Yliopistoelämää – Sivu 7 – Tuulestatemmattua

Onnikkahistorian parissa

Viimeinen kahdeksasta viimeisen parin kuukauden aikana tekemistäni yliopiston ulkopuolisista luentokeikoista on nyt tehty. Kiinnostuneita kuulijoita ja asiantuntevia kommentoijia enemmän kuin yhdessäkään edellisistä. Olisikohan ollut melkein lähelle sata Pudasjärven Koskenhovin isossa pirtissä ja porstuassa.

Vanhaan tutkimusaiheeseni sain palata … Sikäli sattui tämäkin hyvin tähän lähdön tunnelmaani: olen näet vahingossa ja tarkoituksella tullut tässä kerranneeksi menneitä projektejani, kirjoittamiani juttuja ja tutkimusteemojani. Liikenteen historiaahan minä olen yhden kirjan ja ainakin kymmenen artikkelin verran tutkiskellut. Siis onnikkaliikenteen historiasta raataitiltiin paikallisen 80 v. liikennöitsijän kanssa. Sellainen kahden hengen paneelikeskustelu se oli. Olisihan meillä juttua riittänyt vaikka iltamyöhään, mutta saatiinpa pysymään kuosissa. Ikinä ennen en ole tuon muotoista ”asiantuntijakeikkaa” tehnyt, mutta järjestävän osapuolen kommenteista ymmärsin, että ei se ihan pieleenkään mennyt.

Sitä paitsi pudasjärveläisen Nevakiven linjat -yrityksen 90 v. -juhlassa oli paljon tuttuja, joiden kanssa oli lohensopan äärellä mukava tavata ja jutella.

Yrityksellä on hieno TT-Ford (huom. ei A-malli), joka on entisöity museoautoksi.

Se on ajalta jolloin ensimmäiset auto-omnibusmobiilit tehtiin kuorma-autojen lavoille.

Aluksi nämä moottoroidut kulkuvälineet olivat niin pelottavia, että esimerkiksi Oulussa niillä oli lupa ajella vain öisin, kun ei ollut hevosliikennettä. Joten ei ihme, että Temmeksellä, kun ensimmäiset auto-omnibusmobiilit aloittivat liikennöinnin, muorit totesivat, että ”Maailmanloppu tullee ku mökit liikkuu…”

Kuorma-autoista rakennettujen autojen rinnalla oli myös ”oikeita” auto-omnibusseja. Eroa kuorma-autosta kyhätyn kulkuvälineen ja ”oikean auto-omnibusmobiilin” välillä ei ole kovin helppo tehdä. Aikalaisille eron tekeminen ei ollut vaikeaa, sillä Suomen Kuvalehdessä oli opastava artikkeli vuonna 1925: Siinä todettiin

linja-auto on vaunu, joka on rakenteeltaan sellainen, että se kykenee matkustajalle antamaan ensiksi täyden kulkuvarmuuden, on nopea ja sellaisilla mukavuuksilla varustettu, että matkustus sillä ei käy työksi, vaan huviksi, ja että pitemmänkin matkan tällaisella tehtyään ihminen vielä on työkykyinen ja reipas …

Samassa jutussa todettiin, että kuorma-auton alustoille tehdyissä

vaunuissa ihminen ellei juuri kolhiinnu niin pahoin, että sairaalaan tarvitsisi viedä, kuitenkin väsyy ja tulee työhaluttomaksi joiksikin tunneiksi.

Paljon hienoja vanhoja onnikkakuvia täällä (rullaile sivun alareunaan). Tämmöisiä ja paljon muita juttuja tänään.

Ja tämä oli kyllä nyt niitä viimeisiä isosti, ohi normitöiden valmisteltavia juttuja tälle keväälle. Jotta helpotustahan tässä on ilmassa. 🙂 Nyt pakkaamaan. Minilomanen on alkanut!

Niitä näitä Yliopistoelämää

Eilisen juhlan jälkeen …

Eilen kolmen jälkeen meidän pihalle tuli 20 työkaveriani. Olisin halunnut kutsua vielä muutamia, kymmenen lisää?, mutta jostain oli vedettävä raja.

Kahdellekymmenelle on riittävästi astioita eri kattauksille ja ulkona tuoleja, ja tilaa kaikkien olla yhdessä tilassa yhtä aikaa. Siis siltä osin toimi hyvin.

Maanantaina satoi viheliäisesti, kuten tänäänkin, mutta eilen paistoi! Loppuillasta ei ollut enää kovinkaan lämmin, mutta aurinkoa riitti. Viimeiset vieraat lähtivät puoliyhdeltätoista. Sen jälkeen Pehtoorin kanssa siivoilimme, käytimme tiskikoneita, järjestelimme, pakkasimme safkoja.

Olin ohjeistanut piknikin nyyttäri-ideaa näin: ”Kun mietit, kuinka ison nyytin tuot, on hyvä tietää, että meitä on paikalla parikymmentä ja että jokainen tuo jotain. Siis tuo siten, että jokaiselle riittää, mutta muista, että tuomasi lisäksi pöydissä on ainakin 21 muutakin maisteltavaa. Siis riittävästi, mutta kohtuullisesti.” Oliko mennyt perille? EI! 🙂 Menu oli huikea!

(eikä tuossa ole edes ihan kaikki… kuva suurenee klikkaamalla)

Minä en eilen pitänyt – en ehtinyt – kuvata, joten nyt on sellainen juttu, että jälkkäripöydästä ei ole kuvaa… ;(

Olin tehnyt tietokilpailun, – osittain siksi, ettei kukaan keksisi ryhtyä mitään puheita pitämään, ettei joku haluaisi ikään kuin siten ohjelmaa järjestää. Noh, tietokilpailu(kin) takasi, että pönötyspuheita ei pidetty.

Eikä sitten ollut onneksi muuta kuin hieno läksäriruno latinaksi (siihen palaan vielä toiste) ja pieni lahjanluovutuspuhe, tai oikeastaan kaksi lahjanluovutuspuhetta: sain ihan lähimmiltä kolmelta, ”ent. SSH:n pojilta” ;), hienon punaviinin ja sitten koko läsnäolleelta porukalta ja suureksi yllätyksekseni myös parikymmeneltä muulta yliopistossa vuosia, vuosikymmeniä kanssani samassa työyhteisössä olleelta Taittingerin samppanjan 😉 ja lahjakortin ravintola Oloon! Yesh! Huippujuttu. Ihan kuin työkaverit tietäisivät, millaisesta pidän. Aalto-maljasta tai jostain bibliofiilisesta kirjaharvinaisuudesta olisin ollut iloinen, tästä olen ihan innoissani. Ja kyllä se tuntuu mukavalle kun niin moni oli mukaan lähtenyt.

Ajatuksena oli ollut ”viettää tiistai-iltapäivä ja ilta leppoisasti yhdessä, – ilmassa hiven lähdön tunnelmaa ja toivottavasti paljon lämpimiä auringon säteitä.” Ja niin se meni. Mukava lähtörituaali oli tuo.

Aamulla roudasin duuniin auton peräkontillisen rääppiäisiä, joista meille tusinalle riitti lounaaksi ja monelle pieniä dogibageja erikseen kotiin vietäväksi.

Päivällä töissä paljon piipahtelijoita, paljon tekemistä, paljon posteja, paljon väsymystä.

Illansuussa olen viimeisteillyt huomista ”keikkaa” – lähden Pudasjärvelle ihan uudenlaisen ”esitelmän” pitoon … sitten helpottaa …

Historiaa Yliopistoelämää

Suwi Wirsi

Kesäkuun ensimmäinen, ja myrskyää kuin syyskuussa. Meillä ei ollut ainoitakaan lakkiaisia vierailtavana, saatikka kevätjuhlia, joissa olisi laulettu Suvivirttä. Sikäli ei oikein tunnu kesälomakauden alulta.

Minulla kuitenkin on lähtölaskenta töistä toden teolla alkanut, tein jo ovenpieleen ”aamukalenterin”, sovin yhden jos toisen työkaverin kanssa minä päivänä tällä ja ensi viikolla töitäni jakelen ja niitä ”ketjutan”, vähän kuin työhön perehdytän kollegoitani. 🙂

Sain joku viikko sitten postissa ”työuran lopettamisen muistoksi” Suwi Wirren sanat vuodelta 1701. Kiitos ja kumarrus Rovaniemen suuntaan. Mielenkiintoiset sanat ovat.

Suwi Wirsi (1701),

Jo joutu armas aica,
Ja Suwi suloinen,
Joll caunist caiken paican,
Caunista cuckainen.
Nyt armas Auring meitä,
Taas lähte lähemmäx,
Hän cuolleet hauto, heitä
Jäll teke eläwäx.

Ne nijtyn cuckat corjat,
ja Laiho laxosa,
Nijn ylpiät Yrtti tarhat,
Puut wehriät werasa,
Ne meillen muistuttawat,
Suurt hywytt’ Jumalan,
Jong caick ain nähdä saa
Juur ymbär Wuoden ain.

Nyt lindu äänell corjall,
Taas laula taitawast,
Eng me sijs mahdais Luojall,
Tääll weisat iloisest?
Mun Sielun HERra kijtä,
Nyt riemu-laululla,
Cuin iloitta ja täyttä,
Meit laupioill lahjoilla.

o Jesu Christe jalo,
Sä kircas paistehem,
Ain kylmä luondom haudo,
Ja asu tykönäm!
Sun rackaudes tuli,
Ann pala sydämmes!
Tuo meihin uusi mieli,
Pois murhet poista myös.

Sä Saronin caunis cucka,
Cucoistus laxosa,
Mun Sielun awuill Cruuna,
Tee taitawax tawoisa,
Sun castes händ Sionist,
Ain caunist castacoon,
Sitt cuin Ruusu Libanonist,
Hajuns hywän andawa.

Ann maa tääll caswons canda,
Wacons myös liota;
Meill tarpet tahdoisit anda,
Maan, meren siunata,
Ann Askeles tiucku raswast,
Suo maistam sit ain makiast,
Meit ruoki sanallas,
Nijn Sieu on autuas.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

”Työuran lopettamisen muistoksi” piipahteli tänään opiskelijoita, mansikoilla ja suklaalla, kukkasilla ja ennen kaikkea piipahtamisellaan muistivat. Hyvällehän se sellainen tuntuu: ”Ikinä ilman sua en syksyllä valmistuisi.” Tuollaisen jälkeen antaa itsensä uskoa, ettei ole ihan turhaan duunissa ollut. 🙂

Ja huomenna siis läksiäskekkerit. Juhla-piknik. Tai päättäjäiset niin kuin Pehtoori koko ajan höpöttää. Päättäjäiset? – No ei ole. Ja tuskin suvivirttäkään veisataan. 😉

Isovanhemmuus Yliopistoelämää

Kirje opiskelijoille – entisille ja nykyisille

Vähän sellainen elämän viestikapulan vaihtopäivä tänään. Tänään laitoin opiskelijoiden postituslistalle jäähyväiskirjeen. Laitan sen tännekin, koska tiedän/olen kuullut, että Tuulestatemmattua lukevat monet entiset(kin) opiskelijat/ni. Teillekin jäähyväiset. …

Se viestikapula? Se liittyy siihen, että samalla kun luovun opiskelijoista, olen tänään saanut ensimmäistä kertaa nähdä ja pitää sylissä pojanpoikaani, tuntenut vauvan tuoksun, oikeasti tajunnut, että on elämää yliopiston jälkeenkin …

. . . ja samalla kipuilen ikävääni opiskelijoihin…

Tässä se jäähyväiskirje:

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Viimeinen seminaari-istuntoni oli eilen.
Myös infot ja luennonpito ovat nyt osaltani ohi.
On aika jäähyväisille.

Aloitin historian opinnot syksyllä 1978, ja sitten – – opiskelijasta monien vaiheiden jälkeen yliopistonlehtoriksi: ”Silloin se parasta on ollut, kun se työtä ja vaivaa on ollut.” Monen opiskelijavuosikurssin kanssa täällä ollaan taivallettu, opettaen, ohjaten ja oppien. Elämäntyönikö se on ollut? – Ehkä sittenkin enemmän elämäni työ.

Olen aina (no hyvä on, melkein aina) pitänyt työstäni. Ja parasta siinä ovat olleet ihmiset. Menneet ihmiset, tutkimuksieni vähäväkiset, mikrohistorialliset ja arjen historian ihmiset, työkaverit tietysti, ja varsinkin opiskelijat.

Iso osa minun työtäni on ollut olla tekemisissä opiskelijoiden kanssa, ja siitä olen pitänyt hyvin paljon. Siinä olen oppinut elämästä, olen oppinut opettamista, tiedon tuottamista ja opiskelijoiden kautta olen saanut nähdä, muistella ja myötäelää nuoruutta.

Kiitos bakkanaaleista, kiitos juttutuokiosta Humuksessa, kiitos seurasta arkistoekskursioilla, kiitos luottamuksesta ja kiitos ystävyydestäkin. Kiitos kriittisestä ja kiittävästä palautteesta vuosien varrella ja nyt näinä kuluneina, kiireisinä toukokuun viikkoina: tulevan ikävän jakaminen jo etukäteen, vk. -09 ;), ruusu, sähköpostit ja kuvat lapsista, ilouutiset työpaikan löytymisestä, juttelemaan jäämiset, arkistossa jaetut eväät. Ette ehkä tiedä, kuinka palkitsevaa onkaan ollut luennoilla nähdä, että olette olleet kiinnostuneita ja että kyselette, keskustelette, opitte, lähdette mukaan harjoituksiin. Seminaareissa on usein sellainen flow-fiilis; silloin työ tuntuu ihan erityisen hyvälle.

Ikävä tulee, mutta nyt minun on hyvä aika lähteä.

Asennetta ja oppimisen iloa toivon teille jatkossa.
Syventymistä ja oman osaamisen lisäämistä,
intohimoa historiaan ja sen opiskeluun.

Elastista ja Robinia pyysin tekemään teille biisin.
Monet luulevat, että se tehty muka MM-lätkäkisajoukkueelle,
mutta teille kaikille historian opiskelijoille se on tehty,
uskokaa pois!

Heittäydy täysii
Mitä ikinä teetkin
Ja elä nyt missä ikinä meetkin
Silmissä kipinän hetki
Heittäydy täysii
Siihen mikä on tärkee
Ja tee sitä missä sulle on järkee
Silmissä kipinän hetki
Tee mitä se vaatii – –
Tilanne haltuun
Tilanne haltuun
Älä päästä tilaisuuttas karkuun
Tilanne haltuun
Tilanne haltuun
Siihen täytyy vaan tarttuu
https://www.youtube.com/watch?v=DLAL7Sv-THM

Aurinkoista kesää, kaikkea hyvää toivon teille kaikille

– Reija

PS:
Olen kyllä vielä juhannukseen asti liki täysipäiväisesti duunissa, vastaanototkin ihan normaalisti olen paikalla, josko ohjausta opinnäytteissä tai opinnoissa tarvitsette.

Yliopistoelämää

Viimeinen semma

Tänään taisi olla viimeinen aamu kun menin töihin paljon ennen ketään muita. Paljon. Tänään oli viimeinen seminaari. Viimeinen opetuspäivä Oulun yliopistossa. Pidettiin viisi tuntia kandiseminaaria, ja tarjosin puolivälissä jätskit koko seminaariporukalle ja jaoin huoneesta muutaman sylillisen kirjoja. Ja vieläkin niitä on jaossa.

Seminaaritilanne on sikäli hyvä tilaisuus lopettaa opetus, ettei siinä ole helppo heittäytyä ääni väristen lopettelemaan, eikä juuri ole houtuksia ryhtyä pitämään mitään lopetuspuheita. Taisi kyllä olla tavallista enemmän sellaista ”muistakaapa sitten ensi vuonna” tai ”vastaisuudessa muistakaapa” ja ”nyt kun vielä voin muistuttaa…. ” mutta ei muuten mitenkään erityistä lähdön tunnelmaa. Mutta jossain sopukassa kuitenkin vähän sellainen olo, että voinko jo päästää irti, osaavathan nyt varmasti aloitella gradua, muistinhan neuvoa, enhän nujertanut, vaan palautteella saisin ylösrakennusta aikaiseksi vastaisessa. Ja että tämän minä kuitenkin osaan, nämähän ovat olleet tavattoman mukavia seminaareja, niiden aikana unohtaa muun. On vaan oppimassa ja opettamassa. Sellainen flow on noissa hetkissä.

Vajaassa kahdessa viikossa 17 kanditutkielmaa tarkastettu, arvosteltu ja seminaareissa käsitelty: ei paha loppurutistus.

Huomenna menen myöhään (tai siis normaaliaikaan) ja lähden aikaisin, josko Pikkuinenkin jo kotiutuisi (bilirubiiniarvot olivat äsken normaalit) ja pääsisimme näkemään pienen pojan. Voin, kunpa.

Ja viikonloppuna en enää tee töitä, en. Valmistelen läksäreitä ja teen kaikkea muuta mukavaa. Koko viikonlopun, sunnuntaikin kestää iltaan asti. Loppusuoralla siis jo.

Niitä näitä Ruoka ja viini Yliopistoelämää

Aikataulutonta pizzan nauttimista

Tällaiselle kaltaiselleni niuhottavalle aikatauluttajalle, jolla on kova pyrkimys saada asiat valmiiksi silloin kun niiden pitää olla valmiina, on tämä viikko ollut aika tiukkaa aikaa.Ensinnäkin itsellä on ollut kovasti tekemistä, että saan pidetyksi kiinni lupaamistani ja saamaan asiat ajoissa järjestykseen kuten tarpeen on. Ja samaan aikaan kun itse on yrittänyt kovasti pysyä aikatauluiisa ja on toisaalta koittanut olla joustava ja joviaali, mutta muutamat muut eivät sittenkään, pätkääkään välitä moisista sopimisista, on se aiheuttanut turhautumista, lisätekemistä, mielipahaa, pientä yksinäistä tupinaa tyyliin: ”joidenkin-olisi-aika-oppia-vastuulliseksi-ja-ajattelemaan-myös-toisia” … Ääneen en enää aio ryhtyä moisista nillittämään.

Ja minäpä ajattelin töiden jälkeen ihan vain itseäni: menin leikkauttamaan hiukseni ja tein ruokatreffit mieheni kanssa. Kävimme testaamassa uuden paluun tehneen Cantina-pizzerian. 1970-luvulla mekin kävimme Kirkkokadulla Patakukon alakerrassa olleessa Oulun järjestyksessään toisessa (Vesuvio Asemakadulla oli ensimmäinen) pizzeriassa, joka oli ensimmäinen Cantina.

Nyt sen juurilta ponnistaa Puistolan alakerrassa artesaani-pizzeria Cantina. Minä tilasin Frutti di Maren (mozzarellajuustoa, kampasimpukkaa, jokirapua, limeä, korianteria) ja Pehtoori Quattro Carnen (mozzarellajuustoa, mortadellaa, salamia, prosciutto crudoa, pancettaa), eikä meillä kummallakaan ollut valittamista. Minun merenelävä pizzani (ikinä ennen en ole pizzassa syönyt kampasimpukoita) tuoksui merenherkuille, ei tinatölkeille tai suolavedelle, vaan äyriäisravintolan ruoalle. Pohja oli ohut, ja siinäkin oli makua.

Miljöö on mitä miellyttävin. Kyllähän me mielellämme suosittelemme.

Isovanhemmuus Yliopistoelämää

Täysiä päiviä

Täysiä päiviä.

Minä muistan viime keväältä kun oppiaineen toinen professori eläköityi, niin hän rupesi jo hyvissä ajoin liukumaan, kevennetyin ottein hoiteli hommiaan, ei toki ollut kyse mistään hanskojen tiskiin löymisestä, mutta vähitellen teki lyhempiä päiviä, oli välillä jonkun päivän keskellä viikkoa kokonaan poiskin kampukselta. Ja kaksi vuotta sitten kun ”oma” professori eläköityi, – hänkin tyhjenteli huonettaan monta viikkoa, monta kuukautta! ennen viimeistä työpäivää. Ja jätti viime kuukausina jo kokouksia väliin, ja kaikin puolin hiljenteli ja hidasti työtahtia. Miksi se ei minulta onnistu? Työpäiviä on virallisesti enää alle 20, mutta mistään liukumisesta ei puhettakaan!

Mutta tänään sentään suoraan töistä kuitenkin ”yhille”. Meitä oli duunista puolen tusinaa naista viinibaari Voxissa: seuraajani ja yksi toinen vakipaikan tiedekunnasta saanut tarjosivat samppanjaa! Aina on aikaa samppanjalle.

Nyt vielä yksi huomisen kanditutkielma luettava, ….

Mutta missään vaiheessa ei ole ollut niin kiire, ettenkö olisi ehtinyt Juniorin lähettämiä kuvia ja Miniän viestejä katsella ja lueskella. Eikä niitä ihan vähän ole tullutkaan. Perhehuoneessa ovat ja uutta elämää opettelevat. Vauva nukkuu. Tykkää peittojen alle vetäytyä. Meidän lapsilla ei vauvoina, eikä vielä vuoden vanhoinakaan, ollut noin paljon hiuksia…

Torstaina päässenevät jo kotiin,… silloin näen. Sairaalaan ei saa mennä katsomaan, joten on vielä vähän odotettava. Enää kaksi yötä.

Historiaa Yliopistoelämää

Iloa ja alakuloa

Olisi varmaan liioiteltua sanoa, että nyt se on täytetty, mutta joka tapauksessa viimeinen luentoni yliopistonlehtorina oli tänään.

Onneksi se ei ollut mikään virallinen ”jäähyväisluento”, eikä yleisö (ainakaan suurin osa) tietenkään edes tiennyt, että se oli viimeiseni. Riitti että minä tiesin. Oikeasti meinasi aamulla vallata alakulo, ikävä jo nyt luennoimista. Kaihomielellä lähdin kohti Pakkala-salia.

Ja mikä oli hämmentävintä? Se oli se, että suunnilleen puolensataisessa yleisössä oli niin paljon entisiä opiskelijoitamme/omia opiskelijoitani, jotka olivat nyt historia-alan ammattialaisina siellä mukana. Aikapäiviä sitten valmistuneita maistereita, joille olin ollut opettajana. Oli siellä muutama nykyinenkin opiskelija ja toisaalta olipa siellä yksi minua yliopistossa opettanutkin mukana. Tietysti Museoyhdistyksestä, Oulu-seurasta ja museolta tuttuja ja sitten eläköityneitä alan ammattilaisia. Onko niin, että minustakin tulee vastaavien tapahtumien vakiyleisöä tulevina vuosina? Ehkä en näe itseäni ihan vielä tuohon genreen kuuluvaksi, vaikka olen varma, että kun vastaisuudessa ja toivon mukaan, on aikaa, niin käynkin kuuntelemassa luentoja ja esitelmiä paljon nykyistä enemmän.

Jään kaipaamaan luennon pitoa, sitä helpotusta kun se on tehty. Mukavalta tuntuu myös kun kuulijat käyvät esitelmän jälkeen heippaamassa, kiittämässäkin. Se on palaute tehdystä työstä, ja sitä minä olen aina kaivannut ja tarvinnut – tavalla tai toisella. En ole sellainen itsekseni puurtaja, joka ei välittäisi yhtään, mitä tehdystä työstä, luennosta, kirjasta, artikkelista, raportista, hallinnosta, ohjauksesta pidetään. Haluan, että onnistun. Siitä se lähtee työn ilo.

Ja vaikka oli alakulo siitä, että tämä oli viimeinen, niin siitä samasta syystä myös iloa: nyt-nämä-loppuu, tämä-on-tehty, olen-osani-hoitanut -fiilis. Ainakaan yliopistonlehtorina en enää luennoi enkä esitelmöi, mutta jos tarvitsette luentoa vuotuisjuhlista, historiasta ja identiteetistä, arjen historiasta, Pohjois-Suomen väestöhistoriasta, onnikkaliikenteen historiasta, perhehistoriasta, teollisuusyhteisöjen sosiaalihistoriasta, Laanilan kullankaivuun historiasta, agraariyhteisön työvuodesta tai ilmiöstä, jota monet nimittävät modernisaatioksi, mutta jota minä en siksi nimitä, niin pientä korvausta vastaan ennen aikojaan yliopistomaailmasta vetäytynyt historioitsija on ehkä käytettävissä – on paljon kuvia ja valmiita luentopohjia mapillinen, parikin. 😀

Viimeiseen kandiseminaariin on vielä 15 työn lukemisen, arvostelun ja seminaari-istunnon matka, joten nyt ei muuta kuin niiden pariin.

Yliopistoelämää

Sisältö ja tapa, jolla se esitetään

Olipa tänään häslinkiä. Olisi sittenkin kannattanut jäädä kotiin tekemään etätyöpäivää, sillä sen verran virtausta oli työhuoneessani iltapäivällä. Aamun ja pitkälle aamupäivään sain olla liki yksikseni, mutta sitten se repesi.

No nyt illan olen sitten työstänyt esitelmää, ”Historia paikallisen identiteetin synnyttäjänä”. Tässä luentoa kasatessa olen muutaman kerran miettinyt, että olenkohan sittenkään tuollaisesta aiheesta luvannut puhua, mutta niin ohjelmassa lukee oikein mainesanojen kera, jotta paineita alkaa kertyä. Pikkuisen jo tuo ”identiteetti” arveluttaa, siitähän nyt on varmaan satamäärin kirjoja ja artikkeleita kirjoitettu, ja sitten vielä pitäisi selittää, miten historia paikallista identiteettiä synnyttää. Kaikkea sitä! Mutta kerrankos! Ja paljon hyviä kuvia minulla on; Pakkala-salissa on iso screeni joten hyvälle näyttänee.

Samaisessa salissa olen ollut muistaakseni vain kerran aiemmin luennoimassa, ja siitä on kyllä aika jännittäviä muistoja. Elettiin vielä piirtoheitinaikakautta ja minä suorittelin korkeakoulupedagogiikan opintoja, joihin piti tehdä oma portfolio. Ja siihen liittyi, että joko luonnollinen tai järjestetty luennointitilanne videoitiin. Minulla sattui juuri tuolloin olemaan tilattu luento Oulun historiasta ja se oli määrä pitää juuri Pakkala-salissa ja niinpä portfolio-kurssilla sovittiin, että se olisi se minun videoitava esiintymiseni. Ensinnäkin se, että olin kaupunginkirjaston isossa salissa puhumassa ”vieraille”, en siis Keminmaassa tai yliopistolla… ja sitten vielä videointi, saivat lievää reilumpaa jännitystä aikaiseksi. Mutta silloin, kuten vielä nykyisinkin, jännitys häipyy kaksi minuuttia luennon alun jälkeen.

Video oli vaan karseeta katseltavaa, sehän oli sitten jälkeenpäin katsottava koko kurssiporukalla, ja yhteinen analyysi ja palaute kuuluivat tietysti asiaan. Kyllähän siitä oppi. Sen jälkeen (olisiko ollut vuosi 1996/97) hyvin harvoin räppään vihkisormusta paikalleen ja pois suunnilleen koko aikaa niin kuin tuolloin tein. Toinen maneeri, jonka olemassaolosta en ollut itse ollut tietoinen, oli että puhuessani, silloin kun jotain asiaa on painotettava, korostettava, niin minä niiaan tai siis hieman koukistan polviani. Ja sitä teen varmaan joka luennolla edelleenkin. Se ei saanut tuomiota niiltä esiintymisvalmentajiltakaan. Kunhan ei koko aikaa pompi. Sen muistan keskiviikkona, mutta nyt on vielä tässä sisällöntuotannossa tekemistä…

Ja tässä samalla olen tässä Kauppalehden digital traineen kanssa whatsappeillu. Siellä se iltatöinä Power Point -dioja tytärkin Helsingissä viimeistelee ”pitää huomenna sisältömarkkinoinnin materiaalin tulosten analysoinnista esittää presentaatio” ja miettii, ”miten tän kaiken siellä mediatoimistojen ammattilaisille selitän”.

Homma jatkuu. Minulla alkaa olla viimeisiä kertoja, tyttärellä 30 – 40 vuotta edessä…

Liikkuminen Yliopistoelämää

Henkistä ja fyysistä aktiviteettia koko päivä

Varhain aamulla Linnanmaalla. Siinä on oma taikansa. Taikaa on kävellä perjantaiaamuna, arkipyhän ja lauantain välisenä aamuna, aamuseitsemältä, valtavan kolossin tyhjillä käytävillä, lukittujen ovien kautta etsiytyä omaan pieneen kammiinsa, avata tietokone, josta lähtevä hurina on pitkään aikaan ainoa ääni, joka kuuluu. Se vaivuttaa mukavaan työnteon nirvanaan, auttaa keskittymään. Samalla unohtuu se, etten kuitenkaan ehdi tehdä kaikkea, mitä pitäisi. Hurina auttaa keskittymään luettavana olevaan tekstiin, tekemään siihen korjauksia, merkintöjä, muutosehdotuksia, korjaamaan kieltä, kirjoittamaan kommentteja, tekemään ehdotuksia tutkimuskirjallisuudesta ja piirtelemään hyväksyviä hymiöitä marginaaleihin.

Puolenpäivän molemmin puolin on kontakteja: paikallishistoriahankkeista, opiskelijoiden kesätyöharjoitteluista, artikkelini tiimoilta, dekaanin kanssa, kandilaisia käy hakemassa palautetta, moni kollegakin on työpaikalla ja asioita riittää.

Lähdin hyvissä ajoin töistä, olin luvannut Pehtoorille, että tällä kertaa minä käynkin kaupassa. Ja ostinpa sitten muka jotain uudenlaista kokattavaa. No hyvä on, nälkä lähti (oli hyvää kaupan leipää), mutta sekä pinaattilisuke että maalaiskananpoika olivat vähintäänkin arveluttavia. 🙁

Mutta joku muu onnistui tänään. Varasin jo viikolla meille Alppilan keilahallilta tunnin keilavuoron: piti saada revanssi Kuusamossa koetusta rankasta tappiosta ja ehkä vielä tärkeämpi syy oli se, että olen tässä puolen vuoden aikana koettujen keilaussessioiden hoksannut tekevän erittäin hyvää ainaiselle olkapäävammalleni. Keilaus ”aukaisee” niveliä tai jotain. Tunnin keilauksella on samanlainen hyväätekevä vaikutus kuin hyvällä hieronnalla. Niinpä pyöräilimme kylmästä säästä huolimatta Pelixiriin, joka oli ennenkokematon paikka ja joka on siis toinen Oulun keilahalleista.

Hohtokeilausvuorolla tunnin palloja heittelimme. Sen verran kilpailuviettiä on molemmilla, että yrittää piti, ja yesh, minä se voitin! Muutamalla pisteellä vain, mutta ”erät” 3 – 1 minulle, joten fyysisen hyvänolon lisäksi pieni riemu voitosta. 😉 Pieni!

Tuota voi kyllä tehdä useamminkin. Ja vakaat huhut kertovat, että Saariselällekin on tulossa keilahalli, joten meillä on sitten mökkireissullakin mahdollisuus tätä liikkumismuotoa harjoittaa.

Nyt voisi taas välillä lukea jotain …