Jokaviikkoinen parsamme, pulla auttaa flunssaan ja palovaroitinten testaus

Tänään keittopäivä. Nyt on koko vuosi syöty ainakin yksi kotitekoinen keitto per viikko ja parsaa ainakin kerran viikossa parin kuukauden ajan. Jokohan tälle sesongille parsa riittäisi? Tänään vielä soppa vihreästä parsasta, sillä äidin keittorepertuaarissa ei ole koko keväänä ollut parsaa. Siksipä keitoksi valikoitui tällainen vähän tuhdimpi, perusparsakeitto.

Parsakeitto (perus)

Valmistusaineet

1 rkl voita
1 rkl oliiviöljyä
2 salottisipulia
1 valkosipulin kynsi
1 rkl vehnäjauhoja
8 dl vettä
1 fondikuppi
nippu vihreää parsaa
100 g tuorejuustoa (ruohosipuli-, yrtti- tms.)

Silppua sipulit ja kuullota ne voin ja oliiviöljyn seoksessa. Sekoita vehnäjauhot hyvin, etteivät paakkuunnu, lisää vesi ja fondi. Anna kiehua pieni tovi ja lisää joukkoon paloiteltu parsa. Kun parsat ovat kypsiä, ota jokaiselle lautaselle nuppu tai pari koristeeksi. Soseuta parsat ja lisää tuorejuusto.

Tästä riittää neljälle alkuruoaksi tai kahdelle keitoksi paahdetun saaristolaisleivän tai paahtoleivän kanssa.

Me nautimme tämän alkuruoaksi, pääruoaksi tein Katin eilen suosittelemaa kikherne-sitruunapastaa. Laitan sen ohjeen joku päivä…

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ja jälkiruokana meillä oli tänään pullaa. Minulla on pitkään tehnyt mieli pullaa, ja nyt kun flunssan takia en uloskaan oikein viitsinyt lähteä, päätin sitten leipoa. Pullaa ja vieläpä kookospullaa! Minä pidän kookoksesta ihan joka muodossa.

Erinomaisen hyvälle vaikuttivat uudessa Tomi Björckin Australia-kirjassa olevat ”Minkan kookospullat”. Vaimo on antanut ainakin nimensä näille kookospuustisille.

Ohje on suunnilleen peruspullataikinan resepti, mutta maidon tilalle tulee kookoskermaa. Tosin … me oltiin aamulla Pehtoorin kanssa kimpassa kaupassa, enkä silti vaihtanut hänen kärryyn laittamia Alpron cuisene -purkkeja ”oikeaan” kookoskermaan, mutta eipä tuo haitannut. Erinomaisen hyviä tuli cuisinellakin.

Minka´s Coconut Buns

Taikina

1 pkt tuorehiiva
5 dl kookosmaitoa
2 dl sokeria
1 rkl kardemummaa
1 tl suolaa
1 kananmuna
13 dl vehnäjauhoja
100 g pehmeää voita

Täyte
100g pehmeää voita
1 dl sokeria
paljon kanelia

Voiteluun käytin kananmunan ja kookosöljyn sekoitusta. Pinnalle raesokeria.

Eikä leipomisessa mitään ihmeellistä; leivotaan ihan kuten tavalliset korvapuustitkin.

Ja toisen kohottamisen jälkeen uunnin 225 C 10 – 12 minuuttia uunista ja pullien koosta riippuen.

Ja sittenpä tapahtui niin, että tämä nuhanenä oli poissa keittiöstä ”studion puolella” (= vierashuone) tekemässä ´set uppia´ päivän ruokakuvauksia varten, ja hieman tuoksuttelin, että onpas toisessa pellillisessä paljon vahvempi pullantuoksu kuin toisessa, ja saman tien palovaroitin antoi kuulua olevansa kunnossa. Eikä siinä vielä kaikki: eka kertaa sain pullaleivonnallani ja ylipäätään millään tavoin aikaiseksi meidän Verisuren-palohälytyksen täydellisen laukeamisen. Oli muuten vakuuttava meteli. Vielä paljon isompi kuin varashälytin-liiketunnistimesta lähtee, vaikka sekin kyllä kuuluu naapureihin asti oikein hyvin.

Olinpa nimittäin laiskuuttani [en hakenut Festasta toista peltiä] latonut pullat leivinpaperin päälle ritilälle, ja tietysti siellä takimmainen kunnolla voinen ja öljyinen puustinen oli kaatunut ja vilahtanut uunin takaseinän ja ritilän välistä uunin pohjalle. Lähti muuten ihan hurjan sankka savu siitä! Sellainen Australian barbeque-fiilis oli käsin kosketeltava tai siis korvia huumaava, silmiä kirvelevä, entistä ahtaammaksi hengittämisen tekevä.

Mutta pullasta tuli hyvää, ihan mahdottoman hyvää. Teen toistekin. Kahdella pellillä.

Blogimaailman syövereissä

Olen käyttänyt päivän völläillen, lukien, torkkuen, surffailen, jätskiä syöden. Perhepiirissä (ensin Miniä ja Pehtoori, sitten Apsu, nyt minä ja Juniori) kulkeva flunssa on nyt siis saavuttanut minutkin. Ja olenpa oikein potenut sitä!  Jätski ihan selvästi auttaa kurkkukipuun! 😉

Kun minulla tässä viime kuun lopulta asti on ollut tämä blogi- ja nettisivu-uudistus koko ajan meneillään, alan olla pian siinä vaiheessa, että yritän tämän ”Tuulestatemmatun” väliaikais- etten sanoisi ”väistötilan” palauttaa vanhaan blogipohjaan, ja jatkaa siellä.

Näin siitä huolimatta, että tässä on selvinnyt, että vanhan blogini tuhannet kuvat ovat hävinneet: kaikki ne kuvat, joiden nimessä on ollut skandeja (äät, ööt etc.). Skandithan ovat kiellyttyjä nettisivujen osoitteissa ja tiedostonimissä, mutta niitä on kyllä voinut käyttää blogin ”sisällä” myös kuvien nimissä. Nyt kun minulla on ollut meneillä tämä tiedostojen pelastamis- ja palvelimenvaihto-operaatio, ne olivat kuitenkin ”rikki” ja siksi hävöksissä. Ei voi mitään.  Kuvat ovat minulla kuitenkin ulkoisen kuvalevyn kätköissä, joitakin sieltä aina palauttelenkin, ainakin niihin artikkeleihin, joihin tulee usein klikkauksia hakukoneiden kautta (matkajutut, historiapostaukset, viinisuositukset ja tietyt reseptit useimmiten).

No joka tapauksessa olen tässä koko ajan, vähitellen fiksaillut näitä sivujeni layouteja ja siirtänyt vanhoja matskuja etc. Toiveenani on saada koko Satokangas.fi -sivusto yhtenäiseksi, ja samalla toimivaksi monin eri tavoin.

Noh, tänään olen siis surffaillut ja hakenut ideoita ja hyviä ratkaisuja muiden sivuilta, erityisesti blogisivustoja olen kolunnut läpi. Suomessahan on jo paljon bloggaamisella elantonsa hankkivia tai ainakin sivutuloja postauksilla tienaavia.

Suomen blogimedia kokoaa yhteen ainakin parikymmentä bloggaajaa, joilla on yhteensä 140 000 kävijää päivittäin! 140 000! Tuulestatemmatulla on 300.

Cision  julkaisee Suomen TOP 10 -blogit kerran kuussa vaihtuvasta aiheesta: on kulttuuri-, fitness-, elokuva-, lapsiperhe-, ruoka-, sisustus-, valokuva-, muoti-, digimarkkinoinnti-, matka-, puutarha-, valokuvaus-, parisuhde-, dieetti-, politiikka-, käsityö-, ja ties minkä kaikkien blogien sarjoja! Kuinka ollakkaan en löytänyt yhtään sarjaa johon Tuulestatemmattua kuuluisi. Se ei kuulu mihinkään. Suloinen sekamelska päivittäisiä otoksia elämästäni ei mahdu raameihin. 😀

Blogit.fi  listalla on yli 6000 blogia. Muistelen hämärästi, että Tuulestatemmattuakin on joskus ollut siellä. Ei ole enää.

Tämä Lumipallon listaus on vähän vanhentunut, mutta paljon sielläkin on.

Blogbookin-portaalin  etusivulta kaikkien mainosten keskeltä löysin tiedon, että liki päivittäin bloggaavan Jasmin Mäntylän sivuilla käy 10000 lukijaa per postaus! Pah! Happamia sanoi …

Lily.fi on  kymmenien blogien yhteisö, jonne bloggaavat – enimmäkseen nuoret 20 – 30-vuotiaat nuoret naiset muodista, ruuasta, sisustuksesta, parisuhteista, matkoistaan, elämästään. Osa tuon portaalin alla olevista blogeista on sisällöltään hieman samanlaista, lähes päiväkirjamaista elämänmenon selittämistä kuin tämä minun päivittäin bittiavaruutta osaltaan täyttävä ”kirjailuni”.

Blogeissa oli selviä yhtäläisyyksiä: lähes kaikki suosituimmat blogit ovat valkoisella taustalla ja niissä tekstit on (turhan) pientä pränttiä – nehän onkin nuorten blogeja ;)), kuvia on paljon ja ne ovat pieniä, osa todella hyviä kuvia  ja osa surkeampia kuin minulla viisi vuotta sitten. Sisustusblogeissa on vain musta-valko-harmaita huusholleja ja ruokakuvissa ryppyisiä liinoja ja lakanoita. Minäkin alan käyttää niitä, ehkä jo huomenna näette!

Blogisivut ovat täynnä mainoksia: banneri ja sivupalkit ovat mainoksia täynnä, pahimmoillaan blogissa on sellainen eteen pamahtava mainos*, joka on ensin ruksista deletoitava, että pääsee lukemaan tekstiä ja katselemaan kuvia. (* = ”Avaussivun hallinta tai interstitiaali” valisti perheen digimarkkinoinninammattilainen)

Aika paljon sattui kohdalle sellaisiakin blogeja, joissa suomen kielen perusteet olivat kehnonlaisesti hallussa, välimerkit turhia ja amerikkalaiset ja suomalaiset kirjoitetaan Isolla, samoin kuin maanantait ja muut viikonpäivät ja kuukaudet. Yhdyssanoja ei muutamissa blogeissa ollut montakaan, ja erisnimien genetiivit muodostettiin hassusti,  vähän kuin ”in english” -tyyliin: esim. Oulu´n tai IKEA´s.

Aivan selvästi olen päätymässä ohi valtavirran muotoiluun omassa uudistuksessani. Huolimatta siitä, että olen oppinut uuden sanankin: rekvisitointi. Tulette vielä näkemään! 😉

Ja löytyi blogimaailmasta muutamia hyviä reseptejäkin, postauksien aiheitakin. Semmoinen ”Bloggaajan Ystäväkirja” -juttukin. Kunhan joku päivä olen aihetta vailla, joudutte sellaisenkin näkemään.

Uutta kohti kuitenkin ollaan menossa.

Pihalla ja puutarhassa

Pihalta on sulaneet melkein kaikki lumet. Jo viime viikolla Pehtoori pääsi vähän rapsuttelemaan nurkkia, kantamaan kellokanervat kompostiin, levittelemään lumia, ja leikkaamaan omenapuun, ja viikonloppuna jo haravoikin melkein kaiken. Minäkin jo putsailin takapihalla tontin reunoja, yrttipenkit käänsin ja tein ”katselmuksen”. Totesin myös, että valkovuokkojen pienet lehdet olivat jo nousseet, pistin päälle vähän lisää lehtiä ja heinätukkoja, etteivät yöpakkaset veisi – ehkä ne juhannuksena jo kukkivat.

Tänään oli taas Apsu-päivä. Nuhanenäinen poika esitti tekokuorsausta aamupuoliseitsemältä tuulikaapissa, kun vanhempansa töihin menomatkalla lapsen siihen pudottivat. Mutta eipä väsymys paljon haitannut menoa…

Ilman lämpenemistä odotellessa lähdimme kaksistaan ajelulle  ja käymään puutarhalla, hakemassa yrttitaimia ja ihan vaan katselemassa, pohtimassa kesäkukkia ja yrttipenkkien laittoa. Olipa pojalle ensimmäinen kerta isolla puutarhalla ja kasvihuoneissa, – ja oli ilmeisen ihastuksissaan. Kyllä on papalta joku dna:n pätkä periytynyt, sillä niin innossaan pieni oli kaikista kukista ja taimista; kovin hennosti niitä koetti ja silitti.

Palatessa pihalla kaikenmoista uutta katseltavaa, ja sitten tietysti saippuakuplia (KLIKS!).

Vaikka tulevalle kesälle ei olekaan mitään suunnitelmia olla pitkiä pätkiä pois kotoa, olen TAAS päättänyt, että laitan entistä vähemmän kesäkukkia. Mökkiviikoilla ja kun elokuun alussa ollaan ”pakomatkalla” ei Juniorin sitten tarvitse niin paljon huolehtia kasteluista ja sen sellaisesta. Ja muutenkin. Ei tarvi olla niin paljoa, – ei ole mitään isoja juhliakaan tiedossa. Kalaasit tietysti ja jotain muuta pienimuotoisempaa, siinä kaikki.

Ruokatrendejä ja koulusta jääneitä ruokamuistoja

Mitäs mieltä olette nyhtökaurasta ja härkiksestä?  Nehän ne(kin) ovat nyt (koti/terveys)ruokatrendien aallonharjalla. Minä olen nöyrästi kokeillut sekä maustettua että maustamatonta nyhtökauraa, kerran härkistä, ja koettanut maustaa, hakenut netistä kehuttuja ohjeita, mutta eipä ole meistä tullut nyhtökauran ystäviä. Meille tavallaan ihan turhakin tuote. Jauhelihaa käytetään muutenkin ihan mahdottoman vähän, sekin poroa tai karitsaa. Jos halutaan ei-liha- tai kalaruokaa kuten pari, kolme viikossa käy, niin sitten syödään kasviksia, eikä mitään liha”jäljitelmiä”.

Entäs näistä uusista aika vastikään kauppoihin tulleista proteiinipuddingeista?  – Uutuus-proteiinipuddingit maistuvat merkillisen muoviselta, aika montaa olen testannut rahkan ja skyrin vaihtoehtoina. Ja kokeilutksi jäävät nuo: rahka ja skyr ovat edelleen hyviä. Ja jäätelö! 😀

Uusista ja vanhoista sapuskoista juteltiin viikon lopulla kun olimme käymässä anoppilassa, jossa samaan aikaan oli Pehtoorin sisar miehensä ja lastenlasten kanssa. Anoppi oli tehnyt ranskanleivästä, oikeasta voista (kuinkas muuten) ja kinkku- ja kurkkuviipaleista voileipiä kahvipöytään. On tehnyt niitä aina. 😀  Ranskiksesta muistelin, että sitä meillä oli 70-luvun alussa aamiaispöydässä, ja pallojuustoa ja Ögön-kaakaota. Niiden voimalla kouluun lähdettiin.

Ja sittenpä päästiinkin jutuissamme kouluruokiin, semminkin kun minun oli anopilta vihdoin otettava ylös se hänen ”hyvän rössypotun” ohjeensa. Alkaa siis olla lähellä se että sen keitän, ja syötäväkinhän se sitten on! Ja se on just se minun koulun inhokkiruoka numero yksi. Niistäkin sitten juteltiin: tilliliha, maksakeitto, ”kettoinen” suklaavelli. Ne olivat liki yhteisiä ei-niin-herkkuruoka-osastoon meneviä ruokia, paitsi että minä en inhonnut tillilihaa edes koulussa, ja kotona tykkäsin siitä kovastikin.

Monta vuotta sitten blogissa muisteltiin lapsuuden ajan herkkuja: http://www.satokangas.fi/blogi/2010/11/kolumnipaiva-lapsuuden-ruokamuistoja/ , mutta entäs ne lapsuuden ruoat, joista et pitänyt silloin etkä pidä vieläkään? Vai onko maku muuttunut niin, että kaikki maistuu?

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Vintage-kuvia ja uusia ”tauluja” varten kuvia vierashuone/studioon olen tänään ottanut. Ja merenrannassakin kävin lenkillä ja kuvailemassa: jäät on lähteneet viikonloppuna! Kyllä nyt rupeaa lämpenemään. Mutta siis tähän yksi vintage-otos/muokkaus. Kortiksi?

14515

Äitienpäivän suomalainen melankolia

Pikku prinssin laukku on pakattu, ja nuhanenäinen poika on palannut kotiin.

Apsu oli kanssani äitiään töistä vastassa. Kaksivuotiaan, elämänsä ensimmäinen oikea (ei hampaiden tulosta johtuva) flunssa ei ollut se syy, miksi pojan silmät kostuivat, kun hän näki äitinsä tulevan työpaikan ovesta ulos ja tulevan kohti parkkipaikkaa, jossa odottelimme. Emme suinkaan olleet siellä ensimmäistä kertaa, ja onhan poika ollut meillä paljonkin, öitäkin jo monesti, mutta tänään, äitienpäivän taikapölyä ilmassa?, – tai tiedä häntä mitä! No ihan sama, minä tietysti tillitin hiljaa mielessäni, kun näin Apsun ilosta itkevän. Niin kuin tillitin sittenkin, kun heidät kotipihalleen jätin. Että minä ole kyynelehtijä!

Ja kun katselen FB-päivityksiä ja nettikirjoittelua niin ihan merkillisen paljon liikkeellä on sellaista sentimentaalista, pohjavireisesti surumielistä, menetettyä kaipaavaa,… Suomalaiset! Onko muualla äitienpäivässä sellaista melankoliaa kuin Suomessa? Vai onkohan vain kyse – taas kerran tästä loputtoman räntäsateen luomasta yleistunnelmasta ja minun, mummin, herkistämistä itkuantureista? Etteikö sellaisia muka ole?  – Ihan satavarmasti on!.

Onkos se niin, että suomalaisessa äitienpäivässä on sellaista uhrimentaliteetin kunnioitusta, itsestään luopumisen hypetystä? – Miksihän?

Meidän perhepiirissä äitienpäivä on vuosia, liki vuosikymmeniä kulunut multaa lapioimalla, pihatöissä, hyvin syöden, – nyt on tosin ollut hieman erilainen äitienpäivä. Hyvä päivä tänäänkin.

Ja Luoja suokoon, että pian alkaa oikea kevät!! Loppuu tämä kyynelehtiminen ja menneeseen tuijottelu.

Tänään.

Äitienpäivän tienoilla 30 vuotta sitten olin saanut tiedon, että me emme ehkä, emme varmaankaan, tuskin koskaan, tule saamaan lapsia.

Tänään olen viettänyt koko päivän puhallellen saippuakuplia, rakennellen Duploista hienoja autotalleja, katsellen Muumilaakson tarinoita, kuunnellen, kuinka mies laulaa pienelle pojalle ”piupali-paupali”. Olen kävellyt ison tien varteen katselemaan linja-autoja ja muita jänniä, syönyt mansikoita ja raejuustoa, piirrellyt numeroita ja lukenut Herra Hakkaraista.

Nyt kun kuopuksemme on sisarensa luona Helsingissä käymässä, ja kun miniä on töissä, mummi saa olla koko viikonlopun pojanpojan kanssa.

Ei minulta mitään puutu.

Parsa ja viini – onko niissä joku ongelma?

Muistanpa kun aloitin sekä viiniharrastuksen että ”parsafriikkiyden” suunnilleen samoihin aikoihin 90-luvun alussa, ja yritin opetella sitä, mitkä viinit ja ruoat ovat kelpo kumppaneita, jopa toinen toisensa uusiin svääreihin nostavia, ja aika usein törmäsin ajatukseen, että kananmuna ja PARSA ovat viinin vihollisia, tai ainakin, että ne on vaikeita yhdistää onnistuneesti.

Vuosien varrella olen oppinut, ettei juttu ole ihan näin kategorinen, onnistuneita parsa ja viini -yhdistelmiä on tullut koetuksi, mikä ei ole taannut, että olisi vieläkään mikään helppo juttu. Niinpä ilolla otin vastaan tiedon, että meillä Oulun voutikunnan paistinkääntäjillä oli mahdollisuus ja ilo osallistua ravintola Puistolan Delissä iltaan, jossa ideana oli kokeilla parsaa ja viiniä, ja nimenomaan niiden yhdistämistä.

Se ilta oli eilen. Olipa kyllä mitä opettavaisin ja makoisin ilta: kuusi viiniä (á 6 cl)  ja kolme erilaista (pienehköä) parsa-annosta: alkuun parsacappuccino, sitten parsaa, hollandaisea ja serranoa ja viimeiseksi parsarisottoa! Ja viinit:  prosecco (Perlage), samppanja (Dangin-Fays), riesling (Kalk Glimmer), sauvignon blanc (Wohlmuth), verdicchio (Collestefano) ja muscat (Wolfberger)!

Heti on todettava, että minulla on ihan henkilökohtainen ongelma sauvignon blanc -viinien kanssa. En vain voi mitään, että ruohoinen, viheromenainen, kirpakka SB ei ole minun makuuni. Minä tunnistan sen  jo helposti. Ehkä parhaiten tunnistan, onhan sen tuoksu ja maku niin ominainen, etten sanoisi omituinen. 😉 Olen jopa yrittänyt ”siedätyshoitoa” ~ tässä jokunen vuosi sitten ostimme toistuvasti viikonlopun valkoviiniksi sauvignon blanc -rypäleestä tehtyjä viinejä, eri maista, eri mantereilta, kalliita ja halpoja, mutta ei.

Olemmepa aika päiviä sitten olleet viikon lomalla Loiren laaksossa, joka on sauvignon blancin syntysijoja, ja kyllä minä siellä Fume blanc -viineistä (nekin sb-rypäleestä) pidin ja muutamat kalifornian fume blancit ovat mitä mainioimpia, mutta vanhan maailman perinteinen tai vaikka uusseelantilainen SB, uuh!

No mutta asiaan: meitä oli ravintola Puistolan Delissä reilut 20 paistinkääntäjää aveceineen, tunnelma oli välitön ja vastaanottavainen. Saimme viiniasiantuntijan (J. J.) selkeän ja uusia makumaailmoja avaavan, sopivan lyhyen, mutta perusteellisen selvityksen jokaisesta viinistä.

Parsa-cappuccino (joka on tässä samalla ”Jokaviikkonen soppamme”) sekä sen  kanssa maistetut prosecco ja samppanja saivat yleistä hyväksyvää muminaa … Eikä ketään hämmästyttäne, että samppanja todettiin proseccoa paremmaksi, jos kohta hieman pohdittiin, että oliko niin, että samppanjan voimakkaat kuplat veivät hennon hienolta parsavaahdolta mahdollisuuden loistaa.

Seuraavaksi oli vuorossa vihreää ja valkoista parsaa hollandaise-kastikkeen ja rapeaksi paahdetun serrano-kinkun (ah, se oli ihan hirmuhyvää!) kanssa. Ja viineinä itävaltainen riesling ja se sitten se ”The Sauvignon Blanc”, – maistelin viinejä ennen parsaa, totesin – taas – ettei ole SB mun viini, mutta kuinkas kävikään, kun parsa tuli mukaan. Sauvignonin kirpeys, ruohoisuus, hyökkäävyys talttuivat! Kastikkeen hapokkuus kontra viinin happo tekivät sen mitä pitikin: kaksi miinusta on plus! Nehän sopivat yhteen! Ainakin tänään maistelussa ollut itävaltalainen riesling jäi hollandaisen ja serranon jalkoihin, ja muuttui melkein makeaksi, mikä ei tässä kompositiossa ollut ainoastaan hyvä asia.

Ja sokerina pohjalla: parsarisotto kera muscatin ja italialaisen verdicchion. Muscat ei aromaattisuudessaan, hapottomuudessaan, parfyymisyydessään ole koskaan ollut erityisesti mieleeni, mutta verdicchio on. Jopa niin, että sitä on Italiasta kotiin matkalaukuissa joskus roudattu. Ja niinhän se tässäkin sitten kävi, että muscatin maku toimi tosi hyvin parsarisoton hapokkuuden kanssa. Olin yllättynyt, ja varsin iloinen, että lähdimme maistelemaan.

Naapuripöydässä istui veteraani-paistinkääntäjä, kymmenet keittiömestarit kouluttanut, etelän ravintoloissa työskennellyt herrasmies, jolta kyselin, että mitenkäs parsacappuccino oikein tehdään ,… että pitäisi resepti saada. Ja hän kertoi oman versionsa:

Kuori parsat kevyesti jos tarpeen, napsaise tyvestä kuivat pois, ja säästä muutama nuppu koristeeksi. Keitä parsat suolavedessä kypsiksi, kaada melkein kaikki vesi erilliseen astiaan (säästä seuraavan päivän parsakeittoa varten tms.) ja sekoita parsat sauvasekoittimella samettiseksi massaksi, laita takaisin kattilaan, kaada päälle nauhana ja sekoita sauvavatkaimella  kuuma kuohukerma ja sekoita koko ajan pamixilla kuohuvaksi vaahdoksi. Kaada kuppeihin. Pinnalle esim. ruohosipulisilppua. (kuva ylimmäisenä).

Muuta ei tarvita. Ehkä kuitenkin tilkka hyvää viiniä, ehkä samppanjaa tai sittenkin muscatia? Eilisen jälkeen suosittelisin cappuccinolle muscatia ja parsa-hollandaise-serrano -annokselle samppanjaa.

Nämähän ovat makuasioita, ja maku muuttuu. Sen muistan taas eilisen jälkeen erityisen hyvin.

PS. Muutama muu meillä paljon käytetty tapa käyttää parsaa

parsaa, pecorinoa ja prosciuttoa

parsaa a la Kellog´s