Tuulestatemmattua

Miksi Oulu on ”Valkea kaupunki”?

Oulu on Pohjolan Valkea kaupunki. Onhan se. Aina välillä kysellään, että miksi niin sanotaan?

Nyt kysymys oli esillä Facessa, ja koetin kertoa (kuten olen eräänkin kerran virallisemmissakin puitteissa koettanut), että Oulu valkeana kaupunkina liittyy erityisesti siihen, että kaupungista haluttiin sodan jälkeen, jälleenrakennuksen myötä, tehdä arkkitehtuuriltaan, yleisilmeeltään valkea. (Esim. Valkealinna keskustassa).

Lisäksi Nallikarin valkeat hiekkarannat ovat osa valkean kaupungin imagoa, mistä kertoo se, että lukuisat norjalaiset kesävieraat kutsuvat nykyisinkin Nallikaria Pohjolan Rivieraksi.

Ja ihan varmasti valoisat kesäillat ja -yöt ovat yksi syy sille, miksi Oulu saa kantaa nimeä ”Pohjolan Valkea kaupunki”.

Eihän Oulun ”valkeus” tai edes vaaleus ihan helposti kaduilla kulkijalle näy, mutta kun avaa silmänsä, niin todellakin: Oulu ON valkea (tai ainakin vaalea koko keskustan rakennuskannaltaan).

Oulun valkeus näkyy kaupunkikuvassa aika hyvin, varsinkin mereltä ja ilmasta katsottuna. Esim. tässä Matkailutoimiston kuvassa (vuodelta 2005), joka on myös toimittamani ”Oulun vuosisadat (1605 – 2005)” -kirjan takakannessa. Ja nimenomaan viime sotien jälkeinen rakennuskanta on tuota ”valkeaa”.

Eilisellä ja tämän päiväisellä aamulenkillä, melkein juosten, otin muutaman kymmenen, itse asiassa parisataa, kuvaa Oulun keskustan kaduilta. Vauhdissa, enemmälti sommittelematta… Kuvat siis ”juosten kus.. eiku kuvattu”. Koetin hakea nimenomaan katunäkymiä, joissa on rakennuskantaa sotien jälkeisilta vuosikymmeniltä, – 40-, 50-, 60- ja vielä 70-luvultakin. Ja kyllä minä näin Valkean kaupungin.

Ensimmäinen kollaasi tältä aamupäivältä

Ja toinen eiliseltä.

Kuvat eivät kummoisia, mutta kertonevat ”Valkeasta kaupungista”. Tällaisena kesäpäivänä myös sinivalkoisesta Oulusta. Niin kirkas ja kuulas oli taivas aamusella.

Kuvakollaasien kuvat yksitellen, isompina nähtävissä täällä. Ja edelleenkään eivät mitään valokuvauksen taidonnäytteitä…

KLIKS – Oulu – Pohjolan Valkea kaupunki

Isovanhemmuus

Tärkeä päivä – tämäkin

Kolme vuotta sitten juuri tänä samaisena päivänä minusta tuli mummi. Minun poikani sai pojan, minun Miniäni synnytti maailman ihanimman Apsun. Minä tiesin jo silloin, jo sitä ennen, että minun maailmani tulee muuttumaan. Mutta enhän minä tiennyt miten paljon, – ja että näin paljon.

Tänäänkin minulla oli mummeilupäivä. Yhdessä Apsun kanssa ajeltiin aamupäivällä, hain pojan kotoaan: ”Mummi osaa ajaa piitteä (Beetleä) hyvin. Pappakin osaa. Mummi osaa ajaa hyvin.”

Päivä oltiin meillä, leikittiin, syötiin, luettiin, kerrottiin toisillemme ”leissusta” (Rodoksen matkasta), nukuttiin, ja iltapäivä oltiin pihalla: Lego City (leekotiti) ja puutarhanhoito olivat tärkeitä. Pappakin oli jo mukana touhuissa.

Sitten oli aika lähteä kotiin, hakea matkalla Apsun äiti töistään. Kerättiin ensin lelut ja legot koppaan ja koriin, pakattiin Apsun tavaroita reppuun, ja sitten poika kysyi omalla tavallaan: ”Laitatko tuon mekon?” (minulla on ns. pihakukkamekko, joka päällä en paljon julkisesti liikuskele, mutta jossa on hyvä päivää kotipihalla paistatella). Sanoin, että ”voin laittaa” ja sain pojalta hymyn.

Ja sitten, kun ollaan tuulikaapissa jo lähdössä, poika ottaa minua kädestä, puristaa lujaa ja toteaa, tuosta vaan, yhtenä kesäisenä perjantai-iltapäivänä: ”Mummi rakastaa Aatua”.

Niin tekee, ja itkee. Itkee niin, että on vaikea löytää eteisen korista auton avaimia… Mutta kyllä me matkaan pääsimme.

Ja matkalla auton takapenkiltä löydettyään jotain, kuuluu kysymys…

Mikä tämä on?
Se on mummin sateenvarjo. Jos sataa vetta, niin sitä tarvitaan.
Missä se sade nyt on?
Se on pilvissä, mutta nyt ei näy pilviä. Näetkös, taivas on ihan sininen, eikä siellä ole pilviä. Joskus kun on pilviä, sataa vettä, mutta ei nyt. Nyt on hyvä.
Aha.

Kolme vuotta sitten en tiennyt, miten paljon minulla on edessä. Miten tärkeä tuo pieni on minulle.

Historiaa Isovanhemmuus Vanhemmuus

DNA, geeniperimä, haploryhmä ja minä

Aivastatko syötyäsi tummaa suklaata? – Minä en, mutta minun DNA:ssani on kyllä monia muita jälkiä neanderthalilaisesta, esimerkiksi pituuteni. DNAssani on enemmän jälkiä neanderthalilaisesta kuin keskimäärin niissä kymmenissätuhansissa ihmisissä, jotka on ovat tehneet geeniperimän kartoituksen DNA:sta tällaisessa firmassa https://www.23andme.com/en-eu/

Minä sain tuon testin lapsilta viime jouluna lahjaksi. Testi hoitui muutamassa minuutissa, kunhan vastasi muutamaan kysymykseen ja sylki pieneen putkiloon pari senttiä, sulki putkilon, pakkasi mukana tulleeseen koteloon ja pakettiin ja lähetti – Hollantiinkohan se oli? Ja vastaukset tulivat joskus maaliskuussa. Firmalla on kaksi erilaista testiä: suppea ja laaja ( = halvempi 99 € ja kalliimpi 169 €). Minulla oli halvempi koska en halunnutkaan tietää mitään perinnöllisistä sairauksistani yms.. Vävykokelas on joku vuosi sitten ostanut itselleen sen laajemman testin, jossa saa tietoa myös sairauksista geeniperimässä. Sanoi, että oli aika odotuksen mukaisia ne tulokset.

Aika paljon tietoa pelkässä esi-isä/ätiti-paketissakin tulee. Esimerkiksi Minun kromosomeissani on tällaisia määriä eri puolilta Eurooppaa, ja siis vain eurooppalaisia ”pätkiä”.

Tuo on jännä tuo 0,2 % Brittein saarille (ml. Irlanti). Itäisen Euroopan, johon lasketaan tässä myös Viro, korkea osuus selittynee osin sillä, että äitini mummu (äidinäiti Kokkalan sukua) on tullut Virosta Koivistolle Karjalaan. Ruotsi on tietysti vahvana (4,3 %). Ja ”Broadly European” viittaa niihin italialaisiin mammoihin, joita aina itsessäni joskus tunnistan. (Näin tieteellinen tämä oma tulkintani on! 😀 ).

Testin mukana tuli myös kromosomikartta, jossa näkyy kuinka paljon (prosentuaalisesti) kussakin kromosomissani on noista em. alueilta saatua perimää, mutta enhän niitä tietenkään osaa sanoa, mikä kromosomi ilmentä mitäkin. Yksi ystäväni (viinikerhomme jäsen) on perinnöllisyystieteen professori ja näytin hänellekin sitä kromosomikaaviota ja laajaa ”raakadataa”, joka tuli mukana, mutta hänkin sanoi, ettei niistä voi tehdä päätelmiä ,mikä ilmenee missäkin piirteessä.

Tuloksia oli kaiken kaikkiaan aika paljon, mutta ne vähäisetkin geeni-, perinnöllisyystieteelliset ja DNA-opit, joita lukioissa kiinnostuneita luin ja opettelin, ovat unohtuneet ja englanninkielinen sanasto ei ehkä ole ihan sujuvasi hallinnassa näissä jutuissa.

Alla oleva aikajana sen sijaan on aika helposti tulkittavissa.

Tämän perusteella en ihan voi väittää, että viime viikonloppuna oli sukulaisten häät Englannissa.

Esivanhempien alkukodista saa myös tietoa. Äidinpuolen haploryhmäni eli esiäitieni heimo (tai ihmiskunnan pääryhmä sanaakin haplosta käytetään) kuuluu ryhmään X ja on nimenomaan ryhmä X2. Se on levinnyt laajalle, ja sen lähtö on voitu ajoittaa noin 19 000 vuoden taakse aikaan, jolloin jääkausi oli huipussaan ja jolloin heimo oli Lähi-Idän ja Kaukasuksen alueella. Heimo X2 on puolestaan osa Itä-Afrikkaan 150 000 vuotta sitten jäljitettävää L-haploryhmää.

Äidinpuolen isälinja on myös Haplo X2-ryhmää. Isän suvun mies- tai äitilinjan haploryhmästä minulla ei ole tietoa, mutta kunhan veljeni saa oman DNA-testinsä tehtyä ja siitä tulokset, niin sitten tiedän ainakin mieslinjan isän puoleltakin. Ja josko joku isänpuolen tätien tyttäristä (serkut Pirkanmaalla ja Amerikassa – tästähän oli puhetta… 😉 ) tekisi tämän saman testin, niin sieltä saisin minäkin samalla lisää tietoa.

Minusta tämä on mielenkiintoinen juttu, ja tätä kautta voi etsiä DNA-sukulaisiaankin ja opiskella paljon lisää näistä asioista.

Suosittelen, ja tämmöinen on kyllä aika hyvä lahjaidea, eikö?

KLIKS

Tämän lisäksi olen hankkinut tulokset myös MyHeritage -tietokannasta. Ja siellä rakennellut sukupuitakin…

Muistikuvia Oulu Valokuvaus

Kamerahommia

Tänään on ollut jännä päivä. Ensimmäiset ”viralliset” yo-kuvat olen saanut ottaa.

Aamulla rakentelin studion olohuoneeseen, otin muutamia tuotekuvia ihan harjoitellakseni lamppujen käyttöä, ja sitten Pehtoori on saanut olla koekaniinina tänään sisällä ja edeltävänä päivänä ulkona.

Iltapäivällä komea ja pitkänhuiskea ylioppilas sitten tuli kuvaussessioon. Kuten opetettu on, minulla oli oikein ”käsikirjoitus” ja valmiiksi suunniteltuna muutamia poseerauksia. Aika hyvin me saatiin homma kulkemaan, siitepöly ja auringon kirkkaus mallille ja ylioppilaan pituus minulle olivat lisähaasteita, joita en ollut hoksannut ottaa huomioon. No nyt olen illan perannut ja käsitellyt kuvia.

Apsunkin piti tulla tänään kuvattavaksi, tai siis hoitolaiseksi, mutta vanhempien työvuorot olivatkin vaihtuneet, ja meillä onkin Apsu-päivät vasta loppuviikolla.

Niinpä päivällä pitkä pyörälenkki – jälleen patsaskuvien metsästyksessä – tuomien tuoksussa pikkupolkuja Kuivasjärven takana ajellessa. Harmittaa kun en eilen jo käynyt kuvaamassa tätä Anni Rapinojan ”VÄ LI TÄ”-teosta. Se oli työmatkani varrella nimenomaan silloin kun lämpiminä päivinä kuljin pyörällä duuniin, ja muistin, että juurin näin alkukesästä sen edusta on keltaisenaan voikukkia, ja vakaana aikeena tänään kuvata tuo ”patsas” kukkameren keskellä, mutta juuri kun tänään tulin paikalle, niin iso nurmenleikkauskone lähti paikalta. Harmi. Mutta silti tuo on hieno, ja sopii niin hyvin Teknologiakylän IT-työpaikkojen keskelle, juuri sinne missä Oulun IT-nousu (ja kuplan puhkeaminen) 90-luvulla tapahtui.

Oulu Valokuvaus

Kaikenmoista sinistä koko päivä

Hellepäivä. Ah, onnea. Aamulla sininen taivaankansi korkealla, ja aurinko lämmitti jo aikaisin.

Aamutoimien ja erinäisten paperiasioiden jälkeen sain kamerareppuni ja itseni pakatuksi pyörän selkään vasta vähän ennen yhdeksää, eikä tarkkaa määränpäätä ollut tiedossa. Ainoastaan, että Lasaretin pihakuvia olisi tarkoitus ottaa, – sen kuvausprojektin kakkososakin on nyt sitten valmis. Ensimmäinen iso juttuni, ja mukavallehan se tuntuu, että homma hoidettu.

Sitten vain pyöräilin, ajelin merenrannassa, jokisuistossa, Ainolassa, siellä täällä, sinisten vetten äärellä

ja vielä kerran kuvailemaan kaupungintalon tulppaaneja.

Tiedättekös, miksi tuo tulppaanikuva on pienempi kuin tuo ylempi? Koska sen leveys on tarkasti 851 pikseliä, vaikka yleensä käytän näillä sivulla 1000 pikselin leveyttä. Miksi sitten tuo alempi on juuri tuon levyinen? Koska laitoin ko. kuvan myös Facebookkiin oman sivuni otsikkokuvaksi. Ja sen koko on 851. Tai siis jos säätää kuvan valmiiksi tuohon kokoon, niin kuvasuhde ja kuvan laatu säilyy mahdollisimman hyvänä, eikä kuva rajaudu tai vääristy. Jos taas laittaa kuvia ”seinälleen” (ei siis otsikkokuvaksi), kannattaa käyttää pitkän sivun pikselikokona joko 960 tai 2048. Silloin FB pakkaa kuvaa mahdollisimman vähän, eikä kuva vääristy. Täällä KLIKS on lisää tietoa…

Poljin kaupungin laidoilta kaupan kautta kotiin, jossa vasta puolelta päivin, ja pitkään mietin, heittäydynkö piazzalle lukemaan ja ottamaan aurinkoa – en muuten ole moneen vuoteen ole ollut niin ruskettunut kuin nyt: viikko Rodoksella ja toinen Oulussa – auringossa molemmissa. Mutta siis: vastustin houkutusta, ja otin hoitaakseni Huvilan siivousurakan NYT. Eihän siihen ikkunanpesuineenkaan mene kuin jokunen tunti ja nyt vielä kun ei ole sääskiä, homma hoituu helpommin. Pehtoorilla samasta syystä takavaraston järjestely. Tosin mies oli ensin pyöräillyt 40 km! Pikkuisen on rasittavan hyväkuntoinen ja ahkerasti treenaava ukkeli. No mutta, en antanut asian häiritä enempää, vaan keskityin vain omaan suoritukseeni. 😉

Ja puhdasta tuli. Kreikasta tuotiin Huvilaamme ”jotain sinistä” kuten yleensä reissusta tapana on. Paitsi että sinisten pullojen kokoelmaa täydennettiin minipullolla ouzoa, niin sitten ostin Lindoksen kapeilta valkoisilta kaduilta kaksi lasikoristetta.

Tällaisiä ”silmiä” oli kaikessa mahdollisessa: T-paidoissa, avaimenperissä, liinoissa, korviksissa, laukuissa, … kaikessa.

Näitä kutsutaan (kai) lähes koko itäisen Välimeren alueella ”Fatiman silmäksi”. Nimitys saattaa vaihdella, mutta se on eräänläinen talismaani, pahan poissa pitäjä. Ei niinkään onnen amuletti, vaan nimenomaan huonon onnen ja pahan torjuja. Erityisesti lapset, raskaana olevat naiset, kodit, nykyisin autot ”tarvitsevat” tällaista. Ovenpieliin ja taskuihin niitä kuulemma laitetaan. Minäkin laitoin sitten Huvilaan. Nyt pysyy paha pois.

Niitä näitä

Mukana ja yksin

Tällaisina keväinä, jolloin sää, lämpötilat, luonto ja oma mieli siirtyy huhtikuusta suoraan kesäkuuhun, ja vielä lämpimään sellaiseen, jaksaa jokaisena aurinkoisena, kesäisenä päivänä olla hämmästynyt ja kiitollinen moisesta lahjasta. Ja yrittää olla ajattelematta perisuomalaisittain, että eihän tätä kuitenkaan kauaa riitä ja millainenhan se ”oikea” kesä sitten on kun nyt on saatu tällaisia päiviä ja jatkuvaa aurinkoa ja lämpöä.

Merkillistä on sekin, että ei ole (vielä) itikoita, ja että salaatti on kasvimaalla jo pinnassa. Yleensä tähän aikaan ei vielä kylvettykään.

Lämpö mahdollisti myös sen, että menimme äidin kanssa lääkärireissun jälkeen myöhäiselle lounaalle ”Makiaan” ja istuimme terassilla ( ~ oululaisittain patiolla). Huolimatta siitä, että äiti oli liikkeellä rollaattorilla eikä pyörätuolilla kuten yleensä lääkäri- ja poliklinikkareissuilla. Mikä sekin kertoo kesäisestä kelistä.

Tänään taas kerran tuli hoksattua, kuinka erilaisia mies- ja naislääkärit ovat suhtautumisessa vanhuksiin, tai ainakin vanhoihin naisiin. On tässä viimeisen kymmenen, ja varsinkin viimeisen viiden, kuuden vuoden aikana tullut äidin mukana lääkärin kohtaamien eräänkin kerran koettua. Ja empiirisen havainnoinnin jälkeen mutu-tuntuma on, että naislääkärit ovat noin 3/4 empaattisempia, kuuntelevampia ja kokonaisvaltaisemmin asiakkaan/potilaan vastaanottavia kuin miehet. Omat lääkärikokemukset ja -kohtaamiset, joita toki on muitakin kuin hammaslääkäreitä 🙂 , eivät näin selkeästi jakaudu, mutta juuri vanhukseen (tai siis ainakin äitiini :)) suhtautumisessa tämmöinen on ihan selkeä. Ja tänään oli kyllä ihan mahdottoman huomioonottava naislääkäri, kyseli, kuunteli, puhui, katsoi, neuvoi ja selitti ja taas kuunteli. Eikä silti mennyt aikaa yhtään ”yli”. Pelkästään lääkärissä käynti teki niin hyvää, että vastoin aiottua äiti jaksoikin lähteä ulos syömään. Tehtiin vielä autolla kiertoajelu kesäisen Oulun puistojen ja torin reunalla, ja kun iltapäivän lopulla palauduin kotiin, lähdin omalle kiertoajelulle – pyörällä tosin.

Kasvitieteelliseen ja Linnanmaan/Kaijonharjun patsaita kuvailemaan. Istuksimaan puistossa. Olemaan vaan.

Oulu

Auringon ja kuvien viikonloppu

Tänään ei ollutkaan enää kovinkaan lämmintä, ja vielä hiljaisempaa kuin eilisellä aamulenkillä. Eilen aamupäivällä kaupungissa oikeastaan vain ravintolapäivään valmistautuvat kojujen ja telttojen pystyttäjät, muutama ostoksille menijä.

Ja minä kiertelin ja kaartelin. Taas kerran totesin Oulun kovin kauniiksi.

Ihan kuten eilen kaupungilla, niin tänään Linnanmaan kampuksella kävin kuvailemassa veistoksia ja patsaita, ja taidan mennä huomenna vielä uusintakierrokselle. Olin yliopiston huudeilla toista tuntia, aurinko paistoi, oli toukokuu, ja kyllä iski hetkeksi kova ikävä yliopistoelämään. Juuri toukokuuko sen teki? – Toukokuussa oli väitökseni, toukokuussa valmistui paljon omia opiskelijoita, toukokuussa oli kustospäiväni, toukokuussa sain ”Humanistin maljan”, toukokuussa valmistuin maisteriksi, toukokuussa oli promoontiot (airueena 1983 ja promovoitavana 2006), toukokuussa sain yliopistoelämässäni usein jotain valmiiksi, – ”paras työ, tehty työ”. Toukokuuhun liittyy paljon hyviä muistoja, muistoja onnistumisesta, helpotuksesta, – ja niiden tuntu oli tänään yksi autiolla yliopistoalueella kierrellessä.

Muutoinkin päivä mennyt kuvaillessa – ihan vaan omaksi ilokseni. Ja kuvailin pikkuperhettä ja Apsun serkkutyttöä, joka on niin kuvauksellinen – kuin 12-vuotias Laura Birn. Ja kuvailin ruokia, ja kukkia ja kaikkea. Sellainen mukava leppoisa sunnuntai.

Reseptit Ruoka ja viini

Juhlamaistelujen jälkeen

Minulla on yksi etäinen tuttu, itse asiassa sisareni ystävä, joka vastikään täytti 50 vuotta. Hänen tapansa juhlia puolivuosisataistaan on minusta kerta kaikkisen hieno ja aika ainutlaatuinen. Hän viettää pieniä ”juhlia” pitkin vuotta. Hän mm. kutsui FB:n kautta yhdeksi aamuksi kahdeksan ensimmäiseksi ilmoittautunutta kotiinsa aamiaiselle, puurolle ja kahville, pyysi tuomaan tullessaan runon tai suklaalevyn. Yksi juhla oli kun vanhemmat tulivat tuomaan kukkatervehdyksen ja yksi kun sankari kävi entisellä työpaikallaan iltapäiväkahvilla ja taisipa avantouintisessiokin olla juhlaksi järjestetty. Juuri noin näkee ”vieraitaan”. Ei pönötystä, vaan läsnäoloa ja kohtaamisia.

Pikkuisen tuolla ajatuksella, paljon rajallisemmin, tai toisaalta isommin eli juhlien viikosta toiseen … 😉 olen omaa vanhenemistani juhlistanut. Paitsi reissu perheen kanssa Kreikkaan, niin eilen viinikerholle juhlaillallinen. Synttäreinä en niitä ”mainostanut” enkä kutsussa mitään sellaista maininnut, mutta itsellä oli tavallisia maistiaisia juhlavampi fiilis jo järjestellessä. Ja niin oli sitten kerhollakin: olen kerhon kuopus, ja minulle sitten toivat porukalla samppanjan, aika uniikin kortin ja sitten vielä kukkia ja yhden ”henk.koht.” lahjan. Espanjalainen punaviini, ”koska sinulla on se linja-autokorttikin ja muutenkin” eli minulle nimikkopunaviini ”Regina Viarum” (~teiden kuningatar). 😀 No ilahduttihan kaikki tuommoinen, tietysti. Ja ilahdutti, että meillä oli oikein hyvä ja juhlallinen, rento ja rauhallinen ilta.

Ja että rustiikki kreikkalainen ruoka maistui. Munakoisotahna ja jälkkäri saivat erityisen paljon mainesanoja. Jälkiruokana oli se uusi juttu: lakua, Aura-juustoa, jätskiä ja sitten vähän vielä jatkokehittelyä. Tarjosin ”hillottua” päärynää ja hopeatoffekastiketta. Päärynät jo aamulla kuorin, poistin siemenkodat ja puolitin. Laitoin astiaan, ja kaadoin päälle sokerilientä (n. 3 dl vettä ja 1 dl sokera ja ½ dl sitruunanmehua) ja päärynät saivat lillua päivän. Hopeatoffeekastikkeeseen laitoin pussillisen hopeatoffeita ja 3,3 dl kermaa, jotka lämmitin kattilassa ja hämmentelin niin kauan, että toffeet suli kerman joukkoon. Ja sitten kaikki komponentit samalle lautaselle (kuvaa ei ole, mutta ei ollut annos kovin kauniskaan). Ja punaviiniä oli vielä jäljellä tämän herkun kanssa nautittavaksi.

Itse tykkäsin ihan mahdottoman paljon alkuruokana olleesta spanakopitasta (feta-pinaattipiiras, jonka resepti eilisessä postauksessa), jolle tein itse kehittelemäni kastikkeen. Se meni suunnilleen näin:

Jukurttikastike

1 prk kreikkalaista (huom. ei turkkilaista vaan Arlan Lempi – kreikkalainen jukurtti) jukurttia
½ dl majoneesia
½ dl sitruunamehua
1 valkosipulinkynsi murskattuna
paljon silputtua tilliä
suolaa
mustapippuria
ripaus (½ tl?) sokeria

Anna tekeytyä jääkaapissa. Tämä oli hyvää myös lihan ja salaatin kanssa.

Juniori maistatti meillä samppanjoita, – olipa jotenkin hassua kun poika ”piti luentoa”. Ja osoitti kyllä asiantuntemustaan.

Samppanjoiden lisäksi meillä oli punaviinejä, jotka olin valinnut Alkon italialaisista uutuuksista. Joukossa yksi kreikkalainen, joka me on jo aiemmin maistettu, eikä se ole kehno ollenkaan, ja sitten yksi Brunello, jonka ostimme Montepulcianossa kesällä 2010. Runsaahko ruoantarjonta viinien ohessa varmasti vaikeutti tunnistamista, mutta ei kreikkalainen erottunut muita huonompana, ja brunello oli ehkä vähän pettymys. Mutta yksi ylitse muiden oli Valdifalco. Syrah-rypäleen pippurisuus oli juuri sopivaa, muutoin mukavan ”paksu” punaviini eikä mitään tiukkoja tanniineja. Kiitettäviin pisteisiin se ylsi ja varauksettoman suosion se sai. Ihan kuten samppanjoissa ”Heikkisen Kalle”. Aina vaan hyvä, aromikas, voimallinen, eloisa, Charles Heidsieck.

Luigi Einaudi Dogliani 2016 (17 €)
Dolcetto, DOCG Dogliani (Piemonte)
Täyteläinen, keskitanniininen, tumman kirsikkainen, boysenmarjainen, luumuinen, kevyen viikunainen, mustapippurinen, yrttinen

Valdifalco Loacker Lodolaia Syrah 2013 (34,50 €)
Syrah, IGT Toscana
Täyteläinen, tanniininen, mausteinen, pippurinen, tamminen

Gaia Monograph Agiorgitiko Syrah 2016 (13 €)
Agiorgitiko Syrah, PGI Peloponnese
Keskitäyteläinen, keskitanniininen, karhunvatukkainen, kirsikkainen, kevyen mustikkainen, hennon mustapippurinen

Brunello di Montalcino Il Vino dei Poeti 2005 (35 €)
Sangiovese, DOCG Brunello di Montalcino (Piemonte)
Roteva, tanniininen, intensiivinen ja jo kehittynyt perustason Brunello

Menicucci Governo All’Uso Toscano 2014 (21,16 €)
Merlot, Cabernet Sauvignon, IGT Toscana
Täyteläinen, keskitanniininen, marjainen, vaniljainen, karhunvatukkahilloinen

Menicucci Il Principe Toscana Rosso 2014 (21,16 €)
Sangiovese, Merlot, Cabernet Sauvignon, IGT Toscana
Täyteläinen, keskitanniininen, mokkainen, luumuinen, mausteinen

Huolimatta siitä, että olen FB:ssa poistanut omasta profiilistani syntymäpäivän näkymisen kaikille, menin töppäämään kun vaihdoin reissussa otetun kuvan profiilikuvakseni. Muutenhan kaikki meni hyvin, mutta hölmö kirjoitin kuvatekstiksi ”uuden vuosikymmenen kuva”. No sittenhän se pian myös facekansalle paljastui, että olen vanhentunut ja alkoi onnittelujen ja peukutusten tulva, vaikken sellaista todellakaan ollut ajatellut. Molemmat lapset ovat jo Facesta lähteneet, Pehtoori ei ole koskaan sinne liittynytkään, mutta minä vielä roikun siellä. Mutta kun ne kuvat, haasteryhmät, photoshop-neuvola, Oulu Vintage… Siis onhan siellä paljon hyvääkin.

Ja kun nyt tälle selfieiden linjalle on lähdetty, ja joskus talvella jo lupasin kuvan uusista rilleistäni, niin laitanpa nyt vielä omakuvan tännekin. Samalla tulee taas se vuosittainen ”muotibloggaus”. Kerroinhan aiemmin, että ostin reissuun monta uutta ei-mustaa vaatetta, mm. Balmuirin ihanan huivin. Ja sitten eilen vielä hankin uuden Yo zen -kaulakorun. Ennestään minulla onkin jo musta, mutta nyt rillien väriin sopiva uusi. Yo Zen on meidän ”naapurintytön” (nyt jo aikuinen, ja kujalta pois muuttanut) luomuksia, siksikin ja muutenkin niistä pidän.

Niitä näitä Reseptit Ruoka ja viini Viini

Kreikkalainen juhlailta

Tänään on viinikerhon maisteluilta meillä. Vähän kuin synttäreideni merkeissä ja Kreikan matkan jälkimainingeissa tein (taas 😉 ) oikein illallismaistelun. Ja teemana Kreikka. Kreikka on teemana kutsuissa, väreissä, kattauksessa, musiikissa, ruoassa – mutta ei viineissä. Ihan viinikerhomme alkuaikoina meillä oli maisteluilta Kreikka-teemalla ja se on ainoa kerta kun liki kaikki hankitut viinit päätyivät Oulunsalon omakotitalon viemäreihin. Mutta annoimme Kreikan viineille myöhemmin uuden mahdollisuuden: me toimme Pehtoorin kanssa Santorinin (vai Halkidikin) reissulta muutamia hyväksi havaittuja, paikallisilta tuottajilta ostettuja, suht. kalliita Asýrtiko-valkoviinejä ja Agiorgítiko-punaviinejä. Kreikassa ne olivat maistuneet vallan makoisilta, viinillisiltä, luonteikkailta ja ties miltä kaikelta positiiviselta. Marraskuisena, pimeänä, loskaisena iltana Oulussa eivät. Taas kerran oli tullut todistetuksi, että viinin maku on kiinni myös miljööstä, ihan kuten se on riippuvainen ohessa tarjottavasta ruoasta ja läsnäolevasta seurasta ja kaikesta elämästä.

Retsinaakin (pihkainen valkoviini) on joskus Suomessa kokeiltu. Eikä se vaan täällä maistu. Mutta tiedättekös? Viime viikon maanantaina, Rodoksen kaupunkiretken lounaalla oli vaan ”pakko” tilata pullollinen (4,50 euroa), ja kun kaikki sitä horiatikien ja kanasouvlakien ja gyros pitojen kanssa maistelimme niin eihän se missään tapauksessa ollut pahaa.

No mutta siis: tänään en maistata kreikkalaisia viinejä, vaan jotain ihan muuta. Ihan minun omia lemppareitani: alkuun samppanjaa ja sitten italialaisa punaviinejä. Tosin ei yhtään Amaronea. Ja sentään yksi kreikkalainen jokerina joukossa.

Ja sitten olenpa järjestänyt yllätyksen: osin myös itselleni. Sanoin Juniorille, meidän samppanja-enthusiatistille, intohimoiselle harrastajalle, nyt myös Alkon myyjänä olevalle pojalle, että saa valita alkuun muutamia samppanjoita (kerhon kassassa on rahaa! 😉 ) ja tulla esittelemään ne. Nyt poika on tämän viikon käyttänyt eräänkin tunnin, illan ja yön seudun oman settinsa perusteluun ja esittelyyn. Sai vaihdettua tämän illan iltavuoron päivävuoroon, niin että tulee suoraan töistä (Alkon työkamppeet päällä 🙂 ) pitämään meille pruuvia.

Samppanjoiden maistelun jälkeen tai oikeastaan ohessa meillä on tarjolla alkupala: Rodoksen lentokentältä ostettuja ihania pistaasipähkinäitä ja pitkästä aikaa tekemääni spanakopitaa. Kreikkalainen pinaatti-fetapiirakka oli yhteen aikaan minun suuria lemppareitani, nyt kaivoin reseptin esiin. Ja tein sille jukurttikastikkeen, yritin sellaista kuin viime viikolla monessa yhteydessä tuli vastaan.

Ja juhlavan alun jälkeen siirrymme sitten rustiikkisempaan taverna-tyyliseen tarjoiluun. Kaikki muu tuttua ja liki arkista, mutta ensimmäistä kertaa ikinä tein melitsanosalataa. Se on munakoisotahnaa tai salaatiksikin sitä kutsutaan. Ohjeita on kymmeniä, otin ihan suoraan Hellapoliisin blogista. Ja hyvää tuli.

Spanakopita – kreikkalainen feta-pinaattipiiras

3 pkt pakaste- tai tuore pinaattia
250 g fetaa (Patros)
5 munaa
1 sipuli
1 dl oliiviöljyä
pippuria
filo-taikinaa

Silppua sipuli, murenna fera. Yhdistä sipuli, juusto, valutettu pinaatti, munat, pippuri ja 1/2 öljystä.
Levitä muutama filoarkki uunipannuun, voitele jokainen arkki öljyllä ja levitä pinaattiseos päälle. Tee lisää kerroksia (kuten lasagne) ja lado loput filo-arkit päälle, edelleen voidellen öljyllä jokainen kerros.
Paistos uuniin kolmeksi vartiksi, noin 200 astetta. Yhtä hyvää lämpimänä ja kylmänä.

Kastike spanakopitalle (ei välttämätön, mutta hyvää).

Jukurttikastike

Anna tekeytyä jääkaapissa. Tämä oli hyvää myös lihan ja salaatin kanssa.

Munakoisosalaatti ~melitsanosalata

2 munakoisoa
1 salottisipuli
2 tl suolaa
ripaus cayennepippuria
2 valkosipulinkynttä
3 rkl sitruunamehua
mustapippuria myllystä
½ dl jogurttia tai majoneesia (laitoin molempia pari rkl)

Puolita munakoisot ja laita ne uunivuokaan tai leivinpaperilla vuoratulle uunipellille kupera puoli ylöspäin. Pehmennä 200-asteisessa uunissa 30-40 minuuttia. (annoin paahtua, ja saada vähän väriäkin).
Lusikoi pehmeä munakoisotäyte tehosekoittimeen. Heitä kuori pois.
Lisää kuorittu salottisipuli, suola, cayennepippuri, kuorittu valkosipulinkynsi, sitruunamehu, mustapippuria myllystä ja jogurtti tai majoneesi.
Pyöräytä tasaiseksi tahnaksi. Tarkista maku ja tarjoa!

Niitä näitä

Paljoon venyneenä ..

Tänään olen kyllä tehnyt ja touhunnut. Aika moneen suuntaan revennyt. Välillä se on riittänyt, välillä ei. Riippuen. Monestakin asiasta. Huoh!

Parasta on se, että uhkaavalta tuntunut flunssan, angiinan, kuumeilun, rankan kevätflunssan (jollaista tuntuu aika monella tutulla näinä hellepäivinä olleen) alku jäi vain aluksi tai oli vain väärä hälytys. Tosin heräsin aamulla kohtuullisen tukkoisena ja kurkkukipuisena, mutta rankka sinkki- ja antihistamiiniannostelu on auttanut, joten olen ollut varsin toimintakelpoinen. Siis tautini vain allergiaa.

Päivän huonoa antia on ollut se, että olen taas joutunut olemaan omaan kuvaamiseni kovin pettynyt, pettynyt pahemman kerran. Oikein ”keikalla” kävin tuossa iltasella, – noh, ehkä juuri ne tarvittavat kuvat saan kasaan.

Nyt jatkan, tai oikeastaan aloitan, huomisen valmistelua. Huomisesta tulee hyvä.