Meksikoon. Kävi sinne päin erinäisiä neuvotteluja, mutta edessä oli erinäisiä yhteensovittamattomuuksia… ja siispä katseet toisaalle.

Mitenkäs olisi Bali? Taloustieteellisellä tiedekunnalla on sinne harjoitteluvaihtoa, ja tytär yrittää sinne: postiin lähtee  CV, motiiivaatiokirje, pari Skype-haastattelua ja yesh! Paikka avoinna: tytär lähtee ensi kevätlukukaudeksi harjoitteluun Balille opettamaan markkinointia. Sitä vaille etten tilaa lentolippuja kymppiviikolle (yo-lehtorin lomaviikko) kohti Indonesiaa…

Olen helpottunut, ettei sittenkään Meksikoon (ennakkoluulojako? no niitäpä juuri!) ja pehtoorin kanssa jo mietimme, kuinka onkaan mukavaa lähteä Balille. Juniori ja miniäkokelas ilmoittavat myös, että lähtevät keväällä käymään Balilla – siispä tervehdyskäynnille markkinoinnin open luo ollaan lähdössä koko poppoo.

Ja sitten tänä aamuna lapsi, esikoinen, melkein ekonomi, soittaa töihin: Lähden sittenkin Meksikoon!

No onnea ja suojelusenkeleitä elämääsi edelleenkin!

Siis tyttärellä on harjoittelupaikka tammikuun lopusta toukokuun loppuun yhdessä Meksikon suurimmista markkinointifirmoista.

Niinpä kymppiviikolla mennäänkin siis Monterreyhin, Meksikoon. Toivottavasti mennään, toivottavasti kaikki menee hyvin. Meillä kaikilla. Siihen asti. Ja sen jälkeen.

Eipä tälle perjantaille isompia uutisia….

 

Niitä näitä

Vuorokauden ja vuodenajat vähän hakusessa

Nyt on kyllä pieniä paineita tämän blogitekstin laatimisen kanssa. Eilinen ”hiljaisena olemisen” -postaukseni sai aikaan ennenkokemattoman, mielenkiintoisen ja pitkän kommenttikeskustelun ja blogini lukijoiden ”avautumisen” (heh!), mikä tuntuu mukavalle. Mutta sitten äitini sanoi äsken puhelumme aikana, että viime aikaiset juttuni täällä ovat kyllä olleet aika tylsiä. Siis mistä nyt kirjoitan? Arvatkaapas monta blogipostausta olen tätä ennen tehnyt?  – 1840!! Se on kuulkaa aika paljon kirjallista höpöttämistä!

___________________________________________

Merkillinen päivä.

Kun nyt sitten taas kerran heräsin aivan liian varhain (klo 4.28!!), päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja olla ajoissa kampuksen pihalla ja kuvata. On nimittäin meneillään oppiaineen www-sivun päivitysprojekti (ja uuden editorin perinpohjainen opettelu) ja haluan vähän uusia kuvia historian sivuille.

Niinpä sitten aamusella ajelin auton parkkiin ”pallon puolelle” ja Canonin kanssa töiden tekoon. Tässä vähän kuvasatoa.

Tämmöistäkin tuossa tein valokuvauskurssin layer-harjoitusta varten… ehkä vähän paremmin toteutettuna idea voisi toimiakin…

 

Päivä kuitenkin hyvillä mielin. Eikä juuri väsyttänytkään. Ehkäpä koska oli sitä sosiaalista kanssakäymistäkin, eikä kaikki todellakaan pelkkiä työasioita. Ettei siis tarvinnut olla hiljaa 🙂

Paitsi että iltapäivällä syvennyin hetkeksi 1800-luvun lopun sanomalehtien maailmaan… olin ihan hiljaa monta tuntia.

Talven tulolta tuntuu, kylmä oli tänään, poika kävi vaihdattamassa renkaat autooni, huomaan miettiväni, missä on lämmin syystakkini, ja oli vihdoin illansuussa perattava piha kesästä. Edelleen kukkivat pelakuut vein jo kompostiin, tyhjensin ja pesin kaikki kesäkukkapurkit, mitä en muista moneen vuoteen tehneeni. Keväällä kyllä istuttelen jokaisen törpön täyteen jotain, kesän huollan ja kastelenkin, mutta tämä ikävin vaihe on ollut pehtoorin heiniä monta vuotta. Mutta nyt, selkäleikkauksen jälkeen on mies kuitenkin uskonut ja ollut graniitti- ja saviruukkuja nostelematta. Parin tunnin puuhastelun jälkeen ei enää ollutkaan kylmä, ulkoilu teki hyvää.

Nyt nukuttaa, ja hitto vie, minä nukun! Seitsemään! Edes kuuteen ois kiva.

 

Niitä näitä

Minkäs luonnolleen voit?

Tekeeköhän kukaan niin kuin minua joskus huvittaisi tehdä? Niin kuin  minä olen yrittänyt, mutta kerta toisensa jälkeen surkeasti epäonnistunut…

Kun menee uudelle kurssille, ryhmämatkalle tai pilates-ryhmään tai vaikka tarhan vanhempaintoimikuntaan tai jonnekin koulutuspäivään, jossa on ennestään jotensakin tuntemattomia ihmisiä niin tekisi mieli heittäytyä ”joksikin toiseksi”. Ei juttelisi juuri mitään, katselisi ja kuuntelisi sivullisena, kysyttäessä vastaisi ja muutoin vain tyynesti istuisi ja kuuntelisi. Olisi vain satunnainen matkailija, ohikulkumatkalla …

Olen joskus jonnekin seuramatkalle lähtiessä hiljaa mielessäni päättänyt, että jään porukassa vähän syrjään, sivuun. En isommasti kysele, enkä omista jutuistani kertoile, saatikka että nyt kehenkään tutustuisin. Päivät patikoin tai kuljen nähtävyydeltä toiselle, ruokapöydissä rupattelen satunnaisesti ja sillä hyvä. Ehkä hieman innostuenkin kerron, että valokuvaus on todella tärkeä harrastus – siitä kun kaikki kuitenkin kyselevät, kun Canonini kanssa väistämättä tavallista enemmän kuvailen ja touhuilen, mutta en muuta sano. Osallistun, mutta en muuta.

Ja miten kävi esimerkiksi viime syksyn Kiinan reissulla? Onnistuiko tämä matalan profiilin vetäminen? Viikon reissattuamme, aloin todella saada tarpeekseni omista jutuistani, koko parinkymmenhenkisen reissuretkueemme kanssa olin jutellut, erikseen ja yhdessä jokaisen kanssa, ja kaikenmoista kysellyt ja kertoillut, muutamien kanssa jo mukavalle sanailun tielle päässsyt. Niinpä yhtenä aamuna päätin, että en puhu päivän aikana mitään. Hah! Saahan sitä päättää! Sen kun Xian´in kaupunginmuurille aamulenkille olimme porukalla nousseet (kuvia täällä), olin jo ehtinyt pitkät tovit monien kanssa höpötellä.

Lounaalla kymmenhenkisessä pöydässämme oli (tuona kuten iloksemme monena muunakin päivänä) K. vaimoineen, joka (siis K. – ei vaimonsa) onneksi välillä ”varasti show´n”,  joten olin hiljaa. Loppupäivän olimme sitten terrakotta-sotilaiden äärellä ja me kuljimme naantalilaisten kanssa paljolti neljästään, joten edes vähän pienemmässä piirissä höpöttelin. Mutta se oli vain yksi edes hiukan hiljaisempi päivä. Ei siis onnistunut sielläkään tämä statistin roolini, vaikka vähän niin olin toivonut.

Entä sitten viime kevätkaudella alkaneella kamerakurssilla? Noup. Eipä sielläkään maanhiljaisena varmaan pidetty.

Tietyn [hiljaisen] ”roolin ottamisen”  epäonnistuminen tai toisaalta se, että väistämättä on jotenkin aktiivinen, tuli mieleen äsken kun olin voutineuvoston kokouksessa… Siitä on nyt kolme vuotta kun sain rotissöörikäädyt, nimenomaan harrastajakäädyt, enkä tuntenut porukasta oikeastaan ketään, – ja mikä nyt on tilanne? En voi ainakaan väittää olevani hiljainen rivijäsen, vaikka ehkä niin oikeastaan soisinkin. Pehtoorilla olisi tähän asiaan ehkä paljonkin kommentoitavaa ja kerrottavaa, mutta ehkäpä en anna hänelle puheenvuoroa… 😉

Onko kukaan koskaan onnistunut olemaan ”vale-itsensä”? Olemaan/esittämään jossain porukassa, piirissä jotain muuta kuin ”sisäinen minä pakottaa”.

Tänään kyllä olen  tuota illan kokousta lukuunottamatta sinisessä työhuoneessani, sivussa, päivän viettänyt.

 

Historiaa Niitä näitä

Arjen aiheettomuus

Meitä oli digikuvakurssilla vain viisi kahdestatoista; minun liki luennoksi kasvanut esitelmäni siirrettiin ensi viikkoon. Mutta samapa tuo.

Minun piti tänään täällä Temmatussa julkaista ensimmäinen kuva arjestani; kuvan piti olla sisältä, ei ruokaa, ei kukkia. Mitä ihmettä minä kuvaan? Totta puhuen en ole ehtinyt mitään kuvata. Duuniin varhain, sieltä pikaisesti pastan keittoon ja sitten Tuiraan Kansalaisopistolle. Nyt tässä. En ole kuvannut. Nyt siis kamera kädessä  etsimään aihetta…

Ja 10 minuuttia myöhemmin …  Aloitetaan aamusta tämä arkikuvasarjani. Noinhan se kello soi, tai soisi, jollen ehtisi ennen herätä.

(Minä vaan ihmettelen, mitä ihmeen murusia tuossa kellon päällä on?)

Ja sitten mietin. Ketä kiinnostaa mitkään arjen kuvat? Ei ketään. Ainakaan jos ne on näin tylsiä.

Tämän päivän historia on paljon mielenkiintoisempaa. Tänään on pyhimys Dionysiuksen päivä. Pyhä Dionysius Pariisilainen oli paavin 200-luvulla Galliaan lähettämä kristitty, jonka pakanalliset Seinen rannan asukkaat tappoivat katkaisten häneltä kaulan. Legendan mukaan marttyyrikuoleman kärsinyt Dionysius  käveli pää kainalossa 10 kilometriä, mikä on peruste, että erityisesti Dionysiusta rukoillaan kun kaivataan apua päänsärkyyn. Dionysiusta pidettiin keskiajalla nimenomaan auttajana, yhtenä neljästätoista auttajapyhimyksestä. (näin kertoo Suomen pyhimyskalenteri…)

Ei tässä nyt mitään päänsärkyä ole. Ei isommasti muutakaan vaivaa, paitsi krooninen ulkoilman puute. … ja olkapää tietysti. 🙂

Huomenna ehkä jotain järkevää postailtavaakin.