Yliopistoelämää

Appiukko soitti heinäkuun puolivälissä Pehtoorille, no soittaa kyllä monta kertaa viikossa yleensäkin, mutta tämä asia koski nyt minua. ”Miten se miniä on siellä pärjännyt?” Pitkään oli appi pohtinut ensin itsekseen ja sitten miehelleni, että ei se taida hyväksi olla, että miniä lähti  yliopistolta töistä. Oli kovasti epäillyt, ettei siitä mitään tule kuitenkaan: ”Se ei ossaa olla, menee kuitenkin Linnanmaalle – heti kun silimä välättää”.

Käydessämme eksnaapureilla jokunen viikko sitten syömässä oli eksnaapureista nimenomaan maskuliini se, joka sanoi, että minun töistä lähtemiseni ei tule onnistumaan: ”Et osaa olla ilman töitä”. Äitini on jo lakannut toistamasta tätä asiaa. Täällä blogin kommenteissa Pena on pari kertaa kummaksunut moista irtiottoa. Moni tuttu ja ystävä on myös ollut hyvin skeptinen sen suhteen, että tämä olisi helppo elämänmuutos.

Moni – joista huomattavan moni yliopistolainen – on onnitellut. Sanonut ymmärtävänsä, ja samalla toivovansa, että itse pystyisi/uskaltaisi tehdä saman.

Kukaan – ainakaan suoraan päin naamaa – ei ole esittänyt paheksuntaansa siitä, että heittäydyn ennenaikaisesti pois tuottavan työn parista, ennenaikaisesti ”eläköidyin” (vaikka enhän sitä todellakaan tehnyt. Eläke(ikäni 64 v.) on vuosien, vuosien päässä), joten kun yhteiskunnassa vaaditaan työurien pidentämistä ja kaikkien tuottavaa työpanosta Suomen nostamiseksi taloudellisesta ahdingosta, minä olen selvästikin porukanpetturi. Kun aikanaan tätä päätöstä tein ja vatvoin, minua itseäni ”rintamakarkuruus”-ajatus hieman ahdisti. Oli ajatus, että luovutan turhan helposti. Semminkin kun minä-kuvassani ja elämässäni työ on aina ollut aika iso tekijä. Aloitin palkkatöissä jo ihan pentuna, itse asiassa 11-vuotiaana rahastajatyttönä, mikä kertoo siitä, että olen aina ajatellut, että minun ”pitää” olla töissä. Sen lisäksi, että se on lähes aina ollut sitä, että saan olla töissä. Olen kuitenkin hyvin kiitollinen, että minulla oli nyt mahdollisuus valita.

Siinä, missä monet ovat sanoneet, ettei tästä mitään tule, monet ovat sanoneet, että ”sulla aika kyllä varmasti kuluu, tekemistä on niin paljon”. Ja moni on kysynyt, mitä aiot ryhtyä tekemään. Ei minulla mitään varmaa suunnitelmaa ole ollut, eikä ole vieläkään, kaikenlaista pientä aietta ja viritystä tässä kyllä on ja on ollut. Ja olen yrittänyt muka kysellä, että onko sitä pakko aina tehdä jotain. Ei ole oikein uponnut tuo.

Pehtoori on jo ennakoivasti ilmoittanut, että hän lähtee sitten marraskuussa mökille ainakin viikoksi. Mies kun tietää, että tämä työpaikattomuus, opettamattomuus, opiskelijattomuus, pätemisen tarpeen tyydyttämättömyys, kiireettömyys ei näin kesälomafiiliksissä (jollaista minulla siis vielä hyvin vahvasti on olemassa) ole minulle, eikä sitä kautta hänellekään ;), sietämätön asia. Varsinkaan kun on reissattu ja juhlittu koko elokuu. Ja syyskuuksikin on vielä pari reissua tiedossa, joten nou hätä. Mutta entäs kun tulee talvi? – kuten sanottu, Pehtoori pakenee piilopirttiin Hangasojalle. 😀

Olen itsekin sanonut, että kyllä tässä varmasti sellainen ”surutyö” on tulevan vuoden kuluessa tehtävä: tiettyinä hetkinä, vuoden ja huom. LUKUvuoden kierrossa elän sellaista ”jos-nyt-olisin-töissä-niin… ” Kyllä jo nyt koko elokuun olen aina keskiviikkoisin klo 10 – 14 ainakin hiljaa mielessäni todennut ”on mun vastaanottoaika ja minä täällä vaan huitelen” tai perjantaisin kolmen, neljän aikaan olen todennut ”nyt olisi työviikko pulkassa”. Tietäisin, vaikkei seuraajani ja pari muuta kollegaa olisi tänään sähköpostilla työasioista kyselleetkään, että nyt on pari hektistä viikkoa edessä. Tai siis olisi.

Tänään on yliopiston avajaiset. Olisin just nyt…

On jätettävä vanha …

Jotta voi hypätä uuteen…

Kyllä kannatti käydä tänään töissä, eikun entisellä työpaikalla. Monestakin syystä. Ensinnäkin puolenpäivän lämmössä oli kukkamekko hulmuten ihana kävellä. Ei tuntunut lenkiltä. Tuntui kesälle ja lomalle. Palatessa kiersin vielä mutkan kautta, tuli ihan hyvä kilometrisaldo.

Toiseksi oli mukava kesän jälkeen nähdä muutamia työkavereita. Rupatella tovi. Ei vielä ainakaan ollut vaikeaa jutella.

Merkillisen mukavalle tuntui sekin, että reilun tunnin viipymisen jälkeen huomasin, että olisin tarvinnut allergialääkkeitä, joita en pujon kukinnan jälkeen ole taas käyttänyt. Käänteisesti siis hyvä: se että en enää siellä allergisoivassa, huonon hapen kolmannessa kerroksessa puolta hereilläoloajastani vietä.

Sain ymmärtääkseni nyt ihan vihoviimeiset (kesä)opintosuorituksetkin opiskelijoille kirjattua, muutamia opintohallintoasioita neuvottua ja päätökseen vietyä.

Mukavaa oli myös, että siellä odotti minua kirjalahja. Ja sitten vielä sain kauniin handmade-kaulakorun parhaalta työpariltani. Lahjojakin vielä.

Kun sitten vielä tässä illan olen paistinkääntäjän tiedotus-, www-, kuva-, arkistointi- yms. asioita tehnyt alkaa olla mieltä painaneet rästit hoideltu.

Aika seesteinen olo on nyt.

Tänään oli koulutusneuvoston kokous. Minullekin tuli kokouskutsu, ja osa materiaaleistakin. Huomenna on tiedekunnan joka elokuinen ”Missä mennään?” -tilaisuus, jossa koko tiedekunnan voimin aina suunnataan katse tulevaan, mietitään tehtyjä, käynnistetään porukalla tuleva lukuvuosi. Minusta se on aina ollut tärkeä tilaisuus. Ja kutsu yliopiston virallisiin avajaisiin (31.8.) tuli myös, ilmoittautuminen alkaisi olla käsillä.

Minä en ollut tänään koulutusneuvoston kokouksessa, enkä mene huomenna tiedekunnan lukukauden aloitukseen, yliopiston avajaiskokkareille vähän suunnittelin meneväni … tohtorinhatunkin voisi ulkoiluttaa. Paitsi että en mene, enkä ulkoiluta.

Mutta tänään olin duunissa. Menin – vasta – yhdeksäksi, suoraan aamukahville. Ja istuin siellä 40 minuuttia!! Yleensä neljä, korkeintaan neljätoista minuuttia. Meillä yliopistosta lähteneillä on aikaa istua aamukahvilla ja kuunnella toisia. 😉

Kollegan, eiku seuraajan, kanssa kävimme mappeja ja tiedostokansioita läpi. Annoin kaikki kirje-, info-, ohjaus- etc. aineistoni ja -pohjat hänelle. Miksipä niitä panttaisin? Onpahan hänelle vähän helpompi hoidella asioita kun pohjat on valmiina. Tietoliikenneasioita järjesteltiin, ohjauskuvioita kerrattiin. Kaikenlaista. Tiedekunnan hallinnossa kävin myös hommien häntiä sitomassa, heippailemassa.

Ja kyllä tänäänkin vahvistui ajatus, että lähdin oikeaan aikaan: juuri tänään uutisoitiin, että hallitusohjelman mukaisesti Suomessa koulutuksesta säästetään 210 miljoonaa. Äkikseltään kuulostaa hyvin abstraktilta summalta, mutta kun käy  katsomassa OKM:n vastikään julkistamaa ”Suomi osaamisen kasvu-uralle. Ehdotus tutkintotavoitteista 2020-luvulle” – raporttia ja vaikkapa sen sivua 123, niin tulee kyllä sellainen olo, että olen rotta, joka jättää uppoavan laivan – kummasti konkretisoituu se, mitä humanisteille on tapahtumassa tulevina vuosina. Ja koko Suomen koulutusjärjestelmälle, – ei hyvältä näytä.

Ihan kokonaan en kuitenkaan vielä lähde. Pieni säie jäi.

Olen tulevan lukuvuoden ajan vielä yhden väitöskirjan ohjaaja. Tavoitteena on, että väitöskirja on valmis kevätlukukaudella ja että saan olla vielä väitöksessä kustoksena. Tällainen järjestely oli sekä tohtoriopiskelijan että minun toiveeni, ja jotta se onnistui, oli kaikenmoista byrokratiaa pitkin mennyttä kevätlukukautta hoidettava. Mutta lopulta: vaikka en ole dosentti, enkä enää yliopistonlehtori saatikka professori, saan tämän projektin osaltani saattaa päätökseen. Se tuntuu merkillisen tärkeältä. Olen ko. opiskelijan kanssa ollut tekemisissä, opettajana ja ohjaajana hänen ensimmäisestä opiskelupäivästään asti, monta projektia on kimpassa tehty, vuosien varrella ystävystyttykin.

Yliopiston tutkijakoulu myönsi minulle lopulta ohjaajastatuksen, ja hienon ”tittelinkin”: olen toukokuun 2016 loppuun asti ”professori emerita”. Hassua, mutta tällaista se byrokratia teettää. Titteliä tärkeämpi juttu on se, että säilytän yliopiston sähköpostiosoitteen. Eli oulu.fi osoitteeni on siis vielä voimassa, moni kun on sitä kysellyt.  Mutta kannattaa jo siirtyä käyttämään tuota ”siviilisähköpostia” (reija at satokangas.fi). Molempia käyn kyllä lukemassa. Joka tapauksessa todo-listallani on yhden tohtoriopiskelijan saatteleminen tohtoriksi asti.

Vähitellen historia jää. Historia hiipuu. Mutta ei kokonaan, ei todellakaan. Aivan kuin tuolla kommenteissa oli puhettakin ”minkäs tiikeri raidoilleen”…

Olen saanut olla hääjuhlissa tänään. Vihkiminen Oulujoen kirkossa ja hääjuhla Maikkulan kartanossa.

Jo toisen kerran sain kutsun opiskelijani häihin. Kun sellaisen kutsun saa, ei voi kieltäytyä. Enkä millään muotoa olisi halunnutkaan kieltäytyä; hyvin otettu ja kiitollinen olin kutsun saadessani.

Syksyn 2007 vuosikurssilla oli monta sellaista opiskelijaa, jotka ovat olleet osa elämääni enemmän kuin ”normiopiskelijat”. Ja yksi heistä on tämän päiväinen morsian.

Hieman minua juhliiin ajellessani kuitenkin mietitytti, kun en tiennyt, onko häissä ketään, jonka tuntisin, että mitenhän siellä itsekseni olen, mutta olihan siellä tietysti puolenkymmentä morsiamen kurssikaveria, joten olihan sitten juttuseuraa.

Ja sitten! Hääjuhlassa samaan pöytään, vastapäätä, oli plaseerattu tuttu 50 vuoden takaa!! Kansakoulun eka- ja tokaluokan kaverini, paras koulukaveri tuolloin. Emmekä ole tavanneet puoleen vuosisataan! Ja vallan mainiota, että hänkin oli minun 5-vuotissynttäreilläni, joita vietettiin juuri tuon samaisen Maikkulan kartanon piharakennuksessa. Olemme samassa kuvassa joka otettiin noilla synttäreilläni.

Oli mukavat häät. Parasta oli, että hääpari oikeasti näytti onnelliselta saadessaan toisensa; eivät ”suorittaneet” häitä niin kuin joskus tuntuu tapahtuvan.

Maikkulan ruoka oli hyvää, miljöö on vertaansa vailla, sopivasti mukavaa ohjelmaa, illaksi sääkin selkeni.

Kymmeneltä häävalssin jälkeen, bändin aloittaessa jamit, boolimaljaa nostettaessa pöytään, totesin, että nyt minun on hyvä aika lähteä.

Jollei se olisi mitään olisi ollut, niin ei se yhtään liikuttaisi.

Olin tänään publiikissa. Humanistisen tiedekunnan publiikissa, jossa valmistuneet kandidaatit ja maisterit ja pari tohtoriakin saivat todistuksensa. Valmistuminen julkistetaan, virallistetaan, tehdään tiettäväksi juuri publiikissa. Oulun yliopistossa humanisteilla on virallinen publiikkitilaisuus, kaikilla tiedekunnilla ei ole.

HuTk:ssakin vasta vuodesta 1998 lähtien, joten en aikanani päässyt kandi- tai maisteripubliikkiin, kunhan vain hain todistuksen ”tiedekunnasta”, joka vielä silloin oli Torikadulla ihan erillään mistään yliopiston laitoksista tai yksiköistä. Ei ollut juhlapukeutumista yhteiseen juhlaan, ei ystäviä tai vanhempia mukana, ei yleviä puheita, ei kuohuviinikilistelyä, ei valokuvaamista. Mutta tohtoriuduttuani minäkin pääsin publiikkiin, kesäkuussa 2004. Sisareni publiikissa ja muutaman opiskelijan publiikassa olen joskus ollut mukana. Nyt olin erikseen ilmoittautunut tulevaksi mukaan. Sadan valmistuvan joukossa kun oli toistakymmentä ”omiani”, – ja tuntui hyvältä päättää tämä lukukausi Gaudeamus Igituriin, akateemiseen perinteeseen, kevätjuhlaan.

Työni on ollut opettamista ja ohjaamista, ja sen taustalla olevana tavoitteena on tietysti ollut saada nuoret valmistumaan, – tänään sain nähdä konkreettisesti työni tuloksia. 😉 Nuoria, kauniita, ahkeria, tulevaisuus edessä olevia opiskelijoita. Aurinko paistoi, eikä huoli akateemisesta työttömyydestä saanut varjostaa päivää. Iloa ja valoa oli publiikissa. Kiitoksia puolin ja toisin, haikeutta taas kerran.

Publiikki ei ollut se syy, miksi emme tänään lähteneet ajelemaan mökille, kuten niin usein juhannukseksi teemme. Syy on se, että tyär tulee huomenna Ouluun ja kotikotiin ja pikkuperhe on myös juhannuksen Oulussa, olisi ollut turhan pitkä matka parin päivän vuoksi Tahvon kanssa mökille ajella. Olemme siis kaikki huomenna täällä. Ja nyt minun onkin mentävä jatkamaan mustikkapullien tekemistä. Heti kerralla heittäydyin pullantuoksuiseksi kotiäidiksi kun työt loppuivat. 😀