Tuulestatemmattua

Helsingin kaksipäiväinen reissu oli varsin elämyksellinen, monin tavoin. Aurinko, perjantai-iltapäivän kadut ja kaupat, muistoja, Stockan lastenvaateosasto, The Lohikeitto, pieni ”patikka” Pasilassa: valkohäntäpeura, valkovuokkoja, mustarastaan lohduttava laulu, puheluita ja viestejä, jotka koskivat ja huolettivat, tyttärentyttären halaus, pakahduttava baletti, kyyneleitä, ystävyyttä, iloa ja surua samoissa lauseissa,  …

Kolme kohokohtaa: ystävien tapaaminen perjantai-iltana, ei mikään ”kevyt illallinen”, vaan paljon enemmän: hyvää ruokaa, erinomaisia viinejä, tuttua ja turvallista seuraa. Vuosikymmeniä kestänyt ystävyys kestää ja kantaa. Illan jo kääntyessä yöksi, palatessamme Kampin bussiasemalta kävellen hotellille lämpimässä kevätillassa, kaduilla oli paljon elämää, meillä omat hiljaiset juttumme … epätodellista.

Lauantaiaamuna liian varhain hereille, yö oli (taas) rikkonainen, levoton. Lähdimme kävellen tyhjän Espan puiston läpi Vanhaan Kauppahalliin aamucappuccinoille. Aution Helsingin kaduilla erilainen aamulenkki.

Hotelliaaminen (Marski) sitten vasta oikeastaan brunssin aikaan.

Ja iltapäivän vietimme Järvenpäässä: reissun kohokohta numero kaksi. Emmiliinin kanssa pääsimme hyvinkin pian taas tutuiksi, ja yhdessä touhuttiin kaikenlaista. Vävy kokkaili sapuskat, tyttären kanssa jaettiin kuulumisia ja Emmiliinin kanssa luettiin ja leikittiin. Olisipa Järvenpää lähempänä Oulua, tai toisinpäin.

Viikonlopun loppuhuipennus eilen illalla baletissa: Edith Piaf. Ensimmäinen kokemuksemme baletissa.

Baletti oli tavattoman vaikuttava, kaunis, upea, liikuttavakin: elämäkerta tanssin ja musiikin keinoin suorastaan lumosi. Luulen, etten ollut ainoa 1300 katsojan joukossa, jolle kävi kuten minulle: lopussa kaikki kauneus, musiikki, tarina, tanssi, chansonin sävelet, elämäntarinan traagisuus ja se, kuinka koreografia, sävellystyö, orkesterointi, lavastus, valojen käyttö!!, tanssijoiden taito ja tulkinta saivat muutenkin herkillä olevan mieleni ja silmäni kyynelehtimään. Aplodit kestivät kauan!

Vielä on mainittava kuinka pidin myös ”ulko-baletillisista” tekijöistä. Me olimme Oopperatalolla tuntia ennen esityksen alkua, nautimme lasilliset kuohuvaa (vain oopperassa sellaisista laseista 🙂 ) , katselimme paikalle tulevia kauniisti ja tavallisesti pukeutuneita ihmisiä, kuuntelimme puheensorinaa, nautimme hienosta tilasta ja kevään valosta, unohdimme hetkeksi uuden huolen, ihailimme maisemaa Töölönlahdelle, yritimme päästä oikeaan flow´hun, – taas epätodellista.

Tämän linkin takana on traileri baletista, ja siellä on myös linkki, josta baletin taltioinnin voi kymmenellä eurolla tilata katsottavakseen kotikoneelta tai telkkarista. Olen jo tilannut. Suosittelen lämpimästi!

Kotimatka juna-bussi-juna (ratatöiden vuoksi tällainen juttu) meni aika nopeasti: nyt vielä vähän kuin unessa.

Olemme Pehtoorin kanssa aloittamassa ”uusia seikkailuja”, kuten sisareni mies eilen totesi. No joo, ehkä noinkin. Joka tapauksessa, nyt oikein oli oikein hyvä hetki tulla Helsinkiin, viikonlopun rientoihin, joista sovittiin jo viime vuoden puolella?

Lähdimme kaksin aamujunalla Oulusta – eka kertaa olin varannut meille kahden hengen hytin. Muutama kymppi lisää junalipun eläkeläishintaan, ja saimme oma pienen ”eriön”. Oikein mukava oli se. Rauhallinen, hiljainen.

Olimme jo ennen kahta perillä, ja vaikka meille oli luvattu ”kevyt illallinen”  ystävän luona, jonne olemme menossa vasta kuudeksi, kävimme myöhäisellä lounaalla Kampin ”Fisken på diskenissä”. Minä kävin siellä jo heinäkuisella yhden päivän Helsingin reissullani, mutta Pehtoori ei ole legendaarista ”The Lohikeittoa” päässyt testaamaan – tänään pääsi. Minulle riitti pieni alkuruoka, ”sopivan vähän, enemmän kuin tarpeeksi hyvää”.

Pehtoori  innokkaana shoppailukierroksella.

Lounaan jälkeen hankimme huomista varten vähän tuliaisia.  (Muumitalo-villureiden lisäksi jotain muutakin: olemmehan menossa launtaipäivän viettoon Järvenpäähän Emmiliinin luo.

Huomiseen ”seikkailuun” kuuluu myös jotain ennenkokematonta: me menemme eka kertaa balettiin!

Helsingin uudessa oopperatalossa kävimme joskus vuosia sitten katsomassa oopperaa ja sirkusta,  hienon esityksen, mutta balettia emme ole nähneet. Paitsi Ateenassa 1982 Rudolf Nurejev resuissa lämmittelyhousuissa… En tarkkaan muista miten me sinne pääsimme. En muista vaikka olin matkanjohtaja… Hmmm.

No mutta, huomenna siis balettiin. Nyt Pasilaan, tapaamaan oululaisia. 🙂

Oikeastaan aika hyväkin olo nyt.

Eilen paljon ”ajantasaistettavia” tapaamisia, kohtaamisia, pankkiasioita, lääkäreitä, kuulumisten ja tuntojen vaihtamista, hyvää tekeviä keskusteluja – ja hiljaisuuttakin. Mutta päällimmäisenä tunne puhumisesta. Monisanaisesta, monimerkityksellisestä, helpottavasta, tärkeästä, merkityksellisestä, kipeästä, parantavasta, repivästä ja eheyttävästä puhumisesta, – ja kuuntelemisesta.

Tänään onkin ollut sitten enimmäkseen hiljaista, – vaikka mummeiluakin oli tovi iltapäivällä (lapsenlapsen kanssa hammashoitajan luona). Ja äsken tovin ihan ”seurassa”, ihmisten ilmoilla .

Päivät sen mittaisia kuin toukokuussa kuuluu ollakin. Tänään pyörälenkillä sadetta, tuulta, tummia pilviä, pestyjä reittejä, pieniä jääpaakkuja jossain ojien reunoilla, pölyä, pölyä, uppouttava äänikirja (kuinka hyvä juttu!) ja paluureitillä jo lämmin, sinistä taivasta, – tuntui keväältä. Ja kaikki tämä puolessatoista tunnissa.

Jos kaikki olisi toisin, olisin ehkä lähettänyt tänään sisareni 59-vuotissyntymäpäivänä hänelle runokortin. Tai oltaisiin menty cappuccinoille ja croissanteille Robert´s Coffeeseen tai oltaisiin vaihdettu vain viestit, tai useampikin, kuten tehtiin kaikkina aamuina, arkena ja pyhänä, aina, ainakin viimeiset viisi vuotta.  Joka ikinen aamu.

Nyt, tämän vuoden toukokuussa, kun minun synttärini ovat edelleen kaksi päivää sisareni syntymäpäivän jälkeen, ajattelen tai minulla on tavattoman vahvasti sellainen tunne, että systeri näkee mun ikävän, ja lähettää minulle tämän. Hän kun osasi aina myötäelää.

Ja hän sanoisi, että  ”lakkaa murhettumast, ota valo vasta”.   Muistaisi, että Heli Laaksonen osasi meidän molempien mielestä sanoittaa tärkeitä asioita hyvin, usein hauskastikin, – ja ajatuksella.

En lakkaa murhettumasta, mutta valon otan vastaan. Josko jo huomenna mustarastas taas tarkenisi laulaa?

Koskaan ennen ei ole suru ollut näin raastava; en ole koskaan sisartani läheisempää menettänytkään. Ensimmäiset päivät, ja yöt, olivat tuskaisia, liki kivuliaita.

Se, että koko ajan, kaikki viisi pitkää viikkoa, ennen hautajaisia, oli läheisiä läsnä, myötäelämässä, suremassa, puhumassa ja kuuntelemassa, omia tuntojaan kertomassa, halaamassa, yhdessä itkemässä, nessupaketteja esillä pitämässä, taas kuuntelemassa, ja ”vaatimassa” pitämään kiinni arjesta, lohdutti ja auttoi käsittelemään ja käsittämään kuoleman todellisuuden.

Vaikka ehkä ulospäin ei ole siltä näyttänytkään, niin aika sulkeutunut olen ollut suruksi taipuneeseen tuskaani. Varsinkin tyttären luona vietettyjen päivien ja mökille ”pakenemisen” välisinä päivinä suru ja stressitila tekivät yöunet hyvin lyhyiksi. Yleensäkin nukkuminen on heikoin lenkki minun pärjäämisessäni ”poikkeusoloissa”, niin nytkin.

Aika pienten hautajaisten järjestely oli enimmäkseen herkkää, merkillisesti helpottavaakin surutyötä; koin, että me saimme tehdä viimeisen palveluksen järjestäessämme hänen näköisensä, kauniit, rauhalliset hautajaiset. Taustalla taisi minulla olla ajatus, että jo saattomatkaa suunnitellessa hyvästellään, tehdään jotain konkreettista ja samalla jo jätetään jäähyväisiä, hiljalleen murennellaan surua pieniksi palasiksi.

Oikeastaan heti ryhdyin huomaamattani miettimään myös muistopuhetta, vaikka hyvin tiedän, että kyynelehtimiseni, itkuherkkyyteni ja liikuttumiseni on yleensä aina siinä määrin vuolasta, että saattaisin muistotilaisuudessa joutua jättämään koko muistelun väliin. Silti taas kerran kirjoittaminen teki hyvää, mutta tekstistä ei tullut hyvää, silti surua tuli sanoitettua, ikävää itkettyä paperille. Viikkojen varrella karsin tekstini sellaiseksi, että pystyin sen äänen särkymättä, vain välillä syvään hengitellen ja vähän niiskuttaen, pitämään.

Vaikka kuinka tuntee, että edesmenneelle läheisellehän niitä hautajaisia järjestetään, niin tosiasiassahan hautajaiset ovat nimenomaan jälkeenjääneille, surun kohdanneille tärkeä rituaali. Hengellisyys kuoleman kohdatessa auttaa monia.

Minulle lauantaisessa siunaus- ja muistotilaisuudessa surun yhteisöllisyys, jaettu tuki ja perheen huolenpito tekivät hyvää, jotenkin avasivat käpertymiseni surun kuplasta. Yhdessä kaivattiin, kunnioitettiin, muisteltiin, hiljennyttiin kanttorin soittaessa (kuten sisareni toivoikin) Anssi Tikanmäen ’Aamu lakeuksilla’.

Monelle hautajaiset merkitsevät epämääräisen, epätodellisen ”välitilan”, surun repaleisuuden, päättymistä. Niin minullekin. Nyt kun läheinen on saateltu taivasmatkalleen, on rauhaa hiljalleen toipua ja nyt on opeteltava elämään uudenlaisessa elämässä arjessa ja juhlassa, sellaisessa maailmassa, jossa minulla ei ole sisarta. Se, että oma perhe on surussa mukana ja tukena, auttaa.

Opeteltavaa on paljon. Esimerkiksi sellainenkin asia, että systerille ei enää viesteillä. Viimeisen viiden viikon aikana olen varmaankin joka ikisenä päivänä, ainakin kerran tai useammankin, ollut puhelin kädessä ajatellen ”kysäisenpä systeriltä, mitä mieltä hän on …” tai ”muistatko, miten äidin hautajaisten...”   tai ”haluaisitko, että kutsutaan myös…”

Eilen oli tavattoman tyhjä olo, tänään taas jo syvää ikävää.

Pienet, siniset kukat olivat sisareni lempikukkia. Eihän hän mikään ”kukkaihminen” ollutkaan,
mutta lemmikeistä, eteläntähdista ja valkoisista ruusuista hän piti.

Lempeä, luova, levoton,

ajatteleva, kaunis, sinnikäs,

herkkä, hyvä, rakas,

ainoa sisareni…

Tänään hänet saateltiin taivasmatkalle, – tuonilmaisiin.
Hänelle vihdoin rauha ja lepo.

Minä ja se kuollut kuulumme yhteen.
Katkerien narsissien maku kielelläni
toistaa: mennyttä, mennyttä, mennyttä, mennyttä…
Otan hänen uurnastaan tuhkaa kahmaloni täyteen
ja kohotan sen taivasta kohden: Mitä on minulla tässä?
Valkoiset pilvet, kerääntykää sinertävien kuilujen ylle:
todistakaa, todistakaa,
että se on tuhkaa, joka oli auringon valoa.

                             (Edith Södergran, Mennyttä, 1929)

Toisin kuin Etelä-Suomessa Oulussa ei ole tänään satanut, – ei vettä, ei räntää, ei lunta. Siniseltä taivaalta aurinko on paistanut, tosin ei kovinkaan lämpimästi. Liekö koskaan ennen tullut ajatelluksi vappua niin vähän kuin tänä vappuaattona.

Iltapäivällä kuitenkin suuntasin pyörälenkin niin, että ajelin yliopiston kampuksen kautta, ja näkyihän siellä haalarikansaa. Sellaisesta tulee hyvä mieli. Nimimerkillä melkein 40 vuotta yliopistolaisena elämästään elänyt. Haalarikansaa oli sitten kaupungin laitamilla ja keskustassakin, jossa kävin viimeisiä pikkujuttuja lauantaita varten hoitelemassa.

Pitkän illan olen omasta mielestäni touhunnut kovastikin, – ja ainoa näkyvä aikaansaannos on että sain laitetuksi auringonkukan siemenet multaan – katse kohti kesää kuitenkin.

Sanomakellojen aikaan. Puistossa, ja merenrannassa auringon laskiessa. Yksin. Hengitellen syvään.

On mennyt melkein pari kuukautta (pisin aika  sen jälkeen kun A. syntyi), jolloin en ole pojan lapsia nähnyt, olen ollut pois – ja poissaoleva. Ikävä – molemmin puolin, mikä nyt tuntuu kummallisesti hyvältä – on ollut jo kova. Hyvä oli kertoa, halata ja jutella. Yhdessä istua ruokapöytään, höpötellä. Puhella jo tulevasta kesästä.

Pyöräilykausi on alkanut. Kun kuukausi sitten olin Järvenpäässä, Pehtoori oli käyttänyt mun sykkelin huollossa, ja mm. jarrujen parannuksessa, laakereiden ja kettingin vaihdossa ja toinen rengaskin oli todettu vaihtamista vaativaksi. Neljän vuoden ja melkein 20 tuhannen kilometrin jälkeen pyöräkin, jos kohta ajelijakin, tarvii kunnostusta ja kuntoutusta. 🙂

Hyvä oli siis käyttää liikkeessä: tuli pyörälle ainakin pari vuotta lisää toimivaa käyttöikää. Nyt on pyörätiet putsattu, joten Oulujokivarrella on hyvä aamupäivisin ulkoilla ja ajella. Ja pitkästä aikaa äänikirjakin oli auki.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ja me on oltu ilta ”kylässä”: ystävien kanssa ystävän luona. Ollaan oltu ihmisten ilmoilla. Olipa hyvä olla pois tästä surun kuplasta. Jutella ja tulla kuulluksi, saada myötäeloa, halata ja olla ajattelematta.

Tärkeä ilta, merkityksellinen ilta. Ystävyys kantaa.