Tuulestatemmattua

Nyt on hyvä aika

Kuu kasvaa, pian täytenä.
On helmikuun viimeinen.
Kerran ope, aina ope.
Äidin ”survival kit” täydennetty, lääkäriä konsultoitu.
Talvi ei ole lähelläkään loppumistaan.
Pullaa ja lasagnea on pakkasessa valmiina.
Laukku on jo pakattu.
Perheessä on yksi opiskelija.
Tarpeelliset ”päivitykset” yhteen jos toiseen suuntaan tehtynä.
Ensi viikko on kymppiviikko.

Kaikki merkit viittaavat siihen, että olemme lähdössä kohti pohjoista. Huomenna lähdetään. Pikkuperhe tulee perjantaina perässä. Pikkuisen onkin ollut sellainen pienessä piirissä pyörimisen meininki. Nallikaria ympäri ämpäri kaikki päivät.

Kovin kotoisia ja isompia tekemättömiä, verkkaisia, ovat päivät olleet. Kotoisaa tänään onkin ollut tavallistakin enemmän: on tasan 31 vuotta siitä, kun meidän raksaprojekti päättyi, ja me muutimme uuteen omaan kotiin.

Ja kun tänään en edes lähtenyt lenkille, on huono omatunto liikkumattomuudesta, joten hyvä kun huomenna pääsee puskemaan lunta mökkimaisemiin. Ja Lapissa on nyt lämpimämpikin kuin muualla Suomessa. 😉

Vielä kerran Baltic Snow Call…

Kolmas kerta Baltic Snow Call -lumenveistoalueella. Nyt kilpailu jo ohi, eikä siellä tänään puolenpäivän pakkassäässä ollut juuri ketään. Joten oli mahdollisuus kuvailla rauhassa. Veistokset ovat minusta jotenkin tavattoman kiehtovia. Ja niiden hiipuva kauneus ja komeus on osa niiden hienoutta.

Tänään vasta huomasin, että Suomen hopeajoukkueen veistos on myös takaa ja vasten aurinkoa ihan tavattoman herkkä, ”antiikkinenkin”. Sen vasemmalla puolella on Venäjän voittajaveistos.

Ehdottomasti kannattaa klikata kuvasarja isommaksi oikean yläreunan kahdesta nuolesta.

Niitä näitä

Hankia ja hampaita

”Daybreak from the polar night” (Suomen joukkueen kilpailussa toiseksi tullut lumiveistos. Voitto meni Venäjälle ja Viroon kolmas sija).

Viime päivänä lunta ja jäätä monessa muodossa kuvanneena olen mietiskellyt noita olomuotoja, ja niitä kaikkia sanoja joita lumella on. Ja miten ne olomuodot saisi kuviin…

Luettelossa aakkosten alkupäästä sanoja (ks. loputkin Wikipediasta)

ajolumi: tuulen kuljettamaa kuivaa lunta
jasa, lumenviipymä
hanki: paksu maata peittävä lumivaippa tai kantavaksi kovettunut lumivaipan pinta
hankiainen: kantavaksi kovettunut lumivaipan pinta (ks. kantohanki, kestohanki, hankikanne, hankikanto)
hiutale, (jää)neulanen, (lumi)kide: lumikiteitä; kide-sana on alun perin tarkoittanut juuri lumikidettä
huove, höty: leudon sään huokoistama lumi
huurre, härmä, kuura: pakkasen ilmankosteudesta eri pintoihin muodostamat kiteet, huurre usein pieniä kiteitä, vrt. huuru, pieniä vesipisaroita, kuura taas isoja
hyöty, hitva, hile: hyvin pieniä lumikiteitä tai niitä pöllyämässä

Mutta suomen kieli ei suinkaan ole runsassanaisin lumen ja jään suhteen, eikä edes Grönlannin eskimoiden inuiittien kielessä ole niitä eniten, vaan pohjoissaamen kielessä on 180 lumeen ja jäähän viittaavaa sanaa, mikä lienee ennätys. Porolle pohjoissaamessa on vielä enemmän sanoja.

Mietittiinpä tänään hammaskirurgini kanssa sanoja hammassärylle, siis sitä, kuinka paljon erilaisia niitä on: jomotus, tykytys, juiliminen, vihlominen, jumputus, paine, polttelu, kiristäminen, hermosärky, riipiminen, pistely, paineen tunne, repivä kipu, jäytäminen, … lääkäri sanoi, että säryn eri olomuotojen perusteella voi päätellä myös sen aiheuttajasta jotain. Erilaiset säryt kertovat eri oireista ja vaivoista. Ja kertoipa hän myös, että ulkomaisia alan julkaisuja lukiessa ja konferensseissa kulkiessa suomalaiset hammaslääkärit usein manailevat, että englannin kielessä ei ole käytössä oikeastaan kuin ´pain´ ja ´pressure´, mikä vaikeuttaa asioista keskustelemista.

Lääkäri sanoi myös, että en ole ainoa bruksismipotilas (”purentahäiriöinen”), joka näkee painajaisia hampaiden irtoamisista ja muista hammasonnettomuuksista. Väitöskirjojakin painajaisten ja bruksismin välisestä yhteydestä on kuulemma tehty, ja yhteys on voitu osoittaa. No eihän tuo minun purukalustoani tai yöuniani yhtään helpota, mutta josko tällä kertaa vältyttäisiin hampaiden poistolta ja implanteilta.

Kaupunkiin kävellessä näkyi oikeastaan vain yhtä hankimuotoa: kimmeltäviä keväthankia!

Isovanhemmuus

Pieniä juttuja

Helmikuu alkaa olla pian taputeltu.

Tämä päivä on mennyt vähän häneksi. Parasta, mitä olen tehnyt, oli kun olin aamupäivällä Apsun ja Juniorin kanssa Nallikarin Talvikylässä humputtelemassa ja katsomassa valmiita lumiveistoksia.

Siellä kuulkaa mummikin konttaili tunneleissa, eikä sitten lopulta ollut ollenkaan kiinnostunut veistoksien kuvaamisesta. Oli paljon parempi, elävisempi malli mukana.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Oulu Ruoka ja viini

Kyllä gourmandilla on Oulussa onnenpäivät!

Kyllä nyt on hyvä mieli. Kyllä gourmandilla on taas mahdollisuuksia herkutteluun ihan eri lailla kuin vielä jokunen viikko sitten …

Oulussa on taas The Ruokakauppa ja Oulussa on huikean hieno ja monipuolinen Alko. Kiinteistöön, josta Stockmann vuosi sitten lähti, on nyt avattu uusi K-market ja ”vanha Stockan Alko” on nyt uusi Pekurin Alko. Molempiin uusiin kävin tänään aamupäivällä tutustumassa. Ja olen niin iloinen uusista mahdollisuuksista laittaa ja tarjota erinomaisia herkkuja kotonakin. Eikä vieläkään tarvinnut itse perustaa herkkukauppaa niin kuin joskus oli ajatuksena. 🙂 Kauppahallin lisäksi on nyt uusi Pekurin kortteli.

Uusi K-market on melkein Stockan veroinen ruokakauppa. Ja jo nyt parempi kuin Stocka oli viime vuodet ja Valkea ikinä tähän mennessä. Ihan kaikkea tarjontaa en vielä tsekannut, mutta lupaavalta vaikutti. Kuin myös lihatiskin palvelu. Kun kyselin lehtipihvien perään, minulle tehtiin sellaiset, kun niitä ei tiskissä ollut. Ja otettiin vastaan ehdotukseni pitää niitä valmiina viikonloppuisin… 😉

Ja pinot noirilla mentiin tänään päivällinen. Ensin maistelussa australialainen kuohuva oli Bird in hand, joka oli viinillistä, maistuvaa kuohuviiniä ja josta ei maku loppunut heti, vaikka aika iso osa siitä sulahti risottoon, Jos tätä ei omassa Alkossasi ole, niin saahan sitä tilaamalla.

Ja lehtipihvien kumppaniksi avasimme ”Runholderin”. Se on hyvin saman tyylinen kuin Hahn, josta moni pitääkin. Pinot noirkin voi olla täyteläistä.

Juniori ja Apsu olivat mukana päivällisellä. Ja ihan yksimielisesti voimme todistaa, että tekemäni avokadorisotto oli ihan mahdottoman hyvää. Idea siitä tuli viime lauantailta Uleåborgista. Ja kyllä nyt ylsin samalle tasolle. 😉

Avokadorisotto

1 salottisipuli
2 valkosipulinkynttä
25 g voita
1 rkl oliiviöljyä
2 dl risottoriisiä
5 dl kanalientä
1 sitruunan mehu
1 kananmunan keltuainen
1 dl raastettua parmesaania
1 dl valkoviiniä
1dl kuohukermaa
1 avokado

Kuori ja hienonna salottisipuli ja valkosipulinkynnet. Kuumenna voi ja oliiviöljy paistinpannussa ja kuullota sipulit.

Lisää riisi ja sekoita. Lisää valkoviiniä ja anna sen kiehua kasaan. Lämmitä sillä välin kanaliemi kasarissa ja lisää kauhallinen lämmintä kanalientä riisiin koko ajan sekoittaen ja anna imeytyä riisiin.

Toista kunnes kaikki liemi on käytetty ja riisi on al dente. Mausta pippurilla ja suolalla ja nosta liedeltä.

Sekoita keltuainen parmesanjuustoon ja kermaan ja käännä seos risoton joukkoon. Kuori avokado ja poista kivi. Kuutioi avokadon hedelmäliha ja kääntele varovasti risoton joukkoon.

Isovanhemmuus Oulu

Pakkanen ja pojanpoika – siinäpä ne keskeisimmät

Nyt on Nallikarin Talvikylässä menossa Baltic Snow Call. Kansainvälinen lumenveistoskilpailu. http://www.snowcall.fi/contest/

Siellä on veistäjiä Kiinasta, Saksasta, Suomesta, Tanskasta… Yhteensä kymmenen kolmihenkistä joukkuetta. Veistokset valmistuvat sunnuntaiksi, mutta jo nyt on paljon katseltavaa.

Tähän mennessä tämä oli minun suosikkini. Käykää ihmeessä katsomassa kilpailua… Ei ole Oulussa kovin usein tämmöistä.

Ja tänään iltapäivällä oli enää alle kymmenen (= – 9,5 C näytti mittari mennessä) astetta pakkasta, mikä tuntui ihan leppoisalta suhteutettuna viime päivien (ja öiden) pakkasiin. Siis sää mitä oivallisin: aurinkoa ja sopivasti pakkasta.

Tuolla kierrellessä hoksasin taas sen, minkä usein ennenkin: kun ihminen tekee jotain, mistä pitää ja mihin on intohimo, hän keskittyy, nauttii, luo, sulkee itsensä ympäröivältä maailmalta ja tekee hyvää jälkeä.

Ja nyt kun toissapäiväisen kyselyn jälkeen olen saanut ”synninpäästön” 75 – 25 – 0 samojen kuvien julkaisemiselle kaikilla mahdollisilla foorumeilla, niin siinäpä niitä nyt on. Samoja kuvia FB:ssa ja täällä. Mutta siksikin, että suosittelen lämpimästi (säästä huolimatta) tuolla käymistä. Ja Nallikarissa yleensäkin. Siellä on paljon.

Sää oli kyllä se syy, ettei jo aamupäivällä tuonne Talvikylään lähdetty. Apsu tuli meille jo aamusella, kun isällään oli palavereita ja äiti joululahjamatkallaan. Kyllä minä niin ilahduin, kun Juniori antoi Miniälle joululahjaksi viikonlopun Levillä. Ja Miniän sisko sai mieheltään samaisen lomasen. Niinpä me saimme tänään Apsun! Vin-vin -tilanne. Pojalla on ollut pienoista (hampaiden teko?)flunssaa/tukkoisuutta, joten eipä raakaan pakkassäähän lähdetty.

Olihan meillä mukavaa yhdessäoloa sisälläkin. Ja mikä on ihaninta? – Mennä yhdessä päikkäreille. Lukea, höpöttää, hiljalleen antaa hengityksen tasaantua, antaa lapsen käden hiipua kesken selityksen, kuunnella tuhinaa, ja unohtaa muu maailma.

Lumiveistokset ja kaunis pakkassää ovat hienoja juttuja kokea – olla poissa arjesta, poissa kellon säätelemästä ajasta, mutta parasta on mennä päikkäreille pojanpojan kanssa.

Historiaa

Sinivalkoinen Suomen luonto – ja lippu

Eilisen postauksen sinivalkoiset kuvat saivat mm. kommentin ”Eipä tarvitse ihmetellä mistä Suomen lipun värit ovat tulleet”. Kyllähän aivan yleisenä käsityksenä on, että juuri Suomen talvinen luonto on lipun ja sen värien taustalla, mutta eihän se ihan yksioikoisesti niin mennyt.

Suomelle alettiin puuhata omaa kansallista (ei vielä valtiollista) lippua fennomanian noustessa 1800-luvun jälkipuoliskolla, ja silloin oli monia erilaisia ehdotuksia ja eri yhteisöillä (esim. laivoilla/merenkulussa) omia versioitaan. Niin Zachris Topelius kuin Aleksis Kivi, Akseli Gallen-Kallela ja Eliel Saarinen ja muut Suomen kulttuurielämän monet vaikuttajat tekivät luonnoksia ja ehdotuksia. Topeliuksen ehdotus oli sinivalkoinen, mutta monen muun ehdotuksissa väreinä olivat punainen ja keltainen. Mm. Gallen-Kallelan ensimmäiseksi ehdottama lippu oli ”punakeltaristilippumme”. (alla kuvassa vain osa ehdotuksista)

Ja itsenäisen Suomen lippu, siis vielä 100 vuotta sitten Suomen lippu tosiaan oli puna-keltainen: punaisella pohjalla heraldinen leijona miekka kädessä katse länteen ja jalkojen alla ”itäinen” sapeli.

Leijona-vaakuna oli ollut Ruotsin vallan aikana Suomen kansallinen tunnus, ja heraldinen keltainen punaisella pohjalla oli perua jo 1500-1600-lukujen vaihteesta. Ja olipa se itsenäisen Suomen ensimmäinen virallinen lippu, joka kuitenkin vaihtui siniristilipuksi, jossa alkuaikoina oli leijona-vaakuna lipun ristissä. Lipun vaihtaminen keväällä 1918 oli osa sisällissodan seurauksia: punainen lippu ei valkoisille voittajille kelvannut.

Mutta toisaalta ei sitten myöskään sinivalkoinen lippu kahtia jakautuneessa, veljesvihan ja sisällissodan jälkeisessä rikkinäisessä nuoressa valtiossa edesauttanut eheytymistä, päinvastoin. Vasta viime sotien aikana siniristilipusta tuli kansallisesti yhteinäistävä symboli. Jopa niin, että kansakouluissakin alettiin laulettiin Lippulaulua. Kyllä mekin Koskelan kansakoulun itsenäisyysjuhlissa laulettiin oululaisen V. A. Koskenniemen sanoin:

”Siniristilippumme, sulle valan vannomme kallihin: sinun puolestas elää ja kuolla on halumme korkehin.”

Kuinka moni kahdeksanvuotias 60-luvulla ymmärsi yhtään, mitä lauloi ja miksi lauloi? En minä ainakaan. Mutta hienolta se tuntui, kun koulun juhlasaliin laulun aikana tuotiin lippu.

Ja sitten vielä sellainen juttu, että ne miehet, jotka Suomen lipun lopulta suunnittelivat (sotilaspukukomitean piirustustoimiston taiteilijat Eero Snellman ja Bruno Tuukkanen) eivät laittaneet valkoiselle pohjalle taivaan sinistä ristiä, vaan heille Suomen lipun sininen symboloi merta. Kuten ilmeisesti myös Topeliukselle hänen ehdottaessaan lipun toiseksi väriksi sinistä.

Kaunis sinivalkoinen Suomen ja Oulun luonto joka tapauksessa on.

Oulu Valokuvaus

Talvi on talvi on talvi on talvi

Nyt on kyllä on paras, oikea talvi moneen vuoteen. Pakkasia, eikä suveamista välillä, joten puissa on lunta. Paljon kauniita, lumisia maisemia. Ei juuri liukkaita jalkakäytäviä, joten niitä ei ole tarvinnut hiekottaa, vaan kaikkialla on kauniita kävelyreittejä. Sininen taivas, ja aurinkoa monena päivänä, aamuna ja iltana.

Tänäänkin.

Kuvia on kertynyt paljon. Ja niitä julkaisen yhdellä jos toisellakin foorumilla: eri valokuvausryhmissä, FB:ssa omalla seinälläni ja Oulu tutuksi -ryhmässä, Oulun voutikunnan kuvasivustolla ja FB-ryhmässä, joskus jopa YLEn sääkuvissa ja Kalevan lukijakuvissa, sitten Instagramissa ja täällä blogissa.

Yritän kovasti olla julkaisematta jotakin samaa omasta mielestäni onnistunutta otosta kovin monessa paikassa, mutta joskus tulee kyllä pantua sama kuva esim. Instaan, omalle FB-seinälle ja tänne blogiin. Perustelen itselleni, että ei ole niin tavattoman monia, jotka näkevät ne kaikilla foorumeilla… Taitaa olla korkeintaan parikymmentä, jotka seuraavat päivityksiäni noissa kaikissa? Ja haittaako se lopultakaan?

Niitä näitä Ravintolat Ruoka ja viini Viini

Rioja-ilta Voimalassa – jotain ennen kokematonta

Paistinkääntäjät, Botrytis Ouluensis ja Oulun Viininystävät (joiden joka kevättalvinen Dionysia-juhla se samalla oli), järjestivät tänään Rioja-illan. Tapahtumapaikkana oli uusi Voimala 1889, mikä jo sinänsä oli mielenkiintoista.

Illan aikana Rioja-teema oli kuultavissa ja nähtävissä, maistettavissa viinissä ja ruoassa. Koskapa kuulun kaikkiin kolmeen em. yhdistykseen ja vieläpä enemmän tai vähemmän kaikista myös ”hallinnossa” mukana, niin olihan se osallistuttava. Eikä kyllä miltään velvollisuudelta tuntunut, mukavan oloinen ”kattaus” oli tiedossa. Jotain ennen kokematonta. Siispä sinne Pehtoorin kanssa suuntasimme. Ja tulihan sinne myös Juniori, jonka olen mukaan värvännyt, eikä ole ainoa nuori, jonka olen saanut mukaan alentamaan muutoin aika iäkkäiden viinikerhojen keski-ikää.

Illan ohjelma…

Avaus (Oulun Viininystävien puheenjohtaja Kimmo Kuismanen, ”Johdanto illan teemaan”)
Chef Janne Pekkala esitteli menun ja hovimestari Anne Mikkola kertoi tarjolla olevista riojalaisista viineistä
Tässä vaiheessa tarjottiin muutama pintxo* (= baskien omat tapakset/antipastot. mm. ihana pieni haukifrittipihvi, etana, karitsaa chiliripauksella) ja ne olivat maisteltavana viinin kera

Sitten puolentoista tunnin elokuva ”Matka Edeniin” (2011, Rax Rinnekangas)

Elokuvan jälkeen Rinnekangas oli luvannut kertoa ja keskustella elokuvasta ja sen teosta, minkä jälkeen oli sitten pintxo-illallinen

Menu

Prässättyä lampaanpotkaa ja sherrykastiketta
Paahdettua puikulaperunaa, lime aiolia
Vuohenjuustoa ja tuorekurkkua
Omenaa ja chilichutneyta
Grillattua paprikaa ja manchego-juustoa

Mansikoita tummassa suklaassa

Ideana siis yhteisöllinen ruoka- ja kulttuuritapahtuma. Eipä vastaavaa ole ennen Oulussa, eikä kai paljon muuallakaan Suomessa ollut. Meitä oli liki puolensataa viini- ja ruokaharrastajaa paikalla. Ja, ja…

Idea mitä parhain, seurassa ei todellakaan valittamista, ruoka vähintäänkin lupausten mukaista, viinit sopivat teemaan – mutta hei! Miksei illan aikana ollut tarjolla Remelluirin tilan punaviiniä, jota kuitenkin Suomessakin on tarjolla? Enemmän kuin puolet leffasta kun on kuvattu ko. viinitilalla ja meitä luonnollisesti kiinnosti myös ko. tilan viini…

Ja sitten: ilta oli tarkoitus (niin minä ymmärsin) olla yhteisöllinen elokuvan katselutapahtuma ja samalla Dionysia-ilta ja viininmaistelu. Miksi me istuimme 1½ tuntia hiljaa ja katsoimme elokuvaa, jossa oli puolensa, jossa oli sanomansa, joka pisti miettimään, mutta joka oli myös rauhallinen, ei minua, eikä kuten kuulin, niin montaa muutakaan ”pitänyt otteessaan” ihan koko aikaa…

Miksemme voineet vaihtaa mielipiteitä kesken leffan, vaan suomalaiskansalliseen tapaan istuimme hiljaa paikoillamme siemaillen muutamaa jäljellä olevaa pientä viinitilkkaa miettien, voisiko tilata lisää niiden 16 cl:n lisäksi ja voisiko saada viiniä juuri sieltä Remellurin tilalta, jossa elokuvan kaksi itseään ja elämäänsä etsivää keski-ikäistä miestä katselivat kappelin maalauksia ja kevättalvisia maisemia. Ja hautausmaata! Ihan uusi hautaustapa minulle! Sitä pitää tutkia lisää! Ehkä mennä käymään siellä? Rioja Alavesa seuraavan reissun kohde?

Tiedä häntä. Mutta yhteisöllisyyttä olisi mahdollista olla paljon enemmän.

Valokuvaus Vanhemmuus

Opiskelua perheessä riittää…

No nyt se sitten on auki. Meidän Esikoisen paikalle Alma Mediaan etsitään uutta digiasiantuntijaa (mikä on kyllä kuulemma vain puolet siitä, mitä hommiinsa nykyään kuuluu).

Kolme vuotta Kauppalehden harjoittelijasta digiasiantuntijaksi ja lopulta Alma Median tuotepäälliköksi. Tarinassa on paljon käänteitä ja muuttuvia tekijöitä, mutta olennaista on se, että työnkuva ja työmäärä ovat muuttuneet koko ajan, luonnollisesti vaativammiksi. En tiedä tarkkaan, kuinka paljon tyttärellä on ”virallisesti” pitämättömiä lomia ja ylityövapaita, ja sitten vielä ohi työaikakirjanpidon tehtyjä hommia… Ainakin kahden kuukauden verran. Ainakin.

Ja kuten itse sanoi ”Ei ne kaksitoistatuntiset työpäivät, mutta kun se, mitä siitä työstä jää. Ei itselle eikä muille muuta kuin rahaa, eikä se tunnu hyvälle.”… Jo opiskeluaikanaan pohti, onko markkinointi sittenkään hänen hommansa. Aluksi tekikin Kauppalehdessä paljon muuta kuin markkinointia, sai tutkia ja analysoida. Vähitellen, monien muutosten kautta tyär on kypsynyt, viime kesälomalta palattuaan alkoi pohtia lähtöä: työpaikan ja alan vaihtoa. Soitteli ja nähdessämme käytti – kuten sanoi – ”hyväkseen kotoista opinto-ohjauksen ammattitaitoa” – ja minähän kannustin. Miksipä jäädä työpaikkaan, jossa työ ei tunnu mielekkäälle. Alle kolmekymppisellä on vielä enemmän kuin 30 vuotta työelämää edessään, joten ei kannata hautautua ja uupua työhön, josta ei saa iloa ja johon ei ole intohimoa.

Monia vaihtoehtoja on kelannut, ja vaikka graduseminaarin jälkeen, kun oppiaineen professori oli vähän kysellyt, että miten jos alkaisit jatkotutkijaksi, väitöskirjan tekijäksi, oli Esikoinen pohtinut, että olenpa yhden sellaisen tekoa seurannut, ja kiitos ei, kuitenkin mietti tässä syksyllä, ettei akateeminen ura sittenkään niin paha olisi. Mutta siitä minä varoittelin. 😀

Noh, tammikuun alussa Esikoinen irtisanoutui, mistä seurasi kaikenmoista, mutta nyt on enää pari viikkoa töitä jäljellä. Olen sanonut omalle ja monelle muulle elämänuraansa pohtivalle, että – varsinkin nykyisin – työelämä ja ura on prosessi, ei maali.

Ja mitä sitten? – Nyt alkaa luku pääsykokeisiin. Pelkillä pisteillä pääsisi Helsingin yliopistoon, mutta kun haluaa Aaltoon. Ja nyt kun korkeakouluihin on nämä isot ensikertalaiskiintiöt, niin ”toiskertalaisen”, valmiin kauppatieteen maisterin, on pärjättävä pääsykokeissa hyvin, että pääsee opiskelijaksi toistamiseen. Opintotukikuukausia on vielä jäljellä, kun KTM:n teki sen verran nopsasti, ettei kaikkia ehtinyt käyttää. Ja on kuitenkin ehtinyt tienatakin valmistumisensa jälkeen.

Kaikkihan eivät tämmöistä ymmärrä, mutta minä kyllä olen iloinen ja helpottunutkin. Kuten Pehtoorikin. Koulutukseen ja uuden oppimisen hyvää tekevään vaikutukseen uskon vahvasti, mikä ei ehkä yllätä. 😉 Ja sellainenkin hieno juttu, ettei Esikoinen pyri mihinkään jenkkiyliopistoon tai jonnekin muualle tuhannen kauas. Helsingissä pysyy. Ja tulee välillä kotikotiin lukemaan pääsykokeisiin.

Minullakin on päivä mennyt iltaan asti opiskellessa ja kuvia tehdessä. Ja se tuntuu mielekkäältä ja siihen on intohimoa. Iltalenkille sitten Nallikariin.