Showing: 71 - 80 of 414 RESULTS
Yliopistoelämää

Toukokuun puolivälissä ajankohtaista

Syksyllä täällä Temmatussa oli puhetta puhelimien Appseista, sovelluksista, jotka tuovat iloa ja hyötyä elämään ja arkeen. Tänään kuulin, että yliopistolla on tekeillä Aapoksi nimetty appsi, joka  tulee näyttämään opiskelijoille mm. opintopistekertymän jne. Mielenkiintoista, mutta kertoo mistä? Noh, se ei enää tule minun elämääni hetkauttamaan, mutta minäkin olen löytänyt uuden appsin: eikä liene hämmästytä ketään, että se liittyy kuviin. Sen nimi on Metamorphosa Beta, ja ainakin minun Nokian Lumiaani se löytyi ja käynnistyi helposti.

Tässä alla sillä – tavattoman helposti ja nopeasti – muokattu kuva. Alkuperäinen on tuossa sivupalkissa oleva kuva, jonka otin eilen historian pääsykokeen valvonnassa.

f093af74-791c-433a-bc46-459657c160ae

Tosiaan, kuten kuvasta näkyy, keräsimme kännykät niiltä opiskelijoilta, joilla ei ollut mukana laukkuja, jonne puhelimen olisi voinut laittaa. Aika monella (kymmenellä) ei laukkua ollut, joten kännyköitä kertyi valvojien pöydälle ja liitutaulun reunukselle aika lailla.

Sellainen uusi juttu eilen pääsykokeessa ilmeni että kun ryhdyimme liki 300 hengen pyrkijälaumaa luentosali äl ykköseen sisälle päästämään, oli ovensuussa kolme vanhempaa … siis että äidit olivat saattelemassa omia Jasu-Pettereitään tai Jenna-Jonniaan pääsykokeeseen! Kaikkea sitä on nähty (täällä ehkä ikimuistoisin juttu), mutta että äiti saattamassa!  Yksi äideistä kysyi minulta vielä erikseen luvan, että saako hän käydä ihan luentosalissa sisällä kurkkaamssa, miltä siellä näyttää!?  Tokihan minä päästin kurkkaamaan. Minäkin muka olen myötäeläjä jälkikasvun elämänvaiheissa, mutta rajansa kaikella !

Pääsykokeessa oli liki 300 pyrkijää. Kysymykset olivat niin vaikeita, ettei minulla olisi ollut mitään mahdollisuutta päästä… Noh minun lukion kurssien lukemisestani onkin jotensakin 40 vuotta, joten ei ihme, että ne ovat muuttuneet ja etten minä juuri mitään niistä muista. Ne taitaa olla ihan eri pyrkimiset minulla jos asiakseni otan…

Tänään sitten iltapäivällä taas koulutusneuvostoa. Ja ihan napakasti viidessä tunnissa saatiin puhuttua ja päätettyä asioita kahdeksan pykälän verran. Ja suurin osa ko. asioista oli jo jatkokäsittelyssä. Ja silti juttua riitti. En ole ihan vakuuttunut – vieläkään – että tarvittaisiin noin paljon aikaa noihin kokouksiin. Mutta koulutusrehtori puhuukin mielellään siitä, että koulutusneuvosto on eräänlainen työvaliokunta. Minä laittaisin painon sanalle ´työ´, en valiosta enkä kunnasta tässä yhteydessä juuri puhuisi. Enkä tänään paljon puhunut muutenkaan. Jotensakin uupunut olin, eikä tunteen paloa, eikä intohimon kohteita esityslistalla ollut …

 

Koulutusneuvosto

 Kotiin tultua punaviini ”Tyto Alba”, pöllöviini, tuntui sopivan tilanteeseen (ja grillipihveille ja herkkusienihakkelukselle, sekä tomaatti-vuohenjuusto-salaatille) erinomaisesti.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Rästejä vältellen

Tänään taas yksi sellainen ”tämä oli mulle sitten viimeinen kerta” -juttu. Norssilla aineenopettajahaastatteluissa humahti koko iltapäivä. Siellähän opiskelijoilla on mahdollisuus ”myydä itsensä”. Jokaisella halukkaalla on mahdollisuus tehdä tiettäväksi, miksi juuri hänet kannattaisi valita: kaikki kun eivät kuitenkaan pääse opetusharjoitteluun. Ja tänään taas hoksasin, että todellakaan näitä meidän yliopisto-opiskelijoita ei ole mitenkään koulutettu työ/opiskelupaikkahaastatteluja varten.

Aikanaan meitä haastattelijoita koulutettiin päivän mittaisella seminaarilla tuohon, minusta aika vaativaan ja vastuulliseen, hommaan. Haastatteluun ja valitsemaan 20 minuutin haastattelulla monille elämänura [okei, vähän kärjistän], mutta opiskelijoita ei kukaan, koskaan, kouluta tunnistamaan omia vahvuuksiaan, eikä selviämään haastatteluista kunnialla. Pitäisi kyllä.

1-16

Minun pitäisi huomenna selvitä kunnialla taas yhdestä viimeisestä jutusta: vihoviimeinen info. Sivuaineopiskelijoiksi valitsemilleni info. Sitten loppuu noidenkin pitäminen. Mutta ensin [nyt] pitäisi tuon session Power pointit kasata.

1-17

Totta puhuen se oli tarkoitus tehdä eilen illansuussa, kun Pehtoorin kanssa palasimme mummula-kierroksilta, mutta minäpä en koneen ääreen suostunutkaan istahtamaan, vaan jäin pihahommiin. Ja luutusin meidän Huvilan. Ikkunatkin pesin. Nyt oli helppo kun ympäriltä on isot syreenit katkaistu.

1-21

Taidan ottaa läppärin ja lähteä tuonne sen infon kokoamaan.

Huomenna on toinenkin ”minun viimeiseni”. Historian pääsykoe: ainakin 300 tulee taas yrittämään. Onneksi en ole tarkastusvuorossa.

Huomenna laitan tänne kyselyn. Olehan valmiina! 😉

Niitä näitä Yliopistoelämää

Jäähyväisiä non-stoppina

1-3

Kun ollaan Lapissa patikoimassa, kuvaan aina paljon pitkospuita. Tarvin niitä. Käytän pitkoskuvia Power point -diossa silloin, kun pidän opinto-ohjausinfoja opiskelijoille. Käytän suonylityskuvia ja tuota kuvassa olevaa Juicen runoa, jota minä sanon opinto-ohjaus- tai HOPS (henkilökohtainen opintosuunnitelma) -runoksi.

Se hyvä runo, joka minulle kertoo minusta ja opiskelijoista. Minä olen siinä se apu, kun maalataan kaistoja, ja olen apu siinä, kun ollaan kuivilla eli silloin kun on joku välivaihe, vaikka kandintutkinto, tehtynä, ja olisi syytä rakentaa taas uudet pitkospuut, joilla seuraavan suon yli päästään.

Ajattelen, että olen näyttämässä, mihin ne pitkospuut pistetään. Kertomassa, kuinka leveät kaistat oikein voi piirtää ja että ne kannattaa piirtää. Ja olen sanomassa, että ”lennä”!

Minulla on kymmeniä pitkospuukuvia. Olen ottanut niitä paljon. Nyt minun ei enää tarvi.

1-4

Minulla oli tänään viimeinen Iso Opinto-ohjauspäivä. Pidän sellaisen kerran lukukaudessa. Se on sellainen

. . minulla on ”non-stop”-vastaanotto koko päivän. … ja suunnilleen kaikkeen mahdolliseen opinto-ja opinnäytetöiden ohjausasiaan liittyen voitte tulla käymään.

Ja aina opiskelijoita on käynyt; joskus viisi, joskus kymmenen tai enemmän tai vähemmän. Tänään kävi (tai soitti) 25!

Kävi fukseja ja ännännen vuoden opiskelijoita, ”omaopeyhmäläisiäni”, kandiseminaarilaisia, palanneita, nuoria naisia ja nuorukaisia, naapurioppiaineen [”meillä kun kukaan ei näistä tiedä”] opiskelijoita, muutamat tulivat kaksinkin tai sitten ”ei-mulla-oikein-mitään-kysyttävää-mutta-tulin-vielä”, kävi valmistuvia maistereita ja yksi valmistunutkin – jonoksi asti heitä oli.

Ja minähän non-stoppina neuvoin, yritin helpottaa ahdistusta, neuvoa lomakkeiden täytössä, osoittaa oivia sivuaineopintoja, kertoa kesäopintotuen hakemisesta, keskustella kandityön rakenteesta ja viittaustavasta, aineenopettajaksi aikovien kanssa ”maalailtiin kaistoja”, gradulaisten kanssa etsittiin sopivaa metodikirjallisuutta. Tein sitä, mitä teen ympäri vuoden. Olen tehnyt parikymmentä vuotta. Ja siinä minä olen hyvä.

Tiedän, että olen. Mutta kun tänään moni sanoi sen tullessaan tai lähtiessään, tuntui pala kurkussa. Muutama sanoi lähtiessään ”kiitos kaikesta”, tai muutamat ensin kyseltyään, mitä aion tehdä, totesivat heti perään ”meillä tulee sua ikävä” tai että ”mihinhän minä joudun kun sinä et oo hopsia mun kans tekemässä”, toipa yksi tyttö tullessaan omenan ”eikö se hyvälle opelle päättäjäisissä anneta omppu” ja virnistys perään. Kaikille, jotka hyvästejä jotenkin jättivät, sanoin, että opiskelijoita ja opinto-ohjausta tulee oikeasti ikävä [niin kuin tulee tekemäänkin] ja muutaman kerran kyyneleet olivat jo liki. Mutta en parkunut, en.

Onhan näitä hyvästejä tässä jo jonkin aikaa opiskelijoiden kanssa jätetty, mutta tänään niitä oli niin paljon. Niin paljon liikahti.

 

Yliopistoelämää

Käännekohdassa

Tällaisena iltana, jolloin on vuoden tähänastisesti lämpimintä ja jolloin ei ole muuta ihan välttämätöntä juttua tehtävänä, on ihana olla ulkona. Tuoksun vieläkin ulolle. Pehtoorihan on jo melkein kaiken haravoinut ja pensaiden juuret putsaillut, joten minä saatoin keskittyä pienimuotoisempaan siivoilemiseen. Ja sisäviherkasveja purkitin uudelleen, yrttitaimia jaoin ja sen sellaista. Sellainen tuntui tänään oikein hyvälle.

Hortensia

Kuten myös pyöräily töihin. Ja hyvä oli olla töissäkin tänään. Ja päivän lopuksi vielä hyvä tieto: seuraajani on valittu ja nimetty. Hakijoista ehdottomasti paras. Ja minun kannaltani hyvä sikälikin, että tuleva seuraajani oli sijaiseni vuorotteluvapaani aikana ja viime vuonna minun hoitaessani professuuria. Hän on siis jo pari vuotta hoitanut isoa osaa niistä hommista, jotka minulta ”perii”. Joten paljolti jo tietää mitä tulee tekemään, mikä tarkoittaa, ettei minun tarvitse yrittääkään ihan kaikkea selittää alusta asti täysin uudelle ihmiselle. Hyvä juttuhan se on.

Niitä näitä Ruoka ja viini Yliopistoelämää

Älä valita!

Olen tässä pari tuntia hokenut itselleni, että olen ansainnut tämän. Että olen tehnyt tarpeeksi, – ja enemmänkin. Ettei tarvitsisi niuhottaa, ja silti tahtoo tunkea jostain takaraivosta ajatusta: no ehditkö lukea ne kandiaihiot, jäikö se kypsäri sittenkin tarkastamatta, entäs ensi viikon sivuainepääsykoe – oletko edes lukenut koko pääsykoekirjaa? (- En, en ole, vielä. Onhan tässä viikonloppu aikaa…, sori), voitko väittää tutustuneesi kaikkeen kokousmateriaaliin, joka aamun koulutustoimikunnassa oli esillä?

Aina on huono omatunto! Aina!

Mutta sitten — keskiviikkoiltana Yliveskasta kotiin ajellessa vatvoin juuri noita ja monia muita asiota. Tunsin riittämättömyyttä. Ja sitten. Liki välähdyksenomaisesti! Mitä hittoa minä taas oikein valitan!? Kaikki on hyvin. Enemmänkin. Kuuntelin isolla kun radiosta tuli Egotripin uusi biisi: Uusi aamu. https://youtu.be/0Ej0UdmSPnc

kun nyt uusi aamu nousee
kääntyy uusi lehti vihdoinkin

– – –

ja olin niin epätoivoa täynnä
olin valmis luopumaan
seisoin yksin risteyksessä
mietin onko minusta jatkamaan
mutta nyt katson ikkunasta
ja näen jotain kaunista
on uusi aamu, uusi aika

verhojen raoista tulvii vaan
se tulvii huoneesta huoneeseen
ja kun mä katson ympärilleni
uskon pieneen ihmeeseen – – –

Kaikki on hyvin. On syytä olla iloinen, kiitollinen. Onnellinen ystävistä, siitä että on vara valita, työstä, omasta miehestä, keväästä. On syytä lopettaa urputtaminen. Terveys, lapset, viikonloppu, sittenkin päälle mahtuvat farkut, Esikoisen kaverin tapaaminen Linnanmaan käytävällä ja juttuun jääminen, kollegan samanmielisyys, opiskelijan sähköposti ”tarvisin sua vielä”, yhteinen nauru jatkokoulutettavan kanssa, parkkipaikan asfaltti (versus liukkaus ja talvi), kokouksen nauru ja uudelleen nauru (”me ollaan hyviä”), musiikki youtuben kautta, Manuaalin toimitustyön loppuunsaattaminen – sittenkin, aurinko töistä lähtiessäkin. On niin paljon hyvää, lopeta urputtaminen, ihminen!

Lopetin. Tulin kotiin. Pehtoori avasi kuohuvan, ja tein mieleiseni päivällisen. Pitkän aikaa on tehnyt mieli äyriäisiä. Pakasteestahan ne on täällä(kin) etsittävä. Jättiscampeja ja kampasimpukoita (vihdoin alan osata niiden paistamisen… ;)) laitoin.

Scampit

On turha kysyä, miten nuo tein… ei voi muistaa, soveltaminen on se juttu, The Thing.

Jotensakin näin: kulhoon oliiviöljyä, pari murskattua valkosipulikynttä, pieneksi pilkottu chilipalko, yhden sitruunanmehu, korianterin puutteessa silekälehtistä persiljaa, suolaa (kai?), vähän pippuria myllystä, soijaakin. Puolisen tuntia marinadissa, ja sitten pannulle: kuumaa oliiviöljyä, ja minuutti, pari puoleltaan paistamista. Ja sitten flambeeraus. Kun ei ollut Pernodia tai muutakaan anisviinaa avattiin muutaman (neljän?) vuoden takainen Alsacen ostos: Framboise Riquewihristä.

Framboise

Sehän on ihan silkkaa viinaa. Ja juuri siksi meillä jäänyt juomatta ja siksi mitä oivallisin flambeerausaines. Neljä senttiä riitti oikein hyvin. Myös Koskenkorva tai Pernod käyvät. Pernod (tai Pastis) parempi. 😉 Joka tapauksessa flambeerus viimeisteli ruoan. Ohessa pari kampasimpukkaa, ohrattoa, parsaa ja hollandaisea (hyvä on, se oli valmistavaraa, mutta gourmet-sellaista).

Scampit-2

Scampit-3

Siinähän se perjantai-ilta meni. Perjantai. Se on tänään oikein hyvä sana.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Lopun alkua: töiden loppuessa niitä on paljon!

Juuri loppui oppiainekokous, jossa tuntui yhdeksänkohtaisesta esityslistasta enemmän kuin puolet johtuvan siitä, että minun tekemiseni yliopistossa alkavat olla loppusuoralla; piti jakaa töitä, ”edustuksia” eri hallintoelimissä, vastuita, säädellä kuka tekee mitäkin, kertoa (hämmästyneille kollegoille? :)) mitä hommia on ollut. Ja sitä paitsi uusi virka on vähän erilainen kuin minun.

Pari kuukautta vielä olisi tehokasta duuniaikaa jäljellä. Virallisesti viimeinen päivä on vasta 9.8., mutta kyllä minä lopetan jo juhannukselta.

Miksi siis tuo 9.8.? Se on ihan omasta pyynnöstäni noin. En aio elokuun eka viikkoa, kesäloman jälkeen olla töissä, vaikka palkan siltä saankin. Ajatuksenani ja sovittu on, että menen elokuussa sopivaksi katsottuna ajankohtana muutaksi päiväksi duuniin, ja menen nimenomaan sitten kun seuraajani on aloittanut. Ja hänen työnsä alkaa 10.8. Tällä järjestelyllä haen ikään kuin sellaista sujuvaa töiden siirtoa, että ehdin jakaa hiljaista tietoa, taitoa ohjaukseen, opettaa tietojärjestelmiä ja sen sellaista.

Nyt jo tuntuu, että yritän tehdä ”kaiken alta pois”, saada pöydän puhtaaksi, saattaa hommat valmiiksi. Tosin yhteen asiaan osasin kokouksessa sanoa: Ei! En enää tee, en ehdi!  – Vasta viime metreillä moiseen opin. Enkä ehdikään. On kyllä ollutkin sellainen olo, mihin yksi kollega viittasi jo viime kuussa, edellisen oppiainekokouksen jälkeen: ”Me rutistetaan sinut rusinaksi ennen kuin lähdet”. Rusina-olo tässä on alkaa pian ollakin.

Eilen päättyi haku virkaani: vain kuusi hakijaa. Varmasti ”arktisuus” tutkimusalana ja hallintopainoitteisuus työnkuvassa ovat syitä siihen, ettei hakijoita ollut enempää. Suomessa kyllä ”toimettomia” historian tohtoreita riittäisi. Oppiaineen toiseen avoinna olevaan yo-lehtorin virkaan (tutkimusalana  kulttuurinen ja kansainvälinen vuorovaikutus ja enemmänkin opetus- kuin opintohallintovirka) oli 17 hakijaa (samoja tietysti kuin edellisessäkin).

Kevät-5

Mutta minä yritän pysyä tyynenä.

Ja yritän olla jämähtämättä, vaikka kummasti ajatuksissa on pyörinyt, mitä Thotmes, Sinuhen ystävä, tälle sanoo…

  • Sinuhe, ystäväni, me synnyimme outoon aikaan. Kaikki liikkuu ja muuttaa muotoaan, niinkuin savi savenvalajan levyllä. Vaatteet muuttuvat, sanat ja tavat muuttuvat eivätkä ihmiset enää usko jumaliin, vaikka pelkäävätkin heitä. Sinuhe, ystäväni, ehkä synnyimme elämään maailman päivänlaskun aikaa, sillä maailma on jo vanha, kun tuhat ja kaksituhatta vuotta on kulunut pyramidien rakentamisesta. Kun ajattelen sitä, tahtoisin kallistaa pääni käsivarsieni varaan ja itkeä kuin lapsi.

Niitä näitä Oulu Yliopistoelämää

Illan tullen

Kaupungilta kokouksesta palatessa oli pysähdyttävä rautasillan pikkuiselle parkkipaikalle.
(Klikkaa isommiksi, ovat parempia siten.)

Illan tullen

Yhtäkkiä rupesi ripsimään.

Illan tullen-3

Pian jo satoi.

Illan tullen-4

Ja minä ihan vääränlaisissa kamppeissa ja vääränlaisen objektiivin kanssa liikkeellä.

Mutta muutama otos sentään. Mutta kasarmin puolella komea sateenkaari jäi taas kunnolla kuvaamatta.

Illan tullen-5

Vielä puolenkymmentä vuotta sitten, saatikka 10 vuotta sitten, yliopistojen tärkeä tehtävä oli huolehtia ”yhteiskunnallisesta palvelutehtävästä”, mikä meidän alalla tarkoitti mm. paikallishistoria-projektien hoitamista, asiantuntijalausuntojen antamista menneestä, esitelmiä ja dokkariavustusta tms. Nyt se ei enää ole trendikästä, eikä siitä paljon palkita tuloksellisuutta laskettaessa.

Mutta tänään dekaanikahveilla saatiin kuulla ihan uusi, trendikäs termi, jota nyt korkeakoulumaailmassa on ryhdyttävä viljalti käyttämään ja toteuttamaan: ”poispriorisointi”?! Eikä käsite ”hybridiyliopisto” aiheuttanut yhtään enempää ihastusta. Henkilökohtainen pian aktualisoituva ”poispriorisointini” alkaa tuntua päivä päivältä paremmalta idealta.

Mutta palatakseni vielä tuohon yhteiskunnalliseen palvelutehtävään: minulle tätä palvelutehtävää nyt tuntuu kasautuvan tähän loppukeväälle ihan turhankin paljon. Viime viikolla oli Kemin keikka, pääsiäisviikolla haastattelu Kalevaan, perjantaina haastattelu Pohjolan Sanomiin, nyt torstaina on ensimmäinen ikääntyvien yliopiston esitelmistä, ja huomenna on Lapin Radion haastattelu liittyen Kemijoen kalastukseen. Sepä on kyllä sellainen aihe, että saa olla kieli keskellä suuta. Pitänee tässä taas omia artikkeleita vähän silmällä, että voi argumentoida faktoilla … Ja muitakin vierailuluentoja on tässä edessä. Että ei vielä mitään toivoa töiden määrän hiljalleen hiipumisesta…

Historiaa Yliopistoelämää

Puhumaan menossa

HeinäpellollaNäin mökillä parinakin yönä unta tämän viikkoisista töistä, erityisesti huomisesta esitelmätilaisuudesta Kemissä ja torstaisesta viimeisestä infostani opiskelijoille. Eikä unissa ollut mitenkään kyse luennoimisen riemuvoitoista! Päinvastoin. Sähläsin, sotkin, sopertelin, unohtelin, powerpointit eivät auenneet ja kaiken muun

S_02774_001524surkeuden lisäksi hoksasin kesken luentoa, etten ollut pessyt ylenpitkäksi kasvaneita hiuksiani.

Tänään olen koettanut toimia niin, ettei nuo unet toteudu. Mm. liitellyt esitelmään kuvia ja karttoja, koettanut karsia. Lueskellut omaa väikkäriä!

Silti minulla on sellainen olo, että ei se oikein hyvin mene. Ja hyvin skeptinen olen sen suhteen, että tarvitsiko luentoani varten varata kulttuurikeskuksen ISO auditorio.

 

 

Se, miksi minut sinne on kutsuttu puhumaan, liittyy kuntaliitosasioihin:

”Nyt kun meillä on täällä Kemin, Keminmaan, Simon ja Tervolan kesken tämä kuntaliitosäänestys valtuustoissa tulossa, niin ajattelimma, että saataisiin historiasta tietoa näistä naapuruusasioista kun tulisit väitöskirjas teemoista puhumhan.”

No miehän lupasin valtuutetuille ja muille mennä puhumaan, vaan tiedä häntä, onko noista teemoista paljon liitosajatuksille tukea – tai ehkä se kutsu olikin just siksi, että haluavat minun vakuuttavan, ettei se yhteiselo ole ennenkään luonnistanut. – Paitsi on se. Välillä.

Jotta ei muuta kuin kaikki kemiläiset, keminmaalaiset, simolaiset ja tervolalaiset lukijani: huomenna  keskiviikkona olen Kemin kulttuurikeskuksen isossa auditoriossa kuudelta kuvia näyttämässä, – ja historiasta kertomassa. Tulkaahan paikalle, ettei tarvi seinille puhua. 🙂 Kaikille avoimena tuota mainostavat.

Unien toteutumattomuuden maksimoimiseksi kävin vielä kampaajalla; ainakin tukka on hyvin.

kartta

Lappi Niitä näitä Yliopistoelämää

Etätöissä

lunt5a

Tänään näkymä byrooni ikkunasta on ollut tällainen.

Ajatukseni oli tulla tänne tekemään – rauhassa – ensi viikon esitelmää ja infoa sekä kirjan toimittamiseen ja sen täydennys/päivityspuuhiin. Että ei olisi jatkuvaa ramppaamista ja kontaktiseeraamista työhuoneessa, että olisi työrauha. No ei täällä kukaan ole rampannut, mutta työpuhelin ja sähköposti ovat hehkuneet punaisina. Opiskelijat tarvitsevat sekä opintoajan jatkoanomuksia varten sekä toimeentulotuen anomiseksi lausuntoja – juuri tänään! Nyt on maaliskuun viimeinen päivä, ja se on dead-line noille jutuille ja kyselevät niitä juuri nyt! Huoh!

Ja sitten yksi pääsykokeisiin tulija kyselee, saako pääsykokeissa syödä nikotiinipurkkaa ja/tai käyttää nuuskaa? – Eipä ole moista ennen tiedusteltu!

Sitten on tullut KAKSI puhelua ja kyselty esitelmöijäksi kesän kotiseutujuhliin. En lupautunut: on tässä huhti-toukokuussa sellainen puhujaralli jo muutenkin, että en todellakaan enää kesällä mihinkään lähde.  Ja KAKSI toimittajaa on ottanut yhteyttä. Toisen kanssa rupattelimmekin tovin, – siihen liittyen pitäisi olla huomisessa Kalevassa nimenikin. Eikä ole mikään aprillijuttu, vaikka onkin. 🙂 Siis aprillipäivän historiaa… Viime vuonna siitä kirjoitinkin täällä Temmatussa.

Toimitustyöhön ja kandilaisten kyselyihin liittyen ovat sähköpostit kulkeneet; etätyö on siis lopultakin sujunut.

Sääkin on ollut hyvin työmyönteinen: ei kimmeltäviä hankia houkuttamassa laduille tai mäkeen.

Yöllä satoi lunta, aamullakin vielä satoi, liki koko päivän satoi ja nyt sataa. Täällä on hyvin paljon lunta. Ei ihan metriä, mutta ei se siitä kauas jää.

lunt5a-2

Iltapäivällä olin kuitenkin pari tuntia ulkona: oli tehtävä lumityöt, jotta pääsi pihapiirissä liikkumaan, purolle hakemaan saunaan vedet.

lunt5a-3

Mikä on olennaista tuossa rantasaunakuvassa? Satoja kertoja kuvatussa ja täällä esillä olleessa rantasaunakuvassa? – Siinä näkyy varjot! Pieneksi hetkeksi lumipyry taukosi, ja aurinko onnistui pilvien takaa paistamaan, – tekemään varjoja. Varjot voivat siis olla erinomaisen myönteinenkin asia.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Ensimmäiset ja viimeiset bakkanaalit

Mistä on lomapäivä tehty? – Aamupäivästä Caritaksessa, iltapäivällä appivanhempien muuttopuuhissa, illansuussa nuorenparin kanssa syömässä Istanbulissa (perinne on käydä ulkona syömässä heidän synttäreidensä aikoihin) ja ilta opiskelijoiden Bakkanaaleissa.

Bakkanaalit ovat taas niitä juttuja, joista totesin, ”mun viimeiset”. Ja kerroinpa opiskelijoille(kin), milloin oli minun ensimmäiset. Ne kun olivat samalla ekat oululaisten historianopiskelijoiden järkkäämät ikinä. Vuonna 1982 oli historian opiskelijoiden ensimmäiset bakkanaalit. Ja kuinka ollakaan, olinpa niitä minäkin järkkäämässä.

Nyt – hieman nolosti – tähän suora lainaus Wikipediasta:

Bakkanaalit (lat. Bacchanalia) olivat roomalaisten pitämiä, viininjumala Bacchukselle omistettuja villejä juhlia. Niiden vietto tuli Roomaan eteläisestä Italiasta etruskien kautta. Alkuperäiset bakkanaalit pidettiin salassa ja niihin osallistui vain naisia. Kolmipäiväiset juhlat pidettiin vuosittain maaliskuun puolivälissä Similan laaksossa lähellä Aventinus-kukkulaa. Myöhemmin riitistä pääsivät osalliseksi myös miehet ja sitä vietettiin useammin, lopulta viisi kertaa kuukaudessa. Liviuksen mukaan juhlinnan yleistyminen tapahtui Paculla Annian ollessa Bacchus-kultin johdossa.

Myöhemmin sanalla bakkanaalit on kuvattu mitä tahansa ylenpalttisia juominkeja, etenkin opiskelijajärjestöissä.

”Ylenpalttisia juominkeja”? Ei nyt ihan niinkään, tai että pelkästään sitä. Silloin kun me ne järjestettiin, oli kyse rahan hankkimisesta tulevaa Kreikan ekskursiota varten. Vuokrattiin lääkiksen killalta biletila, hankittiin kohtuullisen paljon olutta ja siideriä (Golden Cap) oli kai juuri noihin aikoihin lanseerattu Suomeen) sekä muita juovuttavia aineita, leivottiin jotain suolaisia piirakoita ja keiteltiin kahvia. Tehtiin antiikkiaiheisia kuvaelmia ja järjestettiin (tieto)kilpailuja opiskelijat vastaan henkilökunta, jota sitten bakkanaaleissa ei paljon näkynyt.

Illan tuotto oli sellainen, että kaikille matkalle lähtijöille lentolippu Helsinki – Ateena – Helsinki tuli maksamaan neljänneksen vähemmän kuin olisi ilman bakkanaaleja maksanut. Minä sain kyllä matkalipun työnantajan = historian laitoksen maksamana. Sillä, paitsi että olin neljännen vuosikurssin opiskelija, olin myös ko. ekskursiolla matkanjohtajana. Siispä kaksoisroolia vedin.

Bacchuksen kultti on säilynyt Oulussa elinvoimaisena tiimalaisten (historian opiskelijoiden ainejärjestö on Tiima ry) kannatellessa sitä vuodesta toiseen. Olennaista on, että sen järjestävät nykyisin fuksit. Eka vuosikurssin yhteisöllisyys tai koheesio saattaa parantua tästä spektaakkelista, mutta toisaalta, ne joille bile-bisse-bailaus-opiskelijakulttuuri ei ole tärkeää eikä houkuttele, jäävät entistä enemmän syrjään.

Mutta minulle ilta oli tänään ikimuistoinen. Pyysivät, vaativat – yllättäen – pitämään läksiäispuheen. Olinko valmistautunut, – No en. Puhuinko pitkään? – No en. Tai no en niin kovin pitkään, mutta kun taputtivat, kun tuntui, että kyyneleet olivat kovin lähellä, oli kerrottava juttuja…

Illan kuluessa yksi jos toinenkin opiskelija kävi ”avautumassa”, juttelemassa, puolin ja toisin kuulumisia vaihdeltiin. Tuntui kummallisen hyvältä havaita, ettei ole itsestäänselvyys. 😉 Jos – tai kun – jotain tulee ikävä, niin se on nuo nuoret opiskelijat, jotka ikävän tekevät. Minun viimeiset bakkanaalit ovat ohitse.