Syyspäiväntasauksessa tasaisena – kerrankin?

Kaksi vanhaa puuta — tiedättehän Juha Tapion biisin. Miten ajattelet? – Kumpi on feminiini, kumpi maskuliini? Tai onko sillä sukupuolella niin väliä, mutta minut tämä pariskunta pysäytti! 🙂

Syysperjantai on tehty leppoisasta olosta, pakottomista tekemisistä, ulkoilusta, niska-hartiahieronnasta luottohierojan käsissä Edenissä, hyvästä punaviinistä, unosista, ´Vain elämästä´, pienistä onnenkyyneleistä, Victoiresta, uudenlaisesta (aika isotöisestä) kalaruoasta, jonka kuvat ovat niin vaatimattomia, etteivät kerro puoliakaan ruoan herkullisuudesta, ruskasta, monenlaisista mietteistä, herkkyyden pohtimisesta, kuvaprojektista, enimmäkseen siitä….

Sitäkin mietin, mikä sai tämän yhden, oikeanpuoleisen koivun, heittäytymään ensimmäisenä keltaiseksi? Luovuttiko se, vai oliko se ensimmäinen, paras?

Tämmöisen lenkkipolun, Hietasaaressa, ennen kävelemättömän, varrella ei voi olla kauhean huolissaan mistään, ei varsinkaan syksystä. Päinvastoin! Metsään meno, vaikka melkein keskellä kaupunkia, kannattaa.

Tasaus! Syyspäiväntasaus. Se on minusta tässä kuvassa. Jämäkästi.

Päivä Iissä

Iissä on ideaa -silta, joka ylittää Helsinginkosken. Kuva Illinsaaren rannalta kohti Kruununsaarta ja sen hautausmaata. 

Päivä Iissä.

Ajelin aamulla Iihin, jossa oli systerin kanssa meetinki puoleltapäivin, mutta sitä ennen kävin yksikseni tutustumassa (sisaren vinkkauksen jälkeen) Pohjois-Iissä olevaan Hiastinhaaran luontopolkuun ja Patakariin ja sen lintutornialueeseen. Lyhyt (alle 3 km mutkin) reitti oli vähän yllättävä:

Kun Pohjois-Iin Kantolan tieltä lähtevän tienpätkän jälkeen olevalta parkkipaikalta lähtee reitille tepastelemaan on maasto aivan erilaista kuin näillä tienoilla yleensä. Polku kulkee Iijoen suistouomaa ja metsikkö on reheväkasvuista, lehtoa ja (kuten oululainen sanoo) ”vitikkua”. Lintuja siellä oli näin syksyisenäkin päivänä paljon, sirkutus ja lirkutus kuului. Lampaita ei enää ollut, kesällä siellä kuulemma on niitäkin.

Koko reitillä on pitkospuut, joten vaativuutta ei kyllä ole. Mutta mukava reitti, jonka päässä on uusi (kuten koko reitin viitoitus ja pitkospuuttaminen) lintutorni ja tulistelupaikka, jossa oli liiterissä puitakin ja sitten puucee. Siis mitä mainion pikkuisen retken paikka, vaikka lasten kanssa ulkoiluun ja luontoretkeilyyn. Ajattelin, että se voisi olla hyvä paikka kuvailla revontulia, mutta enpä ikinä uskaltaisi sinne iltasella/yöllä mennä.

Hiastinhaaran jälkeen ajelin hiljalleen Pohjois-Iin raitin läpi; viehättävää kulttuurimaisemaa, enimmäkseen vanhaa, hyvänä pidettyä rakennuskantaa, joukossa muutama maisemaan hyvin soveltuva uudempikin talo. Enpä ole koskaan ennen tainnut ko. tietä ajaa, vaikka muutamia vuosia olin Iissä varsin tiuhaan ja kiertelin kylillä haastatteluja tekemäss silloin kun kirjoittelin seurakuntahistoriaa. Kannattaa kyllä joskus poiketa nelostieltä ja ajaa sen Kantolan tien kautta…

Seuraavaksi ajoin hautuumaan parkkiin ja lähdin kävelemään Illinsaaren rantoja. Aurinko jo paistoi komeasti, ja yhtäkkiä hulvahti taas ajatus: en ole Linnanmaalla! Katselin monia, monia nahkiaispyydyksiä, mietin, jotta pitäisiköhän hakea Kuhalta tai huomenna hallista nahkinen (ks. lisää nahkiaisista ja niihin liittyvistä muistoistani), kuvailin, tepastelin ja söin puolukoita, joita oli jo paljon!

Sitten meetinkiin ja syömään sisaren kanssa. Olipa meillä hyvä tapaaminen. Tässä fiilikset siitä… 🙂

Paluumatka kulki vielä kaupungin kautta, kamera ja kampaaja-asioita. Nyt väsy. Huomenna on kuvien työstöä, eikä mitään muuta. Lämpenevää säätä luvassa. Syksy maistuu aika hyvälle…

Tässä kuvakaruselli päivän varrelta… Klikkaa oikean ylänurkan kahdesta nuolesta > kuvat aukeavat isommiksi ja sitten voit edetä oikean reunan nuolella eteenpäin.

Kaupunkipatikalla

Syksyn raikas, ei kuitenkaan vihlova, ilma ja aurinkokin houkutti jo aamulla kävelemään ulos. Värejä alkaa olla jo ”kaupunkipatikan” varrellakin. Villiviinit ja vaahterat ensimmäisinä loistamassa, romuttamassa käsitystä syksyn harmaudesta.

Tuo Lyötyssä kasvava villiviini on samaa kuin esim. Taidemuseon ja Vanhan Åströmin talon villiviini, mutta eriä kuin meillä kotipuutarhassa. En tiedä lajeja tai lajikkeita, mutta tästä tulee heti kerralla ja heti kirkkaanpunainen. Meillä vihertää vielä. Sitten tulee keltaista, oranssia, punaista, ruskeaa, koko paletti!

Kun kävelin Tukkisaaren ohi huomasin (taas), että siinä rannassa on paljon osmankääpiä, joita olisi kiva saada maljakkoon kotiin. Nehän on ihan sisustuselementtejä. Mietin vähän, saakohan niitä edes poimia, mutta tarkistamatta asiaa palasin auton kanssa paikalle, ja rämmin rantavitikkoon. Ja oliko puukkoa tms. mukana? No ei tietenkään. Mökillä minulla on puukko yleensä repussa, ja mökkipihassa puuhatessa jopa vyöllä, mutta eihän sen kanssa kaupungissa voi liikkua. Mutta olihan minulla auton avain! Ihan hyvin voi Beetlen avaimella rapsutella, vuoleskella paksuja varsia. No nyt on kolme osmankääpää Festassa koristamassa syksyä.

Merijalinrannassa on jotain näin ”maalaista” ja idyllistä, mutta kyllä minä pidän myös uuden, uljaan Kuusisaaren tilataiteesta tai mitä se lieneekään?

Sainpa kaupungissa ihan mahdottoman mukavan puhelunkin. Salaisuus vielä, mutta ensi viikolla kerron. Olen niin iloinen siitä!

 

(PS. Eiliseen postaukseen lisäilin (känny)kuvia ja vähän kommentteja menusta.)

Tiistaiko?

Tässä päivässä enemmän juhlaa kuin olisi voinut olettaa!

Päivä meni sadetta pidätellen, ”toimistohommissa”, kirjeitä kirjoitellen, paistinkääntäjien sivuja päivitellen, äidin asioilla… ja sitten iltapäivän lopulla lähdimme Pehtoorin kanssa äitini luo. Hän kun halusi tarjota vävylleen (ei aina niin suosiossa olleelle 🙂 ) samppanjaillallisen ja juuri tänään sekä äidin että minun hammaslääkärioperaatioiden välissä oli hyvä sauma lähteä ulos syömään. Paikaksi valikoitui Oula.

Ja meillähän oli ihan mahdottoman mukavaa ja herkullista. Mutta parasta oli, että äiti jaksoi.

Laittelen huomenissa kommentteja ja (vaatimattomia) kuvia tähän…

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Oula ravintola on LaplandHotelsin lappilaiseen ruokaan erikoistunut hyvä ruokaravintola, jossa on käyty silloin kun se oli ihan uusi, ja sitten viime kesän paistinkääntäjien Grand Diner oli siellä.  Mutta emme koskaan syömässä a la carte -menusta. Oli korkea aika.

Huolimatta että oli tiistai, oli ravintolassa aika monta seuruetta, joista yksikään ei tainnut olla suomalainen. Japanilaisia oli ainakin kahdessa pöydässä. Ja keittiössä paistinkääntäjien nuorten kokkien kisan tammikuussa voittanut SR, jota kuvailin silloin tosi paljon. Ja S. kävi eilen itse meille ruoat keittiöstä tuomassa ja kertomassa Frankfurtin kansainvälisen kokkikisan kokemuksista.

Me kaikki kolme olimme erinomaisen tyytyväinen kaikkiin valintoihimme, annokset olivat kauniita, makujen tasapainoisuus keskenään hyvä, kypsyydet ideaalit ja jotain pientä uutta vivahdetta jokaisessa.

(kuvat kännykällä hyvin hämärässä kuvattuja… 🙁 )

Kylmäsavustettua Napapiirin ahventa, koivua ja herne-fenkolisalaattia minulla, ja Pehtoori ja äiti ottivat porotartaria jossa oli ohessa persiljamajoneesia ja pikkelöityä voikukkaa. Se oli vielä parempaa kuin tuo minun yllä oleva eturuokani.

Pääruokakin pöytäseurueellani samanlainen: Napapiirin kuhaa ja piparjuurikastiketta. Minä poikkesin taas linjasta: jos listalla on poro-tattimakkaraa ja puikularanut niin minä en kuhaan tyydy. 🙂 Makkara oli todella hyvää, täyteläistä eikä kovin rasvaistakaan.

Jälkkäriksi meille kaikille ”Mansikkaa, valkosuklaata ja suolaheinäsorbettia” sekä lasilliset samppanjaa! Oih!

”Kahhia” ja kuvia

Apsu ilmoitti aamulla heti tullessaan, että tänään olisi hyvä lähteä kahville: ”mummipappa kahhi lähtää”. Niinpä me sitten aamupuurot syötyä ja -piirretyt katseltua lähdimme kolmisin kaupungille kahville. Puistoon ei oikein sateen ripsiessä huvittanut lähteäkään. Pistettiin ”kumppakenkät” jalkaan ja lähdettiin mummin autolla kaupunkiin. Kun kerran oli kaupassa kuitenkin käytävä, niin mentiin sitten Valkeaan ”kahhille”; cappuccinoa ja pillimehua ja croissanteja. Olipas meillä juhlaa heti maanantaiaamuna.

Kahvilasta kauppaan: Herra Hakkarais-xylitoli-purkkaa on olemassa (aina oppii jotain uutta), ja minusta on merkillistä, että Apsu osaa purkkaa syödä. Ei meidän muksut vaan 2-vuotiaana purkkaa nielemättä syöneet. Apsu syö. Aina ruoan ja välipalan päälle.

Iltapäivä sitten vietettiinkin sisällä sadetta pidellen.

Lähdin illan voutineuvostonkokoukseen hyvissä ajoin, jotta ehtisin vähän kävellä ja kuvailla… Ostin jo keväällä teleobjektiiviini harmaasuotimen, jotta voisin kesällä kuvailla puroja ja jokia, virtaavaa vettä pitkillä valotusajoilla. Kerran tai kahdesti olen mökillä kokeillut, mutta siinä kaikki. Nyt oli viikkohaasteena maiseman tai ainakin osan sumentaminen, joten ei muuta kuin Hupisaarille etsimään virtaavaa vettä.

Pienen koskenkin löysin melkein Oulun keskustasta. Lasaretinväylässä, vitikon keskellä on näin kaunis paikka.

Ja lohiportaat tai virallisesti Merikosken lohiportaat, joita pitkin on tänäkin vuonna on noussut parisataa lohta ja muuta kalaa Oulujokeen, saivat pitkällä valotusajalla kuin jääpinnan päälleen.

Valokuvista puheenollen, sain tänään Muistikuvia-yritykseni isoimman kuvatilauksen sovituksi. Olen niin innoissani.

Syyssunnuntain huoli ja helpotus

Merkillinen sunnuntai. Myöhään nukkumista, aamupäivällä ”töitä”, alakulon virettä, huolta, eihän sille mitään voi, että lapset, aikuisenakin, ovat huolena, vähän kotitöitä, helppo, pitkä lenkki. Ja taas kuvien pariin.

Eikä ruoanlaittoa. Kun kaksi vuotta sitten minulla alkoivat opinnot Torniossa, Pehtoori otti tavakseen tehdä sunnuntain perhepäivällisen sapuskan. Kerran kuukaudessa, minun pidennettyjen kouluviikonloppujen sunnuntai-iltaisen ruoan teki valmiiksi; sain tulla suoraan valmiiseen ruokapöytään. Eikä mihinkään pikaruokien tai pasta-jauhelihakastike-safkan äärelle, vaan kaikenlaisia kokeiluja, pihvejä, patoja, uunikaloja, grilliherkkuja oli tarjolla. Ja huom. toinen toistaan parempia leipomuksia ja jälkkäreitä, eikä suinkaan Pehtoorin edellisten vuosikymmenien äitienpäivien ja synttäreiden bravuuria hedelmäsalaattia, jossa siinäkään mitään vikaa ole, vaan suklaafondantia, pullaa, yllärijuttuja.

Minä jo totuin siihen.

Ja miksi luopua saavutetuista eduista, vaikka Torniossa kulkeminen onkin ohi?

– Ehdottelin, että eikö voitaisi jatkaa siten, että Pehtoori huolehtisi kerran kuussa sunnuntain perhepäivällisestä? Eikä ollut miehellä mitään sitä vastaan. Tänään sitten sain nauttia siitä, ettei minulla mennyt tuntitolkulla aikaa keittiössä (mistä totta puhuen kyllä pidänkin) ja että pääsin valmiiseen ruokapöytään, jossa oli sellaista sapuskaa, jota en itse olisi koskaan tullut tehneeksi: hirven fileestä pihvit, valkoviini(!)pohjainen kastike, lisukkeena voissa paistetut viinirypäleet (erinomaisia!!), salaattia ja pastaa. Entäs jälkkäri? – Pullataikinapohjaan tehtyä mustikkapiirakkaa! Tehän tiedätte tämän, siis kuinka on mies mustikkapiirakalle perso.

Ei voi valittaa. Kaikki oli hyvää, file mureaa, kastike erilaista ja erinomaista, saatikka sitten mustikkapiirakka. Apsullekin ”papan pumppa (~ pulla)” maistui, – miksipä ei.

Punajuuri viikon keitossa

Kasvisten ja juuresten huumassa mennään tänäänkin.

Jo ennen tätä minun ”jokaviikkoinen soppamme” – projektiani minä olen ajatellut keittoja etupäässä juures- ja kasviskeittoina. Ehkä taustalla on koulukeittoloiden hyvät ja huonot kokemukset, parivuotinen vegetaarivaihe elämässäni, ehkä siksi, että juuri keitoissa syksyn sadonkorjuu maistuu parhaiten.

Kasvisruokakeittokirjoja kyllä on, tässä minun top kolmonen, mutta onko soppakirjoja? Onko pelkästään keittokeittokirjoja? Kerro jos tiedät sellaisesta? Minä en ole löytänyt yhtäkään suomenkielistä…

Punajuuresta olen tykännyt aina, ja juuri opiskeluaikana, niinä vegevuosinani punajuuripihvit ja porkkanaraastepihvit/letut olivat juhlaruokaa. Kermaviilikastikkeen kanssa. Kermaviili tuli juuri niihin aikoihin kauppoihin…

Punajuurikeittoa en muista silloin keittäneeni, olisi kannattanut. Tosin silloin en tuntenut, olisiko ollut edes myynnissä, vuohenjuustoa, joka on tämän keiton toinen tärkeä aines. Juuri se tekee tästä gourmetia, samettia, ihan juhlaruokaa.

 

Punajuuri-vuohenjuustokeitto

2 rkl voita
6  punajuurta
3 jauhoista perunaa
1 punasipuli
7 dl kasvislientä
150 g vuohenjuustoa
1 dl kuohukermaa
suolaa ja pippuria
crème fraicheä annoksiin

Kuori punajuuret ja peruna ja paloittele nei. Kuori ja silppua sipuli. kuullota sipulisilppua voissa viitisen minuuttia.  noin 5 minuuttia. Lisää joukkoon kasvisliemi, perunat ja punajuuret . Keitä puolisen tuntia. Leikkaa vuohehnjuusto paloiksi, lisää se ja kerma keittoon. Kiehauta ja soseuta keitto. Mausta suolalla ja pippurilla. Tarjolle vietäessä lisää annokseen nokare creme fraichea tai smetanaa… 

Ihan ensimmäiseksi on tuosta ylemmässä kuvassa olevasta viinistä sanottava, että se oli pääruoalle valittu portugalilainen Montoito-viini, ja sen tölväisin muutamaan kuvaan, kun sopi värimaailmaan ;)…  Mutta eipä se sitten paljon muuhun sopinutkaan, ei edes pääruoalle. Joten sellainen negatiivinen viinisuositust; jos näet, jätä hyllyyn.

Mutta keitto! Se oli hyvää, samettista, lempeää, syksyistä, ei liian punajuurista edes Pehtoorin makuun. Sopan peruna ja vuohenjuusto antavat pehmeyttä keitolle. Ja miten ihanan väristä se onkaan!

Ja keitto oli meillä (näin lauantaina) alkuruokana, mutta on tässä mainittava – bonuksena – myös pääruoan lisäkkeestä. Paahdettu palsternakka-juustosalaatti on ”tuliainen” reilun viikon takaisesta vierailusta Karjasillalla viininmaistiaisissa, jossa tätä oli tarjolla. Tästä tuli meillä nyt ”Juhan salaatti”, vaikkakin ohje on alunperin K-ruokaresepti. KLIKS.  Ihan kuin jälkkäriä söis! Makeaa, hyvää, pehmeää, raikasta, makoisaa. Lounasevääksi tämmöisen loput voisin kuvitella. No ei meillä paljon jäänytkään, eikä tarvi töihin eväitä pakata. .. Mutta voinpa suositella makkaran oheen, lihapullien oheen, pihvin oheen, … tai eväslounaaksi tai arjen pääruoaksi. Helposti valmistuu … (resepti)

Ennen kaikkea kokkailua ja kotistudiossa kuvailua, olin aamupäivällä paitsi kaupassa myös kävelemässä Hupisaarilla, hautausmaalla, Intiössä, Värtössä.  Tämä kuva Ainolan puistosta Rauhalan suuuntaan. Oli tyven, vaikkei nyt niin tavattoman lämmin ollutkaan…

Hupisaarilla ruusut vasta nyt kauneimmillaan… Niitä on paljon!