Niitä näitä Reseptit Ruoka ja viini

Hyvää tekevä kurpitsakeitto

Lokakuussa yhdessä valokuvaushaasteryhmässä on aiheena oranssi ja kurpitsa. Ryhmän haasteessa on aina tavoitteena myös ko. värin ja hedelmän tai kasviksen symbolisen merkityksen esille tuominen. Nyt oli siis yritettävä saada aikaan/tehdä kuva, jossa oranssi hahmottaa lämpöä ja nautintoa ja kurpitsa edustaa suojelua, lämpöä ja hyvinvointia.

Kauaa minun ei tarvinnut miettiä, millaisen kuvan rakentelisin. Semminkin kun viime viikolla ystävien luona saimme lämmintä, nautittavaa myskikurpitsakeittoa ja kun hyvä ruoka merkitsee ainakin minulle myös ”suojelua ja hyvinvointia”. Niinpä olen roudannut kaupasta muutamankin kurpitsan, onhan nyt niiden sesonkikin.

Minulla on muutamia ”omiakin”, tykättyjä kurpitsakeitto-ohjeita, mutta varsinkaan ”Paahdettu myskikurpitsakeitto” (niin hyvää kuin se onkin) ei nyt oikein sovi nykyiseen ruokavaliooni, joten tein torstain sopan ystävien antamalla ohjeella (kiitos, EH). Käytin myös ohjeessa mainitun ´bonuksen = tulisuuden lieventäjän eli pienen purkillisen kookosmaitoa. Keitto maistuu lievästi tuliselta, mutta ei missään tapauksessa ole poltteleva.

Fetaa murustelin keittoon vähän turhankin runsaasti, mutta olihan kylmä fetamuru kuumassa keitossa oiva lisä.

Ohje näyttää pitkältä, mutta on lopulta vallan simppeli. Kokeilehan viimeistään Halloween-viikonloppuna. Alkukeitoksikin sopii hyvin.

Lähi-idän mausteinen myskikurpitsakeitto

    • 1 myskikurpitsa
    • 2 sipulia
    • 3 valkosipulinkynttä
    • 2 isoa porkkanaa, palasina
    • 2-3 varsisellerin vartta, palasina
    • 3 rkl oliiviöljyä

– hienonnetut sipulit ja muut kasvit kuullotetaan öljyssä n. 10 min

Sopivan kokoinen myskikurpitsa kuoritaan ja paloitellaan ja lisätään kattilaan yhdessä mausteiden kanssa. Jatketaan kuullottamista n. 15 min.

Mausteet:

    • 1 rkl juustokuminaa
    • 1 tl kanelia
    • n. 1 tl savustettua paprikajauhetta

Kun kurpitsa on hieman pehmennyt lisätään:

    • n. litra kiehuvaa vettä
    • n. 2 tl suolaa
    • mustapippuria
    • 1 rkl chilitahnaa
    • 2,5 dl punaisia linssejä, huuhdottuina
    • 1 kasvisliemikuutio

– annetaan hautua hiljalleen 25 min.

– surautetaan sileäksi ja maustetaan:

    • 1 rkl hunajaa
    • 2 rkl sitruunanmehua

– jos keitto on liian tulista, voi lisätä purkillisen kookosmaitoa

Yrttiöljy

    • n. 3 dl tuoretta basilikaa, korianteria ja lehtipersiljaa
    • ¾ dl oliiviöljyä
    • n. 1 rkl sitruunanmehua
    • ripaus suolaa

– surautetaan tasaiseksi. Pirskotellaan keiton pinnalle lautasella. Voi myös murustella fetaa ja/tai ripotella savumanteleita ja paahdettuja kurpitsansiemeniä.

Annoksesta tuli niin paljon, että kahden päivän keitot jäi pakastettavaksi. Syksyn ulkoilulenkeiltä palatessa tämä on hyvä ja helppo lämmittää.

Luettua

Lukupäiväkirja vol. xx

Nyt meni 100 kirjan raja rikki tälle vuodelle. Mitä olisi vuosi ollut ilman kirjoja? – Levottomampi, tietämättömämpi, uusia maailmoja kokemattomampi, vähemmän viihtyisä.

Syyskuun ja lokakuun alun aikana kuuntelemieni kirjojen luvut ovat seuraavat

Naisten – miesten kirjoittamat kirjat  9 – 2
Elämäkerrat, autofiktiiviset kirjat – muut 7 – 4
Historialliset romaanit/elämäkerrat – muut 4 – 7
3 tähteä 5 kirjaa
4 tähteä 5 kirjaa
5 tähteä 1 kirja

Nyt on ollut vähän hakemisessa mihin kirjaan tarttuisi, ei ole oikein löytynyt kirjoja. Vinkkejä mielelläni otan vastaan. Yhtään kirjaa en sentään ole tainnut jättää kesken, vaan aloittamani olen lukenut/kuunnellut loppuun.

Kaikkien kirjojen nimet olen linkittänyt Bookbeatin sivuille, joista voi lukea kirjasta enemmän. Omat arvioni tässä:

Deborah Levy, Mitä en halua tietää***

Tämä oli minulle ehkä vähän liian intellektuelli, liian kirjallinen, jotta olisin kovasti tykästynyt. Mutta pidin kirjan tyylistä olla preesensissä, siinä hetkessä, jossa kirjailija elää halutessaan kirjailijaksi, jossa hän havaitsee haluavansa kirjoittaa. Levyn lapsuus Etelä-Afrikassa ja nuoruus Englannissa, aikakausien suhtautuminen naisiin, naisten asemaan avioliitossa ja naiset yhteiskunnallisten asioiden muuttajina ovat osa kirjan antia. Pidin erityisesti ”tuokioiden”, ”hetkien” kuvailuista, hyvin helposti olin tunnelmassa. Ehkä en kuitenkaan trilogian loppuosiin tartu.

Johannes Lahtela, Samuli. Pimeydestä valoon****

Tämä ei ole ”tavallinen” elämäkerta, jossa kerrotaan Samuli Edelmanin elämän ja uran vaiheet lapsuudesta nykypäivään, vaan tämä on Edelmanin (ja hänen ystävänsä Johannes Lahtelan) elämä tarkasteltuna alkoholismin näkökulmasta: pimeydestä valoon. Kaunistelematon kertomus lapsuudesta taiteilijaperheessä, viinanhuuruisesta – tai ei vain huuruisesta vaan kyllästämästä – nuoruudesta, sivuraiteille ajautumisesta, näyttelijän ja laulajan rakkauksista, myös urasta, siinä romahtamisesta, ja lopulta raitistumisesta, joka ei ratkaissutkaan kaikkea. Matkasta ortodoksisen uskon ja kirkon pariin, ja vuosikymmenien jälkeen seesteyneestä mielestä.

Lahtela on saanut vapaat kädet kirjoittaa, ja hän tekee hyvin.

Johanna Venho, Syyskirja****

Tämä on ”erilainen” elämäkerta Tove Janssonista. Jos en olisi aiemmin lukenut Toven ”oikeaa” elämäkertaa, tämä olisi voinut olla turhan sirpaleinen ja jäänyt ohueksi. Tässä on kahden sukupolven elämät, ja lisäksi sekä Toven että kertojaminä Marjan suhde äitiin. Vuosikymmenistä toisiin ja takaisin siirrytään sujuvasti ja ihailin, miten kirjan kronologia kulkee myös taaksepäin. Takaumat tulevat ja menevät huomaamatta, joten kirjasta tulee monikerroksinen, ei ”tylsästi” aikajanalla etenevä [toteaa historioitsija, joka urallaan kasvoi ja jämähti esittämään asiat tiukan kronologisesti edeten 😀 ].

Tässä luonnolla on iso osa, samoin syksyllä ja vanhenemisella. Jotenkin herkkä ja runollinenkin. Tykkäsin.

Leena Virtanen, Kristiina Markkanen, Wivi & Hanna***

Arkkitehti Wivi Lönn ja kauppaneuvos Hanna Parviainen elivät yhdessä 27 vuotta (1911 – 1938). ”Oman aikansa vaikuttajanaisia yhdistivät taloudellinen vapaus, yhteiskunnallinen toiminta ja uupumaton työnteko. He etenivät työssään huipulle ja panivat elämän risaiseksi automatkoillaan läpi Euroopan. Naimattomina he olivat riippumattomia ja vapaita tekemään mitä halusivat – ja näin he myös tekivät.”

Suomen naisten historiaa hyvin tutkittuna ja kerrottuna.

Katriina Ranne, Maa kuin veri****

Tämäkin kirja on vaatinut historiantutkimusta, vaikka se onkin fiktiivinen romaani suomalaisten, todellisuudessakin, Argentiinaan perustamasta siirtokunnasta. Tavattoman mielenkiintoinen kirja. Neljän sukupolven sukusaaga suomalaissiirtolaisista Argentiinassa 1800-luvulta melkein nykypäiviin. Voisinpa sano ”lukuromaaniksi”.

Katja Keisala, Kuubalainen serenadi unelmoiville naisille****

Suomalainen nainen ja kuubalainen mies – avioliitto kahden eri kulttuurin ihmisten välillä. Tämäkin on autofiktiivinen romaani, jossa Keisala mielenkiintoisesti ja reippaasti kertoo kuubalaisesta elämänmenosta, yhteiskunnasta, kuubalaisen miehen sopeutumisesta tai sopeutumattomuudesta suomalaiseen perhe-elämään. Oikein hyvä kirja kulttuurien kohtaamisesta yksilö- ja sukutasolla.

Kati Outinen, Niin lähelle kuin muistan***

Puolivälissä kirjaa olin vähän hämmästynyt, että olin ylipäätään aloittanut tämän. Minä en todellakaan ole Kati Outinen -fani, enkä ole katsonut montakaan Kaurismäki-elokuvaa, ehkä vain ”Kauas pilvet karkaavat” -leffan? – Mutta onhan Outinen paljon muutakin kuin Aki Kaurismäen luottonäyttelijä. Ja juuri se kaikki kirjassa on mielenkiintoista. Näyttelijätyön arki ja Teatterikoulun opettajan/professorin työ ”lähietäisyydeltä” kerrottuna on kiinnostavaa. Hyvä omaelämäkerta!

Matti Rönkä, Surutalo***

Matti Rönkä -fani olen, uutistenlukijan nimenomaan, mutta ehkä vain yhden hänen dekkareistaan olen lukenut. Tämä ei ole dekkari, vaan surkuhupaisa, melodramaattinen kertomus, jossa Rönkä tarkkanäköisesti ja napakasti saa 1960-luvun ja myöhemmän suomalaisen maailmankuvan ja arjen elämän (maaseudulla) esille. Paljon flashbackeja omaan lapsuuteen ja nuoruuteen tätä kuunnellessa. (Rönkä itse lukee, mikä on hyvä, mutta ehkä hieman häiritsee, kun väkisinkin tulee miettineeksi, että onko tämäkin autofiktiivinen. Mutta hyvä ”välipalakirja” tämä on.

Jenna Kostet, Margaretan synti****

Turun linnassa työskentelevä Jenna Kostet löysi Margareta Kittin tarinan, tositarinan, Turun raadin pöytäkirjoista ja päätti tehdä siitä ”tositapahtumiin perustuvan” romaanin. 1600-luvun Turku ja sen asukkaat heräävät henkiin. Kostet tekee sen mitä historiantutkimuksessa voi aika harvoin tehdä: hän kertoo ihmisten tunteista, ajatuksista, katseista ja kosketuksista. Hän saa kirjassa hienosti miesten ja Margaretan ajatukset eläviksi, ajan mentaliteetti on yksilöllistetty. Melkein voisin antaa kirjalle viisikin tähteä! Tykkäsin.

Laura Malmivaara, Vaiti*****

Tälle kirjalle annoin vitosen. Paras kuuntelemani pitkään aikaan. Hienoa, että Malmivaara itse lukee esikoiskirjansa. Tässäkin naiskirjailija kirjoittaa omista kokemuksistaan romaanin, autofiktiivisen kirjan.
Kertojaminän ex-mies ja kouluikäisten lasten isä  on elokuvaohjaaja Atte, joka joutuu ”tuomiolle” työtavoistaan kun metoo-liike yltää Suomeen asti. Ihan niinkuin Malmivaaran ex-mies Aki Luohimieskin. Kirjassa julkisuus ja kirot myös yksityiselämään ja kaikkiin ihmisuhteisiin on keskeisessä osassa, – satuttaa lukeakin siitä.

Kirjan nimi ”Vaiti” viittaa myös vaikeaan aiheeseen – vaikenemisen kulttuuriin, jota kertojaminä pohtii viettäessään kesää vanhenevan äidin kanssa. Pohdinnat sekä vaikemisen että puhumisen vaikeudesta ovat viisaita, mietittyjä, koettuja. Tämä on hieno, rohkea kirja.

Anni Blomqvist, Luoto meressä***

Myrskyluoto-sarjan kuunteleminen on nyt osassa 2/5. Tämäkin hyvä. Olkoonkin, että ennakko-odotusten mukainen. Mutta hyvä.

Niitä näitä

Syksyisiä touhuja

Aamun sadetihkun vuoksi ajelin kampaajalle autolla, mutta sieltä palattua vaihdoin kulkupeliä ja Helkaman kanssa lähdettiin syksyisille teille, merenrantaan ja kuntoreiteille kulkemaan. Ilman kosteus helli hengittämistä, matka taittui, mieli rauhoittui. Melkein meditatiivista oli pyöräily tänään. Hyvää tekevää ainakin.

Samalla energialla lähdin vielä laittamaan isän haudan talvikuntoon. Eilen hain tarpeeksi hakoja lähimetsälenkillä, joten tuli oikein mukavan näköinen.

Melkein pari kuukautta sitten aloitin ”Huolettomuus-sukat”. Piti olla ”hyvän mielen villasukat” – kauniissa kirjassa niin vähän luvattiin, ja samalla kehotettiin kutoessa opettelemaan ”sopivasti itsekästä” huolettomuutta. Kirjan mainoksessa sanottiin: ”Huom! Kirja sopii hyvin myös aloittelijoille! Ei tarvitse osata. Tarvitsee vain istua alas ja tehdä parhaansa. Se riittää.”

Ei riittänyt, vaikka ajattelin onnistuvani, sillä olinhan vastikään saanut kaksi riddaria ja yhden kesäneuleen kudotuksi. Ei onnistunut huolettomuus, eikä sukat. Ensimmäinen sukka on sentään valmis, mutta monta kertaa sitä tehdessä piti purkaa ja lopulta soveltaa kuvioita. Enempi oli tuskastusta kuin rentousta tuon aikaansaamisessa. Ehkä siitä tulee joulusukka takan reunukselle, ehkä joskus olen kärsivällisempi ja huolellisempi ja teen sen parin valmiiksi. Mutta sitä tehdessä ei katsota Netflix-leffoja tai TTKoota, se vaatii sen verran paljon silmukoiden laskemista, eikä huolettomuus lisäänny.

Lopulta nielin epäonnistumiseni sukkakutimen kanssa, ja tilasin viime viikolla uusia Léttlopi-lankoja, hain ne äsken postista! Nyt aloitan uuden riddarin! Aiempia vaaleampi tulee tästä.

Niitä näitä Reseptit Ruoka ja viini

Syyspäivällinen

Syksyn kauniit päivät jatkuvat.

Tänään on syöty hyvin. Inarin Wilderness-hotellissa syötiin pari viikkoa sitten, ja siellä valitsimme alkuruoaksi maa-artisokka-tatti-keittoa. Kuulosti mitä mahtavimmalta, mutta oli pettymys. Se oli melkein juoksettunutta, ja tatteja se oli ehkä nähnyt, mutta eipä niistä ollut paljon makua jäänyt. Vaatimattomuuttani sanoin Pehtoorille, että varmastikin osaisin tehdä parempaa, ei voi olla kovin vaikeaa. Eikä ollut! Tästä tykkäsivät kaikki (aikuiset, pienet kieltäytyivät edes maistamasta).

On kyllä todettava, että tuolla em. hotellin illallisella valitsemani punajuuripihvit ja grillattu, marinoitu vuohenjuusto olivat todella, todella täyteläisiä ja huippu kasvisruoka-annos. Samoin kuin Pehtoorin valitsema paistettu nieriä.

Tässä tämänpäiväisen sopan resepti (tulee iso annos)

Maa-artisokka-tatti-keitto

2 sipulia
2 yksikyntistä valkosipulia
8 dl maa-artisokkaa (kuorittuna) ja pilkottuna
4 dl tatteja
2 rkl voita
8 dl kasvislientä
2 dl ruokakermaa
suolaa
valkopippuria

Kuori ja hienonna sipulit. Kuullota sipulit, maa-artisokat ja sienet rasvassa.
Lisää mukaan kasvisliemi ja ruokakerma. Hauduta puolisen tuntia miedolla lämmöllä.
Soseuta keitto ja mausta se suolalla ja pippurilla.
(Paahda uunissa prosciuttoa tai pekonia, murustele keiton pinnalle. Tarjoa ohessa esim. pestobostonia, hapanjuurileipää tai paahdettua ruisrevittyä.)

 

Ja pääruoaksi tein hirvipaistia. Ostin pyöröpaistin Kauppahallista Kylmäseltä. Ennen kokematon juttu, mutta tulipa hyvää, mureaa, mukavan lempeää riistaruokaa.

Hirven (pyörö)paisti

hirven pyöröpaisti
suolaa
riistamaustetta
härän fonfia
mustapippurirouhetta
kokonaisia maustepippureita
4 porkkanaa
5 salottisipulia
5 valkosipulinkynttä

Ota (sulanut) hirvipaisti huoneen lämpöön pariksi tunniksi.
Hiero lihan pintaan suolaa ja mustapippurirouhetta
Kuumenna pannu kuumaksi ja ”ota pinnat” = ruskista paisti kauttaaltaan.
Kuori ja lohko uunipataan/vuokaan porkkanat ja sipulit.
Nosta liha juuresten päälle.
Ripottele vielä suolaa, pippuria ja riistamaustetta, lisää mukaan 6–10 kokonaista maustepippuria.

Kaada pataan lihalientä (vesi + fondi) niin paljon, että lihasta jää näkyviin alle puolet.
Laita pata uuniin 150 asteeseen tunniksi, ja sen jälkeen laita uunipataan kansi päälle ja pienennä lämpötilaa 125 asteeseen.

Hauduta tässä lämpötilassa paistia kolmisen tuntia. (paistimittarissa oli minulla 65 C)
Välillä voit kääntää lihaa padassa ympäri, jottei lihan pinta kuivu. Huolehdi ettei neste haihdu padasta.

Kun aika on kulunut, nosta liha padasta ja kääri se folioon vetäytymään 15 minuutiksi.
Siivilöi padasta neste kattilaan, ja lisää joukkoon ruokakerma, suolaa ja mustapippurirouhetta.
Tarvittaessa suurusta vehnäjauholla tai Maizena-suurusteella.

Jälkkäriksi oli aie tehdä jo puoloffee tai puolukkaposset, mutta jäipä sitten liian vähän aikaa, kun huitelin pyörälenkillä yli puolenpäivän. Paistoin sitten pannarin, ja sen kanssa sitten syksyistä omppuhilloa ja montaa muuta hilloa, suolakaramellikastiketta ja kaikkea sellaista. Kun parempaa ei ollut tarjolla hyvin upposi sekin.

Iltajunalta hain tyttären. Mahdottoman mukava kun on pari päivää välipysähdyksellä tässä matkalla taas mökille etätöihin ja -opiskeluihin.

Isovanhemmuus

Mummin juttuja

Sukupolvien välissä tänään. Paljon vastakohtia, suvun nuorimpien ja vanhimman kanssa vietettyjä hetkiä. Hillitöntä iloa, rauhaisaa yhdessä puuhailua, paljon pulputusta, leikkipuistossa liikkumista ja sitten iltapäivällä suruisaa, vaisua kahvittelua, sanatonta myötäelämistä.

Muksut hain aamulla meille. Kun halaan Apsua, toivottelen huomenia ja kerron ikävästäni, hän toteaa, onneksi hymyssä suin: ”Mummi, sää haiset ihan saippuakuplille”. Se olikin eka kommentti keneltäkään uudesta eau de toilettestani. 😀

Kunhan meillä saimme Apsun uskomaan, että mummilassakaan ei ole ylimääräistä ruutuaikaa, pääsimme pelaamaan, tekemään tehtäväkortteja, lukemaan (Eeviksellä on nyt Mauri Kunnas -buumi hyvin vahvana), siivoilemaan meillä olevista leluvarastoista ”vauvojen lelut” pois, paketoivaksi autotalliin, ehkä niille taas joskus jollakin käyttöä. Legot ja Duplot ovat edelleen ok,  samoin Fischer Pricet ja Pipsa Possu -rakennussarjat. Pitkä tovi sujui leikkien.

Lounaan jälkeen (vihdoinkin mummilla kananuggetteja!) oli edelleen sateisen oloista ja oli (taas) tehtävä temppurata. Tällä kertaa Apsu itse kirjoitti ”rastien” tehtäväkuvaukset: kuperkeikat, esterata, lankulla kävely, laavahyppely, kiertotie, pallon heitto, kiipeäminen, ja mitä kaikkea ennen maalia. Temppuradan sponsori taisi olla Super Mario, koskapa Mario – Luigi -teksti on kaikissa lanketeissa mainittuna. Ja kyllä minä ihmettelen, että kuusivuotias osaa itse nuo kaikki kirjoittaa. Sen verran kysyi, että ”miten se gee kirjotetaankaan?”. – Minä osasin ehkä just ja just kahdeksan vuotiaana kirjoittaa noin.

Yläreunan hymiön oikealla puolella on tikkareita. Ihan vaan pienenä vihjeenä mummille etsiä palkinnot karkkijemmastaan valmiiksi. Kymmenen kierrosta temppurataa tehtiin, kannustettiin ja tuomaroitiin, mutta silti oli vielä reilu tunti aikaa ennen kuin isänsä tulisi hakemaan pienet. Eevis halusi kirjastoon ja Apsu puistoon.

Sää oli lämmennyt, aurinkokin vilahteli, joten ”tarhan puistoonhan” me sitten suuntasimme. Tarhan puisto on se sama, jossa meidän lapset päiväkotiaikanaan paljon olivat, ja tänään(kin) kun oli lauantai, mentiin pienten kanssa myös tarhan pihalle. Sen perällä on pieni metsäinen nurkkaus, jossa oltiin tänään eka kertaa. Selittelin pienille, että siellä on ihanaa vihreää sammalta, puiden alla mukavia piiloja, siellä on nalleja, keijuja, mukavia peikkoja ja sen sellaisia. Kerroin, että silloin kun meidän lapset olivat tarhassa, siellä oli pieni kasvimaakin, jota lapset itse kastelivat ja kitkivät ja saivat sieltä porkkanoita etc. Jutteluni seurauksena Eevis hiipi metsässä kumarassa ja kuiskaillen etsien ”keijuja ja porkkanoita” ja samaan aikaan Apsu totesi minulle lakonisesti: ”Nuo on niitä sun juttuja.” 😀

Lappi Liikkuminen Niitä näitä

Patikkapoluilla

Viime viikolla yksi puolituttu kyseli patikoinnista, ja nimenomaan patikoinnista Lapissa, ja vaihtelimme tietoja ja kokemuksia siihen liittyen. Tarkoitukseni oli ja on sen pohjalta tehdä tähän jonkinlainen kooste vinkeistä…

Meillähän Pehtoorin kanssa aika aktiivinen patikointitaival on jatkunut (vasta) vähän toistakymmentä vuotta. Sinä aikana on melkein kerran vuodessa käyty ulkomaillakin patikkareissuilla (Kitzbühel, Madeira (2 x), Kanaria, Liguria,  Lanzarote, Bad Gastein, Mallorca, Kroatia ja mitä näitä nyt on. Linkkien takana kuvakansiot noilta patikkareissuilta). Ohjatut patikointimatkat Alpeilla opettivat paljon – sekä kokemuksena että wanderführereiden opettamana.

Viime viikon ruskareissulla otin paljon kuvia poluista, jotta voin näyttää, kuinka erilaisia polkupohjia pelkästään Saariselällä (ja Inarissa) on. Helppoja ja haastavia, pehmeitä ja rakkakivisiä…

Nyt vain aloitin taas niin massiivisen postauksen tekemisen, että ei tälle illalle enää jaksa tehdä loppuun, kun huomenna mummin kalenterissa on aamutuuri pienten kanssa, mutta tässä nyt edes niitä polkukuvia.

Ehkä palaan polulle huomenna…

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Niitä näitä

Osasinpas!

Pitkästä aikaa olen ollut historioitsijana, nimenomaan tilaushistoriahankkeisiin liittyen, ”töissä”, neuvonantajana etten sanoisi konsulttina! Tulipa muistoja ja ihmeesti ihan selkäytimestä lähti paljon asiaa. Tarjolla oli projektikin, kirjantekohommaa, mutta kieltäydyin kohteliaasti. Enää ei ole intoa, eikä tarvettakaan ryhtyä tutkimus- ja kirjoittamishommiin, ei ainakaan kirjan kokoisiin.

Toiseenkin työtarjoukseen tuli vastikään sanottua ei. Olisin päässyt kuvaajaksi 100-vuotisjuhliin viime viikon lauantaina, mikä olisi ollut oikein mieluisa kuvauskeikka. Tämä oli eka kerta kun en ottanut vastaan tarjouttua mahdollisuutta päästä kuvaajaksi, mutta kerta kaikkisesti en halunnut meidän ruskalomaa lyhentää monella päivällä. Olisi pitänyt palata jo perjantaina Ouluun, mitä kyllä vähän harkitsin, mutta sittenkin ei.

Olen siis oppinut jotain tärkeää! Oppinut sanomaan ei. Eikä lopulta tuntunut edes pahalta. Olisinpa osannut joskus vuosia, vuosikymmeniä sitten… No mutta ”oppia ikä kaikki”.

Niitä näitä Ruoka ja viini Viini

Tapaamisia monissa merkeissä

Tänään on tullut ”kyläiltyä” enemmän kuin muutamina koronakuukausina yhteensä! Aamulla pyöräilimme Pehtoorin kanssa kimpassa Jääliin: siellä ysikymppinen äitinsä elelee ja pärjäilee edelleen kotonaan – toki apua on päivittäin, mutta pärjää kuitenkin. Katseltiin meidän ruskakuvia, juteltiin vanhenemisesta, vanhemmista ja lapsista, lastenlapsistakin. Sitähän se anoppi ihmetteli, ettemme Lapissa ”millään halunneet metsään mennä hakemaan ämpärillistä tai pari puolukoita”. Hänen suurin intohimonsa kun on ollut metsässä liikkuminen ja marjastaminen. Ei ole poikaansa tai miniäänsä moinen villitys iskenyt. Varsinkaan jos vaihtoehtona on tarpoa tunturin kuvettta ylös ja alas. 🙂 Sen hän kyllä ymmärsi, muttei sitä, ”että marjaan ette menneet, vaikka puolukoita olis ollu”.

Kotona käväisin keittämässä kahvit, ja seuraavaksi pyöräilin äidin luo. Ja taas ruskareissun kuvat esiin. Itkuhan se Tuulentuvan rakennuttajalle, Hangasojan mökkipaikan aikanaan hommanneelle tuli, kun kuvia katseli, menneitä muisteli. Kuvat tuovat hyviä muistoja, kaipuuta. Kuitenkin kuvat ovat tärkeitä.

Tovin ehdin kotosalla viivähtää ja taas pyörän selkään. Tällä kertaa suuntana Isko ja viininmaistiaiset. On meidän viinikerhon 30-vuotisjuhlavuosi, ja järjestävä osapuoli oli todellakin ottanut sen huomioon! Nettihuutokaupasta olivat hankkineet viinejä vuodelta 1991 – viinikerhomme perustamisvuodelta. Kolmen riojalaisen sarja alkuun oli hämmentävä. Kun sokkona maisteltiin, kukaan ei arvannut, mistä oli kyse, mutta yhtä mieltä oltiin, että ”näissä on EHKÄ jotain viiniin viittaavaa”. 🙂

Viinit olivat ruskeita, kuin kahvia, tuoksu sherrymäinen, ei kuitenkaan etikkainen. Juomatta jäivät, vain maistelutilkat riittivät. Toisen kierroksen viimeinen, vuoden 1970 Marques de Villamagna (puolivuosisataa vanha!!), oli ainoa, jota saattoi makustella ja puolisen desiä nauttiakin. Mutta olihan mielenkiintoista – taas opimme uutta: nettiviinihuutokaupasta, viinien ikääntymisestä, meidän ikääntymisestä, yhdessäolon tärkeydestä, kestiystävyydestä

Viinikerhomme on vuosikymmenien varrella muuttunut myös ruokafriikkien seuraksi. Tänään espanjalaiseen teemaan liittyen meille oli tarjolla Iberico de Bellota -kinkkua kaikkine makoisine oheisherkkuineen [mancheco, valkosipulileipä, puoliaurinkokuivatut tomaatit, … ja jälkkäriksi crema catalana]. Kaikkea tuli maisteltua.

Olipa mukava. Mahdottoman mukava.

Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Kaupunkiruskaa kuvailemassa

Tänään vuorossa kaupunkiruska.

Nallikarin kautta Hietasaareen ja Mustasaareen ja niiden välissä olevan Mustasalmen sillalla tuli tovi vietettyä. Olis sen verran kaunista.

Seuraavaksi Pikisaareen, jonka uimahuoneen viereinen vaahtera hehkui ja loisti. Torilla ja Kauppahallissa taas kerryttämässä niihin liittyvän kuvatoimituksen kansiota. Mieluinen toimeksianto kun voin sitä täydennellä hissuksiin, eri tunnelmia, tuotteita, valoja, vuoden- ja vuorokaudenaikoja. Silloin kun sopii ja on otollinen tilanne.

Ainolassa viivyin aika kauan, kävin sitten polkemassa nauttien Oulujokivarrenreitistä. Sellainen pieni yksinolon tarvekin tässä retkeilyssäni oli, joten kunhan vain kuljin. Keskustaan palatessa oli tämä kuvakulma hyödynnettävä: Åströmin pihan väri-ilottelua.

Kaupungin kautta ajelin Caritakseen hakemaan äidille muutamia tavaroita, tarkistamaan postin ja tapasin pihalla yhden tutun kotihoidon työntekijän, joka oli kait tulossa työvuoroon. Ei hänellä ainakaan ollut vielä työkamppeita päällä. Siinä tuli mieleen, että on todella hyvä että muutamissa ammateissa ja tehtävissä on univormut/työasut/haalarit. Tällä nuorella naisella kun oli päällään sellainen Saatanan tunarit -Urkki-paita: ei varmaan vanhusten huumori riittäisi, jos siviileissään saisi töitään tehdä.

Jatkoin vielä hautausmaalle, sielläkin värit loistivat kirkkaina ja kesäkukat isän haudalla kuosissaan, joten ehdin vasta ensi viikolla käydä callunat laittamassa.

Lounascroissantille ajelin EspressoHouseen, jossa oli käteviä pieniä mukitermoksia myynnissä. Laitoinpa tarjottimelleni sellaisen (äidille vastedes hyvä viedä kahvit tuollaisessa – mahtuu pikkureppuunkin) ja myyjä kysyi, ”minkä juoman otat siihen”.

Sanoin, etten nyt tarvitse mitään, vesi riittää croissantin kanssa.
– Mutta kun sen lämpimän juoman saa tuohon termomukiin kaupan päälle. Kahvia tai teetä, vaikka cappuccino?
– Joo, kiitti vaan, mutta en nyt taida ottaa.
– Muttaku se on ilimane. Ota nyt joku!
– Muttaku ei nyt pysty.

Tuntui että otti melkein henk.koht. loukkauksena kun en mitään huolinut. 🙂 Oli kuitenkin aika mahtavaa istahtaa vielä patiolle, nauttia + 16 asteen lämpötilasta, katsella Rotuaarin elämää. Taisi olla viimeinen ulkokahvilatuokio tälle kaudelle. Pyöräilykelit taitavat sentään vielä jatkua.

Syksykin on hyvä vuodenaika, myös kaupungissa.