Luuriton päivä?

Kalevassa oli tänään juttu siitä, kuinka oulunsalolaisessa koulussa on meneillään kokeilu, jossa oppilaat laittavat aamulla kouluun tullessaan kännykät jemmaan, pois käsistä ja ulottuvilta, ja he saavat puhelimet takaisin vasta koulupäivän jälkeen. Juttua lukiessa ajattelin, kuinka minä olen riippuvainen, pahasti addiktoitunut luuriini. Kyllä koulussa pysyin tunnit ilman puhelinta – useimmiten. Mutta että koko päivän!

No kävipä sitten juuri tänään ja tuon jutun lukemisen jälkeen siten, että kun aamusella lähdin liikkeelle, unohdin puhelimen kotiin. Ja huomasin sen jo ensimmäisellä etapilla: Tuiran postissa oli minulle paketti, jota menin noutamaan, eikä minulla ollutkaan näyttää tekstaria, jossa on se koodi, jolla saisin tyttären lähettämän paketin postin hyllyistä itselleni. Hitto! Menin kuitenkin kysymään, että voisiko sittenkin löytyä, –  – – henkkarit on kuitenkin mukana, ja voila! Onneksi. Ei kuulemma aina löydy.

Ja lapsi, ”Etelän mutikainen”, kuten oli korttiin kirjoittanut, mikä sai hymyn ja hyvän mielen jo sinällään aikaiseksi, oli lähettänyt minulle 1000 palan palapelin ”kootaan sitten yhdessä juhannuksena tai mökillä”. ”Kolmekymppiselle, ja äitienpäivälahjaksi” – luki kortissa. Onneksi puhelimen poissaolo ei jättänyt paitsi tästä ilosta.

No sitten kauppaan hankkimaan äidille viikottaiset ruokatarpeet  –  keittämieni soppien ja Caritaksen lounaiden täydennykseksi. Muistinpa kaupassa, että jos/kun aion kotona iltapäivällä tehdä tämän viikon ”jokaviikkoisen sopan” tarvitsen ehkä jotain yrttejä vai oliko se sittenkin smetanaa… tsekkaanpa reseptin netistä… Miten tarkistat kun ei ole puhelinta!  Ostin sitten sekä korianteria että smetanaa, ja mietin, että eihän ennenkään tarvittu puhelimia ruokakaupassa.

Matka jatkuu: ajelen kukkakaupan eteen, ja … etsin puhelinta, että voisin ParkManilla maksaa pysäköintimaksun. Nope! Ei muuta kuin kävelet muutaman korttelin päähän, jotta voit automaatista ostaa parkkilipun. Ja onko kolikoita? Nope. Riskillä jätin auton toviksi parkkiin ilman maksua, – ja huh, äitienpäiväruusun ostoreissu ei tuonut parkkisakkoa.

Ajelen äidin luo, … normitoimet, ja sitten äiti halusi nähdä uusia kuvia Apsusta, joka vastikään käydessään oli isomummin sydämen vienyt! Eipä ole puhelinta, jonka whatsappin olisin voinut kytkeä äidin läppäriin, että olisi kuvia voitu katsoa. Ja tässä vaiheessa kello on vasta vähän ennen puoltapäivää! Ja jo neljästi minä olisin oikeasti tarvinnut luuriani! Ja minulla sentään on rannekello, että en tarvitse puhelinta kelloksi, eikä ollut mitään soiteltavaa.

Ja näissä edellä olevissa jutuissahan ei ole vielä ilimanaikunen somessa surffailu, eikä jatkuva – nykyisin liki olemattoman – sähköpostiliikenteen tsekkaaminen.

Kyllä, kyllä olen pahasti puhelinriippuvainen.

Kamera on onneksi ollut koko päivän, aamusta iltaan, mukana. Palaan iltaan vielä…

111

Historiaa ja valokuvia – niitäpä!

Olipa mukava käydä luennoimassa tänään aamupäivällä. Kesäyliopiston senioripiirissä olivat halunneet jonkun esitelmän pitäjäksi, ja senioripiiriä vetävä entinen oppilaani, sittemmin historiaprojekteissa kollega, kysyi minua. Aihe oli ”Itsenäisen Suomen paikallishallinon juuret” (tai siis sellaiseksi minä otsikon muotoilin) ja on kyllä sanottava, että on minun ”ohjelmistossani” ainakin kymmenen mielenkiintoisempaa valmista yleisö-/Studia Generalia -luentoa, mutta teinpä uuden, saivat sitten mitä tilasivat.

Ja kaiken hyvän lisäksi kehuivat kiinnostavaksi ja mielenkiintoiseksi, toivoivat, että syksylläkin tulisin luennon pitoon. Ja mieluustihan minä menen. Luennoimisesta olen tykännyt aina. Tai noh ainakin viimeiset parikymmentä vuotta.

Tämä oli sikäli ”historiallinen luento”, että se on ensimmäinen, josta laskutan uuden pikku yritykseni kautta. En sivutulo- tai freelance-verokortilla kuten ennen, vaan yrityksen kautta. Vaikka työstä on tullut harrastus, niin näinkin voi tehdä. 😀

Olisi kyllä mahdollisuus tienata taas luennoimalla enemmänkin, – onpa nimittäin ”minun virkani” (historian yliopistonlehtoraatti) avoinna. Seuraajani jää ensi lukukaudeksi vuoden tutkimusvapaalle, joten enemmän-vähemmän leikillään/tosissaan kyselivät, josko tulisin vuodeksi hommiin. Enpä todellakaan edes ajatuksen häivähdystä uhraa asialle. En vaikka nyt on sellainen tilanne, ettei minulla ole enää edes koulua ensi lukuvuodeksi tiedossa ja tekemistä takaamassa.

Yliopisto ei ole enää se työpaikka, jossa minä niin hyvin vuosikymmeniä viihdyin. Nyt juuri on viimeisimpien yt-neuvottelujen jälkeen todella surkea tilanne, eikä humanistinen tiedekunta ole säästynyt. Kuten Yliopiston Akateemiset lausumassaan totesivat: ”Vähennykset horjuttavat koko Oulun yli­opis­to­yh­tei­söä – ajoituskin ”pahin mahdollinen” (Kaleva tänään).

Iltapäivällä kun olin sitten taas vapaa valokuvaaja, käytin monta tuntia ruokakuvien ottamiseen ja ruoan jälkeen lähdin kaupungille kun ajattelin, että hillitön räntäsade voisi olla vaikka kuvauksellista. Olihan se. Ja minähän olen vattilaisena nimenomaan saanut paljon kokemusta surkeassa säässä kuvaamisesta, joten rohkeasti vaan Canonin kanssa ulkoilemaan.

Kotipihallakaan kun ei vielä oikein voi tehdä mitään, – muuta kuin kuvata takapihan varastoa.

Mietinpä, että olisipa ollut tämmöinen sade kun yritin joulukorttikuvia ottaa.

Uusia keittiöjuttuja

Jokaviikkoinen soppamme siirtyi torstaille, kun Pehtoori toi aamupäivällä kaupungista Tomi Björkin uusimman keittokirjan ja Enni Mustosen Rautarouvan tytär! sekä lohta, jolla aikoi aloittaa tämän kesän savustuskauden.

Björkin kirjassa oli paitsi tavattoman, paikoin aivan liian, tummat kuvat, joissa melkein puolessa ”rekvisiittana” oli käytetty ryppyisiä pöytäliinoja ja rutattuja pyyhkeitä, mihin ruokakuvaajaksikin opettelevana kiinnitin kriittisen huomioni, mutta myös mitä mainioimmilta tuntuvia simppeleitä ja rentoja kesäruokaohjeita. Päätimmepä heti kokeilla savulohelle uudenlaisia lisukkeita, kun kerran aineksetkin sattuivat olemaan kotosalla.

Avocadomuusi oli riisuttu versio meksikolaisesta guacamolesta, jota meillä tuli sattuneesta syystä tässä jokunen vuosi sitten syötyä liki kyllästymiseen asti. Tässä Björkin versiossa vain murskaat haarukalla neljän avokadon palaset muusiksi ja laitat sekaan yhden sitruunan mehun, öliiviöljyä, sokeria, suolaa ja mustapippuria. Fresh!

Ja sitten pussillinen pinaattia vain kuumalle paistinpannulle, jossa on tilkka öljyä, minuutti, pari siinä ja sitten maldonsuolaa pinnalle. Ja pitihän sitten kokeilla tuo ”uppomunien” (meille) uudenlainen tekotapa.

Riko kananmuna kahvikuppiin asetetun tuorekelmupalan sisään, pyöräytä kelmu nyytiksi ja solmi. Kuumenna vesi niin, että se juuri ja juuri kiehuu (kelmu kestää noin 100 astetta). Laske nyytit veteen, ja keitä hiljalleen 4 – 6 minuuttia.  Niistä tuli hyviä ja ihan aasialaisten dumplingsien näköisiä.

Kaikkinensa kokonaisuus oli hyvä. Toivoin vain, etten olisi lumi/rae/vesisateisiin vedoten lintsannut lenkkiä, enkä aamupäivällä Apsun vanhempineen käydessä syönyt porkkanakakkua kahvipöydässä. Sillä aika kylläiseksi tuosta annoksesta tuli, mutta kannattaa kyllä kokeilla.

Huomenna meillä on sitten korealaista kanaa (sekin uusi kokeilu (Kauppalehti Optiosta) ja vasta torstaina soppapäivä, mutta tulossa on!

Lisätietoa – hurmaavasta ja hullusta Japanista

Käykö teille koskaan niin, että kun luette kirjaa, joka sijoittuu tiettyyn paikkaan, etsitte kartan ja selvitätte sijainnin. Ja vielä parempi jos Google Mapsilla onnistuu paikallistamaan ja ”näkemään” miljöön, johon tapahtumat sijoittuvat. Jos kirjassa puhutaan henkilöistä, ei fiktiivisistä, vaan oikeista eläneistä tai elossa olevista, mielelläni löydän henkilölle kasvot. Jos kirja on elämäkerta, eikä siinä ole kuvia, kuten juuri elämäkerroissa onneksi on, etsin niitä netistä ja kirjoista. Lähes poikkeuksetta haluan myös nähdä, minkä näköinen ihminen on kirjan kirjoittanut.

Näin kävi nytkin, eilen illalla (yöllä) lopettamani kirjan kanssa. Luin Minna Eväsojan kirjan ”Melkein geisha – hurmaava ja hullu Japani” (2016). Olisinpa lukenut jo ennen Japanin matkaa, — tai sittenkin, taisi olla parempikin lukea se vasta nyt. Eväsoja on opiskellut Kiotossa useita vuosia teetaidetta, no-teatteria, kukkien asettelua ja kalligrafiaa, tohtoroitunut Japani-tutkimuksen oppiaineesta, kolmen lapsen äiti ja on yliopistovuosien ja lasten aikuistuttua opiskellut vielä sairaanhoitajaksi. Melkein geisha -kirjassaan kertoo Japanin vuosistaan, monista matkoistaan, opiskelustaan ja elämästään siellä. Hän kertoo ja pohtii japanilaista yhteiskuntaa ja kulttuuria, kertoo paljon asioita jotka eivät ole mitenkään yleisesti tiedossa…  Varsinkin jos olet käynyt tai aiot mennä, ja muutenkin, suosittelen lukemaan.

No mutta siis, halusin tietysti nähdä, minkä näköinen on tämä tyyneyttä ja sinnikkyyttä oppimaan joutunut, oppinut, nainen. Löytyipä etsiessä YLE Areenassta Eväsojan haastattelu (KLIKS).  Löysin sen kun hain kuvaa sumopainija Takanohanasta, josta Eväsoja kirjassaan puhuu paljon. Kuuntelinpa haastattelun samalla kun siivoilin tietokoneelta ja nettisivuilta vanhoja tiedostoja roskiin. Tämän kirjan osalla oli tavallista enemmän kiinnostusta herättänyttä, jota oli kirjoista ja netistä haettava. Enemmän kuin monia muita kirjoja lukieassa, mutta tavallista tämmöinen hakeminen noin yleensäkin minulle on.



Vappuruusujen uusi tuleminen

Nyt kun sataa lunta!! voin postailla tähän kuvakokeiluja jäätyneistä ruusuista. Vappuruusut saivat uuden elämän kun ne jäädytti ja kuvasi … Ihan niin kuin ei ulkonakin olisi vielä jäätä! Tämä kuvasarja voisi olla ”Vappuruusun uusi tuleminen” tai ”Ruusun ikiuni” tai  jotain…

”Täältä syvyyksistä nousen… ”

”Patsastelua”

”Renessanssia vai dekandenssia… Vai molempia?”

”Vappuruusu voi ihan hyvin vielä kuplia… ”

Voi kunpa noita voisi klikkailla isommaksi… ei voi.. ainakaan vielä.

Mutta paremmat versiot kuvista, ja ruusut ”livenä” ovat täällä, KLIKS!

Kaikkea pitää kokeilla, jäädyttää ruusuja, kuvata ja muokkailla kuvia… Kuulostaako sijaistoiminnalta? – Bingo! Just sitä! Olisihan tuota ollut to-do-listalla jos, vaikka ja mitä (joista kyllä oikeasti osa tuli tehdyksikin), mutta sitten käytin aikaa tällaiseen, semminkin kun Pehtoori laittoi juhlapäivällisen tänään. Sepä sitten huipentui tämmöiseen kakkuun (kiitos Juniori kuvasta). Mantelilastupohja, tuorejuustoa, marjoja ja lemon curdilla maustettua kermavaahtoa. Olipa, kuulkaa, hyvää, eikä tuota ennenkään mitään moitittavaa…

Osan tämän päivän ”ylimääräisestä ajastani”, itseasiassa melkein koko aamupäivän (pl. lenkki), käytin tämän blogin layoutin työstämiseen ja uusien netti(WP)julkaisuasioiden opetteluun.

Huomannette, että yläreunassa on navigaatiopalkki, josta voi klikkailla mm. vanhaan blogiin (Tuulestatemmattua I), Instagramin-tiliini, kuvasivustolle ja keittokirjoihin ja mitä kaikkea tulenkaan sinne laittamaan. Paljon monenlaisia hienosäätöjä jo olen tehnyt ja vielä teen, mutta yksi ”iso” asia, johon haluaisin löytää ratkaisun, on miten saada – paitsi kuvat haluttaessa isommiksi – teksti tasattua molempiin reunoihin; en halua tätä liehureunaa… Ja sitten on heti tähän perään kirjoitettava, että näin isoja nämä minun murheeni tänään ovat olleet 😀

Kyllä se kesä vielä tulee

Lämpötilan laskiessa (taas) kohti yöpakkasia, on ollut hyvä leikkiä viime kesän kuvilla …

Surffailla ensi  kesän lomakohteessa, ilahtua siitä, että tyär on varannut heinäkuulle lentoliput Helsinki – Ivalo, tehdä ruoaksi KEVÄTkananpoikia (kuva), miettiä jo kalaasien ajankohtaa, (edes) aikoa lähteä puutarhalle hakemaan yrttien taimia, aloittaa uuden nettisivuston kokoaminen ihan alusta, lukea kesäkirjaa, miettiä, myisikö rullaluistimet pois, harkita Facebookista luopumista tai ainakin rutkaa käytön vähentämistä nyt kun koulun takia siellä ei ole enää tarvetta käydä, nauttia tekemisen vähästä välttämyydestä, kummastella sitä, että kalenterissa on hyvin vähän menoja toukokuulle, todella vähän.

Olla vähän pahoillaan, ettei ole saanut lähdetyksi lenkille, mutta sentään luento melkein viimeistelty, pyykki silitetty, äidin veroilmoitus tehty, – oma sitten huomenna, hope so.  Sellainen kotilauantai on ollut.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tässä kuvassa ”pensasbasilikat”, jotka ostin vappupöydän koristeeksi. Ovat viikossa kasvaneet jo paljon, vaikka olen jo annosten koristeeksi noista nappaissut lehtiä.

Perjantai on hyvä päivä

Tämä on niitä päiviä, jolloin (vieläkin) havahdun olemaan erinomaisen tyytyväinen siihen, etten ole säännöllisen ansiotyön sitomana Linnanmaan kolossissa sisällä katselemassa vastapäistä tiiliseinää, johon jostain mutkan takaa näkyy paistavan aurinko, ja lukemassa muistioita, tekemässä raportteja, osallistumassa loputtomiin kokouksiin ja kirjoittamassa lausuntoja graduista tai laatimassa kesätenttejä varten kymmeniä kysymyksiä ja tehtävänantoja.

Saa nukkua niin myöhään kuin haluaa/pystyy, mikä oikeastaan ei ole paljon muuttunut Linnanmaa-vuosista, hyvinkin taas jo seitsemältä olin suihkussa. Niinpä ehdin parituntisen touhuta koneella luentoa ja uusia sivuja ennen kuin Apsu tuli. Oltiin ensin ulkosalla kun on ollut ensimmäinen, oikea, ihanan lämmin kevätpäivä.

Päikkäreille poika lähti jo kotiin, ja minulla oli edessä paluu historian äärelle. Unohduin lukemaan ihan kaikkea muuta kuin oli tarkoitus, mutta eipä se haitannut. Edelleen Suomen 1800-luvun lopun kansalaisyhteiskunnan syntyprosessi kiinnostaa ja saa uppoutumaan tuon ajan maailmaan ihan hetkessä. Ja nyt sai ”harrastaa” historiaa, eikä ollut tekemisen velvoitetta, tutkimuksen tekemisen pakkopullaa tai aikaansaamisen ja tuloksen tarvetta, vaan ihan vaan kiinnostuksesta …

Iltapäivällä oli tuntuma viikonlopusta, eikä todellakaan ajatus ensi viikolle ennustetuista yöpakkasista häirinnyt: aloitimme grillikauden – ihan perinteisesti makkaraa grillaten. Mutta syötiin onneksi ihan kohtuullisesti, sillä vielä illalla saimme jotain erinomaista ”iltapalaksi”: kosteikkovahverorisottoa, broilerinmaksapatee kaarnikkahillon ja rucolan kera! Erityisesti risotto oli niiiin hyvää, juuri oikean kypsää ja täyteläistä, harvinaisen sienen maku hienostuneesti esillä.

Ennen näitä oli maisteltu 3 + 3 viiniä (chardonnay ja cabernet sauvignon), ja viinejä jäi kyllä ruoallekin. Kylläpä olivat minuun makuuni myös viinit. Ja taas kerran tuli todettua kuinka erinomaista on tämä isommalla porukalla maistelu: vaikka viinit olivat kalliita ei maistelun hinnaksi/hlö tullut kuin vähän yli 20 euroa. Minun ehdoton suosikkini oli tämä: Torresin Chilessä tuottama Manso.

Kotiin pyöräillessä mustarastaat lauloivat isosti, vaikka on jo taas aika kylmä.